25. syyskuuta 2011

Synttärikirja

Minä vanhenen, päivä kerrallaan. Alkuviikosta täytän taas vuosia. Hienoa 52 vuoden ikää juhlimme viikonlopulla. Ihanat ihmiset, musiikkia, iloa, naurua, suolaista ja makeaa syötävää ja kuohuviini tekivät synttäreistäni sen tapahtuman, jonka avulla käyn syksyn pimeyttä vastaan.

Synttärilahjat olivat ihania, odotettuja ja yllättäviä.


Auli Wahlbergin maalauksesta Lentoharjoitus painettu kortti on oivallinen muistutus siitä, että kaikkia vaikeita asioita ei tarvitse yksin opetella tai yksin tehdä. Apua voi pyytää ja sitä annetaan. Omat lentoharjoitukseni pyrin aloittamaan mahdollisimman pian.

Tyttäreltäni sain lahjaksi Synttärikirjan, johon vieraani voivat kirjoittaa nimensä ja terveisensä. Ja johon minä kirjaan illan mittaan kuunnellun musiikin.

Synttärikirjaan liittyi hienoinen epätietoisuus siitä, kenen kirjasta on kyse.

Illan mittaan jokainen vuorollaan esitteli yhden musiikkikappaleen, jonka sitten kuuntelimme ja toisinaan myös katselimme. Synttärisankarina minä aloitin Whon My Generationilla, jonka jälkeen Beatles oli avun tarpeessa.

60-luvulle emme jämähtäneet. Saimme kuulla mm. Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, The Black Eyed Peasin Just Can’t Get Enough, Radioheadin Lotus Flowerin, Jace Everettin Bad Things ja Hijo de la Lunan Montserrat Cabellen esittämänä. Näiden synttäreiden biisit kirjasin Synttärikirjaan, siksi en niitä täällä enempää luettele. Neljä biisiä kultakin vieraalta muodostaa aikamoisen näkymän iltaan ja meihin itseemme.

7. syyskuuta 2011

Tavarakonteista rakennustelineisiin

Kun kesällä 1995 muutin nykyiseen kotiini, ikkunoista avautuva näkymä yllätti minut täysin. Olin muuttanut ”merelliseen” kaupunginosaan ja odotin upeaa merimaisemaa. Sen sijaan katseeni kohtasi tavarasataman kontit ja niiden siirtämiseen tarkoitetut koneet.

Koska asialle ei voinut tehdä mitään, aloin olla ylpeä erikoisesta näkymästäni. Helsingin näyttäytyminen satamakaupunkina oli minulle uusi asia. Luennoin ystävilleni, kuinka paljon tällainen satamanäkymä avartaa käsitystä Helsingistä ja kuinka hienosti Helsingin rakentuminen työn kautta ikkunastani näkyy. Hietalahden telakalla näkyvät toinen toistaan isommat ja upeammat risteilyalukset vielä vahvistivat kuvaa Helsingistä teollisuuskaupunkina.

En olisi vaihtanut näkymää mistään hinnasta. Tavarakontit kiihottivat mielikuvitustani pohtiessani niiden sisältöjä ja lähtöpaikkaa. Tärkeämpää oli kuitenkin taivaan aukeneminen, sitä todellakin riitti. Sain nauttia upeista sateenkaarista, myrskyrintaman lähestymisestä mereltä, tähtitaivaasta, kuun eri vaiheista, auringonnousuista ja -laskuista.


Uusi tavarasatama rakennettiin Vuosaareen ja kontit muuttivat sinne. Vapautuneessa tyhjässä tilassa esiintyi Madonna, joka taisi olla tulevan asuinalueen mainoskonsertti. Nautin tyhjänä aukeavasta maisemasta ja merestä siellä jossain kaukana.


Sain ihailla avaraa maisemaa pari vuotta kunnes rakentaminen alkoi. Tämän kesän alussa kadun toisella puolella olevan tontin rakennustyö oli paalutusvaiheessa. Paalutusten ääni sattui korviin ja sen tekevät koneet ovat kuin scifi-leffasta. Onneksi paalutukset loppuivat kesäkuussa.


Muutettuani tähän asuntoon ajattelin ensin, että en tarvitse verhoja lainkaan olohuoneeseen tai keittiöön, sillä vastapäätä ei ollut asutusta. Tavarasataman teollisuuslamppujen ylettömän kirkas loiste pakotti hankkimaan verhot, joita pidin ikkunan edessä öisin.

Nyt joudun pitämään verhoja kiinni myös päivisin. Rakennustyömaalle ilmestyi vankilan tai keskitysleirin vahtitornia muistuttava torni, jossa liikkuvat ihmiset näkevät suoraan kotiin. Torni on niin korkea etten saanut sitä kokonaan kuvattua.

Tornissa oleva numero 8 viittaa kai kerrosten määrään. Ajatus 8-kerroksisesta talosta vastapäätä ahdistaa. Rakennettavan talon oikealle puolelle tuleva puisto pelastanee minulle kappaleen taivasta ja merta.

Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan Jätkäsaaresta näin: "Vuoteen 2020 mennessä rakennetaan koti noin 16 000 helsinkiläiselle ja noin 6 000 työpaikkaa. Kantakaupunkimainen ilme muodostuu hyvistä palveluista, arkkitehtuurista, kivijalkaliikkeistä, pyöräily- ja kävelyreiteistä ja raitiovaunuista."

Seuraan projektin etenemistä ikkunoistani ja parvekkeeltani. Kiertely alueella kameran kanssa on vielä edessä.

5. syyskuuta 2011

Pinnaat, senkin laiskuri!

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen siivoamista ja marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista.


Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.