29. huhtikuuta 2010

Kenen joukoissa seisot?

Väsymystä. Ahmimista.

Velttouden kompensoimiseksi olen tehnyt tilastoja omistamistani elokuvista. Palasin myös kirjanpitoni pariin, vaikka päätin luopua siitä. Miksi minun pitäisi kirjata kaikki menoni ja tuloni ylös luokitettuina ne eri kriteerien mukaan? Koska saan sitä kautta paljon tietoa elämästäni jälkikäteen. Rahankäytön seuranta on yksi keino pitää päiväkirjaa. Tiedän, koska olen mitkäkin vaatteet, elokuvat, kodinkoneet ostanut. Tiedän, koska olen ollut ystävien kanssa ulkona, tiedän myös keiden kanssa.

Silti ajattelin, että vien vain nämä nykyiset kuitit kirjanpitooni. Sitten lopetan. Kirjanpito vie aikaa tuhottomasti, eikä minulla ole siihen aikaan. Kyse on valinnasta. Mieluummin luen, kirjoitan, katson elokuvaa tai tv-sarjaa. Ja joskus on koti siivottava.

Tarkoitukseni oli kuitenkin toivottaa blogiystävilleni Hauskaa Vappua!

Yhteiskunnan jännitteet tuntuvat lisääntyvän. Työelämän muutoksiin liittyvät kiristyvät saavat aikaan yllätyslakkoja ja vastakkainasettelua: me vastaan ne. Työntekijät vastaan pomot. Lakkoilijat vastaan työnantajat. Lakkoilijat vastaan bussia turhaan odotelleet. Lakkoilijat vastaan tyhjentyneet leipähyllyt.

Kevään lakot ovat ärsyttäneet monia. Se on lakon tarkoitus. Olen törmännyt lukuisia kertoja hyvin kielteiseen suhtautumiseen lakkoihin. "Ne pitäisi kieltää. Kyse on vain rahanahneudesta. Lakkoilijat horjuttavat hyvinvointia ja pilaavat Suomen maineen."

En ajattele noin. Ihmettelen itsekkyyttä, jossa kielletään toiselta omien oikeuksien ajaminen. Ihmettelen sitä, että solidaarisuuden tunteminen on vaikeaa.

Etsin tänään vappumusiikkia. Tänne valitsin Agit-Propin Kenen joukoissa seisot?. Pidän sen vastakkainasettelusta – jonka aika ei todellakaan ole ohi – ja yhteisöllisyydestä. Aivan samaa mieltä en laulun sanomasta ole, mm. väite puolueettomista humanisteista on aina loukannut minua. Siitä huolimatta, olkaa hyvät!



Hauskaa Vappua!

28. huhtikuuta 2010

Läpi harmaan kiven tai sitten ei

Tiistaina vietimme synttäreitä. Ei meitä ollut kuin kolme juhlistamassa 49-vuotiasta sankaria, mutta ei aina ole kyse määrästä.

Tyypilliseen tapaamme puhuimme kaikesta mahdollisesta. Mieleeni jäi pyörimään synttärisankarin viisaus siitä, että aina ei tarvitse jatkaa. Jos juttu ei toimi, sitä ei tarvitse jatkaa. Tehtyjä päätöksiä voi ja pitää arvioida, ovatko ne vielä myöhemmin toimivia.

Minusta tämä oli vapauttava ja hyvin armollinen suhtautuminen elämään. Aikaisemmin tehdyt ratkaisut voivat osoittautua myöhemmin mahdottomiksi. Aika muuttuu, energiaa tarvitaan muihin asioihin. Tekemättä jääneet asiat, kesken jääneet asiat, eivät olekaan merkki siitä, että on kykenemätön viemään asioita loppuun asti.

Ei tarvitse mennä läpi harmaan kiven vain siksi, että joskus on niin päättänyt. On viisasta katsoa, missä mennään. On viisasta pohtia toimintansa mielekkyyttä. On viisasta tarkistaa suunta ja muuttaa sitä tarvittaessa.


26. huhtikuuta 2010

Surusta nousee holtittomuus: elokuva Uusikuu

”Lupaa minulle yksi asia. Älä tee mitään holtitonta.”

Tämän sanottuaan Edward lähti pois, jätti Bellan.

Yli sadan vuoden iästään huolimatta Edwardilla ei ollut elämänkokemusta eikä hän ymmärtänyt mitään rakkaudesta. Ei rakasta saa jättää yhtäkkiä. Ei saa valehdella eikä keksiä jotain huteraa tekosyytä, jonka toinen järkyttyneenä uskoo. Koska kokee parhaillaan jotain uskomatonta.

Bella istuu monta kuukautta huoneessaan, surusta mykkänä. Uponneena suruunsa hän ei reagoi vuodenajan vaihtumiseen eikä muihin ihmisiin.

Lopulta Bellan isä sanoi, että nyt saa riittää. Bella nousi ja lähti ystävänsä Jessican kanssa ulos. Moottoripyöräpoikien ilmestyttyä paikalle Edwardin hahmo varoittaa Bellaa. Tämän jälkeen Bella hakeutuu tietoisesti vaarallisiin tilanteisiin, on holtiton, tavoittaakseen Edwardin edes jotenkin. Ilman Edwardia Bellan elämällä ei ole merkitystä.

Olen kokenut tämän liian läheltä. Elokuvan päätyttyä tyttäreni sanoi: ”En ole koskaan itkenyt minkään elokuvan aikana yhtä paljon”. Jos olisin tiennyt Uudenkuun käsittelevän yksin jätetyn naisen surua, olisin miettinyt pari kertaa elokuvan katsomista yhdessä tyttäreni kanssa. Ehkä hänelle kuitenkin teki hyvää elokuvan aikana itkeä ja surra muutaman vuoden takaista jätetyksi tulemistaan.

Elokuvassa tapahtuu käänne Bellan hypättyä jyrkänteeltä mereen. Surun, epätoivon ja holtittomuuden aika on ohi. Edward on pelastettava!

Elokuva päättyy onnellisesti, luullakseni, sillä Edward pyytää Bellaa menemään naimisiin kanssaan. Vastausta ei elokuvassa anneta.

Kirjasta Houkutus kirjoitin, etten pysty ymmärtämään Bellan ajatusmaailmaa. Elokuvassa Uusikuu ymmärsin. Eläydyin Bellan suruun ja epätoivoon voimakkaasti. Saa nähdä, miten kirja Uusikuu minuun vaikuttaa.

25. huhtikuuta 2010

Kaunotar kohtaa hirviön(?)

Kasvissyönti on in. Jopa vampyyrit kutsuvat itseään kasvissyöjiksi, koska kieltäytyvät ihmisen verestä. Näin on ainakin kirjassa ja elokuvassa Houkutus. Edward Cullen toteaa, ettei hän halua olla hirviö.

Nuorille kirjoitettu Houkutus on paranormaali romanssi, jossa ihminen ja vampyyri rakastuivat toisiinsa. Bella rakastui Edwardiin tämän kauneuden takia, Edward rakastui Bellaan tämän tuoksun takia. Edwardia kiehtoi myös se, ettei pystynyt lukemaan Bellan ajatuksia.

Nähtyään Edwardin ensimmäisen kerran Bella muisti jokaisesta tapaamisesta kertoa, kuinka täydellisen kaunis Edward on. Bella häikäistyi, hänen hengityksensä salpautui, hänen täytyi kääntää katseensa pois kohdatessaan Edwardin täydellisyyden. Harvoin olen lukenut näin esineellistävää tekstiä.

Bellan omaa ulkoista olemusta ei kirjassa juurikaan kuvailla. Nimi on toki enne, sana bella tarkoittaa kaunista. Sukunimi Swan antoi lukijalle myös mielikuvan Bellasta kauniina nuorena neitona.

Elokuvassa Kristen Stewartin esittämä Bella oli arkisen kaunis, ei lumoava. Kirjaa lukiessani ihmettelin, miten kukaan voi näytellä täydellisen kaunista vampyyrinuorukaista? Robert Pattinson ei minusta ole täydellisen kaunis, mutta en taida kuulua kohderyhmään enkä siksi näe asiaa oikein :)

Houkutus oli kirjana lähes tylsä. Mutta oli siinä hyvät puolensa. Pidin vampyyrimytologiaan liittyvistä tarinoista, joista osa oli uusia. Cullenien talo keskellä metsää lasisine seinineen oli yllättävä, samoin Cullenien vain ukkosmyrskyssä pelaama baseball. Vampyyrin myrkky oli minulle aivan uutta.

Pidin myös siitä, kuinka Alice perusteli Bellalle syytä siihen, että koko Cullenin perhe oli valmis suojelemaan Bellaa:

”Edward on ollut yksin melkein sata vuotta. Nyt hän on löytänyt sinut. Sinä et voi tietää, miten hän on muuttunut, toisin kuin me, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ties kuinka kauan. Luuletko että yksikään meistä pystyisi katsomaan häntä silmiin sataan vuoteen, jos hän menettäisi sinut?”

Elokuvassa esitetty perustelu ei sisältänyt yhtä paljon perheensisäistä rakkautta.

Minun oli vaikea ymmärtää kirjan Bellan ajatusmaailmaa. Hän poukkoili, taktikoi, väänteli ja käänteli. Aidolta hän ei vaikuttanut, edes rakkaudessaan Edwardia kohtaan. Bellan ominaisuuksista pidin eniten hänen kömpelyydestään. Elokuvan Bella oli suoraviivaisempi ja se teki elokuvasta huomattavasti kiinteämmän ja toimivamman.

Elokuvassa vastakkainasettelu hyvien ja pahojen vampyyrien välillä oli konkreettisempi. Cullenin perheen kauneuden ja vegetrarismin vastapainona olivat James, Victoria ja Laurent, jotka eivät olleet yhtä kauniita ja jotka näkivät ihmiset kävelevinä lounaina. Kirjasta poiketen James, Victoria ja Laurent aiheuttivat pelkoa Forksin alueella elokuvan alusta alkaen.

Voisi olettaa, että vampyyrit ovat hirviöitä. Edwardin hirviömäisyys oli sekä kirjassa että elokuvassa vain hänen mielessään. Hän puhui siitä, että himoitsee Bellan verta, mutta saman tien torjui ajatuksen kauhistuneena. Edwardille Bellan fyysinen läheisyys oli vaikeaa, koska hän pelkäsi itsehillintänsä pettävän.

Houkutusta on paheksuttu sen seksuaalisuuden takia. Ehkä paheksujat eivät ole lukeneet kirjaa tai katsoneet elokuvaa. Seksiä Houkutuksessa nimenomaan ei ole. Muutamassa elokuvan kohtauksessa siirryttiin vihjailevasti kuvaamaan kasveja. En ymmärtänyt miksi.

Paranormaalit romanssit kiehtovat minua. Siksi jatkan Twilightin parissa lukemalla seuraavaksi Uudenkuun.

24. huhtikuuta 2010

Laiskottaa

Tänään laiskottaa.
Herättyäni suunnitelmissani oli:

• kirjoittaa aamusivut
• lukea Hesari
• bloggailla
• lukea ja kommentoida muiden blogeja
• hoitaa kotityöt eli siivota ja käydä ruokaostoksilla
• tehdä vähintään tunnin lenkki
• käydä saunassa
• syödä kohtuullisesti
• nautiskella elämästä.

Toteutuma

• en jaksanut kirjoittaa kahtakaan sivua aamusivuja
• Hesarin vain selasin läpi. En tainnut kunnolla lukea yhtään juttua
• bloggailin
• luin ja kommentoin joitakin blogeja
• kävin ruokaostoksilla. Meille saa tuilla siivoamaan ja tiskaamaan!
• mikä ihmeen lenkki? Paljon mukavampaa olla kotona. Ja sitä paitsi, minua ramasee mukavasti
• ei huvita mennä edes saunaan. Liian työlästä kerätä kaikki kamppeet.
• mitä on kohtuullinen syöminen? Kaurapuuroa mehukeiton kanssa. Suklaata. Näkkileipää kera kevytjuuston ja kurkun. Lohkoperunoita ja soijapihvejä kasvisten kanssa. Hedelmiä.
• nautiskelen elämästä vain olemalla.

Illalla katson jonkin leffan, en ole päättänyt vielä. Ehkä heitän aivot narikkaan ja vuokraan R-kioskista Houkutuksen ;)

Vaikuttaa siltä, että tästä tulee hyvä lauantai. Kuvassa Osku näyttää mallia.

23. huhtikuuta 2010

Innostus, epäilys ja helpotus

Parisen viikkoa sitten sain loistavan idean. Olin niin innoissani, että olin hypätä ulos nahoistani.

Kyse on juttusarjasta, kirjoitusharjoituksesta. Pyrin kirjoittamaan lyhyesti, nasevasti, hauskasti, ilmaisuvoimaisesti ja ymmärrettävästi pieniä tekstejä. Ne eivät ole novelleja, ne eivät ole aforismeja, ne eivät ole runoja. En tiedä, miksi niitä pitäisi kutsua, mutta ei nimityksellä ole merkitystä.

Teksteissä on kyse toisenlaisesta näkökulmasta asioihin. En ole missään nähnyt asioita käsiteltävän sillä tavalla. Käännän asiat nurin ja katselen niitä vinosta vinkkelistä. Olin ylpeä ideastani ja uskoin siitä uuden elämän alkavan.

Pari viikkoa niitä kirjoitettuani iski epäilys. Onko tässä sittenkään mitään mieltä? Nolaanko itseni totaalisesti näillä jutuilla?

Pohdin asiaa pitkään. Löysin uusia näkökulmia ideaani ja siitä syntyneeseen projektiin. Löysin mielekkyyden uudestaan. Nyt olen entistä vakuuttuneempi, että kyse on ainakin minulle itselleni erinomaisesta asiasta. Voi olla, että nolaan itseni. Mutta mitä sitten?

Olen helpottunut. Jos joku asia tuntuu näin hyvältä, se ei voi olla väärä tai huono.

21. huhtikuuta 2010

Pippa Baccan jalanjäljissä

Kuinka moni muistaa vielä italialaistaiteilijan Giuseppina Pasqualino di Marineon?

Hänet tunnettiin myös nimellä Pippa Bacca. Tämä performanssitaiteilija lähti ystävänsä kanssa liftaten Balkanin maiden kautta Israeliin itse ommellussa hääpuvussa. Matkan tarkoituksena oli välittää maailmanrauhan viestiä ja osoittaa, että tavallisten ihmisten hyvyys ja apu kantavat perille. Ystävysten tiet erosivat Libanonissa ja Pippa Baccan matka päättyi Turkissa.

Hänet raiskasi ja murhasi turkkilainen kuorma-autonkuljettaja vuoden 2008 alussa.

Olin unohtanut tämän tapauksen, mutta performanssitaiteilija Pentti Otto Koskinen palautti tämän mieleeni. Hän kertoi tehneensä kolmen viikon pyhiinvaelluksen Turkissa eli liftanneensa saman reitin kuin mitä Pippa Bacca oli tehnyt. Kyläläiset olivat näyttäneet hänelle murhapaikan. Pentti oli palannut Suomeen muutama päivää aikaisemmin mutta tapauksesta puhuminen nosti kyyneleet hänen silmiinsä - niin kuin kuulijoidenkin.

Yllä oleva teksti on niitä poistamiani tekstejä. Kirjoitin sen joulukuussa 2008.

Parhaillaan Pentti Otto Koskinen on jälleen Turkissa Pippa Baccan jalanjäljissä. Matkaa voi seurata Pentin Otto Koskisen Facebook –profiilin kautta. Viimeksi hän oli lisännyt tämän valokuvan, jonka nimi on VİSİO BEATİFİCA PİPPA (Autuas Pipan katselu).

Keskiyönvirkku, muuta vuorokausirytmisi!

Miksi minä, keskiyön virkku, en saa noudattaa omaa vuorokausirytmiäni? Sellaisen noudattaminen edistäisi hyvinvointiani, terveyttäni, jaksamistani ja jopa painonhallintaani.

Nukkumaan menen yhden kahden välillä yöllä. Aikaisemmin minua ei väsytä. Aamulla nousen ennen seitsemää nukuttuani viitisen tuntia. Viikonloppuisin, kun ei ole pakko nousta aikaisin, nukun joskus jopa kahdeksan tuntia.

Herään helposti eikä minua yleensä nukuta aamuisin. Kahvi, Hesari, aamusivut ja suihku nostavat vireystilani nopeasti. Täydennettynä reippaalla työmatkakävelyllä olen töihin päästyäni täydessä iskussa. Olen pirteä, tehokas ja keskittynyt. Jos joudun pysähtymään, istumaan paikallani tekemättä mitään (kokoukset ja koulutukset toisinaan), alan pilkkiä ja nukahdan. Nukun pikaunia ja palaan virkistyneenä kokouksesta omiin töihini ;) Töistä kotiin palattuani otan toisinaan puolen tunnin päikkärit, mutta aina en niitä tarvitse.

Olen kärsinyt riittävän unen puutteesta. Silloin minua väsyttää koko ajan. Olenko taas matkalla kohti univajetta vai riittävätkö minulle oikeasti viiden tunnin yöunet?

Loma-aikoina noudatan visusti omaa vuorokausirytmiäni ja elän hitaasti. Ehkä kyse onkin siitä, että oma elämänrytmini on hidas.

Illanvirkkuja kehotetaan muuttamaan vuorokausirytmiään, jotta heidän olisi helpompi elää yhteiskunnassa. Olen yrittänyt, monen monta kertaa. Ei onnistu.

19. huhtikuuta 2010

Auktorisoituja adjektiiveja

Aloin tehdä erästä persoonallisuustestin itseanalyysia. Alku sujui ok, tarvitsi vain arvioida, kumpaa annetusta adjektiiviparista enemmän rehellisesti arvioiden olen. Sen jälkeen olisi pitänyt vielä luetella annetuista adjektiiveista ne 10-20 adjektiivia, jotka parhaiten kuvaavat minua.

Aloin ihmetellä, tässäkö ovat ne adjektiivit, jolla ihmistä kuvataan.

A-adjektiivit
Ahkera (uuttera) , alakuloinen, alistuva , antelias, arka, arka (asioita jännittävä), asiakeskeinen

E-adjektiivit
Ei erityislahjakkuutta, empaattinen, energinen, epäileväinen, epälooginen, epäluotettava, epäonnistumisia pelkäävä, epätäsmällinen, epävarma, epävarma (varovainen), erikoinen, eristäytyvä

H-adjektiivit
Haihattelevainen, harkitseva, hauska, heikko, helposti kiihtyvä, helposti masentuva, hermostunut, hiljainen, huolellinen (tarkka), huolimaton (hutiloiva), huolimaton (suurpiirteinen), huomioiva, hyväksyvä, häilyvä

I-adjektiivit
Idealistinen, ihmiskeskeinen, iloinen, impulsiivinen, itsenäinen, itseohjautuva, itseriittoinen, itsevarma

J-adjektiivit
Järjestelmällinen, järkevä, jääräpäinen

K-adjektiivit
Kapea-alainen, kapinoiva, kestävä, kireä, kova, kriittinen, kylmäkiskoinen, kypsymätön, kypsä, kärsimätön, kärsivällinen, käytännöllinen, käytännöllisesti lahjakas, käytännönläheinen

------------

Saitte jo varmaan adjektiiveista mielikuvan. Näin mielessäni nämä adjektiivit auktoreina kaikessa kirjoittamisessa ja ihmiskuvauksissa.

Muista kirjoittaessasi, että ihminen voi olla iloinen, mutta ei pirteä, jota adjektiiveissa ei ole. Missään tapauksessa ihminen ei ole surullinen, tulinen, manipuloiva, juonitteleva, onnellinen tai ihana.

En jatkanut persoonallisuustestiä. Ihminen on niin monipuolinen kokonaisuus, että 20 annettua adjektiivia ei riitä sitä kuvaamaan.

18. huhtikuuta 2010

Satuja ja sadunkertojia

Akateemisessa kirjakaupassa osui silmiini kaksi kirjaa. Haluan kummatkin. Toinen oli Suomalainen satu 1: kehittäjiä ja kehityslinjoja ja toinen oli Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Yhden osan hinta oli nelisenkymmentä euroa, joten odottelen niiden tuloa alennusmyyntiin parin vuoden päästä.

Pidän saduista ja olen lukenut niitä paljon. Yksi lapsuuden lempisatukirjojani oli Joel Lehtosen Tarulinna, joka sisältää mm. sadut Valkea käärme, Jotaarkka, Kuoleman kesyttäjä ja Tynnyrissä kasvanut tyttö. Myöhemmin tutustuin Laura Soinnen satukirjaan Satuja, jonka sadut ovat lähellä kauhutarinoita, kuten esim. Hukkasaaren vangit. Juhani Konkan Keltainen kurki on huikea kokoelma kiinalaisia satuja.

Nautin kovasti suomalaisista kansansaduista, niiden pankolla makaajista, jäällä kehrääjistä ja etenkin hölmöläisistä. Topeliuksen saduista suosikkini oli Adalmiinan helmi. Koivun ja tähden tarinan Topelius kertoi myös Välskärin kertomuksissa, vain hieman muutettuna.

Joten kyllä, haluan nuo kirjat itselleni.

H. C. Andersenin sadut luin moneen kertaan. Pieni merenneito on ylittämätön ykkönen, mutta Andersenin satutuotanto on niin monipuolinen, että siitä löytyy luettavaa joka mielentilaan. Tuhannen ja yhden yön tarinat luin lukuisat kerrat. Norjalaista kansansatua Auringosta itään, kuusta länteen rakastin, joskus jopa enemmän kuin Pientä merenneitoa.

Viime aikoina en ole satuja lukenut. Tätä nuorta sadunkertojaa olen kuunnellut viime aikoina:

Vihdoinkin

Kolmas kerta toden sanoo. Olen vihdoinkin löytänyt sen. Etsin monta vuotta ja kokeilin erilaisia vaihtoehtoja ennen tätä nykyistä.

Ensin kokeilin egyptiläistä hiusmuotoilijaa. Hänen kampaamoonsa minut houkutteli se, ettei liike ollut prameileva eikä luvannut kuuta taivaalta. Ensimmäisellä kerralla minulle ei vielä selvinnyt, mistä maasta kampaajani oli lähtöisin. Jotain viitettä antoivat arabialainen musiikki ja tarjoillut makeiset. Hiukseni hän leikkasi kauniisti ja värjäsi ne upeiksi. Sitten kyllästyin siihen, että taisin olla hänen ainut naisasiakkaansa.

Seuraavaksi kokeilin asuinalueeni yhtä kampaajaa. Hän oli kova puhumaan, vaati hoitamaan hiuksia paremmin ja teki työnsä siinä sivussa. Aina työn tulos ei ollut kiitettävää. Lisäksi minua häiritsi hänen jatkuva puhuminen ja hermostuneisuutensa. Erään kerran hän värjäsi tyttäreni hiukset harmaiksi vaikka blondius oli tavoitteena.

Sen jälkeen oli taas löydettävä uusi kampaaja. Vaihtoehtoja asuinalueellani on runsaasti, mutta kokeilin myös työpaikan lähellä olevia. Eivät olleet hyviä. Lopulta päätin kokeilla kampaamoa, johon aikoinaan asuinalueelleni muutettuani vein tyttäreni kouluunmenohiustenleikkausta varten.

Ensimmäinen kerta oli kuin nirvana, samoin toinen. Tänään koin sen kolmannen kerran. Kampaamon tunnelma on hyvin tyyni, rauhallinen ja keskittynyt. Nuoret kampaajat nauttivat työstään. Asiakkaiden kanssa ei yritetä väkisin rupatella ja puhumattomuus tuntuu luonnolliselta. Joka kerta hiustenpesun yhteydessä annetaan intialainen päänhieronta. Todella rentouttavaa.

Lopputuloksena ovat hyvännäköiset hiukset. Hiusteni nykyinen väri löytyi ensimmäisellä käynnillä. Olen oikein tyytyväinen tummanpunaisiin hiuksiini. Oikein mukava on myös kampaamon sijainti viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa.

Minua on onnistanut.

16. huhtikuuta 2010

Toivelista

Muistan, kuinka vanhempani järkyttyivät tavatessaan ensimmäistä kertaa ekan poikakaverini. Pitkätukkainen nuorukainen, joka oli juro ja suhtautui torjuvasti vanhempieni kysymyksiin. Hän kun oli sitä mieltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa Päivin vanhemmat.

Tai sitten luulen muistavani. Sen sijaan kyse taitaa olla siitä, että nyt ymmärrän vanhempiani. Tyttärien poikakaverit eivät tainneet aina vastata odotuksia. En tiedä, mitä he odottivat, koska sitä he eivät suoraan sanoneet. Sen sijaan he sanoivat, ettei mustaa miestä saa tuoda. Lisäksi he sanoivat, että ensin koulutus, sitten työ ja sitten lapset. Meitä tyttäriä jälkimmäinen ohje huvitti, koska siinä ei sanottu mitään miehistä. Ensimmäinen ohje tuntui eteläisellä Pohjanmaalla suorastaan absurdilta.

Minä en ole antanut tyttärelleni ohjeita lainkaan. En ole kertonut toiveitani enkä odotuksiani. Olen ottanut kotiini saapuneet nuoret miehet ystävällisen uteliaana vastaan. Kysellyt ja yrittänyt pitää keskustelua yllä. Ei heitäkään ole äiti kiinnostanut, ei tietenkään, mutta enimmäkseen he ovat kohteliaasti vastanneet uteluihini ja keskusteluyrityksiini. Kuvittelen, että minun äitinä on vain hyväksyttävä tyttäreni valinnat.

Siksi en ole laatinut toivelistaa ominaisuuksista, joita toivoisin tyttären poikaystävällä olevan. Toinen syy on siinä, että epäilen laativani toivelistan oman miesmakuni mukaiseksi. Vai onko olemassa yleismaailmallisia toiveominaisuuksia liittyen parinvalintaan?

Luotettavuus ja rehellisyys voisivat olla sellaisia. Jos lisäisin toivelistaan älykkyyden ja yleisen kiinnostuksen asioihin kuten politiikkaan ja kulttuuriin, lista alkaisikin muistuttaa omia toiveitani. Enkä oikein usko tällaisiin listoihin. Rakkaus yllättää kuitenkin.

15. huhtikuuta 2010

True Blood 2

Tänään, tai oikeastaan nyt on keskiviikon ja torstain välinen yö, tarkoitukseni oli pohtia Houkutusta. En tiedä, saanko mitään aikaiseksi, koska olo on kuin hepulikohtauksessa. Olen kiihkeä, levoton, en pysty keskittymään enkä istumaan aloillani. Se on tämä kevät. Tai sitten syömäni suklaalevyn aiheuttama sokerihumala.

Eikä True Bloodin kakkoskauden jakso Release Me ainakaan vähentänyt kiihtynyttä olotilaani. Paitsi siten, että se naulitsi telkkarin ääreen jakson ajaksi. Pysyin ainakin aloillani.

Ykköskausi ei minua täysin vakuuttanut, vaikka ehdottoman kiinnostava olikin. Vasta katsoessani True Bloodin kakkoskautta ymmärrän, miksi sarjasta pidetään niin paljon. Nyt ollaan asian ytimessä, vihamielisyydessä vierasta, outoa mutta myös tuttua kohtaan, seksissä ja salaisuuksien paljastumisessa. Lisäksi ihmisen heikkous, alttius ja houkuteltavuus ovat kakkoskauden teemoja.

Ykköskkauden jaksoissa minun oli vaikeaa sulatta sen brutaalia, rumaa seksiä. Kakkoskaudella seksi on bakkanaalien ryhmäseksiä. Se on myös rakkausseksiä, himoa ja halua. Mutta myös laskelmoitua ja julmaa. Näin monipuolinen seksi tv-sarjassa on oikeastaan uskomatonta enkä vastaavaa ole muissa sarjoissa nähnyt.

Vaikka True Blood on vampyyrisarjaksi sanottu, ovat sarjan henkilöhahmot kiinnostavampia kuin vampyyrit. Jasonin hahmo, tuo seksi- ja vampyyrinveriaddikti, saa lisää ulottuvuuksia ja on kakkoskauden päähenkilöistä tärkeimpiä. Taran ja Samin hahmot muuttuvat jollain tavalla yhä enemmän itsensä näköisiksi. Sookie pysyy Sookiena.

Vampyyreistä Bill on keskiössä. Hän rakastaa edelleen Sookieta ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä. Hiukan vaisuksi Bill jää tälläkin kaudella. Sen sijaan alueen vampyyrisheriffi Eric saa yhä enemmän ruutuaikaa. Hänen hahmonsa on vakuuttava. Eniten pidän Jessicasta. Hän on uusi vampyyrina ja nuori muutenkin. Siksi hänessä on raikkautta ja tuoreutta, jota muissa vampyyrihahmoissa ei ole.

Ehkä kirjoitan myöhemmin Houkutuksesta. True Bloodin jälkeen se tuntuu kovin laimealta. Silti kirjassa, jota luetaan ja paheksutaan ja ilmeisesti rakastetaan, täytyy olla jotain.

14. huhtikuuta 2010

Kunniattomat paskiaiset

Hyvää kannattaa odottaa ja huono tulee vastaan odottamatta. Ei sentään, uskon vain tuon virkkeen alkuosaan. Etenkin elokuvia jaksan odottaa siihen asti kunnes ne tulevat myyntiin kohtuuhintaisina.

Stockan Hullujen päivien tarjouksena on Tarantinon Kunniattomat paskiaiset hinnalla, jolla en ole nähnyt sitä myynnissä muualla. Yleensä olen nähnyt ostamani leffat. Kunniattomien paskiaisten kanssa tuli kiire, katsoin sen vasta eilen.

Elokuvaa katsoessani tajusin unohtaneeni, että kun katsoo Tarantinon ohjaamaa elokuvaa, katsoo nimenomaan Tarantinoa. Vain Tarantino käyttää juuri tällaista puheenpulputusta ja musiikkia. Silti Cat Peoplen käyttö ja jatkuvasti esiintyneet sanaleikit yllättivät. Sanaleikit perustuivat nimenomaan äänneasuun. Esimerkiksi Hans Landa sanoi: ” And you need all four to win the war”. Sanoilla leikkiminen on hauskaa ja toimi tässä elokuvassa oikein hyvin.

Oikeastaan koko elokuvan voisi sanoa olleen kielipeliä. Siinä puhutaan englantia, ranskaa, saksaa ja italiaa. Keskusteluja käydään ainakin kahdella kielellä ja kielestä toiseen tulkataan. Kotimaan valehtelusta jää kiinni intonaation ja aksentin perusteella tai koska ei osaakaan puhua kotimaansa kieltä.

En muista, että ainoassakaan arviossa Kunniattomista paskiaisista olisi heristetty sormea ja sanottu Tarantinon vääristelevän historiaa. Tai en halua muistaa, koska sellainen heristely on typerää. En varmaankaan ollut ainut, joka nautti siitä, että kerrankin Natsi-Saksan johto Hitleriä myöten onnistuttiin tuhoamaan kerralla. Antaa fiktion toimia fiktiona silloinkin kun se sijoittuu tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Hans Landaa näytellyt Christoph Waltz sai roolistaan Oscarin. Muut näyttelijät onnistuivat rooleissaan vähintään yhtä hyvin. Paitsi Brad Pitt. Hän ei tuntunut olevan kotona roolissaan Kunniattomien paskiaisten luutnantti Aldo Rainena.

Pysyn päätöksessäni ostaa Kunniattomat paskiaiset.

12. huhtikuuta 2010

Tätä kannattaa juhlia

Nukuin viime yönä nelisen tuntia. Kun vihdoin maltoin laskea yökirjan kädestäni, tyttäreni tuli viereeni. Tunnin verran keskustelimme siitä, kuinka onnellinen ja rakastunut hän on. Näin hyvälle keskustelunaiheelle aika on aina sopiva.

Pitkän tuskaisen kauden jälkeen tyttäreni on onnellinen! Juhlimme sitä tänään herkuttelemalla Tapini-kekseillä, pippurijuustolla, valkosipulijuustolla ja omenalla. Juomaksi cokista.

Onnellisuus ja rakkaus ovat liikkeellä ja jakavat hyväänsä. Ystäväni rakastuvat, menevät naimisiin tai suunnittelevat sitä. Onnellisuus on toki muutakin kuin rakkautta ja rakkaus voi olla muuta kuin onnea. Mutta tänä keväänä ne kulkevat yhdessä.

Vanha sanonnan mukaan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Nyt vasta tajuan sen. Minä olen onnellinen kuunnellessani tyttäreni ja ystävieni puhuvan onnestaan. Aivan kuin heidän onnensa tarttuisi minuun.

Synttäreitä ja kesäsuunnitelmia

Olen synttärisukua. Lapsille järjestämme sukusynttärit vielä heidän täyttäessä 18. Useimmat meistä juhlivat omia synttäreitään joka vuosi. Minä juhlisin synttäreitäni joka kuukausi tai mieluummin joka päivä, mutta jokapäiväinen juhliminen voisi käydä jo työstä … ja voisi olla vaikea saada ihmisiä juhlimaan samaa asiaa joka päivä.

Viikon aikana olen saanut osallistua kahden sisarentyttäreni synttäreille. Vuosien aikana lasten isänpuoleiset sukulaiset ovat tulleet tutuiksi ja heitä on kiva tavata vähintään kerran vuodessa. Juttelemme, nauramme ja syömme hyvin. Nykyään kevyesti salaattia lisukkeineen, mutta ehdottomasti pöydässä on synttärikakku.

Tänään teimme suunnitelmia ja sopimuksia kesää varten. Ehdotin vanhimmalle sisarentyttärelleni, että hän lähtisi kanssani Finnconiin heinäkuun puolessa välissä. Hän oli ensimmäistä kertaa Finnconissa viime vuonna ja piti siitä paljon. Iloissani julistin muille, että lähden Ainon kanssa Finnconiin Jyväskylään. Silloin toiseksi vanhin sisarentyttäreni sanoi voivansa tulla myös. Hän osallistui Jyväskylässä Finnconin yhteydessä pidettävään Animeconiin silloin kun se siellä viimeksi oli, kai vuonna 2007. Päätimme lähteä kaikki kolme.

Tyttäreni katseli vierestä, sillä en pyytänyt häntä mukaani. Häntä ei Finncon tai Animecon kiinnosta, vaikka juuri hän tutustutti minut animeen, mangaan, cosplayhin ja j-rockiin. Hänellä on samaan aikaan vieras Englannista, joten ajankohta ei edes sovi hänelle.

Scifiin minut tutustutti Alavuden kirjasto, jossa uteliaan ja tarinanälkäisenä kuljeskelin hyllyjen välissä löytääkseni hyvää luettavaa. Silmiini osui kummallisen niminen kirja ”Välijääkausi 4”, tekijänä joku Kobo Abe. Luettuani sen halusin lukea lisää tätä merkillistä kirjallisuutta, joka ihmettelee, millainen maailma voisi joskus olla.

Ihme ja ihmetys on ollut usein eniten kirjavalintoihin vaikuttanut seikka. Tätä ihmetystä ja ihmettä menen kesällä kokemaan Finnconiin. Nuoret sisarentyttäreni pitävät huolen siitä, että saan katsella asioita myös nuorten silmin, uusina!

Viime vuoden Finnconista kirjoitin neljä juttua.

8. huhtikuuta 2010

Oopperan kummitus ja Faust

Kävin Kirjasto 10:n synttäreillä. Vihdoin viimein hyllyssä oli Gonoudin ooppera Faust. Ei minua oopperan ystäväksi voi sanoa, mutta Faust onkin jotain muuta. Faustia rakastan vain yhdestä syystä. Samasta syystä sitä rakastaa Hesarin tv-kolumnisti Marjatta Möttölä, joka kirjoitti 14.3.2010 asiasta otsikolla Television toivotut.

Muistaakseni vuonna 1990 tai 1991 TV1 esitti Tony Richardsonin ohjaaman tv-elokuvan Oopperan kummitus. Toisin kuin Andrew Lloyd Webberin musikaalissa, tässä Oopperan kummituksessa esitetään oikeaa oopperaa. Keskeisessä roolissa on Gonoudin Faust. Siitä esitetään koruaaria ja Mefiston ja Margaretan vankiladuetto. Kotiin tultuani laitoin välittömästi cd:n soimaan, ensin vankiladueton ja sen jälkeen koruaarian. En paljon pystynyt kuuntelemaan, koska välittömästi vankiladueton alkaessa kyyneleet alkoivat valua. Joka kerta Richardsonin Oopperan kummitusta katsoessani olen itkenyt vankiladueton ajan.

Löysin YouTubesta Oopperan kummituksen version vankiladuetosta. Laulajina ovat Michéle Lagrange ja Gerard Garinon, näyttelijöinä ovat Teri Polo ja Charles Dance.



Amazonissa olisi tämä dvd:nä myynnissä. Uuden hinta oli 95 dollaria ja käytetyn 35,99 dollaria. Möttölä ehdotti, että esim. Teema esittäisi uusintana Richardsonin Oopperan kummituksen. Toivon samaa, sillä videonauhurini ei enää toimi.

Girl before a mirror

Tein Facebook-testin. Tuloksena oli, että olen Picasson maalaus Girl before a mirror.


En käynyt Ateneumin Picasso-näyttelyssä, en muka ehtinyt. Olisi ehkä pitänyt, vaikka juuri tätä maalausta siellä ei olisi ollutkaan. Picasson työt tulevat minua vastaan vähän väliä. Joka kerta ne koskettavat minussa jotain ja hämmentävät minua.

Niin kuin tämä Girl before a mirror. En osaa tulkita maalausta. Se herättää vain kysymyksiä, ei vastauksia.

Miksi tyttö, vaikka kuvassa on selvästi nainen? Naisella on neljät kasvot kuin jumalan edessä olevilla serafeilla, jos muistan oikein raamattuni. Kahdet niistä heijastuvat peilistä. Kuvastavatko kasvot naiseuden eri puolia? Miksi kasvot on jaettu kahtia?

Peilin väitetään kertovan totuuden, mutta juuri sitä peili ei tee. Peilistä näkee sen, minkä haluaakin nähdä. Miksi maalauksen nainen näkee itsensä peilistä surullisena ja ahdistuneena? Pelkääkö nainen jotain?

Naisen vatsa on korostetun pyöreä, kuin hän olisi raskaana. Siksikö häntä pelottaa tulevaisuus, senkö hän haluaa peilistä nähdä?

Facebookin testin tekijä tulkitsivat maalauksen puolestani. Maalauksen tytön tavoin yritän yhdistää eri puolia itsessäni, viitattiin jopa jakautuneeseen persoonallisuuteen. Se ei minua kuulemma haittaa, koska minulla on korkea tietoisuuden taso ja rakastan itseäni sellaisena kuin olen: iloinen ja optimistinen oman tien kulkija.

Kuvanlukutaitoni ei ehkä ole aivan terässä, mutta silti tulkinta vaikuttaa hatusta vedetyltä. Eihän kukaan Facebook-testeihin usko? En minäkään.

Picasso maalasi Girl before a mirrorin vuonna 1932. Sitä voi käydä ihailemassa MoMa:ssa.

7. huhtikuuta 2010

Eikö voisi vain olla möllöttää?

Olen ajatellut kirjoittaa blogia päivittäin. Aina se ei onnistu. Ei ole aikaa, ei ole ideaa ja joskus laiskottaa. Ei huvita, ei jaksa, sängyllä loikoilu ja telkkarin katsominen on houkuttelevampaa kuin kirjoittaminen. Ja onko sitä pakko koko ajan ajatella jotain? Eikö voisi vain olla möllöttää?

Joskus kai voisi olla vain, mutta pelkään jääväni siihen koukkuun. Olemiseen, tekemättömyyteen, tyhjyyteen ja tylsyyteen. Pelkään, että elämäni lipuu ohi, enkä sitä edes huomaa.

Kirjoittaessani, vaikka vain blogia, tunnen eläväni, tekeväni jotain tärkeää. Ei ihmiskunnalle, mutta itselleni. Kesken kirjan, elokuvan, musiikin, toisen ihmisen kohtaamisen alan suunnitella, mitä ja miten tästä kirjoitan. Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni.

Uusi profiilikuvani on sama, jota käytän Facebookissa. Tunnen itseni enemmän kuvan kaltaiseksi leijonaksi kuin aikaisemman profiilikuvan karikatyyriksi.

6. huhtikuuta 2010

Mieluummin kirjat

Aikoinaan päätin, että en katso ainuttakaan Harry Potter –elokuvaa. Olin varma, etteivät ne pysty saavuttamaan kirjojen tasoa. Kun näin valokuvat Harry Potterin, Hermionen ja Ronin näyttelijöistä, olin entistä vakuuttuneempi. Kukaan heistä ei vastannut kirjojen perusteella syntynyttä mielikuvaani heistä. He kaikki olivat liian siistejä! Dumbledorea on kai mahdoton siirtää valkokankaalle niin, että hän edes aavistuksenomaisesti muistuttaisi kirjojen Dumbledorea.

Azkabanin vanki oli ensimmäinen kirja, jonka ilmestymistä odotin. Luin sen ääneen tyttärelleni, kuten olin lukenut aikaisemmat osat. Kun Goblet of Fire ilmestyi, ostin sen ja siitä tuli ensimmäinen englanninkielinen Harry Potterini. Sen käänsin suoraan tyttärelleni. Ei mikään helppo homma, sillä Rowlingin kieli on perienglantilaista ja koukeroista. Myös Rowlingin keksimät sanat tuottivat vaikeuksia.

Ostin aikaisemmin ilmestyneet Potterit englanninkielisinä pokkareina. Systemaattisena ihmisenä vertailin suomennoksia alkukieleen. Näin syntyi Harry Potter sanakirja, jonka tyttäreni ja minä yhteistyön tuloksena julkaisimme netissä. Enää sitä ei ole, koska en kuudennen Potterin jälkeen jaksanut päivittää sitä. Sääli, koska sanakirja oli hieno ja suurella hartaudella ja rakkaudella tehty. Ja ensimmäinen Harry Potter suomi-englanti-suomi sanakirja verkossa. Jaana Kaparin käännöksiä ei voinut olla ihailematta! Nautin enemmän Kaparin käännösten lukemisesta kuin Rowlingin englanninkielestä.

Siitä on aikaa, kun luin viimeksi kaikki seitsemän Harry Potteria. Juuri nyt en koe sitä edes tarpeellisena. Harry Potter –elokuvat olen nähnyt Puoliveristä prinssiä lukuun ottamatta. En niitä katsoessani kilju riemusta. Liian monet kohtaukset on muutettu vastaamaan paremmin myöhemmin tulevia Harry Potter –pelejä ja liian paljon oli jätetty pois. Näyttelijävalinnoista minua viehättää ainoastaan Severus Kalkarosta näyttelevä Alan Rickman.

Jos en olisi lukenut Harry Potter -kirjoja, olisivat elokuvat ehkä viihdyttäviä. Suosikkielokuviani ne eivät kuitenkaan olisi. Ei, vaikka niitä kuinka näytettäisiin telkkarista uudestaan ja uudestaan.

5. huhtikuuta 2010

Pääsiäisvieras

Minulla oli pääsiäisvieras. Tai ei se oikeastaan minun vieraani ollut, vaan kissani. Oskun veli Otto oli meillä keskiviikosta eilisiltaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kissaveljekset olivat yhdessä Villen kuoleman jälkeen. Osku oli isäntänä todellinen herrasmies. Tai sitten Otto on kuningas, missä sitten liikkuukin. Ruoan kissat saivat eri kupeissa yhtä aikaa. Joka kerta Osku oli aloittamassa syömistä ensimmäiseksi laitetusta kupista, mutta väisti aina Oton tullessa paikalle. Oskun kipon laitoin etäälle Otosta, koska en halunnut Oton syövän myös Oskun ruoan.

Oton vierailun aikana tajusin jälleen kerran kissojen konservatiivisuuden. Kissat haluavat, että asiat tehdään samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samaan aikaan. Aina, vuodesta toiseen. Poikkeamat järkyttävät kissan mieltä. Siksi Osku oli vierailun aikana kuin toinen kissa. Vasta viimeisenä päivänä Osku tuli päiväunille viereeni nukkumaan ja kehräsi.

Kaksi kertaa Otto teki jotain syvästi Oskua järkyttävää. Torstaina Osku oli heti ovella minua vastassa ja miukui hädissään: Tule heti katsomaan, mitä täällä on tapahtunut! Haju oli jo paljastanut minulle, mistä oli kyse. Keittiössä, kissojen ruokakupin alustalla oli kissankakka. Oskusta se oli käsittämätöntä käytöstä. Toista kertaa en lähtenyt kotoa hakematta kissojen hiekkalaatikkoa sisälle parvekkeelta.

Lauantaina Osku taas haki minut katsomaan ihmeellistä asiaa. Tyttären huoneessa oli vaatekomeron ovi auki ja komeron neljännellä hyllyllä nukkui Otto. Taitava kissa, tämä Otto! Otto on aina meillä kyläillessään nukkunut vaatekomerossa. Oskusta se on outoa, sillä sille ei tulisi mieleenkään nukkua vaatekomerossa.

Kissojen yhdessäolo oli rauhanomaista rinnakkaiseloa. Otto on jonkin verran isompi kissa. Se ehkä hillitsi Oskun halua puolustaa reviiriään. Lisäksi Otto sähisi ja murisi niin, ettei Osku kertaakaan uskaltanut hyökätä Oton kimppuun. Kevyttä takaa-ajoa kissat leikkivät jonkin verran. muuten niiden aika kului nukkuessa ja syödessä. Tai no, Osku vahti vierastaan koko ajan, joten sen nukkumiset jäivät aika vähälle.

Oton lähdettyä Osku on kehrännyt, ollut tiukasti vieressä ja nukkunut. Mikäs sen parempaa kissan elämää!

3. huhtikuuta 2010

Jätän kevätsiivouksen väliin

Pääsiäisen aikana on hyvä tehdä kevätsiivous. Tai siivota ylipäätään, joskushan se on tehtävä. En pidä siivoamisesta, mutta pitkinä lomapäivinä kodin siivottomuus alkaa näyttää sietämättömältä.

Aloitin eilen lakaisemalla tavallisella lattiaharjalla lattiat. Perinteiseen menetelmään oli pakko turvautua, sillä mikä tahansa pölynimuri olisi mennyt tukkoon siitä villakoirien, kissankarvojen ja pitkien hiusten määrästä. Toisaalta, kaapissa ei ollut yhtään pölypussia.

Tänään oli tarkoitus jatkaa imuroimalla matot ja lattiat. Sen jälkeen olisin voinut vaikka pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt. Kaikkea sitä voi haaveilla tekevänsä. En löytänyt mistään liikkeestä imuriini sopivia pölypusseja. Tarkoittaako tämä sitä, että minun täytyy ostaa uusi pölynimuri täysin toimivan tilalle sen takia, että siihen ei saa pölypusseja? Kuulostaa hölmöltä.

(Videonauhurien puhdistuskasetteja en ole nähnyt vuosiin.)

Kävin Voltan sivuilla ja siellä kerrottiin jostakin S-bagista, jonka pitäisi sopia useimpiin Voltan imurimalleihin. Maksanee maltaita, mutta kai minä sellaisen hankin mieluummin kuin uuden imurin. Tähän siivoamisrupeamaan se ei ehdi. Ehkä jätän kevätsiivouksen väliin ja siirryn suoraan kesäsiivoukseen.

Yksinäisyydestä elokuvissa ja elämässä

Yllättäen kävi niin, että katsoin tänään kolmannen kerran Ystävät hämärän jälkeen. Tätä vauhtia opin sen ulkoa ja sitä en halua. Aikoinaan katsoin Blade Runnerin niin monta kertaa, että opin sen ulkoa. Sääli, yhtä parhaista leffoista ikinä en oikein pysty katsomaan enää. Joten lupaan, etten katso Ystäviä hämärän jälkeen vähään aikaan, ainakaan vuoteen, vaikka se hieno elokuva onkin. Tajusin elokuvasta uusia asioita, joten annettavaa sillä on edelleen.

Yksinäisistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat minulle erityisen tärkeitä. Oskar on yksinäinen lapsi ja Robert Neville on ainut elossa oleva ihminen New Yorkissa elokuvassa I am Legend. Yksinäisyys, yksin oleminen ja vieraus ovat tuttuja asioita. Taidan olla sinkkuluonne, sillä tarvitsen yksin oloa ja viihdyn yksinäisyydessä, mutta en aina.

Tiedeuutisissa oli jokunen viikko sitten artikkeli yksinäisyyden periytymisestä eli siirtymisestä vanhemmilta lapsille.

"Siirtymä tapahtunee suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta, mutta myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä koetun yksinäisyyden siirtymässä."

Artikkelissa puhutaan kahdenlaisesta yksinäisyydestä. Sosiaalisesti yksinäinen kokee itsensä kaveriporukassa ulkopuoliseksi. Emotionaalisesti yksinäiselle läheisen luotettavan ystävyyssuhteen puuttuminen aiheuttaa ahdistavaa tunnetta.

Näistä minulle tutumpi on sosiaalinen yksinäisyys. Ja mahdollisesti se on siirtymä vanhemmiltani. Isä oli alien kotikylässään, koska hän hyppäsi pois tilallisten maanviljelijöiden pitkästä ketjusta ja opiskeli opettajaksi. Eikä siinä kaikki: hän palasi opettajaksi kotikylälleen eikä sitä katsottu hyvällä.

Äiti oli suurperheen kolmanneksi nuorin. Tila oli pieni ja köyhä ja isänsä oli alkoholisti. Hänkään ei pysynyt lestissä vaan matkusti jo lapsena kirjallisuuden avulla muihin maailmoihin, opiskeli kodinhoitajaksi ja nai ison talon pojan. Vaikka asuimme pienessä kylässä, naapurit eivät olleet ystäviämme eivätkä he koskaan käyneet meillä kylässä.

Lapsesta lähtien olen kokenut vierauden tunnetta muiden ihmisten seurassa. Monesti olen toivonut tietyn ihmisen tai yhteisön poistavan vierauden tunteeni, mutta niin ei ole käynyt. Tänä talvena opin, ettei se ole merkityksellistä, mikä erottaa minut toisista ihmisistä. Merkityksellistä on se, mikä yhdistää minut toisiin ihmisiin.

2. huhtikuuta 2010

20 %

Olen kävellyt töihin ja takaisin siitä lähtien, kun aloitin kävelykauden. Kenkäni eivät ehkä ole parhaat mahdolliset sillä, nilkkani kipeytyivät heti ensimmäisen päivän jälkeen. Kävellessäni en sitä tunne, vaan vasta töissä laitettuani korolliset työkengät jalkaan. Tänään ovat myös reiteni olleet kipeät, tosin se saattoi tulla keväthuumasta. Kävelin ohuissa sukkahousuissa ja ohuessa mekossa eikä siellä aivan niin lämmin ollut.

Kävelyn jälkeisiä kipuja en kävellessäni ajattele. Nautin ulkona olemisesta ja liikkumisesta. Ihmisten katselemisesta. Kaupungin puhdistautumisesta samalla kun hämmästelen hiekan määrää kaduilla. Askeleitani tahdittaa usein ipodissa soiva Kauko Röyhkä, Kävelen, Lauralle ja muut upeat biisit. Ohessa Kauko Röyhkä vuonna 1985.



Kävely vauhditti painonpudotustani, joka on ollut hyvin hidasta tämän vuoden. Olen toki ajatellut, ettei vauhti ole tärkeintä vaan päämäärä. Tänään saavutin yhden tavoitteen: olen laihtunut 20 % aloituspainostani. Tästä välietapista on hyvä jatkaa!

1. huhtikuuta 2010

Ystävät hämärän jälkeen

Katsoin tiistaina toista kertaa elokuvan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Nyt kun elokuva oli tuttu, nautin siitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Vaikka elokuvan yleissävy on synkkä ja vähäpuheinen ja siten sopisi paremmin vaikkapa suomalaiseksi tai venäläiseksi elokuvaksi, on siinä muutama kohtaus, joita ei ainakaan suomalaisessa elokuvassa olisi.

Elokuvan lähiössä on baari nimeltä Sun Palace ja sillä on oma vakioporukkansa. Kun baariin tulee uusi ihminen, vasta alueelle muuttanut Elin avustaja Håkan, vakioporukka päättää pyytää Håkania seuraansa. Håkan maksaa laskunsa ja ilmoittaa olevansa kiireinen ja näin torjuu kutsun tylysti. Vakiojengin tyrmistys näin epäsosiaalisen käytöksen johdosta on käsin kosketeltava.

Myös Eli käyttäytyy epäsosiaalisesti tavatessaan Oskarin ensimmäisen kerran. Ensimmäiseksi Eli ilmoittaa, ettei voi olla Oskarin ystävä. Oskar kysyy syytä ja siihen Eli vastaa tylysti, ettei siihen tarvita mitään syytä. Vasta jonkin ajan päästä Oskarilla välähtää ja hän sanoo takaisin, ettei haluaisikaan olla tämän ystävä.

Oskaria ei Elin aloitus kuitenkaan loukkaa. He ystävystyvät ja Elistä tulee Oskarin ensimmäinen ja ainut ystävä. Ennen Eliin tutustumista Oskar on ollut hyvin yksin, niin kotonaan kuin koulussakin. Ainoa vähemmän synkkä hetki hänen elämässään oli ollut isän tapaaminen jossain maaseudulla. Koulussa Oskar olisikin mieluummin yksin kuin kolmen pojan väkivaltaisesti kiusaama. Oskar ei puolustaudu koskaan eikä häntä kukaan puolusta.

Ystävät hämärän jälkeen on vampyyrielokuva, mutta se ei muistuta mitään muuta näkemääni vampyyrielokuvaa. Oskar on 12-vuotias poika, Eli on ollut hyvin pitkään 12-vuotias tyttö. Väkivalta on elokuvassa koko ajan läsnä. Ei sen takia, että Eli on vampyyri. Väkivallan tuntu tulee ihmisten teoista, etenkin Oskarin kiusaamisesta. Håkan tappaa ihmisiä ja valuuttaa ruumiista veret kanisteriin Eliä varten. Mutta jostain syystä se tuntuu viattomammalta kuin Oskarin kiusaaminen.

Eli on hyvin kömpelö vampyyri. Hänellä on toki vampyyrin taidot, mutta hän ei ole tappanut ihmisiä. Vasta Håkanin kuoleman jälkeen Eli hyökkää ihmisen kimppuun. Hän tekee sen varomattomasti, tajuamatta, että joku voi sen nähdä. Eli ei ole tyylikäs eikä cool vampyyri. Syötyään hänen suupielensä ja leukansa valuvat verta ja sitä on myös hänen vaatteillaan.

Läsnä olevasta väkivallasta huolimatta Ystävät hämärän jälkeen on hyvin hellyttävä elokuva. Oskarin ja Elin ystävyys kehittyy vähäeleisesti. Oskar ostaa irtokarkkeja ja tarjoaa niitä Elille. Eli kieltäytyy, mutta nähtyään Oskarin pettymyksen suostuu maistamaan yhden karkin. Seuraavassa kuvassa Eli oksentaa, vampyyrin elimistö ei hyväksy muuta kuin verta. Oskar katselee sivusta. Oksennettuaan Eli pyytää Oskarilta anteeksi. Oskar ja Eli asuvat seinänaapureina ja he morsettavat toisilleen iltaisin.

Suurimman ajan elokuvasta Oskar ei tiedä, että Eli on vampyyri. Hän kuitenkin on alkanut epäillä ja lopulta kysyy asiaa Eliltä. Eli vastaa ensin elävänsä verestä ja hetken päästä myöntää asian. Oikeastaan Oskar halusi vain tietää sen.

Ennen kaikkea Ystävät hämärän jälkeen on hyvä elokuva. Saa nähdä, minkälaiseksi se muuttuu amerikkalaisten käsissä.