30. elokuuta 2014

Viipurissa

Työmatkalle Viipuriin? Totta kai! Nopealla junalla, tietysti.

Viipurissa satoi kaatamalla lähes tauotta. Silloin kun ei satanut, oli palaveri, ruokailu tai joku muu joka esti menemästä ulos. Sade ei kuitenkaan estänyt huomaamasta Viipurin upeaa sijaintia luonnonkauniin meren rannalla, saarilla ja niemillä.

Näkymä Viipuri-hotellin kattoterassilta

Viipurin linna lienee yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä.

Viipurin linna Viipuri-hotellin kattoterassilta nähtynä
Kiipesin linnan Olavin torniin. Kiersin tornin ympäri kapeaa käytävää pitkin, otin välillä tukea liian matalalta tuntuvasta suojakaiteesta ja nautin näkymistä.



Monrepoon puistossa ihastuttivat vanhat, valtavankokoiset puut. Puisto näytti olevan luonnontilassa eikä kukkaistutuksia juuri näkynyt. Suomen leijonalta puuttui kuonosta pala. Kartano on kait saanut rahat kunnostusta varten, toivottavasti työhön ryhdytään pian.



Kaksi irrallaan kulkevaa koiraa kävi tsekkaamassa jokaisen puistossa vierailevan. Ne tekivät sen niin systemaattisesti, että se taisi olla niiden työ.

Näin neljä kujakattia. Niistä kaksi näytti asuvan baarissa.

Luonteeltaan rauhallisempi kisuliini


Ilmeisen nuori ja leikkisä, mutta heiman villi kissa
Nille kelpasi baarin asiakkaiden omista annoksistaan niille antama ruoka, mutta ne eivät antaneet silittä itseään.

Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kaupunginkirjaston kunnostus valmistui syksyllä 2013. Kirjasto näytti suurenmoiselta ja suurelta ja restaurointi oli selvästi tehty huolella.

Korttilaatikostot! Asiakaspäätteitä ei kirjastossa juuri näkynyt.
Niin moni talo näytti kaipaavan kunnostusta. Joissain taloissa näkyi, että kunnostus on aloitettu, mutta jäänyt puolitiehen. Kuin kukaan ei oikeasti välittäisikään. Poikkeuksiakin oli.

Kunnostettu talo lukitun porin takana
Kaupungin kadut olivat kiveä.

Kapeat jalkakäytävät houkuttelivat kulkemaan kadulla

Korkkareilla ei sellaisilla kävellä ja kaatosateessa olisivat kumisaappaat olleet paras valinta jalkineiksi. Matalat kävelykenkäni kastuivat moneen kertaan.

Kotiin toin Viipurista suklaata, vodkaa, kuohuviiniä ja kissalle ruokaa. Pitihän senkin saada tuliaisia. Pullo Russian Stnadard vodkaa ja pullo kuohuviiniä odottavat bileitä, jotka joskus pidän. Ehkä synttäreitäni.

17. elokuuta 2014

Oppinut neiti

Kameleontin varjon jälkeen kaipasin rentouttavaa, ihanaa ja kevyttä luettavaa. Kaari Utrion Oppinut neiti on juuri sitä. Lisäksi Oppinut neiti on katsaus 1800-luvun alun säätyläiselämään ja sen normeihin.

Nuorena neitona luin Utriolta Vehkalahden neidot, Sunnevat ja muistaakseni myös Piritta, Karjalan tyttären. Silloin Utrion kirjoissa kiehtoi naishistorian lisäksi siihen aikaan rohkeat ja nuoren tytön mieltä kiihdyttävät romanssit, rakkaudet ja seksi. Oppineessa neidissä ei seksiä ole enkä sitä siihen kaivannut.

Sofia Malm on Smolnan tyttöopiston käynyt oppinut neiti, naimaton opettajatar Pietarissa ja 24 vuotias.
"Minuahan onni suosii!! Olen saanut erinomaisen koulutuksen enkä ole riippuvainen kenestäkään."
Christian ei pystynyt tyrmistykseltään sanomaan mitään. Säätyläisnainen oli aina riippuvainen jostakin miehestä, se kuului asemaan, ja juuri se teki hienosta hienon. Kalastajaeukot anasaitsivat oman leipänsä, eivät upseerin tyttäret."
Sofia Malm lähtee Pietarista Porojärvelle Lappiin kuultuaan äitinsä olevan sairas. Lappiin matkaavat myös majuri Lars Hackfelt yhdessä veljenpoikansa paroni Christian Hackfeltin kanssa. Majuri haluaa nähdä kaamoksen ja keskiyön auringon ennen kuolemaansa.

Myöhemmin kirjan tapahtumapaikkoina ovat myös Kortejoki ja Helsinki, mutta Lapin kuvauksessa ja tapahtumissa kirja antaa parastaan. Ero pietarilaisen muodollisuuden ja itsekkyyden ja lappilaisen suoruuden, luonnollisuuden ja välittämisen välillä on suuri, Käyttäytymistä säätelevätkin luonnon asettamat rajat eivät tiukat käyttyäytymiskoodit. Utrio kirjoittaa Lapista ja ihmisen elämästä siellä hurmioituneesti ja hurmaavasti, vapauttavasti.

Lapista Sofia Malm ei palaa Pietraiin, vaan setänsä Sohlbergan kartanoon Kortejoelle. Paluu jäykkään käyttäytymisetikettiion erottaa Sofian matkakumppaneistaan Lars ja Christian Hackfeltista. Sofiasta tulee kotiopettajatar Plmcronan perheen tyttärillä ja siten hän kuuluu perheen palvelusväkeen. Ei sellainen voi seurustella perheen vieraiden kanssa salissa.

Oppineen neidin kautta Utrio tarkastelee kirjassaan naisen asemaa. Sofia Malmin tavoin itsenäinen nainen on mahdollista ehkä Lapissa, mutta säätyläisnainen tarvitsee miehen. Miestä ja mieluiten varakasta sellaista tavoittelevat niin pinskiläinen maakreivitär Isabella von Tallinger kuin debytanttikauteensa valmistautuva Charlotte Palmcronakin.

Charlotten täti ruustinna Palmcrona puolestaan hallitsee aviomiestään ja tyrannisoi lähiympäristöään, oli sitten Kortejoella tai Helsingissä. Mitään ei saanut tehdä ilman hänen lupaansa! Ruustinna Palmcrona muistuttaa Kasvattitytön tarinan rouva Norrisia.

Rentouttava kirja!
Muutenkin Oppinut neiti toi mieleeni Jane Austenin kirjat tapojen, normien ja taloudellisen pakon kuvauksessa. Itsenäisen, oppineen naisen tarina palautti mieleeni myös Hilja Valtosen kirjat. Oikein hyvää luetavaa siis, tämä Oppinut neiti.

16. elokuuta 2014

Ensimmäiset ja vanhimmat

Agatha Christie -kokoelmassani on kaksi ensimmäistä teosta ja kolme vanhinta teosta - näkökulmasta riippuen.

Ensimmäisen Agatha Christieni hankin kesällä 1988. Muistan ihmetelleeni kirjaa ostaessani: "Ostanko todella Christietä? Eihän kukaan itseään kunnioittava lukija lue aikuisena Christietä!" Silti tuntui hyvin tärkeältä saada kirja omaksi ja lukea se mahdollisimman pian.

Neiti Marplen viimeinen juttu oli parikymmentä vuotta kirjahyllyni ainut Christie.

Neiti Marplen viimeinen juttu (Sleeping Murder, 1976)

Kun sitten aloin kerätä tosissani Christien dekkareita, ostin mitä vastaan tuli. Kirppareilta, antikvaareista, kirjamessuilta. Enimmäkseen käytettyjä, vanhoja kirjoja.

Kirjojen ilmestymisjärjestys alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa kun huomasin viittauksia aikaisempinn teoksiin. Laadin perusteellisen luettelon Christien suomennetuista kirjoista eri nimivaihtoehtoineen unohtamatta alkuperäisiä nimiä ja julkaisuvuotta.

Ensimmäisenä listassa komeili Stylesin tapaus. Odotin jännityksellä hetkeä, jolloin se tulisi minua vastaan ja voisin sen ostaa. Merkittävä teos muutenkin tämä Stylesin tapaus, sillä jo siinä tulevat tutuiksi Hercule Poirot ja kapteeni Hastings.

Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920) kirjamessuilta vuonna 2009

Lapsena ihailin kovasti naapurin kirjahyllyä, jossa Riksin sarjassa ilmestyneet Agatha Christiet komeilivat. Niinpä luulin, että painovuodeltaan vanhin Christieni on Riksin sarjassa ilmestynyt Lentävä kuolema, Riksin sarja kun taitaa olla vanhempi sarja kuin SAPO. Harmi vain, hyllyssäni oleva Lentävä kuolema on toinen painos vuodelta 1959.

Lentävä kuolema (Death in the Clouds, 1935)

Kokoelmani painovuodeltaan vanhin on kuitenkin Mykkä todistaja vuodelta 1953. Sen ostin vuoden 2011 kirjamessuilta.

Mykkä todistaja (Dumb witness, 1937)
Olen loman aikana kuvannut Christie-kokoelmani. Sen innoittamna saattaa tulla muutama Christie-juttu lisää. Muun muassa kirjoista, joita en muista edes lukeneeni!

10. elokuuta 2014

Kameleontin varjo

Minette Waltersin Kameleontin varjo (The Chameleon's Shadow, 2007) oli toinen kirja, jonka valitsin kirjaston poistokärrystä. Olin ehkä joskus bongannut kirjailijan nimen. Kollegan mukaan Kameleontin varjo oli dekkari ja ehkä siksi valitsin sen. Tai sitten kirjan punaiset kannet viehättivät.


Kameleontin varjon alkusitaateissa määritellään 'varjo' Oxford English Dictionaryn mukaan ja 'Aivovamma, traumaattinen aivovaurio' Wikipedian mukaan. Itse kirja alkaa uutisella surmatyöstä. Sitaatit ja uutinen toimivat tunnelman virittäjinä, ja saavat lukijan odottomaan psykologista dekkaria.

Luutanantti Charles Acland joutui miestensä kanssa väijytykseen Irakissa. Muut kuolivat, mutta Acland jäi eloon. Hän menetti vasemman silmän ja kasvojensa vasemman puolen. Ennen sosiaalinen, ystävällinen ja naisia hurmannut Charles muuttuu umpimieliseksi ja aggressiiviseksi. Vielä sairaalassa ollessaan hän osoitti selvästi inhoavansa maishoitajia ja hyökkäsi äitinsä ja entisen tyttöystävänsä Jenin kimppuun. Sairaalan psykiatri Robert Willis yrittää päästä perille Aclandin psyykkisistä vammoista. Keskustelut lapsuuden perheestä ja entisestä tyttöystävästä eivät johda mihinkään, Acland ei niistä halua puhua.

Päästyään sairaalasta Acland muuttaa Lontooseen, toivoo pääsevänsä takaisin armeijaan ja elää kuin munkki, askeettisen köyhästi. Koko hänen omaisuutensa mahtuu merimiessäkkiin. Puuttuvan silmän peittää musta silmälamppu. Acland tutustuu lääkäri Jacksoniin, isokokoiseen naiseen, joka omistaa tyttöystävänsä kanssa pubin. Jackson taivuttaa Aclandin muuttamaan pubin yläkertaan asumaan, sillä Aclandin selkeä erilaisuus ja sopeutumattomuus kiehtovat häntä.

Alun uutisen lisäksi kaksi muuta miestä on murhattu. Heillä on kaikilla yhteyksiä armeijaan ja heihin viitataan homoseksuaaleina. Lisäksi yhden vanhan miehen kimppuun hyökätään, mutta hän pääsee pahoinpitelijäänsä pakoon. Vanhus väittää hyökkääjällä olleen mustan silmälapun. Poliisi kuulustelee Aclandia, päästää tämän vapaaksi, mutta alkaa ottaa selvää Aclandista ja hänen elämäänsä liittyvistä ihmisistä.

Epäluuloinen, umpimielinen ja psyykkiseltä tasapainoltaan horjuva Acland on äkkipikainen eikä hänestä ota selvää. Ei poliisi eikä Jackson. Onko Acland murhannut kolme miestä? Jos on niin miksi?

Aloittaessani Kameleontin varjoa suhtauduin siihen epäluuloisesti. Aluksi Acland on suorastaan vastenmielinen. Psykiatri Willisin lisäksi Jackson vaikuttaa olevan ainut, joka saa jonkinlaisen yhteyden Aclandiin. Ja mitä enemmän Jackson ja Acland keskustelevat, sitä todemmaksi ja kiinnostavammaksi Aclandin henkilöhahmo muuttuu. Kokonaisemmaksi, mutta ei ehyeksi. Traumaattisia kokemuksia näyttää olevan liikaa.

Pidin Kameleontin varjosta, sillä se poikkesi tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan siitä, mitä useimmiten luen. Pidin Jacksonin sitkeydestä, jolla hän selvittää Aclandin traumoja. Opin pitämään Aclandista ja jopa luottamaan häneen. Se on paljon se!

9. elokuuta 2014

24 vuotta

24 vuotta sitten kesän varsinaiset helteet alkoivat vasta elokuussa. Helteitä kesti pari viikkoa, sisällä oli jatkuvasti noin 27 astetta lämmintä - aivan kuin ulkonakin. Ja meillä oli vastasyntynyt lapsi.

24 vuotta sitten Irak liitti Kuwaitin itseensä ikuisiksi ajoiksi. Tämä oli viimeisin uutinen, jonka kuulin ennen tyttäreni syntymää. Niin iso asia lapsen saaminen - syntymän ihme - on, etten kertaakaan pohtinut: "Uskallanko saada lapseen tähän sodanuhkan täyteiseen maailmaan?"

Nyt 24 vuotta myöhemmin, maailma on taas sekaisin.  Ihmisiä murhataan, aina oikean asian nimissä tietenkin, Irakissa, Israelissa ja Palestiinassa, Syyriassa, Ukrainassa, Sudanissa. Ilmaiskuja määrätään ja kauppapakotteita asetetaan.

Nyt 24 vuotta myöhemmin, minulla on ihana 24-vuotias tytär. Elämä voittaa myös tässä hullussa maailmassa. Sen on pakko, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin!


3. elokuuta 2014

Noidan rippi

Oloni oli kuin karkkikaupassa. Olin ensimmäisten joukossa penkomassa kirjastosta poistettuja kirjoja. Tosin kirjoista oli poistettu kansilehdet enkä tuntenut läheskään kaikkia tarjolla olevia kirjoja. Intuitioon luottaen valitsin kolme kirjaa vain nimen ja kirjan alun perusteella. Mieleeni juolahti Bertie Bottin jokamaun rakeet ja saatoin vain toivoa saavani mansikkaa enkä vaikkua.

Ensimmäinen kirja on luettu ja se oli paljon enemmän kuin pelkkää mansikkaa. Olin valinnut Susan Fletcherin kirjan Noidan rippi, koska se alkoi Edinburgissa vuonna 1692, kaupungissa, jonne joskus haluan matkustaa. Kirjan nimi oli hieman epäilyttänyt, noidat eivät minua ole kovin paljoa kiinnostaneet.




Kirjan päähenkilö Corrag on nuori nainen, jonka isoäiti ja äiti on tapettu noitana. Hän itse odottaa kahlehdittuna sellissä talven taittumista kevääksi, jotta hänen kuolemantuomionsa voitaisiin panna täytäntöön. Polttorovio odottaa noitaa.
"Noita. Kuin varjo se seuraa.
Nimiä on muitakin - akka, huora. Ämmänpiru. Porttoa kuulee usein, ja näin julmia nimiä ei hennota sälyttää edes koiralle - mutta minulle sumeilematta.
"Mutta noita...
Nimistä vanhin. Pahin. Tunnen sen mudanjähmeän painon. Tiedän miten suu liikkuu sanoessaan sen."
"Minä mietin paljon.
Kuten kuka minut muistaa? Kuka tietää oikean nimeni - koko nimeni? Sillä noitaa ihmiset huutavat, kun teen kuolemaa. Noitaa, kun tumman taivaan täyttää leimuava valo." 
Corragia tulee tapaamaan irlantilainen pastori Charles Leslie. Hän haluaa kuulla Corragilta Glencoen verilöylystä, jossa MacDonaldin klaani pistettiin hengiltä ja ryöstettiin. Leslien motiivit kuulla Corragia on poliittinen. Hän haluaa todistaa valloittajakuninkaan Wilhelm III Oranialaisen määränneen verilöylyn. Todiste kuningasta vastaan auttaisi kuningas Jaakko II takaisin valtaan. Leslie itse on karkotettu Irlannista ja hän ikävöi kovasti vaimoaan ja lapsiaan, jotka jäivät Irlantiin.

Kunnon kristityn tavoin Leslie inhosi ja vihasi Corragia astuessaan tämän selliin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa vaimolleen näin:
"Paholainen puhuu tuon olennonpuolikkaan kautta naiselliseen tapaan - ja on hänen omaksi parhaakseen, että hänet poltetaan, pikimmiten. Tuli puhdistaa hänen sielunsa. Liekit vapauttavat hänet pahuudesta, ja on monin verroin parempi kuolla puhdistuen kuin elää sillä tavalla - ilman Kristusta, häväistynä."

Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta ensin hän haluaa kertoa elämäntarinansa. Äidin opetuksista.
"Äiti sanoi aina Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto. Hän kulki korkeissa, tuulisissa, ruohoisissa paikoissa, koska nuo paikat eivät voineet satuttaa häntä - eivät sillä lailla kuin ihmiset.
Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."
Rakkaudesta.
"Älä rakasta. Mutta mitään muuta en ole koskaan tehnyt."
Elämän kunnioituksesta.
"Menin rannalla kasvan lepän luo. Otin yökköset hiuksistani ja laskin ne puun lehdille. Yhden toisensa jälkeen. Sanoin noin... ja kun olin irrottanut kaikki pikku eläimet itsestäni, pidätin henkeä ja astuin vesiputouksen alle."

Voisin siteerata vaikka koko kirjan, mutta se ei ole mielekästä eikä kai laillistakaan :)

Noidan rippi lumosi minut tekstinsä kauneuden ja viisaan sisältönsä vuoksi. Valitessani kirjoja kirjston poistokärrystä tarkoitukseni oli lukea kirjat ja laittaa ne sen jälkeen kiertoon. Noidan rippiä en laita kiertoon. Olen itsekäs ja pidän sen kirjahyllyssäni lukeakseni sen viisauksia yhä uudestaan.