31. tammikuuta 2010

Sanoista tekoihin

Ajattelin, että tiskaamalla ja siivoamalla saan elämäni ja ajatukseni järjestykseen. Tai oikeastaan sellaiselle tolalle, että voin olla ylpeä itsestäni. Että minun ei tarvitse selitellä, että kun minulla on tämä ja tämä ja tämä, joiden takia en voi, en pysty tai en halua juuri nyt toteuttaa itseäni tai tehdä sitä, mitä todella haluan tehdä. Huomasin, että tiskaaminen ja siivoaminen ei riitä, minun on puettava asia myös sanoiksi.

Vakiotekosyyni on tyttäreni. Hänen takiaan olen jättänyt tekemättä useita asioita. Olen kokenut, että hänen tarpeensa menevät omien tarpeideni edelle. Ja niin minä saan näivettyä yksin kotona ja elää vain päässäni.

En tiedä, mitä näillä oman elämän syrjäyttävillä päätöksillä ja teoilla olen menettänyt tai saavuttanut. Todennäköisesti se ei ole tehnyt minusta hyvää äitiä. Että minua inhottaa äitiyden eteen laitetut adjektiivit hyvä tai huono, mutta niistä on vaikea päästä eroon.

Ilmaisen asian toisin: vanhemmuuden tehtävänä on varustaa lapsi maailmaa ja omaa elämäänsä varten. Vielä en tiedä, kuinka olen tässä tehtävässä onnistunut, mutta äkkiä katsoen voisi sanoa, että en kovin hyvin. Aikuinen tyttäreni ei ole lentänyt pesästä, ei ole aloittanut opiskeluja eikä ole hakeutunut työelämään eikä hän ole hakenut työttömyystukia. Onhan se kivaa asua kotona, kun äiti tekee kaikki kotityöt ja maksaa kaiken.

Miten linnunpoikanen työnnetään pesästä pois?

Rakastan tytärtäni. Mutta olen huolissani hänen haluttomuudestaan aikuistua, ottaa vastuuta omasta elämästään. Haaveita hänellä on, opiskelu ulkomailla ensisijaisena. Toiminta haaveiden toteuttamiseksi on niin vaikeaa, kuin hän ei luottaisi siipiensä kantavuuteen.

Helmikuussa kotiini tulee taas kymmeneksi päiväksi tyttären poikakaveri. Englantilainen tämäkin. Luulisi hänen saaneen tarpeekseen englantilaisesta arroganssista. Annoin tähän luvan ajattelematta asiaa kunnolla. Enää en lupaani voi perua.

Ehkä muutan pois kotoa siksi ajaksi. En ala heidän piiakseen. Eikä äitiä todellakaan tarvita paikalle parisuhdetta rakennettaessa.

Ehkä ei ole kysymys pelkästään tyttären aikuistumisesta. Myös minun täytyy päästää irti. Se ei ole sanoja vaan tekoja.

30. tammikuuta 2010

Piinallista katsoa ja kuulla

Suomen euroviisuedustajaksi valittiin Kuunkuiskaaja esittämällään kappaleella … Ei jäänyt nimi mieleen, eikä laulustakaan muuta kuin erikoisesti äännetty l-kirjain. Kotikatsomomme uskoi Nina Lassanderin Cider Hill –biisin mahdollisuuksiin, mutta ei voi mitään.

Katsoin tyttäreni kanssa koko piinallisen karsinnan. En tiedä, miksi katsojille näytettiin käsittämätöntä viisuavaimen etsintää. Ehkä kyse oli keventävästä huumorista, mutta sorry, se ei toiminut. Ainoat valopilkut ohjelmassa olivat Mikko Leppilampi, Marco Bjurström ja Alexander Rybak. Mikko Leppilampea katselee ilokseen, varsinkin nyt parroittuneena, mutta sen kuvaaja/ohjaaja oli unohtanut ja yleiskuva hallitsi tv-ruutua.

Bjurström sanoi suoraan, mitä ajatteli ja haukkui Eläkeläiset. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ei sellaisella esiintyjäkaartilla ja ns. huumorilla viisuissa pärjätä kuin taistelussa jumbosijasta. Hän myös harmitteli suosikkinsa Heli Kajon putoamista. Samaa harmiteltiin meillä.

Alexander Rybak oli syy katsoa euroviisukarsinnat, sillä tyttäreni fanittaa häntä ja musiikkiaan. Onhan Rybak Norjasta. Rybak yllätti suomenkielellään ja kohteliaisuudellaan. Kehui kaikki ehdokkaat ja julisti jokaisen voittajaksi. Ja esitti viime vuoden euroviisujen voittobiisinsä, joka jätti kauas taakseen kaikki Suomen ehdokkaat. Onneksi Rybak ei tänä vuonna edusta Norjaa.

Juontajapari Jaana Pelkonen & Peltsi ei onnistunut pelastamaan surkeaa ja kökköä ohjelmaa. Parhaiten ohjelman olisivat pelastaneet itse ehdokkaat, mutta suurin osa biiseistä kuulosti epämääräiseltä mössöltä, pateettiselta tai mahtipontiselta tai vain typerältä. Jo mainitsemani Heli Kajo ja Nina Lassander olivat ainoat, jotka vähensivät ohjelman piinallisuutta. Mutta heidänkin esiintymisestään puuttui se jokin.

29. tammikuuta 2010

Millennium +10

Pakkaset, viima ja kylmyys eivät onnistu lannistamaan minua eikä muitakaan. Toinen luonnonilmiö, täyttyvä kuu, sekoittaa ihmisten mielet ja heikentää harkintakykyä. Hyvä niin, sillä varovaisuudesta on hyvä luopua välillä. Tämä kuukausi on mennyt suojautessa pakkasta vastaan, varovaisin askelin, jotta ei liukastuisi ja kaatuisi.

Tänään on Millennium +10 –bileet. Kyse on kymmenen vuoden katselmuksesta alkaen Millennium-bileistä 31.12.1999. On jännittävää katsoa asioita pidemmällä perspektiivillä, sillä menneisyydessä on aina mukana tulevaisuus. Tulevaa pohdimme myös, mitä siltä odotamme, mitä aiomme tehdä. Kovin systemaattisia emme ehkä ole, paitsi alussa.

27. tammikuuta 2010

Tammikuun alut

Tammikuu on uusien alkujen aikaa. Minullekin, vaikka syksy on se aika, jolloin tietoisesti aloitan uutta. Tammikuun alut tapahtuvat nopeasti, impulsiivisesti ja vaistomaisesti. Ehkä isot asiat saavat alkunsa juuri niin.

Tammikuussa 1987 olin työtön. Sisareni kertoi työpaikassaan olevan vapaa paikka. Soitin yhteyshenkilölle ja sovimme haastattelun ajankohdaksi seuraavan maanantain. Aloitin työt seuraavana keskiviikkona. Olen siinä työpaikassa edelleen. Välillä olen ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Pari vuotta olin toisessa organisaatiossa äitiysloman ja hoitovapaan sijaisena. Todennäköisesti myös pysyn työpaikassani eläkeikään asti.

Työpaikan saaminen, helsinkiläiseksi muuttuminen ja kihlatun kanssa yhteisen elämän aloittaminen olivat isoja asioita tammikuussa 1987. Ehkä siksi mieleeni jäivät voimakkaasti pakkaset. Silloin oli vielä kylmempi kuin nyt. Helsingin lämpötila pyöri 30 pakkasasteen tienoilla ja muistan useana päivänä olleen yli 30 astetta. Se oli hirvittävää, mutta silloin pakkanen päättyi parin viikon jälkeen. Nykyinen pakkauskausi taitaa vaan jatkua …

Tasan vuosi sitten liitin Päiväkävelyllä-blogin Blogilistalle. Omien tekstien asettaminen vieraiden ihmisten luettavaksi ja kommentoitavaksi oli minulle iso askel. Itseni suojaksi rakentamieni muurien purkaminen oli alkanut. Nykyään se jatkuu mm. itseni esille kaivamisena eli laihtumisena. En ole enää vähään aikaan uskonut tarvitsevani ylimääräisten kilojen muodostamaa suojaa muita ihmisiä vastaan. Minulle laihtuminen tarkoittaa sitä, että uskallan päästää toisen ihmisen lähelle itseäni.

26. tammikuuta 2010

Elämä tauolla

Näillä pakkasilla en halua liikkua ulkona kuin minimin. Töihin, kauppaan ja kotiin. Jatkuva sisälläolo tylsistyttää. Kaipaan liikkumista ja ulkona olemista. Työmatkoja en ole kävellyt tänä vuonna kertaakaan. Siihen on ollut joko liian kylmä tai liian liukasta. Tämä liikkumattomuus veltostuttaa, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti.

Jyrki Siukosen tutkimus Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria on vieläkin kesken. Siukonen käänsi teosta varten useita tekstejä, muun muassa Voltairen tarinan Mikromegas, jossa siriuslainen ja saturnuslainen vierailevat maapallolla. Hauskaa tekstiä, josta tiedän nauttivani. En vain jaksa lukea.

Katson televisiota, tv-sarjoja, elokuvia, dokumentteja ja uutisia. Aloitan urakan Neiti Marplella, jonka aikana on hyvä ottaa päikkärit. Herättyäni ehdotan tyttärelleni, että eikös katsottaisi jotain. Aloitamme edellisyön Torchwood-jaksolla. Ensimmäinen tuotantokausi on nähty ja huomenna aloitamme toisen kauden jaksojen katsomisen. Sen jälkeen Heroesia, Supernaturalia tai elokuvia tai jotain muuta. Tänään Torchwoodin jälkeen ensin Päätön ratsumies ja sen jälkeen Kill Bill vol. 1 ja 2. Mutta kaikki nämä olen nähnyt ennenkin.

Ylen Naisia kaupungilla on loistava piristys näihin jo nähtyihin. Käsikirjoitus on räväkkä ja suorapuheinen. Ehkä juuri siksi naiset ja miehet sarjassa tuntuvat uskottavilta ja todellisilta.

Outoa on, että pakkanen on vaikuttanut myös kissaamme. Sitä ilmeisesti hermostuttaa sisällä olo, onhan se tottunut nautiskelemaan ulkoilmasta parvekkeella. Kovalla pakkasella ei kissa siellä viihdy. Tai sitten jokin muu on syynä, mutta kissamme hyökkäsi eilen tyttäreni kimppuun ja tänään minun. Istuin nojatuolissa ja kissa tuli minua tervehtimään. Juttelin sille, en silittänyt. Varoittamatta se hyökkäsi kimppuuni. Puri ja raapi oikeaa kättäni – raivoissaan, kuten sillä on tapana.

Teki mieli välittömästi viedä kissa eläinlääkärille nukutettavaksi. Murhanhimoni lauhtui nopeasti, mutta en kaveeraa kissani kanssa. Ruokin ja siivoan hiekat. En silitä enkä juttele.

Tuntuu kuin elämäni olisi tauolla pakkasten vuoksi. Tunnen olevani toukka, joka odottaa oikeaa hetkeä ja lämpöä kuoriutuakseen. Toivottavasti se hetki on pian.

24. tammikuuta 2010

Verotuksesta

Kuluvan vuoden verokortissa veroprosenttini päätoimesta on yhtä prosenttia pienempi kuin viime vuonna. On toki mukavaa saada enemmän rahaa käteen. Mutta en oikein ymmärrä, miten verotuksen kevennykseen on varaa. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan rahat eivät riitä vanhusten hoitoon ja koulujen, sivukirjastojen ja päiväkotien aukipitämiseen, kevennetään verotusta. Onko siinä jokin järki takana?

Yhteiskunnalla ei ole ollut pitkään aikaan varaa huolehtia vähäosaisistaan niin, että takaisi heille nöyryytysten sijaan toimeentulon, jolla voisi tuntea itsensä arvokkaaksi ihmiseksi. Silti perustuslaissa sanotaan: "Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon." Ihmisarvo on tärkeä lain tasolla, kunpa se näkyisi myös silloin, kun säästöistä päätetään.

Politiikka näkyy nimenomaan siinä, kuinka valmiita yhteiskunnan varoja ollaan jakamaan kullekin taholle ja mihin tarkoituksiin varoja jaetaan. Tämän vuoksi on tärkeää äänestää. Siten on mahdollisuus vaikuttaa hallitusohjelmaan, budjettikehyksiin ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Verotuskeskustelussa tuntuu olevan vallalla ajatus siitä, että palkansaajien verotus on liian korkea. Toinen yhtä keskeinen ajatus on, että yhä useammat haluaisivat itse päättää verorahojensa käytöstä. Ei verorahoja maahanmuuttajien tukemiseen, ei verorahoja lihavuustutkimukseen, ei verorahoja itseaiheutettujen sairauksien hoitoon jne.

Syntyy vaikutelma siitä, että nämä ihmiset haluavat Suomeen USA:n verotusmallin. En tarkkaan tiedä, millainen se on, mutta käsittääkseni palkkatulojen verotus on alhainen, koska yhteiskunta ei siellä vastaa pienimmistään. Huonoa omaatuntoaan – tai sosiaalisen paineen vuoksi – rikkaat julkkikset rahoittelevat varoja hyväntekeväisyyteen.

Kun Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltiota, tavoitteena oli jakaa yhteistä hyvää, taata yhteiskunnan heikompien toimeentulo ja ihmisarvo. Katsottiin, että hyväntekeväisyys on liian hatara ja oikullinen keino siihen. Hyvinvointivaltion pohjaksi luotiin progressiivinen verotus ja verovaroin ylläpidettiin mm. koulut, sairaalat, yhteiskunnan infrastruktuuri, yliopisto ja kirjastot.

Tällaisen järjestelmän toimiminen perustuu siihen, että kansalaiset luottavat poliitikkoihin ja heidän kykyynsä jakaa rahat oikeudenmukaisesti. Toinen peruspilari on solidaarisuus, sen ymmärtäminen, että toinen ihminen on yhtä tärkeä kuin minä.

Kumpaakaan näistä ei enää ole. Oma napa on lähimpänä, niin kansalaisilla kuin poliitikoillakin. Maailma on muuttunut, yhteiskunnan tehtävä on muuttunut. Yhteiskunnan tehtäväksi on tullut huolehtia isommistaan, koska he vallitsevan ajattelun mukaan pitävät yhteiskuntaa pystyssä.

Kenelle? Itselleen.

19. tammikuuta 2010

Väärä suunta

Kun menen Kirjasto kymppiin, menen aina Postitalon pääovista sisään. Joka kerta huokaisen ihastuneena astuessani pääaulaan. Sen kauneus hurmaa ja hiljentää minut. En kiinnitä huomiota postin myyntituotteisiin, vaan nostan katseeni yläviistoon. Ihastelen tilaa, avaruuden tuntua, korkeutta ja värejä. En valitettavasti löytänyt aulasta hyvää kuvaa.

Jos Helsinkiin – tai ehkä se on kun – tulee keskustakirjasto, Kirjasto kymppi siirtyy sen tiloihin. Tällä hetkellä suunnitelmissa on vahvimmin esillä uudisrakennus Töölönlahdelle. En ymmärrä miksi.

Keskustakirjaston perusteluissa yksi tärkeimmistä on ollut, että helsinkiläiset tarvitsevat kirjaston sinne, missä liikkuvat muutenkin. Minulla ei ole tähänkään mennessä ollut mitään asiaa Töölönlahden suuntaan. En usko olevani ainut.

Paperilla ihmisten liikkuminen on teoreettista ja silloin voi palvelupisteitä laittaa miten vain. Olen kärsinyt tästä koko sen ajan, jonka olen asunut nykyisessä kodissani. Asuinalueeni terveyskeskus on väärässä suunnassa. Siksi sinne meneminen on aikaa vievää ja hankalaa, hyvät bussiyhteydet eivät asiaa auta. Suunta vain on väärä.

En tiedä, kuinka helsinkiläiset löytävät hienon, kalliin Töölönlahdelle rakennetun keskustakirjaston, jos sen sijainti ei osu kulkureittien varrelle. Siksi kannatan Postitaloa keskustakirjaston sijaintipaikaksi.

Ohessa muutama keskustakirjastolinkki.
Helsingin keskustakirjaston paikasta on kehkeytymässä kova kiista.
Mikko Leistin raportti ”Keskustakirjasto – Metropolin sykkivä sydän”: Verkkoversio
Helsingin Postitalosta keskustakirjasto?

18. tammikuuta 2010

Hyvä päivä itselle

Tänään on ollut hyvä sunnuntai. Ehkä sen takia, että eilen oli paskalauantai. Olin sairas, voin pahoin ja päätä särki. Vielä tänä aamuna vatsassa kiersi jonkin aikaa. Ja sitten olin terve.

Olin yksin koko päivän, tyttäreni oli valokuvaamassa ystävänsä kanssa. Nautin yksinolosta. Tiskasin parin päivän tiskit, pesin pyykkiä ja kuuntelin musiikkia. Tein uudenvuodenaattona tälle vuodelle oman cd:n. Kappaleet ovat sen verran erilaisia, että kokonaisuus on nautittava ja ahaa-elämyksiä antava. Jokaisella kappaleella on oma merkityksensä siitä, mitä tältä vuodelta odotan tai en odota.

Heitin isoiksi käyneitä vaatteita pois. Loppuun asti kuluneita ja osa jopa rikkinäisiä vaatteita, mutta puhtaita. Puhtaus ei auta, Lähetystorin (Fidan) keräyslaatikkoon ei risaisia vaatteita saa laittaa.

Vaatteita läpikäydessäni sovittelin aikoinaan pieniksi jääneitä vaatteita. Jotkut niistä sopivat oikein hyvin, jotkut olivat isoja ja muutama vaate saa odottaa kaapissa laihtumistani. Kummallista on, että pieniksi jääneet vaatteet ovat hyväkuntoisia, lähes uuden veroisia ja hyvännäköisiä. Niitä sovittaessani pidin kovasti itsestäni.

15. tammikuuta 2010

Tähkäpää

Olen ollut pettynyt itseeni, läheisiini, muihin ihmisiin, työhöni ja elämääni. Asiat eivät ole sitä mitä haluaisin niiden olevan. Silti en tee mitään muuttaakseni asiantilaa.

Tänä aamuna tajusin olevani Tähkäpää. Pitkät hiukseni kuristavat minua. Kuristava tunne on niin voimakas, että tilasin saman tien itselleni ajan kampaamo Choicesta värjäykseen ja hiusten leikkaukseen. Huomenna kello 10!

Mutta kyse ei ole pitkistä hiuksistani vaan tornista, johon olen itseni sulkenut. Torniin ei ole ovea eivätkä portaat vie tornin huipulla olevaan huoneeseeni. Odotan siellä kuin Tähkäpää elämääni, joka kumma kyllä ei sinne tule.

Sulkeutumiseni on johtanut siihen, että minusta on tullut näkymätön. Mitenkään muuten en osaa selittää jouluista taksijuttua tai sitä, että jopa bussi meinaa lähteä siinä vaiheessa, kun olen nousemassa autoon.

Ote Tähkäpää-sadun analyysista:

Niinpä jokainen, joka on Velhon oma, joutuu hakemaan tyynnytystä korvikkeista; ruuasta, alkoholista, tupakasta, seksistä – sillä tornissa ei ole ketään, joka saisi lapsen sydämen täyttymään rakkaudesta. Velho on perfektionisti. Mikään todellisen mahdollisuuksien maailmassa ei ole kyllin hyvää. Velho synnyttää vääränlaista kaipausta, joka johtaa irti todellisesta maailmasta. Täydellinen, minulle riittävän kelpo nautinto, onni, mahdollisuus, on aina vielä näkymättömissä, jonka takia velhon vanki luopuu maallisesta todellisesta mahdollisuudesta onneen kerta toisensa jälkeen, ajautuakseen harhaan ja yhä loitommas itsestään yhä uudelleen ja uudelleen. Velho lisää lohduttomuutta ja vahvistaa näin uhrinsa ymmärrystä oman käden lohdun ainoasta todella toimivasta tyyntymisestä.

Toinen ote:

Tähkäpään laulu kuvaa traumatisoituneen ihmisen sisäisesti rikasta maailmaa, jossa hän taiturimaisesti kykenee viihdyttämään ja ilahduttamaan itseään, kaipaamatta muita.

Minä olen onnistunut rakentamaan itselleni rikkaan sisäisen elämän. Se vie jatkuvasti minua etäämmäs muista ihmisistä. Minä riitän itselleni, en kaipaa muita. Minun on hyvä olla tornissani yksin.

En tiedä, kuinka pääsen tornista pois. Sen tiedän, että torniin en voi jäädä. Sadussa, kuinkas muuten, tulee prinssi. En usko prinsseihin.

Kuvassa Tarot-korttien Torni. Ehkä odotan salaman iskevän torniini. Se ei näytä miellyttävältä, mutta jos en muuten pääse tornista pois, se lienee välttämätöntä.

11. tammikuuta 2010

Suomalaisten kansalliset ja pyhät arvot

Vihtiläinen Ilkka Halla-aho kirjoitti lauantain Helsingin Sanomien mielipideosastolla seuraavasti: ”Jos joku pelleilee esimerkiksi suomalaisten kansallisilla ja pyhillä arvoilla, ja saa siitä tuta, niin se ei ole asennevammaisuutta, asenteellisuutta eikä rasismia” ja päättää tekstinsä siihen. Hän ei kerro, mitkä ovat suomalaisten kansalliset ja pyhät arvot.

En ole ainut, joka jäi ihmettelemään, minkälaisia asioita Ilkka Halla-aho pitää suomalaisten kansallisina ja pyhinä arvoina ja mitä ne ylipäätään mahtaisivat olla. Tämän päivän Helsingin Sanomissa asiaa pohtii helsinkiläinen Ari Sadar. Hän kysyy: ”Ovatko liberaalit arvot, jotka hyväksyvät esimerkiksi samaan sukupuoleen rakastumisen, eri uskontojen harjoittamisen tai vaikkapa kasvissyönnin, osa näitä suomalaisia pyhiä arvoja?”

Epäilen, että Ilkka Halla-aho ei tarkoittanut Ari Sadarin ehdottamia liberaaleja arvoja.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä suomalaiset kansalliset ja pyhät arvot ovat. Nationalismi ei ylipäätään ole minulle läheinen ideologia.

Minulle itselleni tärkeitä arvoja ovat ihmisoikeudet, jotka luetellaan mm. YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Elämässä toteutettavaksi ja noudatettavaksi ne kuitenkin jäävät melko abstrakteiksi. Tosin nuorena opiskelijatyttönä minua ahdisteleville miehille saarnasin ihmisoikeuksista, mutta ei se niitä ahdistelijoita mihinkään karkottanut.

Ihmisoikeudet liittyvät ihmisten oikeudenmukaiseen kohteluun, eikä se ole mahdollista ilman armoa. En ole uskonnollinen ihminen, mutta armo on minulle tärkeä. Armon ymmärrän anteeksiantona. On pystyttävä antamaan anteeksi toisille mutta ennen kaikkea itselleen. Uskon, että armeliaisuus itseään kohtaan heijastuu siihen, kuinka kohtelee muita ihmisiä.

Muita itselleni tärkeitä arvoja ovat vapaus, kauneus ja oikeus tietoon ja tiedonhalun tyydyttämiseen. Vapauttani vaalin parhaani mukaan ja kauneutta kaipaan ympärilleni aistieni iloksi ja nautinnoksi. Kauneus on kielessä, luonnossa, musiikissa, taiteessa, kirjallisuudessa ja ihmisissä. Oikeus tietoon lienee keskeisiä yhteiskunnallisia oikeuksia, mutta samalla se on henkilökohtaisen tiedonhalun tyydyttämistä.

Sitten ovat ne itsestään selvät arvot: rakkaus, perhe, ystävät, työ ja turvallisuus. Muitakin varmasti on.

Mutta en vieläkään tiedä, mitkä ovat suomalaiset kansalliset ja pyhät arvot.

Ei se niin yksinkertaista ole

Elokuvassa Cousins kysytään: "Haluatko, että elämäsi on kanankakkaa vai että se on kanasalaattia?" En tiedä, kuka pitää niin paljon kanasalaatista, että pitää sitä parhaana mahdollisena herkkuna, mutta kai sellaisia on. Ehkä tuollainen yksinkertaistus kuuluu asiaan silloin, kun elokuvalla ei pyritä mihinkään suurempaan. Toisinaan en edes huomaa tuollaisia, mutta tänään se alkoi ottaa päähän katsellessani elokuvaa Ruotsin tv4:lta

Elokuvassa kysyjä halusi tietää, oliko mies valmis tekemään jotain saadakseen rakastamansa naisen itselleen, niinhän se on aina. Olisipa se kivaa, jos elämä muuttuisi kanasalaatiksi tai joksikin muuksi ihanaksi kun vain saisi elämänsä naisen/miehen. Ei huolen häivää enää sen jälkeen, hakuna matata.

10. tammikuuta 2010

Taidan olla tulossa kipeäksi

Olen ollut väsynyt koko päivän. Normaalit kotityöt olen tehnyt, muuten olen vain maannut sängyssä. En ole jaksanut. En tiedä, mistä tällainen uupumus minuun iski. Päätä on särkenyt myös. Niskani ovat jumissa.

Olen nukkunut kahdet päikkärit ja katsonut televisiota. Torchwoodia tallennettuna. Ihana Ruotsin Tv4 näyttää sitä neljänä arkiyönä. Katsoin Avaran luonnon isoista kissoista. Gepardiemo puolusti urheasti pentujaan leijonia, hyeenoja ja gepardiuroksia vastaan. Katsoin Alfien. Nytkin telkkari on auki, vaikka en sitä katso.

Kuvassa yksi hyvä syy katsoa Torchwoodia.


Taidan mennä nukkumaan.

8. tammikuuta 2010

Pysyisi ainakin terveenä

Oletko tsekannut, minkälaisia lääkkeitä sinulle määrätään? Minulle on pari kertaa määrätty fibromyalgiaan sellaisia lääkkeitä, että en niitä otettuani pysynyt hereillä. Hereilläolo oli pelkkää tokkuroinita, eikä olo ollut mitenkään skarppi. Eihän sellaisia lääkkeitä voi käyttää! Valitin asiasta lääkärille ja hän vaihtoi molemmilla kerroilla toisiin lääkkeisiin.

Varsinkin erilaisten psyykelääkkeiden kanssa asiakas saa olla varovainen. Lääkäriä ei välttämättä kiinnosta se, että masennuslääke poistaa kylläisyydentunteen tai että ahdistuslääke on niin voimakkaasti addiktoiva, että sen vierotusoireet ovat verrannollisia heroiinivierotukseen. Tai hän ei tiedä, että on tullut lääkkeitä, joiden sivuoireet ovat vähäisemmät.

Lääkkeiden sivuoireet kauhistuttavat minua. Esimerkiksi dementiaa ehkäistään lääkkeellä, joka aiheuttaa ripulin. Useiden tutkimusten jälkeen lääkäri vain tyynen rauhallisesti toteaa tämän, eikä vaihda toiseen lääkkeeseen. Minusta sellainen on vanhan ihmisen kiusaamista. Pandol liiallisesti nautittuna voi aiheuttaa maksavaurioita. Maksasairauden hoitoon määrätty lääke aiheuttaa seksuaalista haluttomuutta. Jne.

Aivan kuin sivuoireilla ei olisi väliä. Tai haittavaikutuksiksi niitä pakkausselosteissa kutsutaan. Niiden luettelo on usein pitkä, pitempi kuin lääkkeen tarkoituksen kuvaus. Mitä varten lähes kaikilla lääkkeillä on runsaasti haittavaikutuksia? Miksi markkinoille tulee jatkuvasti lääkkeitä, joiden sivuoireita välttääkseen täytyy syödä toista lääkettä? Kuka enää uskaltaa syödä lääkkeitä?

Parasta olisi, jos ei tarvitsisi lääkkeitä lainkaan. Pysyisi ainakin terveenä!

Kimmokkeen tähän juttuun sain Neonillalta.

7. tammikuuta 2010

Reunustettuja lunttilappuja

Historia pysyi suosikkiaineenani koko koulunkäynnin ajan. Myöhemmin, lukiossa, englanti oli se aine, johon eniten satsasin. Opiskelin itsekseni englanninkielen idiomeja ja luin ilokseni englanninkielen sanakirjaa. Englanninopiskeluun minulla ei kuitenkaan ollut samanlaista kunnianhimoa kuin historianopiskeluun. Olihan minulla pakko olla historiasta kymppi, koska se oli lempiaineeni.

Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Oppikoulussa keksin, että voin luntata hissantunneilla. Kirjoitin läksyt pienenpienille lappusille, jotka reunustin samanlaisella paperilla kuin millä oppikirja oli päällystetty. Olin varma, ettei opettaja huomaa mitään. Eikä huomannutkaan. Lunttaustekniikkani ansiosta pärjäsin kokeissa hyvin. En siksi, että olisin luntannut kokeissa (sitä en uskaltanut tehdä), vaan siksi että kirjoittamalla lunttilappuja asiat olivat jääneet mieleeni. Tämän huomattuani lopetin lunttilappujen kirjoittamisen, mutta jatkoin läksyjen kirjoittamista.

Lukiossa historiassa pärjääminen oli vaikeampaa. Ekana vuonna ei kiitettäviä herunut ja olin epätoivoinen. Miten on mahdollista, että en pärjää historiassa, vaikka kuinka luin? Erään kerran kokeisiin valmistuessani paiskasin kirjan seinään ja purskahdin itkuun: "Ei tästä kuitenkaan mitään tule!" Isosiskoni poimi kirjan lattialta, tuli luokseni ja sanoi: "Luetaan yhdessä!"

Sain siitä kokeesta ensimmäisen historian kympin lukioaikana. Myöhempiin kokeisiin luin yksistäni ja pärjäsin hyvin. En tarvinnut kuin tämän yhden onnistumisen ja tiedon siitä, että saan sisareltani apua tarvittaessa.

Ylioppilaskokeisiin luimme yhdessä. Olimme loistava tiimi, sparrasimme toisiamme ja päivän päätteeksi kertasimme toisillemme oppimamme. Hän kirjoitti kuusi ällää, minä hieman vähemmän.

Tämä vain tuli mieleeni. Toisinaan ikävöin ylioppilaskevättä, kokeisiin lukemista yhdessä sisareni kanssa. Se oli innostunutta, keskittynyttä ja kovaa työtä.

5. tammikuuta 2010

In the mood for love



Tämä Yumejin teema Wong Kar-Wain elokuvasta In The Mood For Love soi tänään Ylen uutisissa taustoittamassa juttua avioerojen määrän lisääntymisestä Kiinassa.

4. tammikuuta 2010

Missä junat kääntyvät?

Olin tämän päivän uutispimennossa. Aamuhesarin jälkeen en käynyt Hs.fi:ssä enkä tsekannut stt:n uutisia. Olin juuri päättänyt katsoa yhden tallentamani elokuvan kun katsoin kelloa. Ahaa, puoli yhdeksän. Pitääpä katsoa uutiset.

Ja niin sain tietää itsestään liikkuvista kaksikerroksisista junavaunuista, jotka haluavat osallistua neuvotteluun. Ja sain kuulla, että rakennus jossa kyseinen neuvotteluhuone sijaitsee, on tehty kestämään seikkailun- tai neuvottelunhaluisia junavaunuja.

En tiedä, olisinko mitenkään pärjännyt ilman näin absurdeja uutisia.

Jos tällaiset asiat ovat totta ja kai ne ovat, kun kerran Ylen uutisissa asia kerrottiin, niin mihin tarvitaan mielikuvitusta? Vanha sanonta, jonka mukaan todellisuus on tarua ihmeellisempää, pitänee paikkansa tarinasta riippumatta.


Pasi Ilmari Jääskeläisen novelli ”Missä junat kääntyvät” vaikuttaa tämän päivän uutisen valossa tosiasioiden raportoinnilta, vain hieman mielikuvituksella maustettuna. Novelliin voi tutustua Jääskeläisen novellikokoelmassa Taivaalta pudonnut eläintarha.

3. tammikuuta 2010

Noidan veli

Diana Wynne Jonesin Noidan veli ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Ensilukeminen teki suuren vaikutuksen ja pidin sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sisareni lukivat sen myös ja keskusteluissa ilmeni, että he kaikki eivät pitäneetkään kirjasta. He pitivät sitä liian ahdistavana voidakseen nauttia siitä.

Päätin lukea Noidan veljen nyt uudestaan, ties kuinka monennen kerran. Halusin lukea sen itselleni varoitukseksi ja muistutukseksi. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin useampi vuosi, joten muistissani olivat vain kirjan pääpiirteet. Noidan veli kertoo Kissasta, oikealta nimeltään Eric, jonka sisar Gwendolen on mahtava noita. Kissa on passiivinen tarkkailija, joka palvoo sisartaan. Itseään hän ei pidä minään, kaikki taito ja lahjakkuus, aivan kaikki, on Gwendolenissa.

Kissa on puhtaimpia itsensä syrjäyttämisen hahmoja, mihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Koska itseni syrjäyttäminen on persoonallisuuteni huonoimpia ominaisuuksia (ominaisuus, jonka näkevät vain minut paremmin tuntevat ihmiset), ajattelin, että tämä kirja vahvistaa minua pitämään huolen itsestäni.

Myöskään Kissa ei osaa huolehtia itsestään eikä hän osaa puolustaa itseään. Kissa vähättelee itseään aina kun se on mahdollista. Chrestomancin kysyessä Kissalta voiko tähän luottaa, Kissa vastaa: ”Älkää ihmeessä. Se olisi ihan hirveää. Minuun ei voi yhtään luottaa.”

Koska Kissa ei pidä itseään minään, hän ei myöskään ota vastuuta. Gwendolen on ilkeä, töykeä, huonokäytöksinen ja omaan ylivoimaisuuteensa luottava noita, joka kostonhimossaan tekee useita inhottavia taikoja Chrestomancin linnassa. Kissan mielestä hänen tehtävänsä ei ollut puuttua Gwendolenin taikoihin. Jos Kissa jotenkin kommentoi Gwendolenin tekemiä taikoja, hän saattoi sanoa, että se oli rumasti tehty.

Gwendolenin lahjakkuus perustui Kissan lahjojen hyväksikäyttämiseen. Omien voimavarojen tunnistamattomuus ja niiden tiedostamaton luovuttaminen toisen käyttöön aiheuttavat Kissan kuoleman. Monta kertaa, sillä hänellä oli yhdeksän henkeä.

Gwendolen lähti toiseen maailmaan ja hänen sijalleen tuli kaksoisolento Janet. Kissa joutui ottamaan vastuun Janetista, koska Janet ei muuten olisi selvinnyt Kissan maailmassa. Gwendolenin lähtö sai aikaiseksi myös sen, että Kissan omat voimavarat alkoivat tulla esiin.

Diana Wynne Jones voitti Noidan veli kirjallaan vuonna 1977 Guardian Awardin. Omista voimavaroistaan tietämättömiä henkilöitä on hänen muissakin kirjoissaan, kuten esimerkiksi riemukkaan hauskassa Voi noita noitia –teoksessa. Liikkuva linna oli Hayao Miyazakin ohjaaman piirretyn elokuvan perustana.

---------------
Huomasin vasta kirjaa hyllyyn laittaessani, että Voi noita noitia on Eva Ibbotsonin kirjoittama. Pyydän anteeksi aikaisemmin antamaani virheellistä tietoa.

2. tammikuuta 2010

Ei ole aikaa haaskata aikaa

Olen pohtinut uuden vuoden lupausta. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä eikä antaa. Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, mitä haluaisin tänä vuonna tehdä. Sitä en ole vielä saanut selville. Sen sijaan tiedän, mitä en halua tehdä. En halua haaskata aikaani. Sitä olen tehnyt kauan ja teen sitä aina, kun yritän tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Siinä asiassa olen parantumaton, vaikka tiedän, että vain keskittymällä yhteen asiaan saa jotain kunnollista aikaan.

Millaiseksi elämän muuttuisi ja millaiseksi minä muuttuisin, jos kirjoittaessani tekisin vain sitä? En katsoisi samalla televisiota enkä kuuntelisi musiikkia. Kun katsoisin telkkaria, tekisin vain sitä. Olisiko telkkari vähemmän auki, pienenisikö sähkölaskuni? Mitä sitten saisin? Olisiko keskittymiskykyni parempi? Olisinko tyytyväisempi elämääni?

Siitä on varmaan jo pari vuosikymmentä, kun termi putkiaivo otettiin käyttöön. Putkiaivo tarkoitti henkilöä, joka pystyy tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan ja joka ajattelee suoraviivaisesti. Usein, varsinkin naiset, viittasivat sanalla miehiin eikä sävy ollut myönteinen. Putkiaivolla viitattiin mieheen, joka on niin surkea, ettei pysty edes tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Samalla annettiin ymmärtää, että naiset ovat niin upeita ja fiksuja, kun pystyvät tekemään (ajattelemaan) viittä-kuutta asiaa yhtä aikaa.

En pitänyt tästä luokittelusta enkä sanan halventavasta sisällöstä. Olen jo muutaman vuoden sanonut, että työskennellessäni olen putkiaivo. Nyt haluaisin olla putkiaivo myös vapaa-aikana.

Syy monen asian tekemiseen yhtä aikaa on mielikuvani siitä, että aika ei riitä vain yhden asian tekemiseen. Jos laittaisin television kiinni ollessani tietokoneella kirjoittamassa, menettäisin aivan varmasti jotain tärkeää, ainutlaatuista ja jota ei koskaan voi enää saada. Pelkään menettäväni hyvän elokuvan, dokumentin, keskustelun, ties mitä, jos esim. laittaisin television kiinni. Ja mitä menettäisinkään laittaessani tietsikan kiinni? Tai en pelaisikaan pasianssia? Sen sijaan voisin löytää parempia tapoja hetkeksi irrottautua siitä, mitä olen tekemässä.

Oikeastaan putkiaivoksi ryhtyminen on pyörinyt päässäni pitkään. Yhteen asiaan kerrallaan keskittymisellä toivon parantavani keskittymiskykyäni. Toivon myös turhautumisasteeni vähenevän, sillä uskon putkiaivona pystyväni tekemään kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä kulloinkin teen.

Kuulostaa hyvältä. Mutta että alkaisin elää putkiaivona, se pelottaa minua edelleen. Toteutusvaihe ei ole vielä alkanut. Sitä sanotaankin, että hiljaa hyvää tulee.