Päiväkävelyllä

Lontoo, 60-luvun alku

2012-01-26T20:20:00.002+02:00

Pienenä tyttönä 60-luvulla luulin, että Beatles on rotu. Tämä luulo oli paljon helpompi kestää kuin tieto siitä, mitä Beatles todellisuudessa oli. Se, että Beatles olikin soitinyhtye Englannista, tarkoitti sitä, että en ikinä pääse kirkumaan muiden kanssa tai pyörtyilemään Beatlesien konserttiin. Tapana kun ei ollut päästää reippaasti alle 10-vuotiasta ulkomaille keikkaa katsomaan.

Tajusin syntyneeni väärään aikaan ja väärään paikkaan. Kun vain olisin muutaman vuoden vanhempi! Jospa asuisin Lontoossa enkä Niinimaalla!

Vieläkin aloittaisin aikamatkailun Lontoosta 60-luvun alkupuolella. Enkä lähtisi Lontoosta pois muutamaan vuoteen. Näkisin Beatlesin lisäksi Marc Bolanin, David Bowien ja kaikki muut.

Kuka siellä?

2012-01-25T23:25:00.001+02:00

Aikaisten aamujen viikko tarkoittaa aikaisin nukkumaan menemistä, eikö? Olen siinä melkein onnistunut ja mennyt sänkyyn ennen kahtatoista. Tosin sitten alkaa lukeminen eikä sitä voi heti lopettaa.

Mutta ei se ole ainut syy lyhyisiin yöuniin. Maanantaita vastaisena yönä en saanut nukuttua, koska olin niin tohkeissani vaalien tuloksesta. Äänestin Arhinmäkeä, mutta olen hyvin iloinen Haaviston menestyksestä. Haaveilen uudenlaisesta Suomesta, joka ällistyttää jopa meitä suomalaisia.

Mielenjuolahdukset tulevat tietenkin iltaisin, ne parhaimmat, hauskimmat ja innostavimmat. Miten siinä voi nukkua, kun mieli kihisee innostuksesta ja haluaisi hyppiä ja nauraa? Eilen muistin E. Uspenskin kirjan Fedja-setä, kissa ja koira ja sen kuuluisan ”Kuka siellä? –kohtauksen. Tässä siitä vain muutama pätkä, koko jutun voi lukea kirjan sivuilta 31-33.

”Kuka siellä?

Hän sanoo:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriöisen.

Naakka kysyy toistamiseen:

- Kuka siellä?

Posteljooni sanoo toistamiseen:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.”

Keskustelu jatkuu koko päivän samanlaisena.

”Lopulta posteljoonia alkaa heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:

- Kuka siellä?

Johon naakka vastasi:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.”

Keskustelu jatkui tällaisena siihen asti, kunnes Fedja-setä, Matroskin ja Musti tulivat metsästä. Siinä vaiheessa posteljooni saatiin töin tuskin virkoamaan, naakan voinnista tarina ei kerro.

Ei tällaisen jutun jälkeen voi rauhallisesti laittaa silmiä kiinni ja nukahtaa. Mieleen pörrää toinen toistaan hauskemmat kohtaukset eri kirjoista, kuten muistiaukkoa täyttävät lampaat Leonie Swannin kirjasta Murha laitumella.

Lohikäärmeen vuosi

2012-01-23T22:46:00.001+02:00

Tänään alkoi lohikäärmeen vuosi. Eilen äänestämisen ja vaateshoppailun jälkeen ihastelin lohikäärmekulkuetta kiinalaisen uudenvuoden juhlassa.

Katsellessani muita kulkuetta seuraavia tajusin, että kyse on myös kameroiden kulkueesta. Kulkuetta kuvattiin edestä, sivusta ja varmaan takaakin tavallisilla pokkareilla tai hienoilla järkkäreillä.

Minulla oli mukana vain puhelin ja kuvien laatu on sen mukainen. Onnistuin kahdesti kuvaamaan myös sormeni.

Katsellessani kiinalaisia käsintehtyjä kalligrafeja, maalauksia, koruja ja ruokakojujen tarjontaa kiusaus tehdä ostoksia oli suuri. Sitten iski saituus.

Jostakin luin, että lohikäärmeen vuosi on onnen vuosi. Toivottavasti.

Se oli Virtanen!

2012-01-18T23:16:00.001+02:00

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Kolmen juuston kasvispizza

2012-01-15T20:25:00.004+02:00

Kaupan kassalla huomasin, että edellä asioiva mies oli ostanut pizzatarvikkeet: aurajuustoa, tomaattia, sipulia, ananasta jne. Hymyilin miehelle monet kerrat hyväntuulisesti, sillä minua ilahdutti kovasti hänen ostoksensa. Olihan meillä kummallakin suunnitteilla sunnuntaipizza. (En sanonut miehelle mitään, eihän sellainen ole tapana.)

Monet kerrat olen tehnyt pizzaa enkä läheskään aina ole ollut lopputulokseen tyytyväinen. Viimeisin resepti sisältää runsaasti täytettä ja kolmea juustoa. Kevyt (heh) kasvispizzani on nykyään tällainen:

Kolmen juuston kasvispizza

Tee ensin tomaattikastike, sitten pohja ja lopuksi täyte.

Tomaattikastike:

200 g tomaattimurskaa

tai tuoreita tomaatteja soseena

50 g tomaattipureeta

(1 ps McDonaldsin tomaattisosetta)

1-4 valkosipulinkynttä

1 tl basilikaa

1 tl oreganoa

1 tl sokeria

(¼ tl suolaa)

rouhittua mustapippuria

Sekoita ainekset. Pilko valkosipuli pieneksi tai murskaa se. Tomaattikastike maustuu sillä aikaa kun valmistat pohjan ja täytteet.

Pohja:

2 ½ dl vettä

25 g hiivaa (½ palaa)

½ tl suolaa

2 rkl öljyä

4-5 dl vehnäjauhoja

Liota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää suola ja jauhot vaikka puuhaarukalla sekoittaen. Lisää öljy ja sekoita lisää taikina tasaiseksi. Kaaviloi tai taputtele taikina ohueksi, pellin kokoiseksi levyksi suoraan leivinpaperin päälle. Anna levyn kohota liinalla peitettynä 10-20 minuuttiia.

Täyte:

150 g kesäkurpitsaa

1 paprika tai puolikas isosta

½ punasipuli

aurajuustoa (noin 1/4 koko juustosta)

fetajuustoa

3 ananasrengasta

6 oliivia

5-6 viipaletta aurinkokuivattua tomaattia

edamjuustoa

Fetan ja erillisen oliivin voi korvata

1 pkt Arlan Apetina vihreä oliivi ja valkosipuli

Pilko kesäkurpitsa, paprika, punasipuli, aurinkokuivattu tomaatti ja ananas. Halkaise oliivit, murenna aurajuusto ja kuutioi fetajuusto. Raasta edamjuusto.

Levitä kohonneelle pohjalevylle tomaattikastiketta ja valitsemasi täytteet. Mausta. Ripottele pinnalle juustoraastetta. Paista uunin keskiosassa 225-250 asteen lämmössä 15-20 minuuttia.

Pizza koukuttaa maullaan - ei ulkonäollään.

Koristeita

2012-01-12T23:47:00.001+02:00

Laulun mukaan omenapuussa on muoviruusuja, piirretyn lastensarjan mukaan kuusen latvaa koristaa ruusu. Tätä puuta koristavat lasiset viinirypäleet.

Ihan vain siksi, ettei elämä ole aina niin vakavaa.

Olen nimby

2012-01-10T23:06:00.003+02:00

Olen vuosien ajan ymmärtänyt sanan nimby (not in my backyard) tarkoittavan paikallisten asukkaiden vastustusta silloin kun alueelle halutaan rakentaa jokin sosiaalinen laitos. Nimbyt eivät halua naapuriinsa Pelastusarmeijan yömajaa, kehitysvammaisten asuntolaa tai vankilaa. Suhtautumiseni nimbyihin ei ole ollut ymmärtävä ja hyväksyvä. Olen pitänyt heitä itsekkäinä paskiaisina.

Niinpä tuntui vähän loukkaavalta kuulla, että minäkin ole nimby. Me kaikki, jotka vastustamme Jätkäsaaren tornihotellia, olemme nimbyjä. Tämän sain tänään kuulla ja lukea usealtakin taholta. Taitaa olla ensimmäisiä kertoja kun nimby liitetään ylellisen pilvenpiirtäjähotellin vastustukseen. Edellinen kerta taisi olla, kun samainen suursijoittaja halusi rakentaa Katajanokalle ylellisen hotellin. Silloin nimbyjen vastustus voitti, toivottavasti niin käy tälläkin kertaa. Jos/Kun niin käy, olen ylpeä ja onnellinen nimby.

Maanantaiseen keskustelutilaisuuteen Jätkäsaaren tornihotellista osallistui enemmän ihmisiä kuin mitä tilaisuuden järjestäjä oli odottanut. Tuoleja ei riittänyt kaikille eikä Laiturilla ollut isompaa tilaa. Ehkä tiivis pakkautuminen vaikutti tunnelmaan. Hesarin mukaan ”Virkamiesten lopetettua esitelmänsä kaupunkilaisten riveistä kuuluu pelkkää tuhahtelua.” Puheenvuoroja pyydettiin runsaasti, jokainen halukas sai sanoa sanottavansa ja kaiken sanottavansa asiasta. Kukaan ei kannattanut tornihotellin rakentamista.

Arvostelun kohteena olivat mm.

hankkeen valmistelu, jossa suursijoittaja vetää kaupunkisuunnitteluvirastoa kuin pässiä narusta
Helsingin korkean rakentamisen periaatteet. Linkki kaupunkisuunnitteluviraston päätösasiakirjaan, jossa on mukana Korkea rakentaminen Helsingissä – raportti ja Korkean rakentamisen vyöhykekartta. Korkean rakentamisen periaatteita arvosteltiin, koska niistä ei ole ollut julkista keskustelua ja koska niitä pidettiin mielivaltaisina
rakentaminen tontti tontilta eli kokonaiskuvan puuttuminen
tornihotellin tarpeellisuus
tornihotellin sijainti
tornihotellin vaikutukset alueen muutenkin tukkoiseen liikenteeseen
tornihotellin korkeus – näkyy kaikkialle ja rikkoo kaupungin siluetin. Jo 16 kerrosta on liikaa, saati sitten 33 kerrosta
tornihotellin varjot ja tuulet
välinpitämättömyys nykyisin alueella asuvia ja alueen tulevia asukkaita kohtaan
rakennuttajan röyhkeys ja ylimielisyys: tontti varattu 16-kerroksiselle hotellille, mutta siitä ei ole havainnekuvia. Sen sijaan julkisuuteen rakennuttaja toi kuvat 33-kerroksisesta hotellista.

Puheenvuorot olivat harkittuja, spontaaneja, valmiiksi kirjoitettuja ja kuvitettuja. Omaa puheenvuoroani sain odottaa pitkään ja ehdin sinä aikana harkita vielä kerran sanottavani ja muotoilla sitä uudestaan. Tilaisuuden päätyttyä sain yhden kiitoksen puheenvuorostani. Sellainen tuntuu hyvältä.

Toivottavasti jo tämä keskustelutilaisuus antoi riittävästi osviittaa päättäjille. Asemakaavan muutos viedään tänä keväänä kaupunginvaltuustoon, mutta päätös asiasta tehdään vasta loppuvuodesta. Silloin päättäjänä on uusi, kunnallisvaalien jälkeinen valtuusto.

Keskustelu alkaa

2012-01-08T11:50:00.001+02:00

Tähän minä aion osallistua.

Kaikille avoin keskustelutilaisuus Jätkäsaaren tornihotellialueen asemakaavasta järjestetään 9.1. klo 18-20 Laiturilla (Narinkka 2). Tilaisuudessa on paikalla kaupunkisuunnitteluviraston projektipäällikkö Matti Kaijansinkko.

Kyse on minun asuinalueestani ja –ympäristöstäni. En halua 33-kerroksista tornihotellia. Tontti on kaavoitettu 16-kerroksiselle hotellille, sen ehkä voisin kestää. 33 kerrosta on liikaa.

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ilmoitti Hesarissa 2.1., että Jätkäsaaren tornihotelliin liittyvä asemakaava on valmisteilla.

”Tyynenmerenkadun alkupäähän suunnitellaan 33-kerroksista kongressihotellia. Hotelliin kaavaillaan 380 hotellihuonetta, kongressikeskusta, kuntokeskusta sekä kahvila- ja ravintolatiloja. Tornin huipulla oleva näköalatasanne sijaitsee 120 metrin korkeudessa.”

Lisäksi ilmoituksessa kerrotaan osallistumis- ja arviointisuunnitelman sekä kaavaluonnoksen olevan esillä 2.1.-20.1. mm. info- ja näyttelykeskus Laiturissa ja kaupunkisuunnitteluviraston sivulla kohdassa Nähtävänä nyt.

Näistä dokumenteista suosittelen erityisesti dramaattisuudessaan huikeaa kuvaa Näkymä Hietalahdenrannasta (pdf), joka havainnollistaa tehokkaasti mahdollisen tornihotellin sijainnin, alueeseen sopimattomuuden ja suoranaisen rumuuden. Toinen yhtä tärkeä dokumentti on Muutosalue (pdf), sillä siinä kartan avulla kerrotaan tulevan tornihotellin sijainti. Joka siis on asemakaavallisesti Jätkäsaaressa, mutta maisemallisesti Hietalahdessa ja Ruoholahdessa.

Tornitalojen suunnitteluun liittyvät olennaisesti varjokuvat, joiden avulla havainnollistetaan, kuinka suuri alue jää tornin varjoon eli pimentoon. Jätkäsaaren tornihotellista on dokumenteissa yksi varjokuva (Havainnekuva, pdf). En oikein ymmärrä, kuinka yksi varjokuva voi kuvata koko varjoalueen, sillä vuodenajat ja vuorokaudenajat vaikuttavat suuresti varjoihin ja niiden kokoon.

Toivottavasti huomisessa keskustelutilaisuudessa on runsaasti ihmisiä keskustelemassa ja ottamassa kantaa.

Talo-forumilla alkoi epävirallisempi keskustelu Kämp Towerista jo 26.11.11.

Katse eteen, ylös, oikealle ja vasemmalle

2012-01-07T12:20:00.005+02:00

Yön aikana oli satanut lunta sentin verran. Ikkuna- ja parvekenäkymääni hallinneet pimeät möhkäleet ohut lumikerros muutti miltei siedettäviksi katsella. Mutta vain melkein.

Näkymät muuttuvat, kun nostan katsettani.

Tai kun käännän katseeni oikeaan.

En tiedä, tuleeko tämä avara maisema säilymään. Asemakaavassa rakenteilla olevan talon viereen ei tule toista rakennusta vaan puisto, joka kiemurrellen ulottuu merenrantaan asti.

Vasemapaan minun ei juuri kannata ikkunastani ja parvekkeeltani katsella paitsi nostamalla katseeni ylös.

Jos Jätkäsaaren tornihotelli, Kämp Toweriksi kutsuttu rumilus ja kauhistus, saa rakennusluvan eli asemakaavaa muutetaan, hallitsee se täysin näkymää vasemmalle ja ylös. Jos niin käy, saan sanoa Goodbye taivas siinä suunnassa.

Enkelten verta - hunajaa ja mehiläisiä

2012-01-06T14:13:00.002+02:00

”Mun äidillä on kummallisia makumieltymyksiä.”

Hunajaa voileivällä juuston päällä on tyttäreni mielestä merkillistä, mutta minusta se on herkullista. Ruisleipä käy yhtä hyvin kuin paahtoleipä, eikä juusto ole välttämätön. Pitkään luulin jakavani mieltymykseni hunajaan vain Nalle Puhin kanssa kunnes miljoona vuotta sitten (no, melkein niin kauan sitten) luin J. R. R. Tolkienin kirjasta Kaksi tornia seuraavan kuvauksen Rautapihan muurien raunioilla tarjotusta ateriasta:

”Saako olla viiniä tai olutta? Tuolla sisällä on tynnyri – varsin laadukasta. Ja tässä on ensiluokkaista porsasta. Vai haluatteko, että leikkaan teille pari viipaletta pekonia ja paahdan ne? Valitettavasti meillä ei ole vihanneksia: jakelu on häiriintynyt melkoisesti viime päivien aikana. Jälkiruokasi en voi tarjota muuta kuin voita ja hunajaa leivän päälle. Kelpaako?”

Mieltymykseni hunajaan ja edellä oleva kohtaus Tolkienilta tulivat useasti mieleeni lukiessani Johanna Sinisalon kirjaa Enkelten verta. Tosin kirjan luettuani Merrin ja Pippinin tarjoamasta ateriasta jättäisin vähemmälle porsaan syönnin ja keskittyisin olueen ja jälkiruokaan.

Romaania Enkelten verta on jossain sanottu dystopiaksi. Merkillistä, sillä mehiläisten häviäminen on ollut jokaisen koettavissa jo muutaman vuoden ajan. Korkeasaaressa on jo pitkään voinut rauhassa juoda kahvit pullan kanssa ilman pelkoa siitä, että haukkaa samalla mehiläisen suuhunsa. Viime kesänä näin ehkä kaksi mehiläistä, mutta parina edeltävänä kesänä en yhtään.

Dystopiaa ei ole mielestäni myöskään kuvaus siitä, mitä tapahtuu maailmassa ilman mehiläisiä. Ei enää manteleita, hedelmiä eikä lihaa. Näin olen ajatellut jo pitkään murehtiessani mehiläisten katoamista. Hunajan loppumista kirjassa ei murehdita, sillä hunajan merkitys maailmantaloudessa ei liene kovin suuri. Sen sijaan mehiläisten tekemän työn, kasvien pölyttämisen, merkitys on valtava.

Mehiläisten katoamisen lisäksi romaanin keskiössä ovat eläinten oikeudet. Päähenkilö Orvon – mehiläistenhoitoa harrastava hautaustoimitsija – pojan Eeron blogikirjoitukset eläinten oikeuksista singeriläisittäin tarkasteltuna ovat rankkaa luettavaa jokaiselle lihansyöjälle ja eläintenoikeuksista piittaamattomalle ihmiselle. Pidin blogitekstien tiukan asiallisesta sävystä. Niiden vastapainona kirjassa on mukana muutama kommentti miltei jokaisesta Eeron bloggauksesta. Kommenttien tunteenomaisuus, vähättelevyys, vihamielisyys ja suoranainen uhkailu tuovat taitavasti erilaiset ajatusmallit esiin ja saivat ainakin minut pohtimaan omaa suhdettani eläintenoikeuksiin ja lihansyöntiin.

Hans Biedermannin Suuri symbolikirja toteaa mehiläisestä:

”Harvalla eläimellä on symboliikassa yhtä suuri merkitys kuin tällä ”valtioita muodostavalla” hyönteisellä”.

Kirjassaan Enkelin verta Sinisalo esittelee mehiläiseen liittyvää mytologiaa ja symboliikkaa runsaasti. Silti vasta luettuani Biedermannin kirjasta mehiläisestä tajusin, miksi Orvo laittaa Eeron suuhun mehiläisen. Teon seuraukset olivat kyllä selkeästi luettavissa, mutta taustalla ollut uskomus jäi minulta lukiessani huomaamatta, huolimatta viittauksesta Lemminkäisen äitiin.

Hyvin vakavassa kirjassa huumoria edustavat kuvaukset Orvon omistaman hautaustoimiston toiminnasta. Hulvattomia ideoita mm. netissä olevista muistolehdoista ja keskusteluista kuolleiden kanssa luin riemulla. Samalla huomasin toivovani, että kirjassa esitetyt ideat eivät jäisi vain kirjaan.

Johanna Sinisalo on yksi lempikirjailijoistani, mutta nimenomaan novellikirjailijana. En pitänyt kirjasta Ennen päivänlaskua ei voi. Lukukokemuksena se vieroitti minut Sinisalon romaaneista niin tehokkaasti, että Enkelten verta oli vasta toinen lukemani romaani häneltä. Enkelten verta oli sen verran hyvä, että aion lukea muutkin Sinisalon romaanit.

Kengurunpoikanen

2012-01-04T23:15:00.001+02:00

Vihdoinkin tiedän sisäisen eläimeni! Asia ei tosin ole minua vaivannut, mutta en voinut vastustaa WWF:n testiä.

Sisäinen eläimeni – mitä se sitten tarkoittaakin – on kenguru:

"A party animal who loves the nightlife, you love being part of a mob. You have a big heart and gregarious personality to go with it. You are protective of your offspring and like keeping them close to you. You prefer warm weather but usually don’t wander far from home."

Ehkä testin tarkkuudessa olisi vielä säätämistä.” Party animal” ei ehkä ole se käsite, joka minusta ensimmäiseksi tulee mieleen. Yöelämää rakastan, mutta minulle se tarkoittaa rauhaa, yksinoloa, keskittymistä tekemiini asioihin. Mielelläni toki olen laumanjäsen, mutta erakkotaipumukseni mahdollistaa sen, että viihdyn myös yksin. Toki sydämeni on suuri, pidän lämpimästä enkä yleensä ole kaukana kotoa.

Testitulos ei kerro minkä ikäinen sisäinen kenguruni on. Tämän pimeyden, sateen ja tuulen aikana olisin mieluummin kengurunpoikanen äitinsä pussissa. Sieltä välillä kurkkaisin, joko voisi nousta ja lähteä maailmaan. Muuten vain nukkuisin ja söisin.

Oikeastaan harmittaa, ettei testi antanut tuloksesi kissaa, tiikeriä tai lohikäärmettä.

Joulun aika

2011-12-26T14:59:00.002+02:00

Joulu alkaa joulukorteista ja lahjojen ostamisesta ja paketoimisesta. Lähetän joulukortit sukulaisilleni tarkkaan harkiten, mikä kortti olisi kenellekin sopivin.

Tänäkin vuonna lähetin kortteja enemmän kuin sain.

Vanhoista joulukorteista kauneimmat laitan seinälle joulumieltä virittämään.

Joululahjoja annan tyttärelleni, sisarilleni ja heidän perheilleen sekä vanhemmilleni. Kauniit joulupaketit ovat yhtä tärkeitä kuin itse lahja.

Joululahjaksi sain mm. poron ja tyttäreni sai tyttö- ja poikapupun. Osku-kissa sai kissanminttunappeja.

Itselleni annoin joululahjaksi Supernaturalin 6. kauden. Sitä katsoessamme olemme nauttineet glögiä punaviinillä suklaan kera.

Kasvisruokajouluumme ei kuulu kinkku. Tänä vuonna söimme täytetyttyjä paprikoita ja jälkiruoaksi hedelmärahkaa. Vasta joulupäivänä kruunasimme jouluateriaa lanttu- ja porkkanalaatikoilla. Herkullista!

Niin, onko joulu muutakin kuin kortteja, lahjoja, ruokaa, suklaata ja glögiä?

Joulua edeltävän aherruksen ansiosta joulu on myös lepoa, rauhaa ja stressittömyyttä. Joulu kahden kesken tyttäreni kanssa hakee vielä omia perinteitään, sillä olemme yleensä viettäneet joulun vanhempieni luona. Kaupunkijoulumme perinteeksi on tulossa aattoaamun riisipuuro sisareni kotona. Sen jälkeinen kuusen koristelu, jouluateria, päikkärit, lahjojenjako ja elokuvat/tv-sarjat taitavat olla omaa perinnettämme.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 15

2011-12-24T22:27:00.004+02:00

Viimeisen joulukalenterin sitaatit tulevat joulukorteista, joita olen vuosien mittaan saanut.

Rauhallista Joulua

Iloista Joulua

Lämmin ajatus jouluna

Merry Christmas

Hyvää Joulua

Jouluiloa

Tämä joulukalenterin tekeminen on ollut niin kivaa, että mahdollisesti palaan kirjallisuussitaatteihin myöhemmin.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 14

2011-12-23T10:09:00.003+02:00

Douglas Adams antaa kirjassaan Linnunradan käsikirja liftareille vastauksen melkein kaikkeen. Mikä on elämän tarkoitus? Mitä kannattaa ottaa matkalle mukaan? Miten selvitä elämästä?

Tärkein ohje on kirjoitettu suurilla kirjaimilla merkittävimmän Pienen Karhun tähdistössä julkaistun kirjan ”Linnunradan käsikirja liftareille” kanteen:

ÄLÄ HÄTÄILE

Leppoisampaa jouluaaton aattoa!

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 13

2011-12-22T09:02:00.001+02:00

Talvipäivänseisauksen päivänä Päiväkävelyllä ei juhlita aurinkoa ja valon määrän kasvua, vaikka juhlimisen aiheita ovatkin. Sen sijaan päivän sitaatissa juhlitaan kulttuurimme suurinta valonlähdettä ja minun oman elämäni tärkeintä instituutiota eli kirjastoa.

Sitaatti on Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta.

- Kirjoita ja kirjoita! Millä minä kirjoitan? Ella huusi. – Minulla ei ole kynää! Kaikki kynät ovat taskussani eikä minulla ole vaatteita!

Se oli totta: hänellä ei ollut yllään muuta kuin sukat, ja nekin olivat eri paria.

Kissa tuhahti. – Jokainen tulee kirjastoon alastomana. Siksihän tänne tullaan, pukeutumaan kirjoihin.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 12

2011-12-21T10:48:00.003+02:00

Vuoden pimein aika auringon vain käväistessä horisontin yläpuolella muutaman tunnin vaikuttaa minuun unisuutena, väsymisenä ja joskus mielen mustuutena. Selvitäkseni pimeydestä syön suklaata, tapaan ystäviäni ja rakkaitani, nukun ja luen hyviä kirjoja.

Yksi keino lienee ylitse muiden. Siitä kertoo Ray Bradbury kirjassaan Paha saapuu portin taa:

- Helvetti, kaikki tämä, Dark ja hänen kaltaisensa, he pitävät itkusta, Jumalani, hehän rakastavat kyyneliä. Mitä enemmän sinä ulvot sitä enemmän he saavat suolaa leualtasi. He imevät kuin kissat hengitystäsi, kun sinä vaikerrat, Jeesus Kristus. Nouse ylös! Nouse kirotuilta polviltasi! Hypi! Huuda ja hoilota! Kuuletko! Sinun täytyy karjua Will, laulaa. Tärkeintä on, että naurat, käsitätkö? Sinun on naurettava!

- Minä en voi!

- Sinun on pakko! Se on ainoa aseemme. Minä tiedän sen. Kirjastossa! Noita juoksi, Jumalani kuinka hän juoksi. Ammuin hänen kuoliaaksi hymyllä. Yhdellä ainoalla hymyllä, yön ihmiset eivät kestä sitä. Hymyssä on aurinko. He vihaavat aurinkoa. Me emme saa ottaa heitä vakavasti Will!

J. K. Rowling antaa Harry Pottereissa neljä keinoa, joista nauru on yksi.

Huputetun pimeyden vanki

2011-12-20T11:16:00.001+02:00

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Aamukahvi ilman Hesaria, koska sitä ei ollut minulle jaettu, vaatii uudelleen asennoitumista heti aamusta. Rauhallinen hetki Hesarin ja kahvin kanssa keittiön pöydän ääressä vaihtuukin hermostuneeksi koneella naputteluun.

Sähköpostissa oli ikäviä uutisia töistä. Tiedän, että minun pitäisi sopeutua niihin, mutta tunnen jälleen kerran, että minut on arvioitu ja arvotettu väärin.

Pahinta on kuitenkin päivänvalosta luopuminen ja se on jokapäiväistä. Niin mielelläni vetäisin ikkunaverhot auki, antaisin joulukuun vähäisen valon tulla sisään. Aamuisin tartun verhoihin avatakseni ne, mutta avautuva näkymä keskeyttää liikkeen. Vedän verhot takaisin kiinni.

Illalla kun rakennustyömaalla ei enää tehdä töitä, avaan verhot. Avaan ne, koska en kestä elämää suljettojun verhojen takana.

Tunnen olevani omassa kodissani huputetun pimeyden vanki.

En tiedä, millaista on sitten, kun vastapäiset talot ovat valmiita ja niissä asukkaat. Voi olla peräti helpompaa. Mutta tässä rakennusvaiheessa koen yksityisyyttäni uhattavan. Ei ole kivaa, että vieraat ihmiset näkevät suoraan kotiini.

Kivaa ei ole myöskään parvekenäkymän muuttuminen. Kun talot ovat valmiit ja Jätkäsaari rakennettu, en enää näe merta enkä paljon taivastakaan.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 11

2011-12-18T13:36:00.002+02:00

Eiliset joululaulajaiset olivat ihanat. Sisareni perheineen, tyttäreni ja minä lauloimme sydämemme kyllyydestä miltei kaikki osaamamme joululaulut ja myös ne, joita emme osanneet. Aluksi äänemme ei kulkenut kunnolla eikä laulumme tainnut kuulostaa hyvältä. Ei joululaulujen laulamisessa olekaan kyse laulukilpailusta. Pikkuhiljaa äänemme aukesivat ja laulaminen alkoi sujua.

Saimme taas kokea musiikin ihmeellisen voiman: lauloimme kolmisen tuntia. Kun olimme laulaneet muutamat joululaulut jo useamman kerran, lauloimme Kesäpäivän Kangasalla, All My Lovingin ja Onnelliset. Päätimme, että pidämme keväällä seuraavat laulajaiset aiheena kevät tai Beatles tai rockin ihanat ja tutut biisit.

Yhtä joululaulua emme kumma kyllä laulaneet. Poikkeuksellisesti päivän sitaatti on valokuva joulukortista, jonka sain vuosia sitten vanhemmiltani. Kuvassa on J. Pohjanmiehen säveltämä ja Einarin Vuorelan sanoittama joululaulu Talvi-iltana.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 10

2011-12-17T22:41:00.001+02:00

Pidän joulusta. Etenkin nautin ajasta ennen joulua, joulun valmistelemisesta. Mielelläni lähden tuuleen ja vesisateeseen ostamaan joulukortteja, joululahjoja, joulukoristeita, lahjapapereita, pakettikortteja ja lahjanauhoja. Kodin siivoamiseen tarvitsen vetoapua eli kutsun sisareni perheineen joululaulajaisiin. Heitä varten siivoan kotini mielelläni.

Nautin myös itse joulusta. Kodin kauneudesta joulukoristeineen, levosta ja rauhasta, rakkaista ja läheisistä ihmisistä ja – joululahjoista.

Päivän sitaatti C. S. Lewisin kirjasta Velho ja leijona kertoo kauhistuttavasta tilanteesta:

”Aina talvi eikä koskaan joulu, ajattelehan sitä!”

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 9

2011-12-13T20:08:00.004+02:00

Kirjallisuudessa on kautta aikojen esitetty loistavia, merkittäviä, vastauksen saaneita ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä. Kuuluisin kysymys lienee ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit?”, mutta minun lempikysymykseni on tämä J. R. R. Tolkienin kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin esitetty kysymys.

”Kysy, kysy nyt!” hoputti Klonkku.

Bilbo nipisti itseään ja läimäytti itseään, hän tarttui pikku miekkaansa, hän pani toisen käden taskuun. Taskusta hän löysi sormuksen jonka hän oli noukkinut käytävän lattialta ja unohtanut kokonaan.

”Mitä minulla on taskussa?” hän sanoi ääneen. Hän puhui itsekseen, mutta Klonkku luuli että kysymys oli arvoitus ja hermostui vallan mahdottomasti.

”Ei reilua! Ei reilua!” se sähisi. ”Ei reilua, aarre, ei ole reilua kysyä että mitä ssillä on niissä saasstaisissa tasskuissaan.”

Kun Bilbo huomasi mitä oli tapahtunut, hän pitäytyi kysymykseen paremman puutteessa. ”Mitä minulla on taskussani”? hän kysyi lujemmalla äänellä.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 8

2011-12-12T20:08:00.005+02:00

”Maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä”, lauloi Rauli Badding Somerjoki Jarkko Laineen sanoittamassa kappaleessa Hymyile miss universum nelisenkymmentä vuotta sitten. Onneksi tilanne on hieman muuttunut ekologisuuden ollessa monien valintojen lähtökohta.

Eikä kyse ole pelkästään yksilöjen valinnoista. Eilen aamulla päättyi Durbanin ilmastokokous. Siinä saatiin aikataululupaus kaikkia sitovasta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Lisäksi Kioton sopimuksen toiseen kauteen sitoutuivati Euroopan unionin lisäksi Australia, Uusi-Seelanti ja Norja. Kioton ulkopuolelle jäivät suuret päästäjät Kanada, Japani ja Venäjä.

Parhaiten maapallo taitaisi voida ilman ihmistä. Vaikka tämä ei ole Lilian Kallion Ugudibuun lähtökohta, olkoon päivän sitaatti kuitenkin kirjan sivulta 147.

”Seitsemäntenä kesänä kalasääksi teki pesänsä Näsinneulan ravintolaan.”

Ugudibuu on viiden nuoren naisen selviämistarina kaikkien muiden ihmisten kadottua maailmasta. Kirja on hauska, mutta en silti toivo ihmisten häviävän maapallolta.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 7

2011-12-11T12:51:00.002+02:00

Päivän sitaatti on Jorge Amadon kirjasta Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen: Rakkauskertomus. Saduksi väitetty ja lapsille sopivaksi määritelty teos on kuitenkin paljon muutakin. Uskon jopa sen antavan aikuiselle lukijalle huomattavasti enemmän iloittelevalla kerronnallaan, haikealla tarinallaan ja monikerroksisuudellaan.

Kirjan nautittavuutta lisää huomattavasti Carybén vesiväripiirrokset, jotka kommentoivat, liioittelevat ja kertovat tarinaa yhtä vahvasti kuin itse teksti.

”Kirjava Kissa hengitti täysin keuhkoin vastasaapuneen Kevään tuoksua. Hän tunsi olonsa kevyeksi, hänen teki mieli puhua puuta heinää, vaellella pitkin, jopa jutella jonkun kanssa. Hän katseli ympärilleen vielä kerran harmailla silmillään mutta ei nähnyt ketään. Kaikki olivat paenneet.

Ei, eivät kaikki. Puun oksalta Tytti Pääskynen katseli Kirjavaa Kissaa ja hymyili.”

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 6

2011-12-10T12:47:00.001+02:00

Tänään on täydenkuun ja täydellisen kuunpimennyksen päivänä. Kumpaakaan ei taida taivaalla näkyä. On synkkä ja myrskyinen päivä, josta yö ei ole kaukana.

Tenavat-sarjakuvan isä Charles M. Schultz irvailee tässä maailman huonoimmaksi sanottua kirjan aloitusta. Edward Bulwer-Lyttonia en ole lukenut, mutta Ressun kirjailijauran toivoisin jatkuvan.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 5

2011-12-08T14:42:00.003+02:00

Joulukuun pimeyttä valaisee ja väsymystä vähentää tänään Kirsi Kunnas runolla Tänään kokoelmasta Tiitiäisen satupuu.

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

Kirjalliset namuset ovat herkullisia eikä niissä ole kaloreita.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 4

2011-12-06T14:09:00.001+02:00

Etsin pitkään tämän päivän kirjallisuussitaattia, mutta minulla on hyllyssäni väärät kirjat. Juha Aholta olisin ottanut pätkän Papin tyttärestä, kuvauksen vaaroista ja veden välkkeestä. Aleksis Kiven Seitsemää veljestä olisin siteerannut. Niin paljon kuin kirjasta pidänkin, en ole sitä itselleni hankkinut.

Selasin läpi monta hienoa suomalaisen kirjoittamaa kirjaa. Löysin paljon hyviä kohtia siteerattavaksi, mutta jonakin toisena päivänä. Ehkä kuitenkin olisi parempi siteerata ulkomaista kirjailijaa, olemmehan me suomalaiset niin kovin riippuvaisia siitä, mitä toiset meistä ajattelevat.

Siksi tämän päivän sitaatista on vastuussa Mihail Bulgakov teoksessaan Saatana saapuu Moskovaan. Teos on täynnä mitä nautittavinta tekstiä, mutta tänään Mestari kertoo elämästään:

”- Rakkaus oli hypähtänyt eteemme kuin murhaaja, joka putkahtaa maan alta syrjäkujalla. Se yllätti meidät molemmat samanaikaisesti. Se oli nopea ja äkillinen kuin salama, kuin suomalainen puukko!”

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa kolme

2011-12-04T16:14:00.002+02:00

Kolmas joulukalenterin sitaatti on Mika Waltarin teoksesta Johannes Angelos siitä ilosta, että vihdoinkin kirja on osa kirjahyllyni aarteita. Johannes Angelos alkaa näin:

”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua.
Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllertyi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itseäni.
Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn.
Olin vaeltanut paljon, kokenut paljon ja elänyt monta elämää.
Jumala oli puhunut minulle monessa hahmossa, enkelit olivat ilmestyneet minulle, mutta en ollut uskonut heitä.
Sinut nähdessäni uskoin, koska sellainen ihme saattoi tapahtua minulle.”

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 2

2011-12-03T19:56:00.005+02:00

Toinen joulukalenterin sitaatti on Doris Lessingin kirjasta Shikasta.

"Siitä säteili huoneeseeni tyyntä, ystävällistä voimaa, ja kun ojensin varovasti käteni ja silitin sitä - tiesin että se pelkäsi äkillisiä tai varomattomia liikkeitä - se kehrähti hiljaa kiitokseksi."

Mustan kollikissan tarina kerrotaan kirjan sivuilla 225-229.

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 1

2011-12-01T22:25:00.003+02:00

Joulukuun aikana silloin tällöin (tunnen itseni, päivittäinen joulukalenteri ei tule onnistumaan) Päiväkävelyllä kirjallisuussitaatteja. Valitsen sitaatit diktaattorimaisesti sieltä täältä, ilman muuta punaista lankaa kuin että satun niistä pitämään.

Ensimmäinen sitaatti on Homeroksen Odysseian ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale Pentti Saarikosken suomentamana:

”Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan, nousi Odysseuksenpoika vuoteeltaan, puki vaatteet päälleen, ripusti terävän miekan harteilleen, sitoi soreat sannikkaat kiiltävien jalkojen alle ja lähti makuukammaristaan jumalan kaltaisena.”

Kämp Tower

2011-11-29T22:30:00.010+02:00

Minä en halua Kämp Toweria Jätkäsaareen. Se on ruma eikä se sovi ympäristöön.

Norjalainen rakennuttaja Arthur Buchardt ei saanut hotellia Katajanokalle. Yrittänyttä ei laiteta, tuumi Arthur ja aloitti uuden hotellihankkeen. Kämp Tower –niminen 34-kerroksinen hotelli ja kongressikeskus on suunnitteilla Jätkäsaareen. Rakennuslupaa ei vielä ole, mutta tulevan hotellin suunnittelijaksi valitulla arkkitehtitoimistolla Arkkitehdit Davidsson Tarkela Oy:llä ovat jo havainnekuvat valmiina.

Oheisessa kartassa numero 7 on Kämp Towerin rakennuttajalle AB Invest AB:lle varattu.

Tosin silloin kun tonttia varattiin ei vielä puhuttu 34 kerroksesta. Ilman asemakaavan muutosta Kämp Toweria ei voi rakentaa. Toivon totisesti ettei muutos mene läpi.

Pari kuvaa suunnitteilla olevasta Kämp Towerista.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Bulevardilta avautuisi Hietalahteen tällainen näkymä.

Olen kovasti nauttinut asuinalueestani. Olen ajatellut asuvani täällä, tässä asunnossa, loppuelämäni. Viime aikoina katsellessani ikkunastani näkyvää rakennustyömaata olen alkanut epäillä. Kämp Tower ei ainakaan vähennä epäilyjä.

Juttuja aiheesta:

Helsingin uutiset 24.11.2011: Helsinki näyttää vihreää valoa kymmenille torneille
Rakennuslehti 25.11.2011: Norjalaisrakennuttaja suunnittelee Jätkäsaareen hotelli- ja kongressikeskusta
Länsiväylä: Kämp Towerissa uidaan ja juhlitaan korkealla - katso kuvat!
Helsingin Sanomat 24.11.2011: Tältä näyttäisi pilvenpiirtäjien Helsinki – katso kuvakooste
Helsingin kaupunki, kaupunkisuunnitteluvirasto: Helsinki määrittelee korkean rakentamisen periaatteet

Tulevaisuuden historiankirjoittajille

2011-11-24T23:54:00.002+02:00

Käyn papereitani (ja muistojani) läpi silloin tällöin. Joskus käy niin, että jokin asia on menettänyt merkityksensä kokonaan. Silloin heitän paperin, kirjoituksen, keikkalipun, valokuvan, lehtileikkeen pois. Sanoudun irti siitä kokemuksesta, elämyksestä tai ideasta. Sitä ei ole enää olemassa minulle.

Tätä ei tapahdu usein. Näen aina mielessäni tulevaisuuden historiankirjoittajat, jotka eivät voi ymmärtää jotain asiaa minusta, tästä ajasta tai paikasta ja maailmanmenosta, koska olen heittänyt juuri sen tekstini pois.

Työelämässä olen suhtautunut tulevaisuuden historiankirjoittajiin vielä vakavammin. Olen joskus säilyttänyt esim. jokaisen sähköpostin, joka jollain selittäisi sitä, mitä kaikkea olen työurallani tehnyt. Työtehtävieni muuttuessa tai jostain muusta syystä olen heittänyt papereitani pois, paljonkin.

Työpaikkani muuttaa keväällä. Olemme saaneet kehotuksen ottaa mukaamme mahdollisimman vähän työhuonekirjallisuutta. Ymmärsin myös, että papereita ei juurikaan kannata muuttaa.

Olen yrittänyt, olen käynyt työhistoriaani (tammikuusta 1987 alkaen) läpi. Aivan alkuajoilta minulla ei ole tallessa mitään. Silti 25 vuoden aikana ehtii kertyä paljon mm. kirjoittamiani tekstejä ja pitämiäni koulutuksia erilaisissa tehtävissä ja rooleissa. Jonkin verran on myös virallisempaa materiaalia kuten sijaisuuksia, jäsenyyksiä ja kehityskeskusteluita. On myös kutsuja näyttelyihin, kiitoksia hyvin hoidetusta työstä ja valokuvia.

Nämä kaikkiko minun pitäisi heittää pois? Jotta en rasittaisi muuttofirmaa tai täyttäisi tulevaa työhuonettani enemmällä kuin mitä sinne mahtuu? Jostain voin varmasti luopua.

En paljosta, sillä olen vakuuttunut yhdestä asiasta. Ainoastaan minulla on työhistoriaani liittyvä aineisto. Virallinen dokumentti voi kertoa työtehtäväni. Minulla oleva aineisto kertoo, mitä näissä työtehtävissäni olen tehnyt. Ei kattavasti, mutta aika paljon enemmän.

Minua ahdistaa ajatus, että kollegani heittävät surutta työhistoriansa menemään. Millainen on organisaatio, josta on olemassa vain virallisten dokumenttien kertoma tarina? Historiaa voi toki kirjoittaa niiden pohjalta, mutta se olisi hengetöntä ja tuntuisi epätodelliselta. Ei sellainen voittaisi Tieto-Finlandiaa.

Valohalaus kaikille

2011-11-22T23:16:00.001+02:00

Kuvittelin, että kasvava pimeys ei minua lannista. Muuten vain syön makeaa niin että napa paukkuu ja haaveilen talviunista. Sitten alkoi apatia. Ei huvita, ei innosta, ei kiinnosta.

Ja silti, jostain saan voimaa torjua voimattomuutta. Ehkä se on Torchwoodin 4. kausi Miracle Day, joka on yhtä jaksoa vaille katsottu. Tai sitten Fred Vargasin kirjan ääneen lukeminen iltaisin tai kävellen kuljetut työmatkat.

Tämän päivän pelasti kuitenkin yksi sana, jonka opin Facebookissa.

Valohalaus.

Päivän johdot

2011-11-21T23:17:00.002+02:00

Kannan laukussani työpäivisin johtoja: kahden puhelimen laturia johtoineen ja iPodin latausjohtoa. Kaupan kassalla etsiessäni laukustani rahapussia vetelen sitten toisiinsa kietoituneita johtoja muiden kaupassa olijoiden iloksi tai harmiksi.

Laukkuni on nimittäin Maija Poppasen laukun sukua. Maija Poppasen laukussa oli mm. lampunvarjostin, matto, lääkettä ja viherkasvi.

Maija Poppanen löysi laukustaan etsimänsä helposti. Minun laukustani ei löydä mitään, kaikki on siellä sekaisin limittäin lomittain toistensa alla, takana ja sivulla. Kankaisessa Longchampin laukussani ei ole lokeroita eikä saumattua pohjaa. Siksi sinne mahtuu paljon: vaatteita, papereita, ruokaostoksia, johtoja, rahapussi, hiusharja, nenäliinoja, bussilippu jne.

Kiroan laukkuani päivittäin etsiessäni sieltä tarvitsemaani. Olen siihen myös hyvin tyytyväinen. Jos en itsekään löydä sieltä mitään ilman laukun ylösalaisin kääntämistä, ei sieltä löydä kukaan muukaan mitään.

Päivän johdot

Odotan aikaa, jolloin selviän yhdellä laturilla ja - kun kerran tuli puheeksi - yhdellä kaukosäädöllä.

Ilman rutiineja jäisin kotiin

2011-11-16T22:03:00.000+02:00

Väsytti hemmetisti. Harkitsin herätyksen siirtämistä puoli tuntia myöhemmäksi, mutta olisin silloin todennäköisesti vielä väsyneempi.

Laitoin kahvin tulelle, annoin kissalle ruokaa, nostin lehden postiluukun edestä, otin kulauksen kahvia ja kävin tupakalla. Aamuinen rutiinini on aina sama jatkuen Hesarin lukemisella, kahvin juonnilla jne. Suihkuun asti päästyäni tajusin, että ilman rutiinejani en tänäkään aamuna olisi pystynyt nousemaan ylös ja lähtemään töihin.

Aamu ilman rutiineja.

Ääneen lukemisen ihanuus

2011-11-14T21:07:00.002+02:00

Loppukesällä alkoi perheessäni uusi perinne, joka itse asiassa oli osa elämäämme jo parikymmentä vuotta sitten. Uudestaan tapa alkoi vahingossa, kuten niin monet hyvät asiat.

Olin lainannut pikalainana Fred Vargasin kirjan Jalattomat, elottomat. Luin kirjaa sängyllä ja tytär tuli viereeni. Aloin lukea ääneen. Tavaksi tuli, että joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman luvun ääneen. Kirjan huumori oli ääneen luettuna paljon hauskempaa, sen dialogi usean toistamisen arvoista ja pelottavat, kammottavatkin, kohtaukset helpommin sulatettavissa kuin itsekseen luettaessa.

Pikalainana olleen kirjan jouduin palauttamaan ja kirja jäi pahasti kesken. Löysin Jalattomat, elottomat pokkarina Akateemisesta kirjakaupasta ja erittäin viihdyttäväksi todettu ääneen lukeminen saattoi jatkua.

Luettuamme Jalattomat, elottomat loppuun jatkoimme Fred Vargasin tuotannolla. Sen verran hidasta ääneen lukeminen on (ei joka ilta ja vain muutama luku kerralla), että Sinisten ympyröiden miehen laina piti uusia kaksi kertaa ennen kuin kirja oli luettu. Nyt on vuorossa Vargasin Kuriton mies nurin, joka on oma kirjani.

Kun olin lapsi, minulle luettiin ääneen. Niinimaan koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari Sanna-Liisa jaksoi lukea meille, minulle ja sisarilleni, joka ilta. Lastenkirjoja hän ei meille lukenut, vaan poikien seikkailukirjoja ja Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvist –kirjoja. Se oli ihanaa ja hyvin jännittävää.

Ääneen lukemiseen liittyy minulla paljon lämpimiä, ihania muistoja. Ehkä sen takia tuntuu niin luontevalta jatkaa ääneen lukemisen hyvää ja vanhaa perinnettä.

Tänään käynnistynyt Pohjoismainen kirjastoviikko julistaa tänä vuonna ääneen lukemisen sanomaa. Tämä maanantai on omistettu ääneen lukemiselle.

Julius LeBlanc Stewart: Reading Aloud (1883)

Jätkäsaari 400 m

2011-11-13T10:27:00.001+02:00

Verkkokauppa.comin avajaiset Jätkäsaaressa oli odottamani syy katsella aluetta jalankulkijan näkökulmasta. Kesken olevien ja alkamistaan odottavien rakennustyömaiden Jätkäsaari ei vielä kauneudella lumoa. Vetovoimana alueelle on toiminut länsisatama ja sieltä lähtevät ja sinne saapuvat laivat Tallinnaan. Verkkokauppa.comin siirtyminen Jätkäsaareen tekee alueesta tutun myös muille kuin matkustavaisille.

Tai siis miehille. Verkkokauppa.comin jonossa lauantaina oli arviolta 97 % miehiä ja poikia. Muutama vaimo, äiti, tyttöystävä tai sisko oli paikalla. Meitä yksin jonossa olevia naisia oli kaksi, minä ja eräs läppäriään noutamaan tullut nainen. Tajusin tämän miesvaltaisuuden vasta Top Gear –lehdestä, jota jaettiin ilmaiseksi jonottajille. Milläpä sitä muulla voisi viihdyttää miehiä jonossa kuin kunnon autolehdellä? Joskus tällainen voimakkaisiin stereotypioihin perustuva ajattelu tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkien iloksi itse Joulupukki jakoi jonottajille Marianne-karkkeja. Onneksi olin liikkeellä melko varhaiseen aikaan (helsinkiläisittäin) ja selvisin 20 minuutin jonotuksella. Itse kaupassa vietin vain 20 minuuttia, josta suurin osa ajasta meni jonottaessani puhelinpisteen myyjälle. Ostin puhelimen, valkoisen HTC Wildfire S:n. Minäkin olen nyt sitten älykäs!

Kävellessäni takaisin kotiin olisin ottanut yleisvalokuvan alueesta, mutta kamerastani loppui akku. Kuvasta olisi näkynyt, kuinka vaikea alueella on liikkua jalkaisinkin. Takaisin tullessa harhailinkin pari kertaa ad hoc –parkkipaikoilla, mutta onneksi matka oli lyhyt ja päämäärä koko ajan nähtävissä.

Ilman Verkkokauppa.comin tehokasta viitoitusta en olisi alueella osannut kulkea.

Onneksi matka oli lyhyt.

Melkein perillä.

Energialataus

2011-11-11T00:06:00.001+02:00

Miltei joka päivä haaveilen töitten jälkeisestä kahvikupillisesta pullan kera. En kuitenkaan keitä kahvia kotiin tultuani enkä osta pullaa. Pulla närästää ja kahvista saan sellaisen energialatauksen, että uni ei tule silmään.

Tänään en kuitenkaan halunnut vastustaa kiusausta. Ostin dallaspullan ja keitin itselleni kahvit. Ja tässä sitä ollaan, pirteänä ottamaan maailma vastaan. Mitä lie tuokaan tullessaan.

Pian se on ohi

2011-11-09T22:39:00.002+02:00

Lähes kaksi vuotta sitten hairahduin pahasti. En kulkenutkaan Citymarketissa Soneran pisteen ohi. Komea nuori mieskö minut sai pysähtymään vai uteliaisuus, en tiedä. Mies puhui hyvin ja sujuvasti. Kun lähdin, minulla oli kahden vuoden sopimus Soneran kanssa ja puhelin, jota en tarvinnut.

Jo ensimmäisestä laskusta selvisi, että olen tehnyt pahan virheen. Minun ja tyttären liittymäpaketit olivat ylimitoitetut puheajan suhteen, joten maksoin joka kuukausi turhasta. Tekstiviestit eivät kuuluneet pakettiin. Puhelut ja tekstiviestit ulkomaille nostivat myös kuukausittain laskuani huomattavasti.

Puhelimelle onneksi tuli käyttöä sen jälkeen kun tyttäreni kaunis Nokia 7373 meni lopullisesti rikki.

Kytkykauppasopimukseni päättyy ensi tiistaina. Tänään tein jo uuden sopimuksen Saunalahden kanssa. Suunnitelmissani on myös siirtyä nykyiakaisemman puhelimen käyttäjäksi: seuraavaksi älypuhelin. HTC, iPhone tai joku muu.

Keskiviikko

2011-11-08T21:24:00.002+02:00

Maanantaina odotan viikonloppua.

Tiistaina odotan keskiviikkoa.

Torstain huomaan, että keskiviikko oli jo.

Perjantaina en millään jaksaisi olla töissä.

Lauantaina ja sunnuntaina nautin.

Keskiviikkoa etsimässä.

Lisää kävelyä?

2011-11-07T23:18:00.001+02:00

Suomalaiset naiset haluavat kuulemma liikkua enemmän. Luin vain tämän otsikon, hymähdin ja käänsin sivua. Minäkin haluaisin liikkua enemmän. Mutta en liiku. Haluaisin vain.

Kävelen aamuisin töihin ja iltapäivällä takaisin kotiin. Tästä liikkumisesta olen suorastaan riippuvainen. Jos sateen, pakkasen, kiireen tai jonkin muun syyn takia en voi aamulla kävellä, päivä ei tunnu käynnistyvän millään. Kävely on minulle meditaatiota, jonka aikana ja ansiosta herään, tunnen olevani elossa ja luotan itseeni ja tulevaisuuteeni. Aina en edes huomaa kävelleeni perille asti.

Kävellessäni töistä kotiin karistan työn mielestäni ja kehostani. Siirryn konkreettisesti työajasta aikaan, joka on minun.

Jos koneella oleminen, pasianssin pelaaminen ja kirjoittaminen olisivat liikuntaa, olen superliikkuja. Ja vielä enemmän, jos tv-sarjojen ja elokuvien katsominen olisi liikuntaa. Viime aikoina olen yhä useammin ihmetellyt, kuinka edes pystyn näin liikkumattomaan elämään vapaa-ajallani. No, on pimeää, haluan liikkuessani olla vapaa ja inhoan kaikkea ohjattua liikuntaa ja liikuntatiloja.

Onneksi en ole ainut suomalainen nainen, joka haluaisi liikkua enemmän.

Keskustelun aloittamisen vaikeus

2011-11-06T17:18:00.002+02:00

Luin kesällä Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Teos on viisas, hauska ja osuva kuvaus ihmisistä lampaiden silmin nähtynä.

Yksi kirjan useista hyvän mielen ideoista liittyi keskustelun aloittamisen vaikeuteen. Kun tervehtimiseen, tilanteeseen ja säähän liittyviin aloituksiin reagoidaan vaikenemalla, voi Zora-lampaan tapaan ehdottaa: ”Puhutaanko siitä, miten taivaaseen pääsee”.

Valitettavasti sekään ei kirjassa auttanut, keskustelua ei syntynyt. Kun seuraavan kerran olen vastaavassa tilanteessa, toivon silti muistavani Zoran ehdotuksen. Vaikka keskustelua ei syntyisikään, olen ainakin jäänyt keskustelukumppanini mieleen.

Puhumalla vapaammaksi

2011-11-06T10:43:00.003+02:00

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.

Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.

Tuomari Dee

2011-11-05T11:45:00.000+02:00

Olen ties kuinka monta kertaa päättänyt: nyt minä kirjoitan Robert van Gulikin tuomari Dee –kirjoista. Aina se on jäänyt kesken. En ole löytänyt sanoja kuvatakseni, kuinka suuresti nautin niiden lukemisesta. Tai kertoakseni siitä, kuinka luettuani viimeisen tuomari Deestä kertovan kirjan, Murha Kantonissa, itkin pitkään hillittömästi. Silloin olin tosin raskauden vuoksi hormonimyrskyn valtaama, mutta vieläkin kirjan luettuani silmäni ovat kosteat.

Kirjojen muinainen Kiina, sen oikeusjärjestelmä, vaikuttavat henkilöt ja kiehtovat rikokset ja niiden ratkaisutavat vievät lukijan mennessään. Itse tuomari Dee on suorastaan massiivinen hahmo jo kokonsa puolesta mutta myös järkähtämättömässä oikeudentajussaan ja älykkyydessään ja työlleen elämisestä – tuomari Deen yksityisestä elämästä ei kerrota juuri mitään. Tuomari Deetä auttavat rikosten ratkaisussa hänen apulaisensa, sihteeri Hoong, Ma Joong, Chiao Tai ja Tao Gan.

Tuomari Dee on vuosina 630-700 Kiinassa elänyt tuomari, joka jo eläessään tuli kuuluisaksi kyvystään ratkaista monimutkaisia rikoksia ja ongelmia. Robert van Gulik on silti kirjoissaan käyttänyt hyväkseen kirjailijan oikeutta yhdistellä asioita ja käyttää mielikuvitusta. Niinpä tuomari Dee –kirjoissa osa rikoksista perustuu vanhan kiinalaiseen salapoliisiperinteeseen eivätkä siten ole oikeasti tuomari Deen ratkomia rikoksia.

Kirjan lukijalle tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Kuten Hannu Rajaniemi sanoi kirjamessuilla: ”Kaikki romaanit perustuvat kuvitteelliseen maailmaan, joissakin kirjoissa se maailma muistuttaa enemmän sitä jossa elämme ja toisissa vähemmän”. Näin minäkin olen aina ajatellut. Siksi mielestäni on hupsua ja mielikuvituksen puutetta vaatia kaunokirjallisuudelta ehdotonta dokumentaarisuutta, tiukasti oikean tiedon jakamista.

Kiinalaiset kultamurhat oli ensimmäinen lukemani tuomari Deestä kertova kirja. Tiesin heti, että näitä Robert van Gulikin kirjoittamia kirjoja haluan lukea lisää. Lainasin niitä kirjastosta ja vuonna 1988 ostin Kummitusluostarin, ensimmäisen tuomari Deen hyllyyni.

Kuvittelin tähän aamuun asti, että minulla on kaikki suomennetut Robert van Gulikin tuomari Deestä kertovat kirjat. Luulin, että kirjamessuilta ostamani Temppelin aave olisi ollut se viimeinen puuttuva. Kaikkea sitä voi luulla.

Kerta kaikkiaan kiehtovia kirjoja nämä tuomari Deet.

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

2011-11-02T22:06:00.001+02:00

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.

Juhlien jälkeen

2011-11-01T23:34:00.001+02:00

Olen ollut kiltti tyttö ja syönyt kaiken. Ainakin melkein, sillä loput keksit olivat jo muuttuneet pahanmakuisiksi. Karkit sentään maistuivat vielä hyviltä.

Gillen kauralastut ovat herkullisia, jos niitä ei ole pakko syödä.

Näin minulle käy aina. Juhlavieraat eivät syö kaikkea tarjolla olevaa ja sitten minä joudun syömään jäljelle jääneet. Vaikka ei maistuisi eikä tekisi mieli eikä olisi nälkä. Syötävä on, sillä muuten ne joutuisi heittämään pilaantuneina pois. Ja se ei käy.

Tämä lapsuudessa päähäni iskostettu toimintamalli on lihottava, aiheuttaa närästystä ja vatsakipua. Joskus vielä pääsen tällaisesta päähänpiintymästä eroon.

Juhlat olivat tyttäreni halloweennaamiaiset, joissa en ollut mukana. Olisin ehkä aloittanut kaiken loppuun syömisen jo silloin.

Kirjamessuilla

2011-10-30T21:11:00.003+02:00

Vietin sunnuntaipäivän kirjamessuilla eksyksissä. Kuljin kirjamessujen kartan kanssa ja silti minun oli todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä olin ja kuinka pääsen haluamaani paikkaan. Olin varautunut eksymiseen ja merkinnyt karttaan muutamia kustantamojen ja kirjakauppojen messupaikkoja. Mutta ei se auttanut. Kohtalontovereiden tapaaminen lohdutti minua kovasti.

Mukana minulla oli kaksi kirjaa: Rajaniemen Kvanttivaras ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olin juuri ajoissa paikalla kuullakseni Esko Valtaojan haastattelevan Hannu Rajaniemeä. Älykästä keskustelua, jonka kuuntelemisesta nautin. Rajaniemi piti scifiä tähän huikean teknologisen kehityksen aikaan hyvin sopivana kirjallisuuden genrenä. Hän valaisi Kvanttivarkaan alussa olevaa sitaattia Maurice Leblancin kirjasta ”Arsene Lupin karkaa” niin, että minäkin ymmärsin itsensä kadottamisen teeman. Kvanttivarkaassa elämän kuvitteellisuus, identiteettien, muistojen, jopa kehojen, vaihtaminen kuvaa osittain jo tätä aikaa.

Haastattelun jälkeen löysin Gummeruksen messupaikan, vaikka olin välillä joutua paniikkiin. Pelkäsin kirjailijan ehtivän poistua ja minä en saakaan omistuskirjoitusta. Onneksi niin ei käynyt. Yhtä tärkeää kuin omistuskirjoituksen saaminen oli kysyä Rajaniemen sukujuurista, sillä Niinimaalla asui Rajaniemen perhe. Mutta ei, Hannu Rajaniemi ei ole lapsuudessani tuntemieni nuorten miesten jälkeläinen.

Tämän jälkeen halusin tupakkaa ja kahvia. Edellisiltä kirjamessuilta muistin hatarasti, missä tupakkapaikka on. Sinne löytäminen oli puhdasta harhailua, epätoivoa ja eksymisen tunnetta, vaikka kysyin tietä. Löysinpä antikvariaattiosaston ja osasin sinne jopa palata saatuani kahvia ja tupakkaa.

Tapasin toisen eksyneen, kirjailija Jääskeläisen. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin hakevani omistuskirjoituksen myöhemmin Ateenan messuosastolta.

Sitä odotellessani käväisin kuuntelemassa Kauko Röyhkää. En jaksanut keskittyä ja toisaalta, olin eilen hänen keikallaan. Eilisillan hyväntuulinen ja säkenöivä muusikko oli tänään hiukan väsynyt kirjailija. Kiersin antikvariaattiosaston ja kartutin kirjahyllyäni neljällä Agatha Christiellä ja yhdellä Robert van Gulikilla. Agatha Christie –kokoelmastani puuttuu enää 37 suomennettua teosta!

Kuvastaja-palkinto myönnettiin Pasi Ilmari Jääskeläiselle vuoden 2010 parhaasta kotimaisesta fantasiateoksesta Harjukaupungin salakäytävät. Onnea! Jääskeläisen haastattelua en ehtinyt kuunnella kuin alusta, sillä ystäväni tulivat hakemaan minua kahville.

Kirjaan Lumikko ja yhdeksän muuta sain omistuskirjoituksen: ”Päiville 30.10.11 kirjamessuilla” ja nimikirjoitus, jossa ehkä lukee Pasi Ilmari Jääskeläinen tai sitten vain Pasi Jääskeläinen. Keskustelimme Lumikosta ja Harjukäytävistä, palkintojen merkityksestä ja siitä, kuinka täältä pääsee pois. Olisin jatkanut keskustelua pitempään, mutta aloin ajatella, että en voi omia kirjailijaa. Vaikka olisin kyllä halunnut.

Onneksi elämässäni on muutakin kuin työ.

Pitäisi siivota, mutta ahdistaa

2011-10-29T14:55:00.001+03:00

Minulla on mukavan ihmisen kriisi. Minua ei lannistaisi, ahdistaisi ja masentaisi se, että yksi ihminen pitäisi minua niin ikävänä, ettei halua minua pilaamaan yhteistä hauskanpitoa. Sellaisen voisin ohittaa ja varmaan olisin sen jo unohtanut. Ehkä niin hyvin että unohtaisin karttaa sitä ihmistä.

Mutta kyse on joidenkin yhteisestä päätöksestä, että Päiviä ei kutsuta, koska se ei ole mukava. Onko tällaiseen päätökseen osallistunut sellaisia ihmisiä, joita olen pitänyt työkavereina? Sellaisia, jotka ovat minulle myös Facebook-kavereina?

En ymmärrä, minkälainen epämukava ihminen olen. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen, kohtelias ja hymyilevä. Puhun järkeviä ja viisaitakin joskus. Otan kantaa asioihin, sanon mielipiteeni julkisesti enkä suljettujen ovien takana supatellen. Mutta tästä asiasta en ole pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Outo toki olen. Ujous on persoonallisuuteni taustalla vaikuttava ominaisuus, joka ilmenee siten, että usein valitsen mieluummin yksinolon kuin seuran. Tykkään omituisista asioista. Pukeudun omituisesti. Tykkään työpaikallani ihmisistä, jotka vaalivat mielensä vapautta.

Haluaisin lähteä työpaikaltani, lopettaa sen työsuhteen. Haluaisin luovuttaa taistelutta. En osaa taistella näkymätöntä vihollista vastaan. En osaa imarrella enkä nuoleskella.

Olen yksinäinen ihminen ja aina välillä kuvittelen olevani sen asian kanssa sujut. Kuvittelen, että minusta kuitenkin pidetään vaikka sydänystäviä ei oltaisikaan. Ja sitten tulee tällainen juttu. Tunnen itseni yksinäiseksi, josta kukaan ei tykkää eikä kukaan rakasta.

Mitä mieltä asioissa, elämässä, silloin on?

Koiraihminen?

2011-10-27T23:44:00.003+03:00

Silloin tällöin minussa herää koiraihmisyys, vaikka olen kissaihminen ja vaikka pelkään koiria. En mene vapaaehtoisesti koiran lähelle, mutta pelkoni ei estä minua ihastelematta kauniita koiria ja ihastuttavia koiranpentuja. Saksanpaimenkoiran pentu on todella suloinen luppakorvineen. Miten siitä voikin useimmiten tulla niin tylsännäköinen aikuisena!

Viimeaikoina koirafaniutta ovat vakavasti herätelleet suomenlapinkoirat Usma, Seita ja Ainu, joiden elämää olen seurannut Millanin blogien kautta. Elokuva Hachiko sai aikaan sen, että menetin sydämeni japanilaiselle akitalle, sen peruskoiramaisuudelle. Viime kesänä näin junassa koiran, joka kovasti muistutti akitaa, vaikka oli pienikokoisempi. Kävin kysymässä koiran rotua ja sain kuulla sen olevan shiba, myöskin japanilainen koirarotu.

Tänään näin elämäni toisen shiban (kysyin koiran rotua) ja kyllä oli viehättävä koira, pentu vielä. Niin suloinen, että pystyn näkemään itselläni shiba-rotuisen koiran. Selasin shiban rotuyhdistyksen sivut ja totesin, ettei minusta kuitenkaan ole koiranomistajaksi. Rotukoiriin liittyvät vaatimukset kauhistuttavat minua. Luulen, että rodunjalostus ei vielä ole tehnyt shibaa sairaaksi, kuten monen muun koirarodun on käynyt.

Koiraihmisyyteni pysynee kuvitteellisena. Todennäköisesti en hanki koiraa. Jatkan koirien ihailua turvallisesti kadun toiselta puolelta tai valokuvien ja blogien kautta. Ja seuraan mielenkiinnolla, miten tässä vielä käy.

Matematiikkaa

2011-10-26T23:12:00.000+03:00

Kun mikä tahansa luku kerrotaan nollalla, saadaan tuloksesi nolla.

Väite: ”Kun kävelet rappusia pitkin ylös, kulutat viisi kertaa enemmän kaloreita kuin käyttämällä hissiä”. Oletan, että hissin käyttämiseen ei kulu kaloreita lainkaan. Kuinka paljon on siis nolla kertaa viisi?

Luin lukiossa lyhyen matematiikan ja tykkäsin siitä, koska se oli niin helppoa. Ei tarvinnut muuta kuin laskea laskut annettujen kaavojen mukaisesti. Tosielämässä niin ei ilmeisesti voi aina tehdä.

Peloton Kurpitsa

2011-10-25T22:37:00.004+03:00

Eilen tein Gummeruksen testin. Sen mukaan olen poliisi. Ideakeittiön testin mukaan olen peloton mutta en Pelle kuitenkaan. Eivät kysyneet hämähäkeistä mitään ...

Halloween hahmosi: peloton kurpitsa

Halloween-kurpitsahahmoni:

Olen peloton
Soitathan minulle, jos talosi on tulessa.

Tee sinäkin
Ideakeittiön halloween-testi

Oletko ehkä palomies tai sissisotilas? Testimme mukaan et pelkää mitään ja siksi kurpitsaasi kaiverrettakoon mikkihiirinaama. Se kuvastaa parhaiten ”antaa tulla” -asennetta, jolla olet valmis kohtaamaan elämän koettelemukset.

Kuulut siihen harvaan ihmisten joukkoon, joille lasi ei ole joko puolityhjä tai puolitäysi, vaan se on vain lasi ja entäs sitten.

Ihmiset saattavat pitää sinua pahimmillaan yllytyshulluna rämäpäänä, mutta ystäville olet se kylmäpäinen luottohenkilö, johon turvaudutaan pahimman hädän hetkellä.

Lohturuuasta puhuminen voi olla sinun kohdallasi turhaa, koska et sellaista testin mukaan tarvitse. Tässä siis ravintoa ennen tulevia suorituksia:
•Kirsikkainen-juustotorttu
•Poro-sieniruukut

Yllytyshullu olen ollut aina. Rämäpää en ehkä kuitenkaan. Voi olla, että monessa asiassa olen realisti, joka ottaa asiat vastaan sitten kun ne tulevat. Ja monessa asiassa rakentelen linnoja taivaalle tai kehittelen kauhukuvia.

Ehkä kuitenkin alan testin innoittamana pitää itseäni pelottomana. Tulta päin!

Parveke-elämää

2011-10-24T23:56:00.001+03:00

En ole pieni ihminen. Pituutta löytyy uljaat 165 senttiä ja painoa hieman yli normaalipainon. Ja silti pelkään hämähäkkejä.

Illan aikana olen urheasti käynyt parvekkeella tupakalla, vaikka siellä oli hämähäkki seitsemän aikaan. Sellainen musta, karvainen ja melkein 50 sentin kolikon kokoinen.

Ensikohtaamisen aikaan minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut suojautua ja puolustautua kauhistuttavaa hämähäkkiä vastaan. Sen jälkeen olen ottanut suojakseni tämän päivän Hesarin. Parvekkeelle mennessäni se on pääni päällä, ettei hiuksiini syöksy epätoivottuja eläimiä. Muuten pidän sitä kädessäni valmiina huitaisemaan sillä minua lähestyvää petoa.

Hämähäkkiä ei ole näkynyt enää. Ehkä se aavisti, ettei tälle parvekkeelle kannata jäädä.

Pelottaa silti edelleen. Niin naurettavaa ja typerää kuin se onkin.

Lippu kirjamessuille ja sateenvarjo

2011-10-22T23:43:00.001+03:00

Tänään selvisi se, että yksi kirjamessulippu vastaa yhtä sateenvarjoa.

Kävin aamulla hakemassa Suomalaisesta kirjakaupasta lipun Helsingin kirjamessuille. Samalla reissulla kävin kaupassa. Unohdin hetkeksi sateenvarjoni kassan päätyyn, jossa ostokset pakataan. Huomasin sateenvarjon puuttumisen melkein heti. Mutta ei sitä enää missään ollut. Ymmärrän, ulkona satoi, eikä sateenvarjoni ollut mikään design-tuote. Joku saattoi peräti ajatella, että olin hylännyt sateenvarjoni tarkoituksella.

Kallis sateenvarjo katoaa ja menee rikki ja sekös vasta harmittaa. Kuvien Hello Kitty –sateenvarjon ostin muutama vuosi sitten tyttärelleni. Se oli kallis, mutta silloin oli hätätilanne. Sateenvarjo osoittautui hyväksi, mutta rikki sekin meni. Putosi pöydältä, jolloin kädensija ja sateenvarjon nuppi murskautuivat sirpaleiksi. Sen jälkeen se on ollut kaapissa, koska en ole hennonnut heittää kaunista ja kallista sateenvarjoa pois.

Onneksi en, sillä aion käyttää sitä siihen asti kunnes ostan seuraavan 5-10 euron sateenvarjon.

Oskun lempisateenvarjo.

Kengät eri paria

2011-10-20T20:47:00.002+03:00

Herätys puoli tuntia normaalia aikaisemmin on tuskallinen kokemus – minulle ainakin. Joka toinen viikko tapahtuvana en siihen totu. Lisäksi stressaan edellisenä iltana aikaista herätystä niin paljon, ettei nukkumisesta tule mitään.

Joskus yhdentoista jälkeen aivoni alkoivat toimia normaalisti. En edes muista, mitä kaikkea selitin asiakkaille puhelimessa sitä ennen. Sen sijaan muistan tyytymättömyyden tunteen puhelujen jälkeen: taaskaan en pystynyt auttamaan omituisia kysellyttä asiakasta. Epäilen kysymysten vain kuulostaneen omituisilta tokkuraisessa päässäni.

Pystyin silti ihmettelemään mm. 18 bengalintiikerin ampumista.

Työpäivän päätteeksi huomasin laittaneeni aamulla eri paria olevat kengät jalkaani.

Adeline Whiteoak

2011-10-19T23:45:00.001+03:00

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”

Mukava ihminen?

2011-10-18T18:26:00.001+03:00

Aamupäivällä kollega tuli samaan hissiin. Kävimme seuraavan keskustelun.

- Saitko kutsun sen tilaisuuden jatkoille?
- En.
- Hyvä.
- ???
- Kuten tiedät, tarkoitus on kutsua vain mukavia ihmisiä, ei kaikkia.
- Niinpä tietenkin.

Olen kuvitellut olevani mukava ihminen, myös työpaikalla. Ilmeisesti niin ei ole asia, koska tämä oli jo toinen kerta, kun minua ei kutsuta yhteisiin rientoihin. Mielelläni tietäisin, millä tavalla olisin mukavampi.

Toisaalta osa minusta pitää pihlajanmarjoja happamina ja on ylpeä siitä, että kuuluu työpaikan outcasteihin. Pohdin myös, missä vaiheessa tälläinen "sua ei kutsuta" -ilmoittelu on työpaikkakiusaamista.

Uudestaan!

2011-10-17T22:31:00.001+03:00

C. S. Lewisin kirjassa Matka Venukseen (Perelandra 1943) ylistetään kokemuksen ainutkertaisuutta. Maukas hedelmä on maukas, koska syö vain yhden hedelmän. Toisen ja useamman hedelmän syöminen latistaa jopa ensimmäisen hedelmän maun.

Asia on varmaan näin. Mutta ainakin minun elämässäni toistolla, asioiden uudestaan kokemisella, on suuri merkitys. Kun viihdyn jonkun ihmisen kanssa, haluan tavata hänet uudestaan. Kun nautin jostain elokuvasta, musiikista tai kirjasta, haluan kokea saman nautinnon uudestaan. Yksi kerta ei vaan riitä. Repeatilla jonkin biisin kuunteleminen tuntuu joskus maailman tärkeimmältä asialta.

Tosin voin ahmia toistoja liikaa. Ridley Scottin Blade Runner (1982) elokuvaa en pysty enää katsomaan. Osaan elokuvan ulkoa tai ainakin kuvittelen osaavani.

Parin viikon ajan olen katsonut Supernaturalia, ties kuinka monennen kerran. Ensin katsoin 3. kauden, sitten toisen ja nyt on 1. kaudesta jäljellä kaksi viimeistä jaksoa. Vielä nautin Supernaturalista suunnattomasti.

Uudestaan olen lukenut Agatha Christien dekkareita, nyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Usein olen unohtanut kirjasta lähes kaiken, joten Christiet ovat melkein kuin uusia lukukokemuksia.

Taidan olla toiston kierteessä.

C. S. Lewis heristää jossain sormeaan.

Kuin silloin joskus

2011-10-15T22:27:00.001+03:00

Tänään kaikki oli paremmin. Lauantai sujui kuin silloin joskus.

Sisareni tuli käymään, kuten hänellä oli tapana tulla lauantaisin muutama vuosi sitten. Saunaan emme ehtineet, sillä meillä oli nälkä. Broileria vegetaristille maistui todella hyvältä. Kahvi ja korvapuustit jälkkärinä takasivat sen, että vatsa oli todella täynnä. Buffya emme katsoneet. Sen sijaan tarjoilimme sisarelleni Supernaturalin ensimmäisen jakson.

Puhuimme, innostuimme, olimme huolissamme ja nauroimme. Kotimatkaltaan sisareni soitti ja kertoi hyviä uutisia. Mikäs sen mukavampaa.

Eilen oli epäonnistumisen päivä ja huomenna kaikki on paremmin

2011-10-14T22:28:00.000+03:00

Tänään elin tunteella.

Minun piti tavata tänään läheinen ja rakas ihminen. Hän kertoi olleensa jo kaupungilla, toista kertaa ei jaksa lähteä. Jonakin toisena päivänä olisin suhtautunut tähän ymmärtäväisesti. Tänään tunsin itseni hylätyksi, mitättömäksi ihmiseksi, jota ei haluta tavata.

Masennuin, lähdin töistä, söin lohturuokaa ja kehitin päänsäryn. Eiköhän näillä selviä uuteen päivään.

Onnellisuus

2011-10-13T22:52:00.001+03:00

Olin tänään kiltti kuluttaja ja kävin Citymarketin 40-vuotistarjouksia ostelemassa. Kahvia, Cokista, kissanruokaa ja leipää. Säästin muutaman euron.

Onnellisuuteeni se ei vaikuttanut mitenkään.

Onnellisuus vuonna 1998.

- 11:11

2011-10-12T22:16:00.001+03:00

Periaatteeni on, että en istu työpaikalla vain keräämässä työaikasaldoja. Jos minua väsyttää, ahdistaa tai en pysty keskittymään, lähden töistä pois. Liukuman ja työtehtävien puitteissa tietenkin. Tällä periaatteella olen onnistunut keräämään huomattavan määrän miinustunteja työaikasaldooni.

Tänään tilanne oli toinen. Keskityin työhöni intensiivisesti. Keskittyessäni en huomaa ajankulua, niinpä yhtäkkiä huomasin tehneeni minun mittapuullani pitkän päivän. Töistä lähtiessäni työaikasaldoni oli -11:11. Monta tällaista päivää kiitos ja pääsisin joskus peräti nollatilanteeseen.

Kuvassa vuodelta 1988 Päivi keskittyy.

111011

2011-10-11T22:56:00.000+03:00

En oikein tiedä, mitä blogillani tekisin. En siitä halua luopua, mutta en tiedä, mitä kirjoittaisin. Tänään päätin ottaa blogini päiväkirjakäyttöön. Lyhyet kommentit päivästä ja kuva.

Tänään kävelin töihin ja töistä pois. Kotimatkalla selvisin lähikauppaan asti ennen kuin alkoi sataa. Matkalla kaupasta kotiin satoi niin että kenkäni kastuivat.

René Magritten Golconda (1953).

Synttärikirja

2011-09-25T17:53:00.002+03:00

Minä vanhenen, päivä kerrallaan. Alkuviikosta täytän taas vuosia. Hienoa 52 vuoden ikää juhlimme viikonlopulla. Ihanat ihmiset, musiikkia, iloa, naurua, suolaista ja makeaa syötävää ja kuohuviini tekivät synttäreistäni sen tapahtuman, jonka avulla käyn syksyn pimeyttä vastaan.

Synttärilahjat olivat ihania, odotettuja ja yllättäviä.

Auli Wahlbergin maalauksesta Lentoharjoitus painettu kortti on oivallinen muistutus siitä, että kaikkia vaikeita asioita ei tarvitse yksin opetella tai yksin tehdä. Apua voi pyytää ja sitä annetaan. Omat lentoharjoitukseni pyrin aloittamaan mahdollisimman pian.

Tyttäreltäni sain lahjaksi Synttärikirjan, johon vieraani voivat kirjoittaa nimensä ja terveisensä. Ja johon minä kirjaan illan mittaan kuunnellun musiikin.

Synttärikirjaan liittyi hienoinen epätietoisuus siitä, kenen kirjasta on kyse.

Illan mittaan jokainen vuorollaan esitteli yhden musiikkikappaleen, jonka sitten kuuntelimme ja toisinaan myös katselimme. Synttärisankarina minä aloitin Whon My Generationilla, jonka jälkeen Beatles oli avun tarpeessa.

60-luvulle emme jämähtäneet. Saimme kuulla mm. Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, The Black Eyed Peasin Just Can’t Get Enough, Radioheadin Lotus Flowerin, Jace Everettin Bad Things ja Hijo de la Lunan Montserrat Cabellen esittämänä. Näiden synttäreiden biisit kirjasin Synttärikirjaan, siksi en niitä täällä enempää luettele. Neljä biisiä kultakin vieraalta muodostaa aikamoisen näkymän iltaan ja meihin itseemme.

Tavarakonteista rakennustelineisiin

2011-09-07T11:58:00.002+03:00

Kun kesällä 1995 muutin nykyiseen kotiini, ikkunoista avautuva näkymä yllätti minut täysin. Olin muuttanut ”merelliseen” kaupunginosaan ja odotin upeaa merimaisemaa. Sen sijaan katseeni kohtasi tavarasataman kontit ja niiden siirtämiseen tarkoitetut koneet.

Koska asialle ei voinut tehdä mitään, aloin olla ylpeä erikoisesta näkymästäni. Helsingin näyttäytyminen satamakaupunkina oli minulle uusi asia. Luennoin ystävilleni, kuinka paljon tällainen satamanäkymä avartaa käsitystä Helsingistä ja kuinka hienosti Helsingin rakentuminen työn kautta ikkunastani näkyy. Hietalahden telakalla näkyvät toinen toistaan isommat ja upeammat risteilyalukset vielä vahvistivat kuvaa Helsingistä teollisuuskaupunkina.

En olisi vaihtanut näkymää mistään hinnasta. Tavarakontit kiihottivat mielikuvitustani pohtiessani niiden sisältöjä ja lähtöpaikkaa. Tärkeämpää oli kuitenkin taivaan aukeneminen, sitä todellakin riitti. Sain nauttia upeista sateenkaarista, myrskyrintaman lähestymisestä mereltä, tähtitaivaasta, kuun eri vaiheista, auringonnousuista ja -laskuista.

Uusi tavarasatama rakennettiin Vuosaareen ja kontit muuttivat sinne. Vapautuneessa tyhjässä tilassa esiintyi Madonna, joka taisi olla tulevan asuinalueen mainoskonsertti. Nautin tyhjänä aukeavasta maisemasta ja merestä siellä jossain kaukana.

Sain ihailla avaraa maisemaa pari vuotta kunnes rakentaminen alkoi. Tämän kesän alussa kadun toisella puolella olevan tontin rakennustyö oli paalutusvaiheessa. Paalutusten ääni sattui korviin ja sen tekevät koneet ovat kuin scifi-leffasta. Onneksi paalutukset loppuivat kesäkuussa.

Muutettuani tähän asuntoon ajattelin ensin, että en tarvitse verhoja lainkaan olohuoneeseen tai keittiöön, sillä vastapäätä ei ollut asutusta. Tavarasataman teollisuuslamppujen ylettömän kirkas loiste pakotti hankkimaan verhot, joita pidin ikkunan edessä öisin.

Nyt joudun pitämään verhoja kiinni myös päivisin. Rakennustyömaalle ilmestyi vankilan tai keskitysleirin vahtitornia muistuttava torni, jossa liikkuvat ihmiset näkevät suoraan kotiin. Torni on niin korkea etten saanut sitä kokonaan kuvattua.

Tornissa oleva numero 8 viittaa kai kerrosten määrään. Ajatus 8-kerroksisesta talosta vastapäätä ahdistaa. Rakennettavan talon oikealle puolelle tuleva puisto pelastanee minulle kappaleen taivasta ja merta.

Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan Jätkäsaaresta näin: "Vuoteen 2020 mennessä rakennetaan koti noin 16 000 helsinkiläiselle ja noin 6 000 työpaikkaa. Kantakaupunkimainen ilme muodostuu hyvistä palveluista, arkkitehtuurista, kivijalkaliikkeistä, pyöräily- ja kävelyreiteistä ja raitiovaunuista."

Seuraan projektin etenemistä ikkunoistani ja parvekkeeltani. Kiertely alueella kameran kanssa on vielä edessä.

Pinnaat, senkin laiskuri!

2011-09-05T13:14:00.001+03:00

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista ja siivoamista.

Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.

Aika hyvä

2011-08-27T23:58:00.001+03:00

IPodissani on Se-yhtyeen kappale Joku muu. Laulun sanomana on, että vielä voit muuttaa elämäsi, olla jotain muuta kuin mitä nyt olet. Olla sitä, mitä oikeasti haluaisit olla.

Tiedättekö mitä?

En halua olla joku muu. Haluan olla minä, olen siinä aika hyvä.

Kunnes toisin todistetaan

2011-08-10T11:50:00.001+03:00

Näky aukeni jo liukuportaissa kohti metroasemaa. Kymmenkunta lipuntarkastajaa ja lähes saman verran vartijoita. Ensimmäisellä kerralla en ollut uskoa silmiäni. Toisella kerralla en voinut olla kysymättä: ”Oletteko jossain terroristijahdissa?” Eivät olleet.

Liputta matkustavien kiinni saamiseksi operaatio vaikuttaa liialliselta. Liioittelulta vaikuttaa sekin, että tarkastajat eivät päästä matkustajia pois metrosta tai ratikasta ennen kuin lippu on tarkistettu. Taustalla on ajatus siitä, että juuri pummilla matkustavat haluavat pois nähtyään lipuntarkastajien tulevan. Veikkaan silti, että suurimmalla osalla pysäkillä pois jäävistä on hyvä syy jäädä pois juuri sillä pysäkillä ja että heillä on se matkalippu.

Kymmenkunta lipuntarkistajaa ja vartijaa odottamassa matkustajia vaatimuksineen nähdä matkalippu pelottaa minua. Lippu minulla on, ei siksi. Se pelottaa minua, koska mieleeni nousee lukuisia synkkiä tulevaisuudenkuvia yhteiskunnasta, jossa viranomaisten kontrolli on kaikki kaikessa. Yhteiskunnasta, jossa ilman henkilöllisyystodistusta ei voi liikkua. Yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat syyllisiä (liputta matkustamiseen tai muuhun), kunnes toisin todistetaan.

Onnistuneen loman ainekset

2011-08-06T11:36:00.002+03:00

Lämmin kesä ja ihana Helsinki.

Eiran rannasta aukeava meri. Meren äänet, kaukainen horisontti ja auringon kimallus laineilla.

Helsingin kukkaloisto,

merelliset istutukset,

jännittävät taideteokset, uudet

ja vanhat,

tekevät minut onnelliseksi.

Kirjoista eroon

2011-08-05T00:30:00.007+03:00

Katselin kirjahyllyjäni ja ihmettelin yhtä jos toista siellä olevaa kirjaa. Lukemattomia kirjoja, hyviäkin kirjoja, mutta jotka sopivat paremmin jonkun muun kirjahyllyyn. Tietokirjoihini iskin myös silmäni – ne jos mitkä eivät kestä aikaa. Siivosin hyllyistä pois kolme korkeaa pinollista kirjoja. Mutta mitä teen kirjoille, joita en enää hyllyihini halua? Asuintalossani käytettyyn tapaan – kirjat jätehuoneen lattialle – en halunnut turvautua.

Ensin päätin kokeilla antikvariaatteja. Googlettamalla yritin selvittää, mikä antikvariaatti ottaisi kirjojani. Se oli työlästä puuhaa enkä jaksanut siihen pitkään paneutua. Niinpä pakkasin yhden pinollisen kirjoja reppuun ja lähdin myymään kirjoja ilman ennakkotietoja divareiden kokoelmista.

Ensimmäinen antikvariaatti on tunnettu tylystä maineestaan, mutta olen joskus onnistunut myymään sinne kirjoja. Tällä kertaa he olisivat vaihdossa ottaneet kaksi kirjaa. Ei tullut kauppoja. Seuraavassa antikvariaatissa kesätyttö halusi ottaa kirjat lomalla olevan omistajan arvioitavaksi. Annoin ne mielelläni, reppu oli raskas ja hiostava. En halunnut kantaa kirjoja takaisin kotiin. Omistaja soitti myöhemmin. Saisin 8 euroa ja 10 euron edestä vaihtoja. Sopii.

Kirjoja riitti vielä toiseen repulliseen. Rohkeasti kauppasin kirjojani antikvariaatteihin. Eräässä väitettiin, että he ottavat vastaan ”vain hyviä kirjoja”. Eräässä toisessa antikvariaatissa ei ollut enää tilaa liikkua. Kirjoja oli liikaa. Kysymättäkin tiesin, että nyt ei kauppoja tule. Kysyin silti ja omistaja vastasi: ”En minä voi ostaa lisää kirjoja, kun ei niitä kukaan osta täältä”. Katselin ympärilleni ja näin paljon hyvää kirjallisuutta. Myötätuntoisena lupasin seuraavan kerran kirjoja etsiessäni tulla hänen liikkeeseensä.

Antikvariaatteihin tuskastuneena vein kirjat Kirjasto 10:n kierrätyskoriin.

Loput kirjat päätin viedä Kierrätyskeskukseen, onneksi yksi sellainen on melko lähellä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Kaikki oli muuttunut, jotenkin hienommaksi, kalliimman näköiseksi. Aikaisempi kotikutoisuus oli tiessään. Sain kuulla olevani myymälän puolella, tavaran vastaanotto oli nurkan takana. Tavaran vastaanotto oli kellarikerroksessa, johon pääsi suoraan ajotasoa pitkin. Tosin sinne päästäkseen ovimies soitti summeria, jotta vastaanottaja tiesi tulla hakemaan meitä. Yhdessä sitten kävelimme kohti tyhjää pöytää, johon sain tyhjätä repullisen kirjoja.

Kirjoista eroon pääseminen oli työlästä ja päätin vastaisuudessa harkita tarkkaan kirjojen ostamista. Päätin myös, että seuraavan kerran vien kirjahyllystäni kirjat kirjastojen kierrätyshyllyihin tai -koreihin. Helsingissä tällainen on tietääkseni Kirjasto 10:ssä ja Itäkeskuksen kirjastossa. Tällainen kierrätyshylly saisi olla kaikissa, niin kaupungin kuin yliopiston kirjastoissa.

Kuvassa Kari Cavénin kierrättämällä toteutettu teos Päävärit.

Pelko on vihan alku

2011-07-27T10:22:00.001+03:00

Alavudella käydessäni äitini luki ääneen Seura-lehden pääkirjoituksen, joka kertoi Helsingin vaarallisista alueista. Hän oli vakuuttunut siitä, että asia on juuri niin kuin lehteen oli kirjoitettu. En tunnistanut kuvauksista sitä Helsinkiä, jossa asun.

Pääkirjoituksen mukaan Kampin Narinkkatorilla ja Kampin kauppakeskuksessa varastetaan niin paljon uhkailuun ja lievään väkivaltaan turvautuen, että nuoret eivät enää uskalla oleskella alueella. Tallinnanaukiolla Itäkeskuksessa ei voi olla rauhassa hetkeäkään ilman että laitapuolen kulkija tulee häiritsemään. Kaisaniemen puistoon ei kannata mennä, siellä raiskataan.

Selvähän se, Helsinki on vaarallinen kaupunki.

Seuran pelotteleva pääkirjoitus oli mielestäni vastuuton. On totta, että kirjoituksessa mainittuja rikoksia tai häirintää on tapahtunut ja tapahtuu kyseisissä paikoissa. En halua vähätellä näitä, mutta pääkirjoituksesta sai vaikutelman, että jokaista alueella liikkuvaa kohtaa ryöstö, raiskaus, häirintä tai väkivalta.

Sekä Kampin että Itäkeskuksen alueella liikkuu tuhansittain ihmisiä päivässä, samoin Kaisaniemen puisto on vilkkaassa käytössä. Halusiko pääkirjoituksen laatija pelotella ihmiset pois kyseisiltä alueilta vai halusiko hän vain ylipäätään pelotella lukijoita? Liikkuuko hän itse kyseisillä alueilla vai perustiko hän tekstinsä kuulopuheisiin ja lukemiinsa juttuihin? Ehkä hänet oli peloteltu ja hän halusi jakaa pelkonsa.

Vaarallinen Helsinki ja sen vaaralliset alueet, jotka kuka tahansa voi luetella. Pelon maantiedettä levitetään surutta ja ajattelematta sen seurauksia. Kaisaniemen puiston maine vaarallisena paikkana illan ja yön pimeinä tunteina on aiheuttanut sen, etten minäkään siellä siihen aikaan mielelläni liiku. Mutta juuri pelottelulla alueesta tulee vaarallinen, sillä rikollisten on helppo olla siellä, missä muut eivät uskalla liikkua.

Pelottelun avulla ihmiset saadaan välttämään liikkumista tietyillä alueilla tai jopa tiettyjen liikennevälineiden (metro!) käyttämistä. Pelottelun avulla ihmiset saadaan pysymään kotona. Jos pitää liikkua, niin se tehdään turvallisesti yksityisautolla. Minusta tällainen kehitys on järjetöntä. Umpioituminen ja vieraiden vaikutusten välttäminen lisää pelkoa ja maailmasta tulee hyvin pelottava paikka.

Pelko on vihan alku.

Läähätystä ja ukkossadetta

2011-07-24T18:11:00.004+03:00

Pitkän jahkailun jälkeen päätimme lähteä Alavudelle. Päivä oli kuuma ja pelkäsin, kuinka Osku kestää pitkän matkan tukahduttavassa junassa. Onneksi nykyajan lemmikkivaunut eivät ole niitä kamalia looseja, joissa koirat, kissat, kanit ja linnut ja niiden omistajat yrittivät pärjätä pienessä tilassa. Junaa vaihdoimme kaksi kertaa.

Pendolinossa matkakumppanina oli reipas pikkukoira, joka olisi halunnut solmia tuttavuutta Oskun kanssa. Osku vastasi moiseen lähentelyyn sähisemällä.

Myös Inter-City junassa oli mukavasti tilaa. Loistava idea VR:ltä muuttaa vanha ykkösluokan vaunu lemmikkieläin vaunuksi. Osku läähätti ja näytti hurjalta. Päästimme sen hetkeksi pois laatikostaan ja Osku tutkaili ympäristöään uteliaana.

Matkan viimeinen vaihe sujui taajamajunassa. Osku läähätti ja sen sydän löi kiivaaseen tahtiin. Lujasti vannoin mielessäni, että saa olla viimeinen kerta, kun helteisenä päivänä matkustan kissan kanssa junassa. Perille päästyämme Osku läähätti vielä pitkään.

Ilmeni, että Oskulla on erinomainen vainu sateen ja ukkosen suhteen. Vain niiden ajaksi se tuli sisälle hätäisiä ruokailuhetkiä lukuun ottamatta. Minulla ei ollut yhtä hyvää vainua. Lauantain kauppareissulta palatessani ukkonen yllätti. Niin lämpimässä kesäsateessa en muista aikaisemmin kävelleeni.

Olin pessyt kovasti pyykkiä, sillä nautin siitä kovasti. Toinen ukkossade oli niin raju, että hakiessani pyykkiä ulkoa kastuin läpimäräksi. Pelastamani pyykki ei olisi märempää ollut, vaikka sen olisin ulos jättänyt. Jääräpäisenä ihmisenä en uskonut kerrasta. Niinpä sain kerran jos toisenkin juosta ulos hakemaan pyykkiä sisään.

Leikkisä kissavanhus on sairas

2011-07-22T11:36:00.001+03:00

Osku, 14-vuotias kissaherra, kävi lääkärissä.

Kuvassa Osku 14-vuotissyntymäpäivänään.

Vihdoinkin. Nopea laihtuminen, valtava ruokahalu ja yliaktiivisuus kummastuttivat ja pelottivat. Leikkisäksi pennuksi ryhtynyt kissavanhus oudoksutti. Miukuminen iltaisin ja öisin oli häiritsevää. Lisääntynyttä kehrääminen ja hellyydentarve olivat toki miellyttäviä oireita. Nukkuminen kodin kylmimmissä paikoissa antoi vaikutelman siitä, että kissalla on aina kuuma. Osku tiputteli karvojaan jokaisella silityksellä ja kotimme alkoi muistuttaa kissankarvalla vuorattua pesää. Ei ihme, että pölynimurit menivät rikki.

Aloin soitella lääkäriaikaa kissalle. Vapaita aikoja ei ollut sinä päivänä, mutta jokaisessa eläinlääkärissä sanottiin, että kissa on vietävä heti lääkäriin ja kehotettiin jatkamaan yrittämistä. Lopulta tärppäsi.

Lääkärissä Osku katseli tutkimuspöydällä innokkaana ympärilleen, pysyi silti paikallaan, ja oli suloisen näköinen. Lääkäri tutki käsin koettelemalla kissan ja lopulta ilmoitti, että verikoe on otettava. Kerroin, että Osku on raivopääkissa toisinaan. Tiedosta kiitollisena lääkäri laittoi hupun Oskun päähän. Kissahoitaja piti Oskusta kiinni ja lääkäri pisti Oskua jalkaan. Se ei vielä herättänyt rimpuilua, mutta näytteenotto kesti liian kauan. Huppupäistä kissaa taatusti pelotti.

Osan verikokeen tuloksista saimme heti. Maksa-arvot olivat hieman koholla ja punasolujen määrä oli lisääntynyt. Tärkeimmän tuloksen saimme vasta tiistaina. Kyllä, Oskulla on kilpirauhasen liikatoiminta, joka on vanhoilla kissoilla yleinen. Lääkärin mukaan normaaliarvon yläraja on 58, mutta Oskulla mitattu arvo oli reippaasti yli 200.

Lääkitys oli aloitettava heti ja sitä on jatkettava koko Oskun elämän ajan. Oskulle määrättiin Tyrazolia 5 mg aamuin illoin. Osku inhoaa lääkkeiden ottoa. Tähän mennessä se on saanut lääkkeen ruokaan sekoitettuna ja se on sujunut hyvin. Onneksi Osku tykkää kovasti Sheban kissanruoasta. Parin kuukauden päästä otettavasta verikokeesta selviää, kuinka hyvin lääkitys auttaa.

Hoitamaton kilpirauhasen liiketoiminta johtaa kissalla sydänvian kehittymiseen. Toivottavasti vein Oskun ajoissa lääkäriin.

Osku hieman nuorempana, raukeampana ja isompana.

Noin 10 kirjaa ja noin 10 kosmetiikkatuotetta

2011-07-17T23:45:00.001+03:00

Sain Marja-Leenalta haasteen listata 10 tärkeää kirjaa ja 10 suosikkikosmetiikkatuotetta. En ole varma, kuinka sana ’tärkeä’ tässä yhteydessä tulkitaan. Kirja, johon palaa monta kertaa uudestaan? Kirja, josta on tullut osa ajattelua käsitteiden, mielikuvien tai tapahtumien kautta?

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden tärkeimmät kirjat olivat

Kompassi, joka ruokki uteliaisuuttani ja tiedonjanoani Niinimaalla. Päiväkävelyllä olen kirjoittanut Kompassista otsikolla Tiedonjanoa ja mielikuvitusta.

Otavan iso tietosanakirjan kaikkia osia (1-10) luin hieman vanhempana. Keskustelun tuoksinassa olohuoneen kirjahyllystä kaivettiin usein osa jos toinenkin selvittämään, kuinka asia oikeasti on. Itsekseni luin usein elokuvista kertovaa artikkelia. Katselin kuvia elokuvista ja haaveilin vielä joskus näkeväni sellaiset elokuvat kuin Seitsemäs sinetti tai Paikka auringossa.

H.C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat I-III. Luin kaikki kolme osaa lukuisat kerrat ja vieläkin muistan, että ensimmäisenä satuna oli ”Tulukset”. Tärkein Andersenin satu oli Pieni Merenneito, joka oli lapsuudenkodissani erillisenä kirjana Pieni merenneito ja muita H.C. Andersenin satuja vuodelta 1957. Siinä oli hyvin kaunis kuvitus kansikuvaa myöten. Valitettavasti kirja on kadonnut vuosia sitten (tai luettu loppuun) eikä minulla ole sitä. Pienestä merenneidosta olen kirjoittanut Päiväkävelyllä kaksi juttua: ”Pieni merenneito” ja ”Merenneito pysyköön merenneitona”.

Teininä, ennen yliopistoon menoa, luin kaiken mahdollisen, mitä käsiini sain. Alavuden kirjasto oli oikein hyvä pienen kaupungin kirjasto.

Tärkein tämän ajan kirja oli kuitenkin sinikantinen opas astrologiaan, jonka luin alkusyksystä 1972. Kirjan nimeä en muista, luultavasti se oli Astrologia. Siitä lähtien astrologia on ollut minulle yksi keino ymmärtää ihmistä, parisuhdetta ja maailmaa.

Vähintään yhtä tärkeä oli Aben Välijääkausi 4, joka tutustutti minut hämmästyttävään ja ihmeelliseen scifin maailmaan. Scifin maailmasta olen löytänyt monet minulle rakkaimmista kirjoista.

Yliopistossa opiskelin mm. kotimaista kirjallisuutta, mutta sitä kautta sen ajan tärkeimmät kirjat eivät tulleet. Tärkein opiskeluajan kirja, Doris Lessingin Shikasta, tuli luettua ystävieni useiden kehotusten jälkeen. Kirjan luettuani ajattelin maapallon historiasta, arkkitehtuurista ja ihmisistä uudella tavalla uusin käsittein. Saman teki myös Lessingin Avioliitot vyöhykkeiden välillä.

Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin luennoitsijalla oli tapana lukea otteita Homeroksen Odysseiasta Pentti Saarikosken käännöksenä. Otteet tekivät valtavan vaikutuksen, ostin kirjan ja luin sen. Rakastuin Odysseian kieleen, sanoihin ja eeppiseen kerrontaan.

Työelämässä olen ehtinyt olla miltei 25 vuotta. Luen vähemmän kuin nuorena, mutta silti olen valvonut monet yöt kirjaa lukien.

Tämän ajan tärkein kirja on novelli, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Portti-lehdessä nro 4/1999. Pasi Ilmari Jääskeläisen novelli Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on tarina ajasta ja rakkaudesta. Oikeassa suhteessa kaikkea, mitä kirjallisuudelta tuolloin odotin. Minusta tuli Jääskeläis-fani ja hyllystäni löytyvät kaikki julkaistut teokset, myös novellikokoelma Missä junat kääntyvät, joka myöhemmin julkaistiin editoituna nimellä Taivaalta pudonnut eläintarha.

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on mestarillinen novellikokoelma, jonka tarinoihin viittaan keskustelussa vähän väliä.

Lopuksi, mutta ei vähäisimpänä, on Agatha Christien koko tuotanto. Innostuin Christiestä uudelleen katsomani Agatha Christien koodi –dokumentin ansioista. Agatha Christiestä olen kirjoittanut Päiväkävelyllä muutaman kerran.

Ja jos suodaan vielä yksi, niin se on J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjat.

Haasteen toinen osa eli 10 kosmetiikkatuotetta tuotti vähän ongelmia, sillä en meikkaa lainkaan.

SP hydrate shampoo + hoitoaine tekee hiuksistani kammattavat pesun jälkeen.

Kasvot puhdistan Vichyn kostetuttavalla kasvovedellä ja kerran viikossa Cliniquen kuorinta-aineella. Kosteusvoiteena minulla on Cliniquen kosteuttava päivävoide.

Suihkun jälkeen kosteutan vartaloni ihon Nivean after sun lotionilla, sillä se kosteuttaa ja pehmentää ihon sekä imeytyy hyvin. Kainaloihini suihkutan Chanelin Coco Mademoiselle deodoranttia. Lempituoksujani ovat Elizabeth Ardenin Green Tea ja CK One.

Huuleni pysyvät kunnossa Bepanthen voiteen ansiosta. Jalkoihini laitan Schollin kosteuttavaa jalkavoidetta ja käsiini sitä käsivoidetta, jota just sattuu olemaan.

Kosmetiikkatuotteeni kosteuttavat kovasti, mutta hei, olen 51-vuotias.

Haaste pitää laittaa eteenpäin. Haastan erityisesti Peter Pan -syndrooman Soubretten, mutta myös muut blogini lukijat voivat tarttua haasteeseen.

Tänä kesänä

2011-07-14T22:41:00.003+03:00

Kesälomani alkaa huomenna. Lomasuunnitelmiani kysyneille ole vastannut: ”Lauantaina matkustan Turkuun, siellä on Finncon”. Työkaverit ovat vastauksen kuultuaan katsoneet minua epäilevästi. Mikä se Finncon on ja onko tuo Päivi tosiaan niin lapsellinen, että lukee scifiä ja fantasiaa? Eräs työtoverini, toisessa asiayhteydessä, ilmaisi asian näin: ”kyllä minäkin nuorena luin scifiä, mutta en enää jaksa”. Onneksi kaikki eivät suhtaudu näin.

Eivät edes kaikki työkaverini. Eräs suositteli Rajaniemen Kvanttivarasta, joka oli paras scifi pitkiin aikoihin. Sisareni totesi, että totta kai sinä menet Finnconiin, onhan se sinun juttusi.

No on ja on. Oikeastaan minä en harrasta scifiä, minä fanitan scifiä. Etäältä, aikuisen naisen tavoin. Luen kirjan silloin tällöin ja yleensä pidän lukemastani todella paljon. Fantasian luen mieluummin reaaliseen upotettuna. Scifi on kirjallinen ensirakkauteni. Siksi Finncon on minun juttuni.

En silti ole varma, lähdenkö lauantaina Turkuun. En ole innoissani sellaisesta ajatuksesta, että vietän koko päivän yksin.

Vaikka tämä ei ole mikään perustelu, niin sanon silti. Tämä kesä on jo tähän mennessä antanut paljon. En ole ehtinyt kirjoittaa, en lukea enkä syödä.

Hienointa, upeinta ja ihaninta tähän mennessä on ollut se, että sisareni meni viime viikolla naimisiin. Tyttäreni oli toinen morsiusneidoista vihkitilaisuudessa ja hääjuhlassa, joka pidettiin sunnuntaina. Vihkimisen aikaan minä olin töissä ja se todella suretti jonkin aikaa. Onneksi hääjuhla oli ihana.

Kesälomalla olen nelisen viikkoa. Finnconin lisäksi minulla ei ole suunnitelmia sen vieton suhteen eikä tehtävien töiden listaa. Siis aivan ihana kesäloma edessä!

Kolme viikkoa töissä

2011-07-13T14:36:00.004+03:00

Pian on ohi kolmen viikon töissäolo kesälomieni välissä. Olen nauttinut työnteosta, hiljaisuudesta ja keskeytysten vähyydestä.

Aamuisin työmatkani aluksi käyn ihastelemassa läheisin puiston ruusuja.

Hyvä alku päivälle.

Päivystystehtävien ohessa olen matkannut menneisyyteen käymällä läpi vuosien aikana kertyneitä työpapereitani. Monet asiat olin unohtanut, jotkut asiat suututtavat vieläkin. Hämmästellen seuraan, mitä kaikkea olen ehtinyt tehdä, kirjoittaa, kouluttaa ja kouluttautua pian 25-vuotisen työurani aikana.

Järjestän paperit uudelleen kokonaisuuksiksi, joista yksittäinen juttu on helpompi löytää. Välillä olen vakuuttunut siitä, että voin heittää kaikki paperit paperinkeräykseen. Onhan työpaikallani arkisto. Välillä haluan säilyttää kaiken ja jotkut paperit useana kappaleena. Asian täytyy toki löytyä kaikista niistä kokonaisuuksista, joihin se sisältönsä puolesta kuuluu. Omien tekemisten haluaisin löytyvät helposti 

Projekti päättyy loman alkamiseen. Siihen mennessä osa papereista on vielä läpikäymättä. Ehkä heitän ne loman alkamisen kunniaksi paperikeräykseen.

Koskaan ei voi tietää

2011-06-24T15:32:00.002+03:00

”Apua!” ”Auttakaa!”

Huudot häiritsivät minua, en pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Ajattelin, että näin isossa talossa lisäkseni joku muu kuulee huudot ja tekee asialle jotain. Ilmeisesti ei, sillä huudot jatkuivat. Puolisen tuntia niitä kuunneltuani en enää kestänyt ajatusta siitä, että kukaan ei tee mitään jonkun huutaessa apua. Mitä jos huudot yhtäkkiä lakkaisivat? Tarkoittaisiko se sitä, että huutaja on menettänyt tajunnan tai kuollut?

Soitin 112:een ja selitin tilanteen. Koska en pystynyt kertomaan, mistä asunnosta huudot kuuluivat, he pyysivät minua menemään rappuun ja arvioimaan, mikä asunto on kyseessä. Hiiviskelin rapussa kerroksesta toiseen kuin mikäkin vakoilija ja kuuntelin ovien takana. Ei kuulunut mitään. Soitin uudestaan hätäkeskukseen ja siellä kerrottiin poliisien olevan jo matkalla.

Päästin poliisit rappuun ja kotiini kuuntelemaan huutoja. Välillä he kävivät viereisessä rapussa, jos huutaja olisikin siellä. Ei ollut. Pelkäsin, että huudot loppuvat ja että sen jälkeen olisi mahdotonta paikallistaa avuntarvitsijaa. Hienotunteiset poliisit eivät olisi halunneet soittaa jokaista ovikelloa ja palasivat yhä uudelleen asuntooni kuuntelemaan huutoja.

Lopulta he uskoivat löytäneensä asunnon ja lähtivät kodistani. Vielä sen jälkeen huudot jatkuivat. Jonkin ajan päästä ne loppuivat. Siitä kului vielä puolisen tuntia siihen, että poliisi soitti minulle ja kertoi asunnon löytyneen ja henkilön saavan apua. Olin helpottunut.

Avatessani kotini ovet poliisille mielessäni oli hädän lisäksi toinen ajatus: ”Miksi ihmeessä en ole siivonnut?” Sänkyäkään en ollut vielä ehtinyt petata. Ja minun mielestä sotkuisen kodin lisäksi vielä nolompaa on ruveta siivomaan vieraiden saavuttua. Niinpä yritin olla kuin en huomaisikaan koko asiaa. Se sujui helposti, sillä melkein koko huomioni oli keskittynyt huutojen kuuntelemiseen.

Lomani aikana siivoaminen on tuntunut täysin tarpeettomalta toimenpiteeltä. Olin varma, että kukaan ei tule käymään. Ehkä kuitenkin on totta, että koskaan ei voi tietää, kuka tulee käymään.

Tilanteesta on jo muutama tunti. Palautuminen tyyneyteen ja rauhallisuuteen on vielä kesken. Ehkä juhannusaaton vietto sisarten kanssa auttaa siinä.

Tallinnan Ikkunakissa

2011-06-23T12:47:00.004+03:00

Eilen opin sen, että kovalla tuulella matka Tallinnaan Linda Linen katamariinilla voi olla epämiellyttävä. Aallot keikuttivat venettä niin, että oksennuspussin hakumatkalla oli koko ajan pidettävä jostain kiinni. Portailla liikkuminen oli lähes mahdotonta. Onneksi matka kesti vain puolitoista tuntia.

Linnahallin satama on liian suureellinen nimitys paikalle, johon Linda Linen veneet saapuvat ja josta ne lähtevät. Paikka on kuitenkin upea Linnahallin portaiden ja niiltä avautuvien meri- ja kaupunkinäkymien vuoksi. Portaiden kävely ylös ja alas oli korkeapaikankammosta kärsivälle koettelemus, jonka jälkeen jalat olivat jonkin aikaa puupökkelöitä.

Löysimme jotain siitä, mitä lähdimme etsimään ja enemmän. Uus-katua kävellessämme tutustuimme Ikkunakissaan, joka tervehti jokaista ohikulkijaa. Saamastaan huomiosta ilahtuneena kissa kellahti selälleen ja nousi nopeasti ylös. ”Eihän ihailijat vain ole lähteneet pois? Jäikö joku tervehtimättä, sillä aikaa kuin kelliskelin selälläni?”, tuntui kissa tuumivan.

Tallinna on ristiriitainen kaupunki kauneudessaan ja rumuudessaan, vanhuudessaan ja uutuudessaan, sekoitus isoja puistoja, kovia liikekeskuksia ja Vanhan kaupungin tunnelmaa.

Tallinna kutsuu

2011-06-22T00:15:00.003+03:00

Huomenna keskiviikkona lähdemme päivän reissulle Tallinnaan. Edellisestä Tallinnan matkastamme on kulunut kolme vuotta, aivan liian pitkä aika.

Tällä kertaa jätämme parlamenttirakennuksen väliin. Tarkoituksemme on kuljeskella kaupungilla, ihastella raatihuoneen lohikäärmettä, jos se siellä edelleen on, ja kierrellä kauppoja. Katsastamme Helina Tilkin ihanat kissaposliinit ja etsimme sopivia lahjoja ja vaatteita kesän juhliin.

Vähäkalorinen dieetti tulee mukanamme. Noudatamme sitä tai emme. Ehkä päädymme syömään johonkin ihanaan ravintolaan ja nauttimaan sen tunnelmasta.

Keittoa, smoothieta ja vettä

2011-06-19T11:45:00.002+03:00

Neljäs päivä vähäkalorisella dieetillä ja olo on ihanan kevyt. Ei närästä, ei turvota. Mihin niitä turvotusta vähentäviä jogurtteja ja närästyslääkkeitä tarvitaan, kun oikeastaan tarvitsi vain vähentää syömisiään – ja miettiä mitä syö.

Allevon ohjeen mukaan heidän keittonsa ja pirtelönsä viisi kertaa päivässä pitäisi riittää. Lisäksi saisi nauttia vain vettä tai vähäkalorisia juomia. Näin hullu en ole. Päivittäin olen syönyt kasviksia, joko tuoreita tai pakasteita. Lisäksi tyttäreni kehitti ihanan smoothien, jonka teemme heti aamulla.

2 banaania
2 persikkaa
iso kourallinen mansikoita
noin 3-4 dl vähäkalorista mansikkakeittoa

Pilko hedelmät ja mansikat. Laita sekoittimeen lopuksi mansikkakeitto ja anna mennä. Smoothie on ihanan raikas ja hyvänmakuinen.

Allevolta löysin peruna-purjokeiton, jota pystyn syömään. Aluksi minun oli hirveä nälkä. Heikotti kovasti ja päätä särki. Näitä oireita ei enää ole, elimistöni on kai tottunut vähempään ravintoon. Juon paljon vettä, sillä tähän dieettiin liittyy jatkuva jano.

Eilen kaivoin vanhan, pölyisen ja ikivanhan mekaanisen vaa’an esille ja punnitsin itseni. Ylipainoa on noin 10 kiloa. Toivon tämän vähäkalorisen dieetin toimivan todellisena kick-startina, innostavana lähtölaukauksena pysyvään painonpudotukseen ja ruokailutottumusten muutokseen. Olisi niin mukavaa olla hoikempi!

Enkelioppi

2011-06-17T19:50:00.002+03:00

Työpaikkani henkilökunnan kirjastosta lainasin kaksi kirjaa, jotka olivat jääneet Kirjavinkkien arvosteluista mieleen. Danielle Trussonin Enkelioppi ja John Verdonin Numeropeli ovat kumpikin aikamoisia tiiliskiviä, mutta onhan lomalla aikaa lukea.

Danielle Trussonin Enkelioppi hämmensi minua kovasti. Niin luontevaa kuin onkin katsoa Supernaturalia ja ihastella enkeli Castielia, enkeleistä lukeminen tuntui lähes loukkaavalta. Ihanko totta joku kuvittelee, että otan kirjan lähtökohdan enkeleistä ja enkelitutkijoista tosissani? Näin ajatellessani ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut, sillä olen lukenut lukuisat määrät fantasiaa ja scifiä ilman mitään vaikeuksia.

Jotta olisin pystynyt lukemaan Enkeliopin, yritin – ensimmäistä kertaa lukemishistoriani aikana – luokittaa kirjaa johonkin genreen. Oliko teos realismia, scifiä vai fantasiaa? Realistinen fantasia tuntui melko hyvältä, mutta ei tarkkaan osuvalta. Ihmettelin kovasti itseäni ja tarvettani löytää kirjalle genre. Lopulta tyydyin ajatukseen siitä, että Enkelioppi kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta tai rinnakkaistodellisuudesta. Maailmasta, jossa Raamatun kertomukset esim. vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista ovat tosia. Tähän tulokseen päästyäni olin lukenut jo puolet kirjasta.

Pidin kirjasta, vaikka moneen otteeseen pelkäsin sen muuttuvan ennalta arvattavaksi ja Da Vinci koodin tyyppiseksi kaahailuksi. Päähenkilönä on 23-vuotias nunna Evangeline Pyhän Rosan luostarissa. Kirja alkaa Evangelinen aamusta, sen rutiinien kuvailulla. Tunnin osallistuminen keskeytymättömään rukoukseen, luostarin postin läpikäyminen ja työ kirjastossa olivat ehkä se juttu, joka koukutti minut. Hidasta ja tapahtumatonta ja varmaan useimpien mielestä erittäin epäkiinnostavaa. Ja juuri siksi pidin kirjailijaa rohkeana ja älykkäänä.

Tarina langenneiden enkelien ja ihmisten lapsista, nefileistä, ja niitä vastaan taistelevista enkelitutkijoista on huikea, älykäs, hyvin perusteellinen ja välillä piinaavan jännittävä. Luin kirjaa niin kauan kuin silmäni pysyivät auki, nukuin pari tuntia ja heräsin jatkamaan lukemista. Suoraan sanottuna lumoava kirja.

Kuvitellessani olevani kirjan kanssa jo sinut, luin kansiliepeeseen kirjoitetun jutun. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu, toki, ja siihen on tulossa jatko-osa. Lukemiseni oli loppua siihen. Eikö tarinaa saa kerrottua yhdessä kirjassa? Pelkäsin kirjan päättyvän ällöttävään cliffhangeriin ja joutuvani odottamaan vuosia saadakseni selville, miten tarinassa käy. Cliffhanger lopussa oli, mutta ei sietämätön. Yllättävä ja omituinen loppu useine kuolemineen päätti tarinan jättäen kuitenkin sopivasti avoimia kysymyksiä Enkelioppi 2:ta varten.

Enkeliopin lukeminen oli myös fyysinen kokemus. Suurikokoinen ja painava kirja sängyssä makuulla luettuna oli haaste ranteilleni. Onneksi Numeropeli on hieman kevyempi.

Yökötystä ja hyviä enteitä

2011-06-17T00:50:00.004+03:00

Voi yökötys sentään!

Tiedän olevani etuoikeutettu asuessani vauraassa Suomessa. Olen tottunut hyvään, niin vaatteissa, asumisessa kuin ravinnossakin. Ruoka on maistunut ehkä liikaakin, sillä painan hieman enemmän kuin pituiseni ihmisen normaalipianon.

Muutama viikko sitten sain ajatuksen, että lomallani minä ja tyttäreni yhdessä laihduttaisimme Allevon avulla. Tyttäreni oli aikaisemmin kokeillut eri makuja ja todennut kaakaopirtelön maun parhaaksi.

Kuuri alkoi torstaina, joten kokemukseni on lyhyt. Mutta silti. Olen yrittänyt unohtaa makuaistin olemassaolon, mutta en voi. Kaakaopirtelön maku yököttää minua. Siihen kuulemma tottuu halutessaan. Minä en halua. Huomenna menen kauppaan ja ostan jotain muuta. Kokeilen Allevo-patukoita ja korvaan niillä ravintoni. Toivottavasti ne eivät yökötä.

Tarkoituksena on pitää puolentoista viikon vähäkalorinen dieetti. Toivottavasti se onnistuu eli löydän sellaisen ravinnonkorvikkeen, jota pystyn syömään. Ja toivottavasti en sen jälkeen syö kuin hevonen.

Huomenna menen myös kirjastoon ja lainaan Terry Pratchettin ja Neil Gaimannin yhteisteoksen Hyviä enteitä. Ratkiriemukas kirja, jossa maailmanloppu uhkaa. Neljästä apokalyptisesta vitsauksesta yksi on nälkä. Nälän ratkaisu yltäkylläisessä runsaudessa on muistuttaa ylipainosta ja luoda laihuus kauneuden ihanteeksi. Hykertelen tällä ja kirjan kaikilla muilla hulvattomilla ideoilla samalla kuin yritän nauttia elämästäni vähäkalorisella dieetillä.

----------------------------------
Edit: Surukseni Hyviä enteitä on lainassa, kadonnut tai odottaa noutoa kaikissa Helmet-kirjastoissa. Täytyy lukea jotain muuta.

Fred Vargasin kissajutut ja Osku

2011-06-13T23:04:00.005+03:00

Fred Vargasin Adamsberg-romaaneissa on kissa nimeltä Kerä. Kerä asuu Adamsbergin johtaman murharyhmän toimistossa. Kissa kuvataan laiskaksi otukseksi, joka pitää kantaa ruokakupille, hiekkalaatikolle ja juomaan. Valkoviinistä pitävä Kerä nukkuu päivät kopiokoneen päällä. Kopiointia varten toimistoon hankittiin toinen kone, sillä Kerää ei haluttu pelästyttää eikä häiritä.

Kissaan usein liitetyt adjektiivit itsenäinen ja riippumaton eivät kuvanneet Kerää lainkaan. Se ei kestänyt yksinoloa vaan tarvitsi ihmisen seuraa kaiken aikaa. Kerällä oli murharyhmässä suosikki-ihmisensä. Kun Retancourt lähti toimistosta hoitamaan tehtäviä tai kotiin, kissa saattoi miukua 3 tuntia oven edessä.

Ikimetsän sydän –romaanissa Kerä tekee sankariteon. Eihän kissoja tunneta sankarillisina eläiminä kuin saduissa ja kissoja rakastavien ihmisten kertomuksissa. Tapaus on dramaattinen, traaginen, huvittava ja uskomaton ja kertoo kissan rakkaudesta suosikki-ihmistään kohtaan. Jo tämän sankariteon takia Ikimetsän sydän kannattaa lukea.

Myös Vargasin romaanissa Elottomat, jalattomat kissalla on keskeinen rooli. Kerä asustaa tässäkin kirjassa murharyhmän toimistossa, mutta nyt asialla on komisario Adamsbergin naapurin hoivaama kissa pentuineen.

Kolmannessa lukemassani Vargasin romaanissa Kuriton mies nurin ei ole kissaa. Susia ja lampaita sen sijaan mielin määrin.

Kerä-kissa muistuttaa meidän Oskua. Oskulla on harvinaiset itsenäisyydenpuuskansa, mutta muuten se on siellä missä minä ja tyttäreni. Oskua ei tarvitse kantaa ruokakupille, mutta sen vieressä on istuttava, muuten ruokailusta ei tule mitään.

Tytärtäni Osku palvoo (kyllä sellainen on kissalle mahdollista). Tyttäreni ollessa poissa kotoa Osku on levoton, miukuu ja etsii tytärtäni. Ja kun tyttäreni tulee kotiin, mitä kissa tekee? Ei ole huomaavinaan, jatkaa nukkumista ja tulee vastaan vasta kun sitä on kutsuttu riittävän kauan.

Kasvispastaa kahdelle

2011-06-12T20:54:00.001+03:00

Tyttäreni kävi pari viikkoa sitten Oslossa. Siellä hän oli syönyt maailman parasta pizzaa, Vesuvius-nimistä, eräässä ravintolassa. Pizzassa oli ollut rucolaa, mozzarella-juustoa ja tomaattikastiketta.

En tiedä, oliko hän tutustunut tähän kasvispastaan Oslossa käydessään, mutta hän ideoi kasvispastan rakennusaineet sieltä palattuaan. Kokkina lisäilin rakennusaineisiin jotain mielestäni tarpeellista.

2 tomaattia tai 6-8 luumu-, kirsikka- tai helmitomaattia
pieni kukkakaali
100 g kesäkurpitsaa

1 pieni valkosipulinkynsi
1 kasvisliemikuutio
tilkka öljyä
½ pikkulusikallista suolaa
1 pikkulusikallinen sokeria
1 prk pesto rossoa (190 g)
1 prk creme fraichea
kierremarkaroonia
rucolasalaattia.

Pilko ja huuhtele ensin kukkakaali. Pehmitä kukkakaali joko keittämällä sitä hetken tai höyryttämällä. Huuhtele ja pilko tomaatit ja kesäkurpitsa. Laita kattilaan tilkkanen öljyä ja lisää joukkoon tomaatit ja kukkakaali. Pilko valkosipulinkynsi ja heitä kattilaan. Anna hautua hetken. Lisää kasvisliemikuutio, suola ja sokeri.

Laita kierremakaroni kiehumaan.

Lisää kasvisten joukkoon pesto rosso ja hetken päästä creme fraiche. Sekoita.

Kun makaroni on valmista, kaada keitinvesi pois ja lisää makaroni kattilaan, jossa kasvikset ovat hautumassa. Sekoita ja ruoka on valmista nautittavaksi.

Kovin kaunista ruoka ei ole, joten siitä ei ole valokuvaa. Lautaselle lisättävä rucola parantaa ruoan näyttävyyttä ja tuo oman lisänsä tähän pehmeän ja samalla voimakkaanmakuiseen ruokaan.

Oon kaupungissa

2011-06-11T16:45:00.003+03:00

Jouko Kärkkäisen "Ulappa puhuu" on osa Oon kaupungissa -tapahtumaa, jossa taide levittäytyy eri puolille Helsinkiä.

Silmän ja mielen iloa

2011-06-09T22:34:00.002+03:00

Taivaallisen ihana sää on houkutellut minut ulos, ihailemaan kesän kauneutta. Kävellen - luonnollisesti.

Aamuisin työmatkalla silmäni lepäävät näissä näkymissä.

Illalla lähden ulos kävelylle. Kiirehdin, sillä haluan päästä meren äärelle.

Paluumatkalla kotiin maltan nähdä jo muutakin.

Kun pääsen kotiin, menen parvekkeelle vilvoittelemaan. Näen sieltäkin meren, mutta tästä näkymästä en ole vielä kauneutta löytänyt.

Silmän ja mielen ilo on haettava muualta.

Päivän sanat

2011-06-06T00:43:00.001+03:00

Epävarmuus on viisautta.

Rakastava lempeys on ainut tapa kohdella toista ihmistä. Muunlaisessa ei ole järkeä!

Valokuvamatkoja elämään

2011-05-30T23:05:00.002+03:00

Voi olla, että en odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä. Elämä jatkuu entiseen malliin, lottovoitto (se 7 oikein) antaa odotuttaa itseään, työpaikka, osoite ja perhetilanne pysyvät samana. Ilman tulevaisuusodotuksia katseeni on kääntynyt menneisyyteen.

En muistele menneitä suuruudenaikoja, paitsi tietenkin kevättä -77, jolloin painoin 54 kiloa.

Haluan muistaa asioita lapsuudestani ja elämästäni. Tarvitsen tähän välineitä ja viime viikot olen lukemiselta, kotitöiltä, nukkumiselta ja televisionkatsomiselta liikenevän ajan käyttänyt valokuvien katsomiseen.

Harmi vain, että minulla on hyvin vähän valokuvia lapsuudestani. Isäni ja äitini ovat olleet innokkaita valokuvaajia, mutta kuvat ovat heillä – ja varhaisimmat kuvat dioina. Vain muutaman olen pihistänyt itselleni. Lapsena ostamallani kameralla olen ottanut ilmeisesti hyvin vähän kuvia.

Minusta nuorena naisena vuosilta 1975-77 on useampi kuva, sillä ensimmäinen poikakaverini rakasti valokuvausta. Opiskeluajaltani Tampereella minulla on ehkä viisi kuvaa. Ei silloin otettu valokuvia, kaikki elämä oli hetkessä.

Aikuisajalta kuvia onkin paljon enemmän. Suuri osa niistäkin on paperisia valokuvia.

Haluan paperiset valokuvat digitaalisiksi. Minulla ei ole skanneria. Työpaikalla on, mutta silloin pitäisi jäädä töiden jälkeen työpaikalle ja se on minulle hyvin vieras ajatus. Kokeilin sitä muutamalla kuvalla ja itse skannaus toimi oikein hyvin.

Lauantaiaamupäivän vietin ottamalla digikuvia vanhoista valokuvista. Kamerani käyttää automaattisesti salamaa, jos sen mielestä valo ei riitä. Salama näkyy kuvissa ikävästi, joten päätin kuvata vain valoisina aamuina.

Kuvaaminen oli niin jännittävää, että käteni tärisivät. Ainuttakaan suoraa kuvaa en valokuvista saanut. Kuvasin Niinimaan koulua, sisaruskuvia, kaverikuvia ja kakkukuvan. Niinimaan koulusta tein tällaisen kollaasin.

Pitäisi olla enemmän aikaa ja - valokuvia.

Ymmärrystä kirjallisuuden avulla

2011-05-25T22:46:00.001+03:00

Minusta ei tullut verkkoviestinnän maisteria, monesta syystä. Aloitin opinnot innoissani syksyllä 2002, sillä toivoin saavani tietämystä ja ymmärrystä verkosta ja sen tutkimisesta. Vaikka koulutusohjelma ei ollut napakymppi, opin monta asiaa. Osan ehkä tahattomasti. Kuten sen, että tutkimusta tehdessä olisi hyvä käyttää mahdollisimman uutta tutkimuskirjallisuutta.

Tänään olin kirjanjulkistamistilaisuudessa. Oletin kirjan nimen ”Silmät auki sosiaaliseen mediaan” perusteella, että kirja käsittelisi sosiaalista mediaa laajalti ja monelta kantilta. Petyin. Kirja oli vanha syntyessään ja sai minut pohtimaan, voiko ja kannattaako sosiaalista mediaa ja virtuaalivallankumousta edes tutkia.

Nopeasti muuttuvan ilmiön tutkiminen niin että tutkimuksella olisi jotain annettavaa lukijalleen, lienee hyvin vaikeaa. Ehkä sadan vuoden päästä historiantutkimus tekee suuria oivalluksia, jotka ovat meille bloggajille, facebookkaajille jaYouTubeen videoita tekeville selvää pässinlihaa nyt.

Teeman näyttämä dokumenttisarja Virtuaalivallankumous on ollut kiinnostava, ajatuksia herättävä ja oivalluksia antava. Huomenna torstaina tulee viimeinen jakso, joka keskittynee sosiaaliseen mediaan. Kaikki jaksot ovat nähtävissä YLE Areenassa. Ehkä nettiä ja sosiaalista mediaa onkin lähestyttävä dokumentin keinoin.

Kirjallisuudessa nettiä ja sosiaalista mediaa tai niiden kaltaisia ilmiöitä ja teknologiaa on käsitelty kauan, eikä William Gibsonin Neurovelho taatusti ollut ensimmäinen. Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät Facebookilla on keskeinen rooli. Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaassa yhteismuistin voinee ymmärtää internetiksi, johon on ladattu lähes kaikki ja joka on kaikkien käytettävissä.

Muuten, pidin Kvanttivarkaasta hyvin paljon. Se on trilogian ensimmäinen osa. Toisessa osassa ehkä selviää, mitä kvanttivarkaan tulee varastaa.

Nyt äkkiä ei tule muita kirjoja mieleen, vaikka niitä lienee paljon. Otan mielelläni kirjavinkkejä vastaan!

Scifiä vai totta?

2011-05-22T12:54:00.001+03:00

Selvittyäni Lovecraftistä luin heti perään Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka myös ostin Stockan hulluilta päiviltä. Olin lukenut Eläinten vallankumouksen joskus nuoruudessani, joten minulla oli kirjasta vain mielikuva. Muistin toki kirjan motoksi nousevan virkkeen: ”Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Onnittelen jokaista ihmistä, joka ei ole nähnyt tai joutunut kokemaan sitä. Tosin epäilen, että sellaisia ihmisiä on hyvin vähän. Työpaikallani on kovasti keskusteltu arvoista, kuinka kaiken tulisi olla avointa, oikeudenmukaista ja hyvästä ammattitaidosta kertovaa. Pelkkä keskustelu ei tosin auta silloin kun toiset todellakin ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Yhteiset säännöt ja ohjeet koskevat vain meitä tavallisia työntekijöitä. Tämä tosin taitaa olla faktaa useimmilla työpaikoilla.

Suosittelen Eläinten vallankumousta jokaiselle, joka haluaa tietää, mitä todella tapahtuu. Myös täällä Suomessa ja nyt, vaikka Orwellin kritiikin kohde olikin Neuvostoliitto.

Eläinten vallankumouksen synnyttämää ahdistusta pakenin Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuvaan puuhun. Harmi vain, että Kahdesti haarautuva puu ei ole parasta Le Guinia. Kirja oli pitkäveteinen, vaikka ajatus maailman rakentamisesta ja rakentumisesta tarinoilla on aina ajankohtainen.

Olen halunnut lukea Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan siitä lähtien, kun Hesari julkaisi kirjasta hyvin myönteisen arvion. Kun vielä työkaveri kehaisi kirjaa, olin innoissani saatuani sen pikalainaksi torstaina. Kvanttivaras on kunnon scifiä, jossa on huikeata tekniikkaa ja asuttuja planeettoja.

Mars-planeetalla on yksityisyyden suojaksi kehitetty gevolut-tekniikka, jonka tukena on kaikenkattava yhteismuisti. Gevolut-tekniikan ansiosta ihmiset voivat suojautua yksityisyyden usvaan. Sosiaalisissa tilanteissa ihmiset sopivat gevolut-tekniikan avulla, kuinka paljon itsestään toiselle paljastavat. Samaten voidaan sopia, meneekö keskustelu yhteismustiin vai jääkö se vain osallistujien muistiin vai pyyhkiytyykö se kokonaan muistista pois.

Teeman torstaisin näyttämän Virtuaalivallankumouksen perusteella Google ja moni muukin rakentaa parhaillaan kaikenkattavaa yhteismuistia. Siihen yhteismuistiin ei kaikilla taida olla pääsyä.

Kvanttivarkaasta on vielä yli puolet jäljellä. Paljon on siis vielä ymmärrettävää ja ihmeteltävää jäljellä. Niinkuin tässä elämässä.

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

2011-05-08T14:44:00.002+03:00

Stockan hulluilla päivillä hullaannuin vain Akateemisessa kirjakaupassa. Päätin kerrankin tarttua härkää sarvista, rohkaista luontoni ja lukea H.P. Lovecraftin novelleja. Uskoin, että minun on sivistettävä itseäni tutustumalla tämän kuuluisan kauhukirjailijan teksteihin. Ostin H.P. Lovecraftin kootut teokset 1: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia.

Nopeasti tajusin, että en pidä Lovecraftistä. Ensimmäiset kertomukset alkaen Kammottavasta talosta jatkuen Varjoon Innsmouthin yllä olivat ällöttäviä. En nauttinut niiden lukemisesta, ne tuntuivat hyvin vierailta, vaikka kertojana oli ”minä”. Novellit eivät herättäneet minussa pelkoa tai kauhua.

Lovecraftin novellien lähtökohtana tuntuu olleen vierauden ja erilaisuuden herättämä pelko, kauhu ja inho. Kammottavaa on etenkin eri lajien risteytymine, kuten novelleissa Varjo Innsmouthin yllä ja Dunwichin hirviö. Myös jokainen poikkeama ns. normaalista ihmisyydestä on novelleissa tarkoitettu kauhua herättäviksi.

Toisenlainen puheääni herätti novellien kertojissa pelkoa olemalla ”jonkin inhottavan, jättiläismäisen hyönteisen monotonista surinaa”, jonka ”tuottaneilla elimillä ei ole mitään yhteistä ihmisen puhe-elinten tai minkään muidenkaan nisäkäslajien vastaavien elinten kanssa”.

Vuosina 1924-1931 ilmestyneet kertomukset ammensivat kauhun ulkopuolelta tulevasta uhasta, usein joidenkin kieroutuneiden tai alkukantaisten ihmisten myötävaikutuksella tai psyykkisesti yliherkkiä ihmisiä hyväksikäyttämällä. Tämä ulkopuolinen uhka kuvattiin niin epämääräisesti, että se ei minua pelottanut. Lovecraft käytti usein termiä sanoinkuvaamaton, mutta yhden kauhun hän kuvailee tarkasti. Useassa novellissa toistuva kuvaus kertoo, millainen olento Cthulhu on.

Olin helpottunut saatuani luettua kirjan loppuun. Oloni oli silti jotenkin likainen ja ahdistunut. Tarinoissa vahvasti esiintuotu erilaisuuden ja toiseuden vastenmielisyys herätti minussa vastenmielisyyttä tarinoiden arvomaailmaa kohtaan. Markku Sadelehto toteaa kirjoittamassaan esipuheessa, että Lovecraft oli kiihkeä rotuopin kannattaja. Siksi ihmettelenkin, miksi Jalava kustansi tämän teoksen tänä vuonna.

Uskomattoman puhdistavaa oli kirjan lukemisen jälkeen katsoa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu putkeen. Star Wars –elokuvissa erilaisuus ei ole uhka, se ei ole pelottavaa. Eri lajien kanssakäyminen on niissä riemastuttavan luontevaa, vaikka ewokit yrittävätkin ensin syödä Leian, Luken ja Hanin. Iloitsin jopa juhlista Jabba the Hutin luona sen useiden lajien kirjon vuoksi.

Luin kirjan, vaikka välillä haeskelin hyllystäni muuta luettavaa, kauniimpaa, helpompaa ja vähemmän kieroutunutta. Jatkoin, koska halusin tietää, mikä se Cthulhu oikein on. Teoksen myöhemmissä novelleissa alkaen Cthulhun kutsusta jatkuen Kuiskaukseen pimeässä varoitetaan ottamasta selvää näistä asioista. Olisipa kirjan kannessa ollut tämä varoitus. Olisin taatusti pärjännyt ilman tätä kirjaa.

Tulva

2011-05-06T22:20:00.002+03:00

Juuri kun olin päättänyt, että en enää maksa Naisasialiitto Unionin jäsenmaksua seuraavaksi vuodeksi, saapui Tulvan viimeisin numero 2/2011. Tulva-lehdessä ei ole pitkiin aikoihin minua kiinnostavaa luettavaa. Sen esiintuoma naisasia ja feminismi ovat tuntuneet vierailta ja tunkkaisilta.

Nyt lehdessä oli useita mielenkiintoisia juttuja alkaen pohjoismaisista naisjumalattarista. Freija, Frigg, Gefjon ja Skade olivat jutun mukaan hyvin itsenäisiä naisia, joilla oli voimakas seksuaalisuus. Piristävää verrattuna antiikin jumaltaruihin, joissa miesjumalat Zeuksen johdolla ovat täysin viettinsä ohjailtavissa.

En tiennyt, että 6.2. vietetään kansainvälistä naisten ympärileikkausten (FGM, Female Genital Mutilation) nollatoleranssin päivää. Sen kunniaksi Tulvassa tarkasteltiin Africarewo-yhdistyksen julkaisua Say no to FGM otsikolla Turvallisuus, jatkuvuus ja orgasmi. Tällainen juttu on pakko lukea! Say no to FGM kirjoittaa naisen nautinnosta ja FGM:stä seuraavasti: ”Naisen nautinto koostuu monista pienistä asioista, joista tärkeimpien joukossa on turvallisuus ja jatkuvuus”. Niinpä. Siihen se ympärileikatuilla naisilla taitaa jäädäkin.

Perussuomalaisten suhdetta tasa-arvoon käsitellään jutussa ”Tuulat, Pirkot, Mirjat… Olen teidän miehenne!” Lukekaa itse, jos asia kiinnostaa.

Unionin pääsihteerin kolumnissa ”Ringring!” Johanna Pakkanen kertoo median tarpeesta saada vihaisia feministisiä lausuntoja liittyen mm. Berluscionin vierailuun Suomessa. Kun media ei sellaista lausuntoa saa, juttua ei ilmesty lainkaan.

Feminismin ja feministien maine miestenvihaajina on arka paikka Tulva-lehdelle ja ilmeisesti koko Unionille. Silti Tulvassa on juttu SCUM-manifestista, joka ilmestyi vuonna 1968, mutta vasta tänä keväänä suomeksi. Valerie Solanasin manifestin sana SCUM muodostuu sanoista Society for Cutting up Men. Ilmeisesti vaikean aiheen vuoksi Tulvan SCUM- juttu on teoksen esipuheen kirjoittaneen Akuliina Saarikosken ja kirjailija Antti Nylénin haastattelu. Näin lehden tai Unionin ei tarvitse ottaa kantaa itse SCUM-manifestiin.

Muitakin kiinnostavia juttuja tässä Tulvan numerossa oli. Hyvä niin, sillä pysyn päätöksessäni enkä maksa jäsenmaksuani. Voi olla että menetän joitain sellaisia tietoja, joita en muualta saa.

Otan riskin. En usko, että feministisyyteni on kiinni siitä, olenko jäsen vai en. Kaikenlaiset jäsenyydet ovat aina ahdistaneet minua.

Tupakkapaikka ja ba

2011-05-06T12:09:00.001+03:00

Työpaikastani aiotaan tehdä kokonaan savuton. Perustelut ovat terveydelliset, mutta myös esimerkkiin vedotaan.

On muitakin syitä. Kauan on tiedetty, että tupakkapaikalla kuulee parhaat jutut ja siellä on kovimmat jätkät ja gimmat. No, ainakin parhaat työpaikkaani liittyvät jutut olen kuullut tupakalla, noista jätkistä ja gimmoista en ole niin varma.

Tupakkapaikka on ba-tila, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiset kohtaavat hierarkioista ja luokitteluista vapaana. Tämän vuoksi ba-tiloja pidetään luovuutta, innovatiivisuutta ja luottamusta edistävinä. Tietojen vaihto on luontevaa. Muita ba-tiloja tupakkapaikan lisäksi voivat olla mm. sauna, kahvihuone tai virtuaalinen tila (esim. Facebook). Joskus ennen muinoin ba-tilaa pidettiin työpaikoilla tärkeänä, koska niissä uskottiin hiljaisen tiedon siirtyvän työntekijältä toiselle.

Kuva ba-tilasta on Metodixin sivulta.

Työpaikkani tupakkapaikat ovat olleet erinomaisia ba-tiloja, sillä saunan ja kuntosalin lisäksi niissä tapahtuu sosiaalista verkostoitumista. Ihmiset, jotka muuten eivät työn puitteissa ole tekemisissä toistensa kanssa, tutustuvat toisiinsa ja saavat siten tärkeää tietoa organisaationsa muista yksiköistä ja osastoista. Kumma kyllä, työpaikan tupakkapaikalla puhutaan työasioita. Tupakointi liittää ihmisiä yhteen voimakkaasti, sillä kyse on tavasta, jonka muut tuomitsevat.

Voihan olla, että tällainen tiedonjakaminen ja leviäminen, joka ei ole työnantajan hallittavissa, on vaarallista. Silloinkin kun avoimuus on organisaation keskeisiä arvoja. Jos työpaikastani tulee tupakoimaton, uskon sen koituvan työpaikkani tappioksi.

Torchwood, Burana ja Felden

2011-05-04T11:17:00.003+03:00

Olen sairaslomalla loppuviikon. Vasen nilkkani kieltäytyi yhteistyöstä ja kaksi päivä nilkutin töissä. Pitkittäinen kipu jomotti ja välillä kipu syöksähti niin, että jalka meni alta. Kysyin lääkäriltä, mikä raajojani oikein vaivaa (edellisellä kerralla sormet) ja lääkäri vastasi jotain epämääräistä viitaten fibromyalgiaan. Se kuulemma altistaa kaikelle tällaiselle.

Lääkkeeksi sain Burana 600:sta ja Felden-geeliä. Toipumiseen uskon auttavan myös Torchwoodin kolme kautta, jotka posti toi maanantaina.

Töissä on niin kiire, että minulla ei olisi aikaa olla sieltä poissa.Ehkä juuri siksi töihin meno tuntuu usein hyvin raskaalta ja ahdistavaltakin. Samanlainen suhde minulla on kotitöihin. Siivoamiseen, tiskaamiseen, ruoanlaittoon, paitsi pyykinpesuun. Minä kun haluaisin vain olla.

Kolme taitoesitystä

2011-05-02T23:37:00.001+03:00

Näin tänään kolme taitoesitystä. Ensimmäisessä noin 8-vuotias tyttö ajoi pyörällä kovaa vauhtia. Välillä hän irrotti jalat polkimista. Sehän sujuu. Juju oli kuitenkin käsien ojentaminen sivuille. Kuinka upeasti hän liisikään pyörällään. Kun tyttö tuli kohdalleni, hän väläytti minulle onnellisen ihmisen hymyn.

Toisen taitoesityksen antoi koira. Omistaja päästi koiran irti hihnasta. Koira juoksi ja hyppäsi istumakivelle. Omistaja tuli antoi herkun. Sitten koira juoksi ja hyppäsi toiselle istumakivelle ja omistaja antoi herkkupalan. Ja vielä kolmannen kerran. Koiran riemu ja omistajan ilo säteili pitkään.

Kolmannen taitoesityksen antoivat isä ja poika. He pelasivat sulkapalloa koulun pihalla. Poika ei vielä oikein osannut, isän syötöt eivät osuneet hänen mailaansa. Kunnes lopulta poika sai osuttua sulkapalloon ja lyötyä sen isälleen takaisin. Ilmeisesti sellainen oli vielä harvinaista, sillä se pallo ei osunut isän mailaan.

En tiedä, kuinka kauan tyttö oli harjoitellut ilman käsillä ajoa tai kuinka monta kertaa hän oli kaatunut niin tehdessään. Tai kuinka kauan koira ja omistaja olivat harjoitelleet. Isällä ja pojalla harjoitukset olivat vielä alkuvaiheessa. Jos vain on riittävän paljon tyyniä ilmoja, pojasta (ja isästä) kehittyy taitava sulkiksen pelaaja.

Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nähdä nämä kolme esitystä, joita ei ollut tarkoitettu esitykseksi. Jollain tavalla ne herättivät minut.

Olen elänyt helppoa ja laiskaa elämää, viitsimättä opetella tai oppia uusia taitoja. Tylsääkin tylsempi elämäni saisi uuden taidon opettelemisesta aikamoisen piristysruiskeen. Pitäisi vain keksiä, mitä alkaisin opetella.

Ainakaan valokuvauksen opettelu voisi olla mukavaa. Lähtisin päiväkävelyille, töihin, kauppaan, joka paikkaan, kameran kanssa ja kuvaisin kaikkea mieltäni ja silmääni kiehtovaa.

Ajokorttia minulle ei ole. Ajamisen taidon jätän väliin, mutta kaunista autoa ihailen kyllä sellaisen nähdessäni. Kuvan autoista otin parin vuotta sitten ihmetellessäni niitä Ruoholahden torilla.

Vappumusiikkia

2011-05-01T01:05:00.001+03:00

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen viettänyt vappuaaton yksin kotona. Niin outoa kuin se onkin, halusin olla yksin kotona ja siivota. Hulluus iskee kun sitä vähiten odottaa.

Siivotessani kuuntelin tekemäni Vappu 2007 ja Vappu 2010 –koostelevyt. Hyvä musiikki riittävän lujalla soitettuna tekee siivoamisestakin nautinnon. Ei sentään liikaa, tiskaamaan en ruvennut. Mutta työpöytä on raivattu, pölyt pyyhitty, matot ja lattiat imuroitu ja pesty.

Muun muassa nämä ihanat biisit saivat minut tanssahtelemaan, hymyilemään, unelmoimaan ja muistelemaan:

David Bowie: Let’s Dance
KOM-teatteri: Kalliolle kukkulalle
Kolmas Nainen: Äiti pojastaan pappia toivoi
Gackt: Vanilla
The Renegades: Cadillac
Aki Sirkesalo: Kissanainen
Elvis presley: Heartbreak Hotel
Kauko Röyhkä: Maa on voimaa
Hassisen kone: Rappiolla

HAUSKAA VAPPUA!

Kevyt pääsiäinen?

2011-04-25T19:11:00.008+03:00

Ymmärrän oikein hyvin, miksi pääsiäistä edeltää 40 päivää kestävä paaston aika. Minä en paastonnut, olisi ehkä pitänyt.

Ilman näitä pääsiäismenu ei olisi toteutunut:

7 dl kermaa

300 gr tummaa suklaata

6 dl sokeria

500 gr voita

6 kananmunaa

1 keltuainen

mantelirouhetta

kirsikoita sokeriliemessä (unohtuivat jääkaappiin)

appelsiinimarmeladia
250 gr maitorahkaa

omenahilloa

strösseliä

aivan liian iso lammaspaisti
minttuhyytelöä

valkosipulia runsaasti

kahvia

1,2 kg perunoita

Hyvää oli. Pashan ja norjalaisen suklaakakun otimme mukaan sokraattiseen dialogiin sunnuntaina. Aivan kaikki kerma, voi, suklaa ja sokeri ei siten kertynyt minun tai tyttäreni vyötärölle.

Minttuhyytelöä unohtamatta

2011-04-20T23:38:00.005+03:00

Tänään oli rankka työpäivä kolmine kokouksineen. Jännitin ja stressasin niistä jokaista viime yön. Kun kännykkä herätti klo 06.15, minusta tuntui, etten ole nukkunut kuin pari tuntia. Tiesin sentään, mikä päivä oli ja mitä kello oli. Toisin kuin eräänä yönä vastatessani puhelimeen.

Kotiin palattuani töistä olen nukkunut. Puolinukuksissa katsoin Operaatio Valkyrien. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta kreivin von Stauffenbergistä katsomani dokumentti YLE1:ltä oli paljon jäntevämpi, koskettavampi ja kiinnostavampi. Tai sitten elokuvasta vei terän se, että tiesin tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan.

Huomenna ei ole kokouksia, mutta kiireinen päivä silti edessä. Voisiko sana kiirastorstai viitata myös kiireiseen tosrstaihin? Töiden jälkeen riennän vielä tekemään ostoksia, onhan pääsiäinen ruokajuhla. Pashaa, norjalaista suklaakakkua, lammasta kahvikastikkeella ja valkosipuliperunoilla, unohtamatta minttuhyytelöä. Nam.

Ruoanlaiton ja sen tuloksista nautiskelun lisäksi aion pääsiäisenä lukea loppuun Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian. Vavahduttava teos tähän mennessä. Digiboksin aarteista, television tarjonnasta ja dvd-hyllyni antamista nautin myös – mitä nukkumiselta ehdin.

Sunnuntaina osallistun sokraattiseen dialogiin menestyksestä. Siitä lisää ehkä joskus.

Leppoisaa pääsiäistä!

Taktikointia vai ei

2011-04-18T22:35:00.002+03:00

Viikko sitten oivalsin, että pitäisi äänestää demaria, koska se olisi ainut keino lyödä kiilaa kokoomuksen ja perussuomalaisten vaalivoitolle. Olin aluksi hiljaa ajatukseni kanssa, sillä se hämmensi minua. Olin tiennyt jo edellisistä vaaleista lähtien, ketä tulen äänestämään elämäni loppuun asti. Tai no, eihän sitä tiedä, mutta pidän kovasti Paavo Arhinmäestä poliitikkona.

Keskusteluissa ystävieni kanssa tuli kuin varkain ilmi, että ajatus demarien äänestämisestä oli tullut myös heidän mieleensä, vastoin omia poliittisia näkemyksiä. Aloin etsiä itselleni sopivaa ehdokasta, mutta kukaan ehdokas ei tuntunut mieleiseltä. Tarkistin Äänestä ydinvoima historiaan –sivuilta ehdokkaiden ydinvoimakannan.

Ja siihen kaatui yhteiseloni demarien kanssa. Löysin toki ydinvoimaa vastustavia demariehdokkaita. Mutta SDP:ssä enemmistö kai kannattaa ydinvoimaa. Näin kauhukuvia siitä, kuinka olen äänestyskäyttäytymiseni vuoksi vastuussa vielä yhdestä uudesta ydinvoimalasta.

Vaalikopissa kirjoitin numeron 51. Saman numeron kirjoitti yli 17 000 helsinkiläistä.

Vaaleissa kansa ilmaisi tahtonsa. Perussuomalaisten huikea äänimäärä ja kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi vei viime yönä unen silmistä. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt käyttää kaikki keinot saadakseni ystäväni, heidän ystävänsä ja heidän ystävänsä ja vielä heidän ystävänystävänystävänsä äänestämään demareita. Näyttäisi tulevaisuus hieman valoisammalta, jos SDP olisi ollut suurin puolue. Vaikka hallituspohja olisikin sama kuin millaiseksi se nyt näyttää tulevan.

Silti tiedän, että itse en olisi voinut äänestää toisin. Samalla tavalla sydämestään uskon useimpien ihmisten äänestäneen.

Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

2011-04-12T11:18:00.003+03:00

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

Viimeinen tarkastus on tehty

2011-04-04T14:04:00.002+03:00

Kesäinen kylpyhuoneremontti on nyt saatettu loppuun. Viimeisen tarkastuksen teki Osku, joka eilen tarkasti korkean kaapin, jota voisi kutsua myös pyykkikaapiksi tai siivousainekaapiksi.

Osku saa välillä hurjuuskohtauksia, jolloin se tavoittelee kuuta taivaalta. Päästäkseen lähemmäs kuuta, se hyppii tai ainakin suunnittelee hyppäävänsä kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. Mihin vain, jossa olisi lähempänä taivasta (sisätiloissa). Usein teko jää aikeeksi, mutta ilme on sitäkin hurjempi.

Eilen puuhailin kylppärissä ja olin jättänyt kylppärin kaapin ylemmän osan oven auki. Oskuun iski hurjuus ja uuden kokemuksen kaipuu. Vaivaton, nopea hyppy ja niin oli kissa kaapissa. Ihmetteli, haisteli kodinpuhdistusaineiden putelleja ja asettui makaamaan. Hyvä paikka, ilmeisesti.

Kuvaa en siitä saanut, sillä lähtiessäni hakemaan kameraa Osku tuumasi, että on niitä parempiakin paikkoja ja hyppäsi pois.

Tämän viimeisen tarkastuksen ansiotako lienee se, että pitkään huonosti vetänyt lattiakaivo toimii nyt kuin unelma?

Yleensä Osku ei korkealla viihdy, pois on päästävä heti.

Eniten vihaan rahaa

2011-04-02T12:48:00.001+03:00

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Matkustan junalla

2011-04-01T13:23:00.001+03:00

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.