30. elokuuta 2009

Kun yhteisö hajoaa

Kesän 2008 alussa päätin lukea jokaisen Agatha Christien teoksen. Olin katsonut Teemalta Agatha Christien koodin, jossa pohdittiin mm. mikä tekee Christien teoksista niin koukuttavia. Ohjelman arvostava suhtautuminen Christien teoksiin hämmensi minua, koska olin tottunut kuulemaan väheksyviä ja pilkallisia kommentteja niistä. Olin lukenut Christiet alle 13-vuotiaana, enkä enää tarkkaan muistanut, mistä niissä oli kysymys. Murhista - toki - mutta mistä muusta. Päätin ottaa asiasta selvää.

Nyt olen lukenut runsaat 30 teosta, joka Christien runsaassa tuotannossa tarkoittaa sitä, etten ole lukenut vielä puoliakaan hänen teoksistaan. Lukemistani kirjoista löysin taitavan, humoristisen ja ironisen kirjailijan, jonka keskeisin teema on englantilaisen yhteisön hajoaminen. Hajoamista hän kuvaa vieraantumisena toisista ihmisistä, jolloin keskeisessä roolissa ovat perhesuhteet.

Perhe on harvoin ns. ydinperhe. Sen sijaan uusioperhe on hänen kirjoissaan tyypillinen. Perheen isä ei olekaan lasten isä, vaan edellinen aviomies on sitä tai äiti tuo mukanaan avioliittoon omat aikaisemmat lapsensa. Kaikki lapset eivät ole omia, sillä perheyhteisön hajoamista Christie käsittelee myös adoptiolasten kautta. Syyttömyyden taakka –teoksessa kaikki lapset olivat adoptoituja: kukaan perheen jäsen ei ollut sukua toisilleen.

Toinen tapa kuvata vieraantumista on koota yhteen toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Tästä tunnetuin esimerkki on Eikä yksikään pelastunut, vanhalta nimeltään Kymmenen pientä neekeripoikaa. Sama teema on myös kirjoissa Esirippu, Varjossa auringon alla, Kohtalokas viikonloppu ja Kuolema Niilillä ja useissa muissa. Eikä yksikään pelastunut –kirjaa lukuun ottamatta kirjoissa paljastuu ihmisten välille yhteyksiä, joten täysin tuntemattomia he eivät toisilleen ole.

Kolmas vieraantumisen tulkki on muuttuva kyläyhteisö. Ihmisiä on muuttanut pois ja uusia on tullut tilalle. Ketä nämä uudet ihmiset ovat, mistä he ovat tulleet? Tuttu ja turvallinen kylä muuttuu vieraaksi mm. teoksessa Tuijottava katse, jossa uusi asuinalue houkuttaa alueelle uusia asukkaita. Kuolema ilmoittaa lehdessä –teos oli se, joka sai minut pohtimaan vierauden ja vieraantumisen toistuvuutta Christien teoksissa.

Yhteisön hajoamisen kristallisoituma on kuitenkin Hercule Poirot. Hän on ulkomaalainen, belgialainen, jonka ihmiset aina kuvittelevat ranskalaiseksi. Hän on ulkopuolinen, vieras. Siksi häneen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Hän näkee asiat ulkopuolisen silmin eikä jää tuttuuden ja vierauden loukkuun ihmettelemään, kehen voi luottaa.

Luen parhaillaan tämän kesän viimeistä Christietä Kolmas tyttö. Olen hyvin lähellä yliannostusta mitä Christien kirjoihin tulee. Pysyn päätöksessäni lukea ne kaikki, mutta jatkan tutkimusretkeäni ensi kesänä.

Tervetuloa kaikki muut ihanat kirjat!

29. elokuuta 2009

Ajan sulattaminen


La persistencia de la memoria (1931) eli The Persistence of Memory eli Melting Clocks / Salvador Dali

Dali näki tulevaisuuteen maalatessaan taulunsa La persistencia de la memoria (1931). Taulussa vääntyneet ja sulaneet kellot näyttävät tai eivät näytä aikaa. Maalauksessa ajan merkitys on muuttunut vaatimuksesta joksikin, jota voi muotoilla mieleisekseen.

Voisi sanoa, että suhde aikaan on muuttunut hurjaa vauhtia sitten Dalin. Eniten sitä on nopeuttanut internet, joka mahdollistaa ajan ylittämisen ja hylkäämisen. 24/7/365.

Aikaan liittyviä vaatimuksia ei haluta hyväksyä eikä tunnustaa. Kauko Röyhkä muotoili saman asian toisin kappaleessaan Mieluummin vanha kuin aikuinen.

En ole varma siitä, miksi ajan vaatimuksia pitäisi kuunnella. Toisaalta en niitä ole valmis täysin hylkäämään.

Ajan sulattamisen parhaat välineet löytyvät ihmisestä itsestään, siihen ei tarvita nettiä. Muisti ja muistot muokkaavat jatkuvasti käsitystä ajasta ja sen vaatimuksista. Minulle ominaisin esimerkki ajan sulamisesta on hetki, jolloin yhtäkkiä kuulen musiikkia vuosien takaa. Nykyhetki katoaa ja muistot tuovat eteeni toisen ajan ja tilanteen, toisen Päivin.

26. elokuuta 2009

Yhteistä vain nimi

Olen päättänyt, etten katso Agatha Christie –filmatisointeja. Etenkin uudemmat filmatisoinnit tekevät vääryyttä kirjoille. Tänään kanavasurffailu vei minut Ruotsin TV4:lle, jossa juuri alkoi The Sittaford Mystery by Agatha Christie. Olen juuri lukenut kirjan ja ajattelin katsastaa, mitä tällä elokuvalla on annettavana.

The Sittaford Mystery on suomennettu nimellä Kuolema lähettää viestin. Se ei ole Christien tunnetuimpia teoksia, osaksi koska kirjassa ei ole Marplea eikä Poirotia. Teoksen tuntemattomuus ei silti oikeuta muuttamaan koko tarinaa.

Elokuvassa henkilöhahmojen nimet on säilytetty, mutta heidän roolinsa ovat kaukana kirjan hahmojen roolista. Uusia henkilöitä on lisätty, katsojien houkuttelemiseksi jopa neiti Marple on lisätty henkilögalleriaan. Oletuksena lienee, ettei kukaan katso Agatha Christie –leffaa, jos siinä ei ole Marplea tai Poirotia.

En tiedä, kenellä on tekijänoikeudet Agatha Christien teoksiin. Vaikuttaa kovin ahneelta taholta, koska on valmis myymään filmatisointioikeudet välittämättä siitä, onko elokuvalla mitään muuta yhteistä kirjan kanssa kuin nimi.

Kirjojen filmatisointi on hienovaraista työtä, tai ainakin oli. Nykyään luotetaan elokuvan voimaan suositumpana taiteenalana kuin kirjallisuus – katsojien joukossa on kuitenkin useita, jotka eivät ole lukeneet elokuvan pohjana olevaa teosta. Sääli, jos elokuvan tekijätkään eivät ole sitä tehneet.

24. elokuuta 2009

Minä vasta opettelen

Sisareni soitti viime tiistaiaamuna ja kertoi menevänsä töiden jälkeen Painonvartijoihin. Olin matkalla töihin juuri ajatellut, että haluan olla hoikempi. Niinpä lupasin mennä hänen kanssaan. Painonvartijoiden punnituksessa sain lähtöpainon, tavoitepainoa en ole vielä miettinyt.

Kuluneen viikon ajan olen katsellut valokuvia itsestäni. Näytän niissä lihavalta. On kummallista, että peili ei minulle sellaista kerro. Peilin mukaan näytän ihan kivalta enkä ollenkaan niin lihavalta kuin kuvissa. Miksi edelleenkin ajattelen kuten ihmiset valokuvauksen alkuaikoina, että valokuva kertoo totuuden? Valokuvaa voi photoshopata mielin määrin. Entä jos photoshoppaisin kaikki itseäni esittävät valokuvat niin, että näytän niissä nuorelta, kauniilta ja hoikalta? Uskoisinko edelleen, että valokuva on totta?

Olin nuorena lukiolaisena hoikka tyttö, sen näen valokuvista. Silti mielikuva itsestäni väittää toista. Vaikka painoin normaalipainon alarajoilla, uskoin olevani lihava. Jos olisin silloin ollut luonteeltani perfektionisti, olisin todennäköisesti sairastunut anoreksiaan. Osasin silloin ottaa asiat rennommin kuin nyt. Silti vietin esim. yhden talven syöden vain näkkileipää ja appelsiineja.

Nyt pitäisi laihtua terveellisemmin keinoin. Oikeastaan Painonvartijoissa on kyse toisenlaisten ruokailutapojen oppimisesta. Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja vain hiukan terveellisiä rasvoja. Kaikkea saa syödä. Sisareni sanoi, että hän aikoo olla Painonvartijoissa viisi vuotta. Niin kauan hän uskoi menevän terveellisempien ruokailutottumusten oppimiseen. Minua hänen sanansa lohduttivat. Minulla ei olekaan kiire. Minun ei tarvitse olla jouluun mennessä hoikka kuin oljenkorsi. Minä vasta opettelen.

23. elokuuta 2009

Asia kerrallaan

Olen ollut yksin koko päivän. Ulkona kävin vain kaupassa. En muista, sanoiko kassaneiti mitään tai sanoinko minä hänelle jotain. Äänihuuleni kaipaavat harjoitusta, muutakin kuin kissalle puhumista. Silti yksin kotona oleminen on ylellisyyttä, jota olen harvoin saanut kokea. Edellisen kerran niin tapahtui neljä kuukautta sitten.

Aikaa tuntuu olevan loputtomasti. Teen asioita verkkaiseen tahtiin. Aloitan ja keskeytän, en saa valmiiksi. Se ei haittaa, voin jatkaa huomenna. Kaikkea en jättänyt huomiselle: mm. tiskasin astiat ja asensin tyttären koneelle tietoturvan ja Office-ohjelmat.

Katsoin osittain toisella silmällä, osittain keskittyen, elokuvan Juno. Elokuva alkaa sillä, että 16-vuotias Juno tekee raskaustestin. Se oli jo kolmas. Joka kerta tulos oli positiivinen. Yhdestä kerrasta raskaaksi. Elokuva on ollut hyvin suosittu ainakin USA:ssa, ehkä myös Suomessa.

Ymmärrän elokuvan suosion. Leffa oli raikas. Siitä puuttui hysteria, jota teiniraskaus voi aiheuttaa asianomaisessa tytössä ja tämän vanhemmissa. Se ei myöskään ollut siirappinen tai tunteellinen. Asioihin suhtauduttiin hieman alistuneesti ja samalla rauhallisesti. Näin nyt kävi ja sen kanssa on elettävä niin kuin parhaiten taitaa. Minusta se oli virkistävä asenne, sillä niin elämä on elettävä toisinaan. Asia kerrallaan.

Muutenkin Juno oli arkinen. Väreissään, henkilöhahmoissaan ja jopa tarina oli arkinen. Katsomisen arvoinen leffa, mutta ei elämää suurempi.

Olympialaiturin edessä


Mitä on nykyihminen ilman nettiä ja kännykkää? Voiko niitä ilman olla? Minä en voi, eikä moni muukaan.

Kuvan otti tyttäreni Olympialaiturin edessä. Kannettava on roskiksen päällä.

22. elokuuta 2009

Miten sulla menee?

Miten sulla menee?, kysyi sisaren - ja siten myös minun - ystävä minulta. Vastasin, että tytär on Frankfurtissa ja minä olen töissä edelleen samassa paikassa. Tapaaminen oli niin lyhyt, että keskustelumme päättyi siltä erää siihen.

Olen ollut yksinhuoltaja liian kauan ja liian yksin. Joskus ehkä minun kuulumiseni oli yhtä kuin tyttären kuulumiset, mutta ei se enää niin ole. Olen tottunut syrjäyttämään itseni ja siitä pois oppiminen näyttää kestävän aikansa.

Minun olisi pitänyt vasta kertomalla, mitä minulle kuuluu. Edellisen kerran tapasin hänet viime kesänä, jolloin juopottelimme yhden illan kahdestaan sisaren parvekkeella. Hyvä tyyppi, joka kysyessään toisen kuulumisia haluaa niitä myös kuulla.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon, vaikka ulkoisesti asiat ovat samalla tavalla. Asun kahdestaan tyttären kanssa, olen samassa paikassa töissä.

Mutta.

Olen vahvistanut omaa elämääni ja itseäni. Kirjoitan tätä blogia. Se on iso ja merkittävä asia minulle. Kirjoitan aamusivut, en joka aamu, mutta aina kun ehdin ja muistan. Liityin Facebookiin ja sain sitä kautta takaisin vanhoja ystäviä. Se on hyvä väline kommunikoida, saada tietoa (ihan totta!) ja keventää elämää. Aloin taas lukea kirjoja.

Helppoa ei ole ollut. Lopetin Nuorten parlamentissa. Se oli iso ja raskas päätös, joka oli pakko tehdä. Rakastuin, vaikka olen vuosia varjellut itseäni moiselta. Siinä kävi hyvin ja ei käynyt hyvin. Ehkä annan itselleni luvan rakastua vielä toistekin. Tyttären kanssa on ollut hyvin raskasta, mutta onneksi ei kaiken aikaa.

Luotan huomiseen. Ja yhä enemmän itseeni. On jo aika.

19. elokuuta 2009

Viimeinen jakso

Katsoin Serranon perheen viimeisen jakson. Kun uudet jaksot alkoivat kesän alussa, yritin jatkaa sarjan seuraamista. En jaksanut ekaa jaksoa pidemmälle, kesäilloille oli muuta tekemistä kuin seurata Serranon perheen vaiheita. Viimeisen jakson katsoin, koska halusin nähdä, miten kaikki päättyy.

Ei mikään päättynyt. Kahdeksalta tuotantokaudelta vietiin pohja pois, kaikki olikin ollut Diegon unta. Luulisi, että tuollainen lopetus ei mene missään tuotantovaiheessa läpi. Jonkun roolihahmon unella on selitetty asioita muissakin saippuasarjoissa, mm. Dallasissa ja Kauniissa ja rohkeissa, mutta kuulkaa käsikirjoittajat: se ei toimi.

Hauska, hieno ja ärsyttävä sarja Serranon perhe sai todella kehnon lopun. Niin kävi myös Harper’s Islandille. Loistava, jännittävä ja pelottava sarja – lukuun ottamatta viimeistä jaksoa. Mikä kumma siinä on, että osataan niin tehokkaasti tyriä homma? Suosittelen silti Harper’s Islandin katsomista, kun se syksyllä alkaa TV4:lta. Aion katsoa sen uudestaan.

17. elokuuta 2009

17.8.1808

Tänään tuli 201 vuotta Alavuden taistelusta. Siinä Adelcreutzin johtamat ruotsalais-suomalaiset joukot löivät hajalle Erikssonin johtamat venäläisjoukot. Tapahtuman kunniaksi Alavuden päivää vietetään 17.8. Kansallisesti ja universaalisti tapahtuma oli pieni, eikä sitä mainittu Kansallismuseon hienossa näyttelyssä Suomen, Ruotsin, Venäjän, Ranskan ja Norjankin vaiheista noin 200 vuotta sitten.

Mutta J. L. Runeberg kirjoitti Alavuden taistelusta runon Sotavanhus Vänrikki Stoolin tarinoissa. Runon kunniaksi Alavuden paikallismuseo on nimeltään Sotavanhuksen museo. Mauno Koiviston maakuntamatka osui aikanaan myös Alavudelle ja isäni esitteli museon hänelle ja seurueelleen. Siitä on hauskoja kuvia. En tiedä, onko museo toiminnassa vielä.

Alavus on minulla paikka, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Välillä vietin pari vuotta Keuruulla Tiusalan kylässä. Opin siellä puhumaan ja siksi puheessani on aavistus Keski-Suomen murretta. Alavudelta halusin kiihkeästi pois. Jo silloin kun kolmevuotiaana paluumuutin sinne. Itkin viikkoja ikävääni. Kaipasin takaisin Keuruulle ja kauniiseen talon. Eniten ehkä kaipasin ihmisten ystävällisyyttä. Isältäni ei ollut kovin fiksu teko palata kotikyläänsä opettajaksi. Naapurit karsastivat ja olivat jopa vihamielisiä: ”mitä tuo tulee tänne herraa esittämään”. Siihen aikaan kyläkoulun opettaja oli kylän ainut oppinut. Ehkä joku muu kuin kotikylä olisi ollut parempi vaihtoehto.

Niinimaan kylä oli pieni. Kukaan muu ei ollut syntynyt samana vuonna kuin minä. Seuraavana vuonna syntyi yksi poika. Ensin Niinimaan koulu yhdistettiin Kuivaskylän kouluun. Lopulta se lakkautettiin. Vähän myöhemmin Eino ja Vieno Peltosen kauppa lopetettiin kannattamattomana. Se sama kauppa, jossa myöhemmin kuvattiin tv-elokuva Liian paksu perhoseksi.

Halusin pois Alavudelta, koska olin siellä yksinäinen. Enkä oppinut pitämään siitä, että pitää tuijottaa jokaista vastaantulijaa ja ohimenevää ihmistä, autoa, polkupyörää, moottoripyörää, mopoa tai kelkkaa siltä varalta, että siinä on joku tuttu. Minua se ahdisti. Minulla oli muutama ystävä. Osa heistä on ilokseni palannut uudestaan ystävikseni Facebookin kautta. Ja ensimmäinen poikakaverini oli viisi vuotta samalla luokalla kanssani.

Ehkä kotitaustani vuoksi olin vakuuttunut siitä, että ainoastaan opiskelemalla pääsen pois Alavudelta. Olin ahkera – ainakin lukiossa. Pärjäsin hienosti. Pääsin opiskelemaan. Ensin vuodeksi Helsinkiin, sitten Tampereelle. Alavudelle en enää palannut kuin vanhempieni kesä- ja jouluvieraana.

16. elokuuta 2009

Intialainen kadunlakaisija

Hakkerietiikka kirjassa mieleenpainuvinta oli juttu intialaisista kadunlakaisijoista. Kadunlakaisijoita oli joka kadunkulmassa, mutta kadut eivät olleet siistejä ja puhtaita. Pekka Himanen kysyi kadunlakaisijalta, miksei työn tuloksia näy. Vastaus oli: ”tehtävänä on vain näytellä kadunlakaisijaa”. Työllä sinänsä ja sen tuloksilla ei ollut merkitystä. Vain sillä, että näyttää tekevän jotain, olevansa ahkera. Protestanttisen etiikan henki Intiassa selittynee Englannin siirtomaaherruudella.

Protestanttinen etiikka nosti työnteon keskeiseksi ihmisarvon mittariksi. Ahkeruus on hyveistä paras. Se rukoileminen ’ora et labore’ -kehotuksesta on unohdettu aikoja sitten. Työnteon ja ahkeruuden vaade jyllää edelleen työpaikoilla. Ihmiset kulkevat kiireisinä paperit kainalossa ja esittävät ahkeraa. Osa ei vain esitä vaan on työteliäs, suorastaan vaarassa hukkua töihinsä.

Aika on kuitenkin muuttunut. Työnteko ei voi olla arvo sinänsä pätkätöiden ja työttömyyden yhteiskunnissa. Lisäksi työn luonne on muuttunut pitkälti mm. automaation vuoksi. Tehdastyöläisten määrä suhteessa muihin työllisiin vähenee koko ajan. Maataloudessa työskentelevien osuus on laskenut jyrkästi. Nykyään työt tehdään toimistoissa ja konttoreissa, jopa palveluammatit.

Osallistuin kesällä Finnconissa Tulevaisuuden työ –tilaisuuteen. Lyhyen alustuksen jälkeen jakauduimme ryhmiin, joissa pohdimme, millaista työ on vuonna 2030. Ryhmämme oli hyvin pessimistinen. Kaikille ei riitä töitä. Ongelmaksi nousee kysymys siitä, mitä näillä kaikilla ihmisillä tehdään. Ratkaisuksi näimme kansalaispalkan. Tosin kansalaispalkasta puhuttaessa joku aina muistaa työt, jotka jonkun pitäisi tehdä. Teidenvarret pitäisi niittää jne. Kysynpä vaan, miksi niitä ei tehdä jo nyt? En usko, että näillä ’pitäisi’ töillä saataisiin kaikille työ. Ja eräs poliitikko muistuttaa aina, kuinka demoralisoivaa on, jos työtä tekemättä saa yhtä paljon kuin työtä tekemällä. Minusta demoralisoivampaa on työn ja ahkeruuden korostaminen, vaikka perusteet niihin ovat kadonneet jo aikoja sitten.

Osalla ei ole töitä ja osa näyttelee työntekoa. Nämä kumpikin osoittavat sen, että työn arvostus hiipuu. Se ei voi olla ihmisarvon mittari. En tiedä, mitä tulee tilalle, jos tulee. Vahvana trendinä on itsensä toteuttamisen arvostuksen nousu, on ollut jo pitkään. On tärkeää tehdä jotain itse, itselleen ja itsensä vuoksi. Minä, minä, minä. Yksilöllisyyden korostaminen, privatisoituminen, on looginen antiteesi yhteiskunnalliselle työn korostamiselle. Synteesiä odotellessa.

15. elokuuta 2009

Nuo ihanat naapurit

Sinä kesänä, jolloin muutimme nykyiseen asuntoon, tyttäreni täytti viisi vuotta. Elimme hyvin säännöllistä ja hiljaista elämää. Laitoin tyttäreni nukkumaan aikaisin, yleensä hän nukkui jo kahdeksalta. Alkoi minun aikani. Katsoin telkkaria ilman ääntä ja luin, joskus kirjoittelin jotain.

Päivisin meillä oli meteliä. Samassa kerroksessa asui tyttö ja poika, joiden kanssa tyttäreni ystävystyi. Lasten leikit ovat toisinaan äänekkäitä. Yllätyin kovasti kun kuukauden asumisen jälkeen postiluukustani tiputettiin käsinkirjoitettu kirje. Siinä valitettiin kodistamme kuuluneesta metelistä. Valittaja oli suoraan alapuolellani asuva nuoripari. En tiedä, mitä he elääkseen tekivät, mutta päivällä ei elämisen ääniä olisi saanut kuulua. Vastasin heille, että meiltä kuuluu ääniä vain päivisin ja se lienee sallittua.

He valittivat metelistä isännöitsijätoimistoon. Meille jaettiin talon järjestyssäännöt, jossa oli tussilla korostettu kohta talon hiljaisuusajoista. Soitin isännöitsijätoimistoon ja kysyin, mitä tämä tarkoittaa. ”No kun on valitettu teiltä kuuluvasta metelistä”, minulle vastattiin. Kerroin, että asun kahdestaan pienen lapsen kanssa ja ettei meiltä kuulu ääniä kahdeksan jälkeen. Isännöitsijän sijainen (onneksi sijainen, varsinainen isännöitsijä on epämiellyttävä ihminen) ymmärsi asian ja oli sitä mieltä, että naapuri oli valittanut turhasta.

Alakerran naapureille ilmoitin, että jos he vielä kerran häiriköivät elämääni valittamalla metelistä, jota ei ole, teen heistä rikosilmoituksen. Ehkä he olivat häiriköineet tässä talossa tarpeekseen, sillä he muuttivat pois.

Kerroin tämän tarinan, sillä kuulin tänään ystäväni naapureista. He olivat ottaneet yhteyden sosiaalivirastoon ja väittäneet, ettei ystäväni hoida lapsiaan. Tämä ei pidä paikkansa, mutta nyt ystäväni joutuu todistamaan olevansa hyvä äiti. Mitenkähän sellainen tehdään?

Tänään luen enkä tee muuta

Olen väsynyt olemaan kunnollinen. Tultuani äidiksi, jäätyäni yksinhuoltajaksi olen elänyt hyvin kunnollista elämää. Kodissani ei ole alkoholia. Tyttäreni ei ole tarvinnut tutustua erilaisiin setiin, kuunnella äidin rakkauselämää ja sen kiemuroita.

Olen tunnollisesti tehnyt kaiken niin kuin pitääkin. Huolehtinut lapsesta, kodista, kissasta ja työstä. Itsestäni en niinkään.

Ehkä juuri siksi olen niin levoton. Kesälomalla ajoin itseni ulos joka päivä tekemään jotain. Jollei muuta niin vaeltelemaan kaupungilla. Levätä en osannut. Yhtään päivää en viettänyt sängyssä kirjoja lukien. En antanut itseni olla.

Tänään saa kunnollisuus huutia. Oikeastaan en ole tunnollinen enkä kunnollinen koskaan ollutkaan. Maailmankuvani on sellaiseen liian radikaali.

Tänään sydämeni on raskas. En pysty enkä halua tehdä mitään. Suomeksi sanottuna: vietän tämän päivän sängyssä lukien. Sain juuri loppuun Agatha Christien Syyttömyyden taakan. Tarinan lähtökohta oli oivallinen, mutta kirja latistui loppua kohden. Aivan lopussa piti tarkistaa, olinko lukenut jotain Harlekiini-kirjaa vai Agatha Christietä.

Päivän sänkylukemisena on Christien Kuolema lähettää viestin.

14. elokuuta 2009

On parasta aloittaa soittotunnit

Elokuvassa Revolutionary Road Frank ja April Wheeler yrittävät paeta keskiluokan elämää, jota näkymättömät, mutta raudanlujat, säännöt määrittelevät. Heidän elämänsä on juuri sellainen kuin pitääkin: avioliitto, mies elättää perheen vaimon hoitaessa lapset ja kodin. Lapsia on kaksi, tyttö ja poika. Voiko elämältä enempää toivoa?

Varsinkin April on tyytymätön osaansa. Hän kaipaa muuta ja keksii, että perhe voisi muuttaa Pariisiin. Hän itse kävisi töissä ja elättäisi perheen. Mies saisi rauhassa miettiä, mitä elämältään oikeasti haluaa. April saa Frankin innostumaan ajatuksesta ja he päättävät toteuttaa unelman.

Naapurit ja Frankin työtoverit inhoavat ajatusta. Mikä oikeus noilla Wheelereillä on muuttaa hyviä käytäntöjä, ikiaikaisia tapoja? Nainenko muka elättäisi perheen? Mikä se sellainen mies on, joka antaa niin tapahtua? Mikä oikeus heillä on hypätä pois toivottomasta tyhjyydestä?

Muutto Pariisin estyy. Naapurit ja työtoverit eivät yritä peittää vahingoniloaan. Tiesiväthän he, että unelma Pariisin muutosta oli epärealistinen ja mahdoton toteuttaa.

Kirjassaan Tie luovuuteen Julia Cameron kirjoittaa unelmien toteuttamisen vaikeudesta. On helpompaa jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja unelmoida jostain muusta kuin toteuttaa unelmansa. Olemme kiinni elämässämme ja rutiineissamme. On helpompaa antaa asioiden sujua entiseen malliin, olla passiivinen omassa elämässään, kuin tehdä elämälleen jotain. Unelmien toteuttaminen pelottaa.

Siksi useimpien unelmat ovat hyvin epämääräiset. Haaveillaan epämääräisesti toisenlaisesta elämästä, toisenlaisesta työstä, toisenlaisesta kumppanista. Ajatellaan, mitä kaikkea tekisi, jos olisi aikaa, jos olisi rahaa, jos tilanne olisi toisenlainen. Epämääräiset unelmat pitävät kiinni toivottomassa tyhjyydessä, koska ne tuovat siihen helpotusta.

Muutokseen tarvittaisiin tarkat unelmat. Epämääräisille unelmille olisi esitettävä kysymyksiä. Mitä tarkoittaa, kun haaveilen toisenlaisesta työstä? Mitä se olisi, miten siihen pääsisi? Mitä pitäisi tehdä unelman toteuttamiseksi? Jos unelmana on taito soittaa pianoa, on parasta aloittaa soittotunnit.

Kuulostaa ihan hullulta. Pitäisikö unelmat riisua mukavasta epämääräisyydestä? Pitäisikö niille tehdä jotain? Paljon mukavampaa on lillua tässä elämässä kuin päämäärätietoisesti tavoitella jotain, eikö?

Minä teen joka päivä unelmaa todeksi kirjoittamalla. Mitä sinä teet?

Yö on minun aikaani

Maksoin laskut. Sitä varten palkkapäivä on ja sitä varten käyn töissä. Nyt kuitenkin nautin sairaslomasta. Saako niin sanoa? Nautin kotona olemisesta ja aikatauluttomuudesta. Nautin myös ihmisten tapaamisesta, mutta olen huono ottamaan yhteyttä. Osa ystävistäni on yhtä saamattomia yhteydenotossa – emme tapaa kovin usein toisiamme. Jos ystävä soittaa minulle ja ehdottaa tapaamista, olen valmis. Harvoin käy niin, että minulla on muuta menoa, jota ei voi siirtää.

Aikatauluttomuuteen liittyy myöhään nukkumaan meneminen. Pidän yöstä, tunnen olevani parhaimmillani silloin. Lääkäri kehotti minua menemään sairasloman aikana nukkumaan jo yhdeltätoista. Miten sellainen tehdään? Miten voi keskeyttää mielekkään tekemisen? Kysyin asiaa ja lääkäri kehotti ottamaan unilääkettä. Kaikki keinot on sallittuja, jotta vain pääsisin siihen rytmiin, jota yhteiskunta pitää suotavimpana. En vielä kärsi univelasta. En vielä koe tarpeelliseksi ryhtyä minulle outoon rytmiin – aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Nousen aikaisin ylös kun on pakko, mutta mikään ei pakota minua luopumaan yöstä.

12. elokuuta 2009

Lääkäriin

En ole pystynyt kirjoittamaan pariin päivään. Minulla on ollut päänsärkyä lähes yhtäjaksoisesti pari vuorokautta. Sen ollessa pahimmillaan puhuminen oli vaikeaa. Sammalsin, hain sanoja, enkä sittenkään saanut järkeviä lauseita aikaiseksi.

Tämä on ollut tähän mennessä pahin. Pitkin kesää olen kärsinyt äkillisestä, vihlovasta päänsärystä. Sen aikana ei pysty tekemään mitään. Onneksi kohtaukset ovat olleet lyhyitä. Varasin lääkäriajan tälle päivälle. Toivottavasti saan ainakin hyvää lääkettä. Mielellään jotain tutkimuksiakin voisi tehdä.

Aikaisemmin minulla oli hyvin harvoin päänsärkyä. Äitini, sisareni ja tyttäreni kärsivät migreenistä, mutta en minä. Olen ollut siitä onnellinen.

8. elokuuta 2009

Minustakin tuli äiti

En koskaan haaveillut äitiydestä. Tsernobylin onnettomuuden jälkeen allekirjoitin addressin, jossa sitouduttiin synnytyslakkoon. Se oli helppo allekirjoittaa, en uskonut tekeväni lapsia.

Noin kuukautta vaille kolmekymppisenä pillerireseptini loppui. Olin lukenut, että kolmekymppisten on vaikeampaa tulla raskaaksi enkä siksi pitänyt kiirettä uuden reseptin hankinnassa. Puolisoni kanssa meni oikein hyvin, rakastimme toisiamme syvästi ja nukuimme käsi kädessä. Marraskuun lopulla tajusin odottavani lasta. Se oli jännittävää ja ihanaa, totta kai halusin lapsen. Rakastimme tulevaa lastamme. Kutsuimme häntä Jukutä-nimellä Pauli Heikkilän mainion pakinan perusteella. Siinä hän analysoi, mistä suomenkielinen sana vauva on saanut alkunsa.

En tiennyt mitään lapsista enkä vauvoista.

Saimme ihanan tyttären, jolla oli Kätilöopiston yöhoitajan mukaan ”pirun kova ääni”. Syy runsaaseen ja kovaääniseen itkuun ei ollut koliikki, vaan hänellä oli osittainen mahaportin tukkeuma. Tyttäreni ei oppinut imemään rinnasta enkä minä oppinut imettämään. Kolmen viikon päästä luovutin ja siirryin äidinmaidonvastikkeeseen. Syöminen sattui tyttäreen ja hän oksensi miltei kaiken syötyään. Neuvolassa eivät pitäneet tätä huolestuttavana, sillä hän kasvoi hyvää vauhtia.

Vatsakipua kesti vuoden verran. Sen ajan hän itki. Kun hän oli vatsallaan reisieni ja polvieni päällä, hänen olonsa oli helpompi. Vietin vuoden istuen niin. Katsoin Twin Peaksit, Salaiset kansiot, mitä vain televisiosta tuli. Luin tyttärelle ääneen satuja, Hesaria, mitä vain.

Päätin, että toista lasta en tee. Suurin syy siihen oli mieheni babyblues. Lapsen syntymän jälkeen hän masentui syvästi ja palasi traagiseen ja onnettomaan lapsuuteensa. Hän myös koki tulleensa syrjäytetyksi ja se oli varmaan totta. Voimani eivät riittäneet muuhun kuin lapsen ympärivuorokautiseen hoitoon.

Palasin töihin. Vein tyttären päiväkotiin matkalla töihin ja hain hänet sieltä matkalla kotiin. Laitoin ruoan, siivosin kodin, hoidin lapsen. Ja luin mieheni itsemurhaviestejä. Lähes päivittäin kotiin palatessani keittiön pöydällä oli häneltä viesti: ”En jaksa enää, parasta että tapan itseni”.

Hän sai sairaslomaa ja kävi psykologin juttusilla pari kertaa. Psykologi ehdotti hänelle kotoa poismuuttoa. Viikkoa ennen vappua hän muutti. En tajunnut sitä lainkaan, vaikka olimme sitä ennen hyvissä ajoin sopineet lapsen elatuksen järjestämisestä.

Olimme asuneet mieheni työsuhdeasunnossa. Minut häädettiin asunnosta hänen lähtönsä jälkeen. Sain kaupungilta nykyisen vuokra-asunnon. Aloitin elämän yksinhuoltajana.

7. elokuuta 2009

Eräs ilta Ruoholahdessa

Ruoholahti oli eilen kuin toisesta maailmasta. Ihmisiä, loputtomasti. Hyväntuulisina, iloisina ja suurta kokemusta jännityksellä odottavina ihmiset kävelivät konserttialueelle. Kapakat olivat kerrankin tupaten täynnä oltuaan koko kesän puolityhjillään. (Aikaisempina kesinä ne ovat olleet täynnä jokainen päivä. Sama ilmiö on kuulemma Kontulan kapakoissa. En tiedä, mikä ihmisiä vaivaa, kun kapakassa/terassilla istuminen ei enää houkuttele.) Rihkamakauppiaita, paellan myyntipisteitä, grillattua makkaraa, kahvia, leivoksia, hattuja, lippiksiä ja aurinkolaseja. K-Market ja molemmat R-kioskit olivat kahteen asti auki. Pienempi R-kioski houkutteli ihmisiä ilmoittamalla olevansa viimeinen mahdollisuus ostaa olutta ennen alueelle menoa. Viimeinen kadunpätkä ennen alueelle menoa oli täytetty baja-majoilla, joihin jonotettiin ahkerasti. Näytti siltä, että Madonnaa tärkeämpää oli päästä vessaan.

Katsellessani parvekkeelta konserttialuetta tajusin, että alueen asukkaat pääsevät lavan viereen konserttialueen ulkopuolella. Lähdin sisareni kanssa sinne, emmekä olleet ainoita. Jokaisen talon parvekkeella oli ihmisiä. Eräässä talossa oli kolmiosainen ikkuna, joissa jokaisessa seisoi neitokainen kuohuviinilasin kanssa. Viimeisen talon eräälle parvekkeelle oli laitettu lakana, jonka tekstissä tarjottiin parveketilaa 50 euron hintaan (vai oliko se 5 euroa?). Vitsi tai ei, parveke oli täynnä juhlivia ihmisiä.

Lavalle emme nähneet. Kiertelimme ja kuulostelimme, missä kuuluisi parhaiten. Get into the Groove kuului erinomaisesti. Kävelimme sieltä Ruoholahden kärjestä metroasemalle. Kaikkialla oli ihmisiä juhlimassa. Kaksi vanhaa naista istui puistonpenkillä laseissaan viiniä/kuohuviiniä. Joka puolella hyvä fiilis.

Konsertti päättyi noin varttia vaille kaksitoista. Äkillinen hiljaisuus yllätti. Ihmiset valuivat mattona konserttialueelta pois, metroasemalle ja kaupungille. Uskomattoman paljon ihmisiä, vaikka osa oli lähtenyt jo aikaisemmin. Yhden aikoihin lähdin ulos, jolloin liikkeellä oli enää kymmeniä ihmisiä. R-kioskin kahvi maittoi monelle ja avoinna olevat kapakat pullottivat. Roskien määrä oli valtaisia, mutta pulloja ja tölkkejä ei enää näkynyt – pullonkerääjät olivat ahkeroineet iltapäivästä alkaen.

Aamulla konserttilava oli purettu viimeisiä rakenteita lukuun ottamatta. Kadut olivat puhtaita pesun jäljiltä. Oliko täällä todellakin ollut Madonnan konsertti ja vähintään 85 000 ihmistä?

Nautin kovasti siitä, että oli paljon ihmisiä, hyvää mieltä sekä markkina- ja karnevaalihumua.

4. elokuuta 2009

Madonna tulee

Asuinalueeni on aidattu. En tiedä, kumpi on tavoitteena: estää ulkopuolisten pääsy alueelle vai estää meitä asukkaita pääsemästä ulos. Kumpi tahansa, molemmat vaihtoehdot ahdistavat. Korkeat rauta-aidat eivät ole vielä kiinni, kulkuväylät on jätetty auki. Ilmeisesti niiden on tarkoitus olla kiinni. Olisi kiva tietää, koska ja kuinka kauan. Kuinka sinä aikana pääsen kulkemaan?

Tämä kaikki Madonnan takia. Tavoitteena on, että alueella asuvat eivät häiriytyisi noin 80 000 ihmisen liikkumisesta. Tällä hetkellä rauta-aidat häiritsevät minua enemmän. Ne ovat rumat ja tuovat mieleen julmuuksia, yhteiskunnallisia epäkohtia, vankeutta ja toivottomuutta.

3. elokuuta 2009

Luomakunnan herra

Puolenpäivään aikaan tyttäreni seisoskeli rautatieaseman edustalla odottamassa ystäväänsä. Ohi kulki humalainen mies, joka tervehti tytärtäni: ”Huora!”. Tytär ei vastannut tervehdykseen. Siitä mies ei pitänyt, vaan pyörsi takaisin ja sylkäisi limaisen klimpin hänen kengälleen.

Tiedän, kuinka inhottavalta tuollainen tuntuu. Nuorena opiskelijatyttönä minua ahdisteltiin lähes päivittäin parin vuoden ajan. Opin valmiiksi vihaamaan jokaista vastaantulevaa miestä. Kumma kyllä, ahdistelu väheni huomattavasti sen jälkeen, kun löin erästä ahdistelijaa laukulla useita kertoja. Taisin silloin siirtyä nuoren naisen kategoriasta akkoihin, joita ei kannata ahdistella. Olin silloin 21-vuotias. Epämääräisiä vihjailuja saan osakseni vieläkin, koko ajan vähenevässä määrin.

Millä oikeudella toiselle voi huudella erilaisia solvauksia ja nimityksiä? Mitä aggressioita miehet purkavat tuntemattomiin naisiin nimittämällä heitä huoriksi tai suorastaan ehdottelemalla seksiä? Mitä he ajattelevat? Kun tuntematon humalainen mies pysäyttää tai tulee juttelemaan ja ensi sanoikseen tiedustelee, mitä seksi maksaa, inhottaa. Tai puristaa rintoja tai kourii takapuolta. Tämä kaikki kadulla, julkisesti, kaikkien nähden. Se tekee siitä vielä nöyryyttävämmän. ”Nyt nuo kaikki ohikulkevat ajattelevat, että olen huora”.

Ehkä nuoren naisen nöyryyttäminen ja häpäiseminen on ahdistelun motiivi. Kyse ei ole seksistä, vaan naisen paikan osoittamisesta. Valta on määrittelijällä. Kun mies määrittelee nuoren naisen huoraksi - naisten alimpaan kastiin - voi mies huokaista tyytyväisenä ja todeta vielä olevansa luomakunnan herra.

Riitelevien ihmisten välissä

Inhoan riitelyä ja riitoja. Yleensä myöntelen ja teen kaikkeni välttääkseni konfliktia. Kiivas ja äkkipikainen luonteeni takaa sen, etten niitä pysty täysin välttämään.

Enemmän kuin omaa riitelyäni inhoan sitä, että minulle rakkaat ihmiset riitelevät keskenään. Silloin yritän olla puolueeton, kuuntelen ja ymmärrän kummankin kannan. Olen kaveri molempien kanssa. Joskus konflikti on vain päässäni – itse koen minulle rakkaiden ihmisten olevan riidassa – vaikka mitään näkyvää ristiriitaa ei olisikaan. Lojaalisuuteeni kohdistuu aina siihen ihmiseen, jonka seurassa olen. Tunnen toki omantunnon pistelevän käyttäytymisestäni, sillä joku toinen voisi tulkita sen epärehellisyydeksi ja epäluotettavuudeksi.

Viikonlopulla tajusin, ettei niin voi toimia. On valittava puolensa, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta: miten valita kahden rakkaan väliltä? Kuitenkin oloni helpottuu puolen valitsemisesta, tunnen tekeväni oikein. Silloin pystyn toimimaan välittäjänä kahden ihmisen välillä paremmin.

1. elokuuta 2009

Mitä lahjaksi miehelle?

Menemme synttäreille tänään eikä minulla ole lahjaa päivänsankarille. Sisareni ehdotti valkoista t-paitaa, joka on tehty luomupuuvillasta. En ihastunut ehdotukseen. Se ei ole minun tyyliseni lahja. Täytyyhän lahjan näyttää myös antajaltaan. Voi sitten myöhemmin sanoa: tämä on varmaan Päiviltä, on ihan Päivin näköinen!

Haluan antaa toiselle ihmiselle lahjaksi kauneutta. Se voi ilmetä musiikkina, kirjallisuutena tai esineenä. Tämän päivän sankarille en voi antaa kirjallisuutta enkä musiikkia, koska hänellä on ne kaikki – onhan hän kirjastossa töissä. Enkä minä osaa kirjoittaa hänelle runoa. Viiniä hän tekee itse, ei siis sitäkään. Koska hän on mies, en voi antaa korua. Ainakaan en ole nähnyt hänellä koskaan muuta korua kuin kihlasormuksen.

Lahjalla alkaa olla jo kiire, juhlat alkavat kolmelta. Lähden Hietsun kirpparille etsimään sopivaa lahjaa. Hyvällä tuurilla löydän sieltä juuri sen, jota tietämättäni etsin.