Lauantaikuume

Höh. Olen kuumeessa, taitaa olla flunssa. Ei tunnu kivalta. Pää ei ole skarpeimmillaan.

Otin hyvät lääkkeet levätäkseni ja parantuakseni levon kautta. Tiesin ennakolta, että ipuprofeiinin ottaminen on riski. Se saattaa piristää ja antaa vaikutelman siitä, että voi paremmin. Juuri niin kävi. Aloin laittaa ruokaa ja sen jälkeen tiskata. Nyt sitten tuntuu, etten jaksa mitään.

Lomaviikko on ollut oikein hyvä. Torstai oli kiireinen Ateneum-vierailuineen, Painonvartijoineen ja Kolmannen naisen keikkoineen. Ateneumista ostin Picasso-pinssin. Siinä lukee: ”Good taste is the enemy of creativity”. Tällä voin hienosti puolustella tyylittömyyttäni ja toisinaan puuttuvaa hyvää makua.

Painonvartijoissa sain avaimenperän, sillä olen laihtunut 10 % siitä, kun aloitin. Hieno tulos, jota oli kiva juhlia Kolmannen Naisen keikalla. Keikka oli parasta Kolmatta Naista, mitä olen nähnyt. Uudet ja vanhat biisit oli lomitettu kivasti. Olisin kuitenkin toivonut enemmän biisejä uudelta levyltä, sillä suoraan sanottuna olen nähnyt Kolmannen Naisen esittävän hittejään lukemattomat kerrat. Uusien biisien mukanaolo sähköisti keikan ja edellytti myös bändiltä aktiivisempaa otetta. Juttelin keikan jälkeen Pesolan Sakarin kanssa ja hän kertoi uusien biisien soittamisen olevan haasteellista. Aivan selkäytimestä ne eivät vielä tule.

Tänään olisi sisareni synttärit. En tiedä, jaksanko mennä sinne, olo on sen verran hutera.

Leopon, liikeri ja tiikoni

”Äiti, tiedätkö, mitä ne japanilaiset ovat tehneet?”
Mielessäni pyörii useita vastauksia, mutta kysyn kuitenkin, että mitä japanilaiset ovat tehneet.
”Ne ovat risteyttäneet leijonan ja leopardin, jälkeläisen nimi on leopon”.
Huokaisemme kumpikin järkyttyneinä.
”Kauheaa”, toteamme yhtä aikaa.
”Äiti, sun pitää kirjoittaa tästä blogissasi!”

Olimme aikaisemmin lukeneet vain leijonan ja tiikerin risteytyksistä Kissaeläimet Felidae –sivustolta. Yritimme keksiä syytä luonnottomien risteytyksien tekemisiin. Uteliaisuus, vastuuttomuus, raha? Onhan eläintarhassa oleva leopon hieno yleisöhoukutin? Todella, risteytyksiä tehdään nimenomaan eläintarhoissa. Korkeasaaren kaltaiset eläintarhat, joille eettisyys ja eläintensuojelu ovat keskeisiä arvoja, taitavat olla vähemmistönä eläintarhojen kirjossa.

Michael Crichton kirjoitti sekä Dinosauruspuistossa että Kadonneessa maailmassa ihmisen ylimielisyydestä ja hybriksestä nimenomaan biologian saralla. Asioita tehdään, koska se on mahdollista, pohtimatta seurauksia. En usko leijonaa ja tiikeriä risteyttävien ajattelevan, minkälainen eläinyksilö jälkeläisestä tulee. Yksineläjä vai laumaeläin? Kuka opettaa liikerin tai tiikonin elämään lajinmukaista elämää?

Väittävät, että nämä risteytykset ovat kauniita. Minusta ne ovat kammottavia. Siksi en laita tähän kuvaa.

Lisää tietoa kissaeläinten risteytyksistä.

Löytöretkeilyä ja uintia

Kävin eilen uimassa pitkästä aikaa ja ensimmäistä kertaa Yrjönkadun uimahallissa sisareni kanssa. Sisareni oli käynyt siellä aikaisemmin joskus kymmenen vuotta sitten. Paikka oli niin hieno kuin valokuvista voi päätellä, mutta se oli myös vanha ja outo. Käyntimme Yrjönkadun uimahallissa oli haparoiva, koska paikka ja sen käytännöt olivat meille kummallekin vieraita.

Otimme pukukopit, jotka osoittautuivat niin pieniksi, että halusin sieltä heti pois. Kiltisti riisuin pukukopin ovi kiinni, vaikka ahtaanpaikankammo vyöryi päälleni. Uimasta tultuani en enää pystynyt pitämään ovea kiinni. Sitä paitsi – kaikkihan siellä olivat alasti. Mitä piiloteltavaa minulla olisi enää voinut olla?

Olin ottanut uimapuvun mukaan ja käytin sitä. En sen takia, että olisin hävennyt vartaloani vaan koska se oli mukana. Tyytyväisyydellä totesin, että viime keväänä ostamani uimapuku oli muuttunut suureksi päälläni. Suurin osa naisista ei käyttänyt uimapukua.

Edellisestä yleisessä uimahallissa käynnistäni oli runsaat kymmenen vuotta. Työpaikkani uima-altaassa olin usein ainut uija. Nyt uijia oli niin paljon, että uiminen sinänsä ei ollut nautinnollista. Väistely, hidastelu ja hitaampien uijien ohittaminen oli stressaavaa. Uimahallin välineistössä oli vesijuoksuliivit. Kokeilin ensimmäistä kertaa vesijuoksua. Opastusta vesijuoksuun en saanut, enkä tiedä, teinkö sen oikein. Ainakaan se ei tuntunut missään siinä tilanteessa eivätkä lihakseni siitä kipeytyneet.

Uimahallin sauna oli hyvä. Lämmin ja tilava. Pesutilasta välittyi uimahallin ikä eikä suihkuja ollut tarpeeksi. Olin ottanut mukaani vain shampoon ja hiushoidon. Nyt tiedän, että mukana olisi pitänyt olla myös suihkugeeli. Olin luullut, että kaikissa uimahalleissa suihkugeeli kuuluu vakiovarusteisiin. Shampoon onnistuin hukkaamaan ennen käyttöä, joten lainasin sisareni shampoota.

Hiustenkuivaajat löysimme vasta pois lähtiessämme. Jo päällysvaatteisiin pukeutuneina emme niitä käyttäneet vaan lähdimme märin hiuksin pois. Vessan sentään löysimme, vaikka aluksi näytti siltä, ettei koko uimahallissa ole vessaa.

Maanantaisin Yrjönkadun uimahallin toinen kerros on kiinni. Sisarellani ja minulla on tarkoitus mennä seuraavan kerran sinne jonain muuna viikonpäivänä, jotta pääsemme tutustumaan myös toiseen kerrokseen.

Löytöretki Yrjönkadun uimahallissa jatkuu.

Syysluettavaa

Olin eilen kirjamessuilla hurmioitumassa. Hyväilin kirojen selkämyksiä, nautiskelin niiden sisällöstä, tutusta tai tuntemattomasta. Kirjamessut sykkivät kävijöiden innostuneisuudessa.

Olin päättänyt ostaa yhden kirjan, antikvariaattimessujen puolelta Agatha Christietä. Toisin kävi. Ostin kirjoja lähes ekstaasissa. Seitsemännen kirjan jälkeen päätin, että nyt riittää. Päätöksen jälkeen hypistelin vielä lukuisia kirjoja ja haaveilin taidekirjasta ”Maailman ihanin tyttö”.

Syysluettavakseni ostin
Stefano Benni : Baol
Jyrki Siukonen : Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria
Agatha Christie: Stylesin tapaus
Agatha Christie : Murha maalaiskylässä
Agatha Christie: Salaperäiset rukinjyvät
Agatha Christie: Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä
Agatha Christie: Bertramin hotellissa ; Vuoksi ja luode.

Ostamani kirjat olivat edullisia, mutta yllätyin antikvariaattien korkeista kirjahinnoista. Olisin mielelläni ostanut myös Waltarin Johannes Angeloksen, Castenedan Kotkan lahjan ja Asimovin Alastoman auringon muutaman mainitakseni, mutta yli 20 euroa tuntui kohtuuttomalta hinnalta.

15-vuotias siskontyttöni oli hyvää seuraa. Hän oli ensimmäistä kirjamessuilla ja ilmeisesti viihtyi oikein hyvin. Niin minäkin.

Poliittinen kasvatus

”Kaikki on keskustapuolueen syytä.” Tähän äitini kommenttiin päättyivät useimmat hiukankin politiikkaa hipovat keskustelut lapsuudessani. Idealistisena alkiolaisena äitini oli hyvin pettynyt keskustapuolueeseen, joka hänen mielestään oli unohtanut Santeri Alkion hyvät opit. Suurimmat katkeruuden hetket liittyivät vuotuisiin verokalentereiden ilmestymiseen. Äitini tutki tarkkaan maanviljelijöiden veroäyrit ja vertasi niitä omiinsa. Miten nekin paljon maata ja metsää omistavat sikatilalliset maksavat vähemmän veroäyrejä kuin mitä hän maksoi pienestä, silloin koulun vahtimestari-keittäjän, palkastaan? MOT: keskustapuolueen syyllisyys oli todistettu. Toinen, lähes yhtä raskauttava todiste, oli järvien rehevöityminen.

1960-luvulla keskustapuolueen syyttäminen kaikesta pahasta ei ollut tapana. Eikä se ollut sitä etenkään Alavudella, jonka asukkaista suurin osa on uskollisia keskustan kannattajia ja äänestäjiä ( yli 51 % edellisissä kunta- ja eduskuntavaaleissa).

Alavutelaisittain tyypillisempää ehkä oli se, että äitini toisinaan varmemmaksi vakuudeksi osallistui poliittiseen keskusteluun kommentilla ”Saatanan sossut”. Tälle demereiden pirullisuudelle hän ei koskaan esittänyt perusteluja. Ehkä se oli vain sanonta, jota toisinaan oli soveliaampaa käyttää keskustelussa.

Nämä lähes irralliset lausahdukset muuttuivat perheessäni vitsiksi enkä usko sen synnyttäneen inhoa keskustaa tai demareita kohtaan. Mutta epäluottamus vallassaolijoita kohtaan jäi.

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli myös Alavudella poliittisen aktiivisuuden aikaan. Kouluneuvostovaaleja pidettiin ja monet nuoret tunnustautuivat taistolaisiksi tai maolaisiksi. Kommunistinen opintopiiri jakoi oppejaan. Olin liian nuori ymmärtääkseni näistä muuta kuin kuilun ihmisten välillä. Yhtäkkiä pahiksia olivatkin kokoomuslaiset. Kysymykseeni kokoomuslaisten ajatusmaailmasta minulle vastattiin, että he kannattavat mm. apartheidia ja olisivat kannattaneet natseja. Etelä-Afrikan harjoittama apartheid oli siihen aikaan pahimpia tietämiäni asioita. Eihän sellaista voi kukaan kannattaa, mutta aloin kuitenkin suhtautua varauksellisesti kokoomuslaisiin. Ymmärtääkseni jotain lainasin Marxin Pääoman. Luin muutaman sivun, mutta ei ymmärrykseni siitä lisääntynyt.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, kuinka tuon ajan voimakas aatemaailmaa värittää ihmisten tapoja käsittää ja arvottaa asioita. Annan esimerkkejä. Kaupallisuus on pahasta. Kaupallisesti menestynyt bändi, ei kai sellainen voi olla hyvä. Agatha Christie kirjoitti vain yläluokan näkökulmasta, siispä hänen kirjansa ovat vain halpaa viihdettä. Viihde on pahasta, koska se ei sivistä ihmistä eikä sisällä yhteiskunnallista ajattelua. Aikakauden keskeisin ajatus taisi kuitenkin olla käsitys yhteisön ylivoimaisuudesta yksilöön verrattuna. Joukossa on voimaa ja yksilön on sopeuduttava ja alistuttava yhteisön edun mukaisesti.

Noin ei enää ajatella. Kaupallisesti menestyneen bändin täytyy olla hyvä, ei kai se muuten menestyisi. Vapaa-aikana hakeudutaan viihteen pariin sankoin joukoin. Ja yksilö on kuningas yksinäisellä saarellaan.

Odotan jo antiteesia.

edit: Miten tällainen virhe pääsi tekstiin, missä ajatukseni olivat. En odota antiteesia vaan synteesiä.

Mieleni minun tekevi

Aloitan tänään viikon loman. En aio matkustaa, enkä tehdä mitään erityistä. Nukun, luen, katson tv:tä ja Supernaturalia, syön kevyesti ja teen pitkiä päiväkävelyjä. Loman odotetuimpia hetkiä ovat Kolmannen Naisen keikka Tavastialla ja sisaren synttärit Halloweenina. Ei hän sille voi mitään, että on syntynyt lokakuun viimeinen päivä.

Loma alkaa perjantain tyyliin Painonvartijoiden tiloissa viikkopunnituksessa ja tietoiskussa. Tänään aiheena on unen määrä. Toivottavasti pysyn hereillä. Tiedän, mitä liian vähäinen nukkuminen tekee painon vartioinnille. Olen tiennyt sen vuosia. Näläntunteen kontrolli heikkenee väsyneenä. Väsyneenä en jaksa ajatella, mitä syön. Makeaa tekee mieli enemmän kuin olisi hyväksi. Väsyneenä syön pysyäkseni hereillä. Toki silloinkin näkkileipä vähärasvaisella juustolla ja tomaatilla maistuu, mutta sen lisäksi olisi kiva saada vielä jotain.

Tällä viikolla olen antanut väsymykselle periksi. Olen syönyt suklaata ja muuta hyvää. En usko vaa'an lukeman kertovan tänään laihtumisesta. Onneksi ainut laihtumisen aikatauluni on tavoite viiden vuoden aikana oppia terveelliset ruokatottumukset.

Huomenna tai sunnuntaina menen kirjamessuille, tai sitten molempina päivinä. Hyvä loma tiedossa.

En pelaa enää

Kissa alkaa peseytyä, kun on hämillään tai ei tiedä, mitä tekisi.


Minä en ala peseytyä, minä pelaan Bubblesia. Kaivatesssani hengähdystaukoa, ollessani ahdistunut ja epätietoinen. Kun on kyllästyttänyt enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää.

En pelaa enää. En ole päättänyt ryhdistäytyä ja lopettaa ajan haaskaamisen Bubblesin pelaamiseen. En pelaa, koska pelaamani Bubblesin linkki ei enää toimi.

Googletin Bubblesia ja toki tästä suositusta pelistä on useita versioita netissä. Versioita, joita en osaa pelata. Tai osaan, mutta en ole yhtä hyvä, koska pallot liikkuvat eri tavoin ja tyssäävät matkansa kesken kaiken. Rentoutumisen ja viihtymisen sijaan nämä toiset versiot hermostuttavat ja stressaavat. Sellaisia en ryhdy pelaamaan.

Olen voinut käyttää aikaa Crichtonin dinosauruskirjoihin ja Supernaturaliin, koska Bubbles ei ole toiminut pariin viikkoon. Kaikki nämä ovat tyydyttäneet samaa tarvetta päästä arjesta ja jopa elämästäni jonnekin muualle. Tämä ilmeisen suuri tarve saattaa johtua unen vähyydestä. En jaksa keskittyä mihinkään olennaiseen. En myöskään pysty nukkumaan, yössä korkeintaan viisi tuntia ja puolisen tunnin päikkärit päälle.

Olen hereillä, mutta en silti ole.

Eskapismia

Eskapismi viihteen muodossa on vienyt aikani parin viikon ajan. Ensin luin Michael Crichtonin Dinosauruspuiston, joka on jännittävämpi kuin elokuvaversio Jurassic Park. Nautin suuresti seikkailusta dinosaurusten kanssa. En voinut vastustaa kiusausta jatkaa eskapismiretkeäni dinosaurusten kanssa, joten Dinosauruspuiston jälkeen aloitin lukemaan Crichtonin Kadonnutta maailmaa. Jatko-osa ei ollut yhtä toimiva suorastaan tylsien tieteen kehitystä ja sitä pilkkaavien saarnojen vuoksi. Aivan kuin Crichton olisi halunnut sanoutua irti maailmasta, jossa hän eli. Dinosauruspuistossa saarnattiin myös, mutta hienovaraisemmin, paremmin tarinaan upottaen.

Dinosaurukset eivät riittäneet eskapismin tarvettani tyydyttämään. Yliluonnollinen elementti puuttui. Sen sain Supernaturalista, jonka ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ostin viime viikolla. Katsoin yksin ensimmäiset kymmenen osaa. Pelkäsin, jännitin ja osan katsoin peiton kulman takaa. Ilmeisesti olin aloittanut Supernaturalin katsomisen tv:stä vasta toisesta tuotantokaudesta, sillä en ollut nähnyt jaksoja aikaisemmin.

Tein saman tempun kuin äitini, joka pyysi sisareni ja minut katsomaan kanssaan pelottavaa kauhuelokuvaa hirvittävästä kummitushevosesta. Elokuvan jälkeen kesti pitkään ennen kuin pystyin liikkumaan ulkona pimeällä niin etten pelännyt hevosen hyökkäävän kimppuuni. Asuimme vielä Niinimaalla, jossa pimeyttä riitti öiseen aikaan ainoastaan tähtien ja täydenkuun tarjotessa valoa. Pyysin tyttäreni seurakseni katsomaan Supernaturalia. Kummallista oli, että Supernaturalin jaksot muuttuivat heti vähemmän pelottaviksi ja huumorin osuus kasvoi katsoessani sitä tyttäreni kanssa.

Supernatural on outo sarja ja pidän siitä kovasti sen vuoksi. Ei mitään tekemistä arjen eikä todellisuuden kanssa. Oivallista katsottavaa eskapismin tarpeeseen.

Korvakoruidentiteetti

Tyttäreni rakastaa korvakoruja. Vuosien ajan hän on pyytänyt lahjaksi tai tuliaisiksi korvakorut. Ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet hänelle niitä ja lahjaksi antaneet mm. Kap-kaupungista, Berliinistä, Ateenasta, Pietarista, Krakovasta, Lontoosta, Trondheimista, New Yorkista ja Thaimaasta. Hän on myös ostanut niitä itse. Hänen korvakorukokoelmansa on saanut myös minut haaveilemaan. Jospa joskus laittaisin minäkin reiät korviini.

Ilahduin siitä, että tyttäreni antoi minulle synttärilahjaksi reiät korviin ja harjoituskorvakorut. Tänään tuli kolme viikkoa korvieni rei’ittämisestä ja sain ottaa ne pois. Ne olivat niin tiukassa, että tarvitsin tyttäreni apua niiden poisottamiseen. Otti kipeää. Äiti sanoi aikoinaan harjatessaan hiuksiamme, että naisen täytyy kärsiä kauneuden takia. Kärsin vielä toisenkin kerran laittaessani uudet korvakoruni.

Lauantaina kävin korvakoruostoksilla tai oikeastaan vasta kiertelin ja katselin. Mietin, minkälaisen korvakoruidentiteetin haluan. Miellynkö raskaisiin näyttäviin koruihin vai pidänkö enemmän ohuista renkaista tai nauhakoruista? Päätin, että korvakoruidentiteettini saa kehittyä rauhassa. Ostan sellaiset, jotka sillä hetkellä miellyttävät. Ensimmäiset ostamani ovat ohuet renkaat, joissa on violetti pyramidin muotoinen lasipala. Seuraavat ovat sitten jotain muuta.

Pidän tästä naisellisesta lisästä minussa. Näytän kuulemma huolitellummalta. Se lienee tarpeen, koska huoliteltu ulkonäkö ja minä olemme melko etäisessä suhteessa toisiimme. Hiukseni ovat aina haluamallaan tavalla. Ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Sopii minulle, kunhan värit toimivat hyvin yhdessä.

Eräs matka

Helmikuussa 1989 lähdimme junalla Kuopioon viiden ihmisen porukalla. Sisareni oli aloittanut siellä opintonsa syksyllä ja tämä oli eka kerta kun matkasimme katsomaan hänen kuopiolaista elämäänsä. Yöjunassa oli tunnelmaa ja Kuopiossa meitä odottivat kolmen aikaan yöllä lumikinokset, pakkanen ja sisareni. Majoittauduimme sisaren pieneen opiskelukämppään, nukkumispaikat löytyivät eteisen lattialta.


Tuliaisiksi veimme Kolmannen Naisen juuri ilmestyneen levyn Hikiset siivut. Itsestään selvä valinta, täytyihän sisarelle viedä keskelle Savoa jotain tuttua, alavutelaista. Kuuntelimme levyä kämpillä viettämämme ajat. Jos se ois helppoo ja Äiti pojastaan pappia toivoi tuntuivat vetoavan muihin kuulijoihin. Minä olisin jaksanut kuunnella yhä uudestaan kappaletta Sylistäsi heräsin.

Kappaleen sanat avasivat minulle uuden näkökulman. Ihanko totta joku voi parisuhteessa kehottaa toista pitämään unelmista kiinni, vaikka sitten parisuhteen hinnalla? Kuunnellessani katselin kihlattuani ja tajusin, ettei hän koskaan ajattelisi niin.

Kolmannen Naisen vaiheita olin seurannut ensimmäisestä R.A.S.A.:n Aulavan keikasta lähtien kesällä 1980. Iloitsin muiden tavoin bändin menestyksestä rockin SM-kisoissa vuonna 1984. Kolmas Nainen Tavastialla toukokuussa 1986 tahditti ensitreffejäni tulevan aviomieheni kanssa ja ensimmäistä yhteistä Provinnsirockkia samaisena kesänä. Mutta vasta Hikiset siivut –levy teki Kolmannesta Naisesta minulle tärkeimmän kotimaisen bändin.

Elämääni tahdittivat monet Kolmannen Naisen kappaleet. Kun olin aviomieheni pahoinpitelemänä odottamassa lääkärille pääsyä, alkoi radiossa soida En oo kuullut mitään. Niinpä. Olin huutanut apua, eikä kukaan tullut soittamaan ovikelloa ja kysymään mikä on hätänä. Olivat toki kuulleet.

Uutisen Kolmannen Naisen hajoamisesta kuulin radiosta ollessani vanhempieni luona Alavudella. Uutisen jälkeen alkoi Tästä asti aikaa soida, josta tyttäreni korviin tarttui kertosäe mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Isäni paheksui kovin nelivuotiasta tytärtäni, jonka laulamana sanat kuulostivat sopimattomilta.

Nyt Kolmannelta Naiselta on ilmestynyt uusi levy Sydänääniä. Ostin sen heti tunteakseni biisit Tavastian keikalla lokakuun lopulla. En tiedä vielä, mitä ajatella uudesta levystä. Kolmas Nainen kuulostaa siinä erilaiselta ja silti niin samalta. Kolmas Nainen on nimenomaan live-bändi. Siksi luotan uuden levyn loksahtavan paikoilleen vasta keikalla. Kiitos sisarelleni, joka osti minulle lipun Tavastialle!

Äidin rooli

Viisaita neuvoja haluan kuulla, mutta mistä tiedän, että neuvo on viisas? Viisaalta tuntuu neuvo: Älä murehdi. Voiko olla murehtimatta, kun toinen toistaan hurjemmat kauhukuvat nousevat päähän? Mitä hyötyä murehtimisestani on? Ei asiat sillä paremmaksi muutu, varsinkin kun ei ole minun elämästäni kyse. Viisasta neuvoa on vaikea noudattaa. Murehtiminen pitää minut hereillä, valvottaa yöt. Sydän on raskas.

Torjuakseni murehtimista kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv-sarjoja ja elokuvia. Puuhastelen kaikenlaista, järjestelen papereita ja elämääni. Eskapismia ja kaaoksen torjuntaa. Murehtiminen on kaaoksen pelkoa. Pelkoa siitä, että asiat karkaavat käsistä niin, ettei niille mitään enää mahda. Tosin en minä nytkään niille mitään voi. Toivon voivani olla edes avuksi ja tueksi tarvittaessa, siinä äidin rooli.

Se onkin päiväkirja

En tiedä, miten näin pääsi tapahtumaan. Koko illan olen käynyt läpi taloudellista tilannettani. Minulla on ollut vuosia tapana tilastoida kaikki menoni ja laskuni. Täydellinen tilastoni ei ole. Kadotan kuitteja ja unohdan merkitä kuitittomat ostokset, mutta näin olen aika hyvin perillä siitä, mihin rahani oikein häviävät. Pystyn myös aika hyvin arvioimaan, miten paljon tarvitsen menoihini esim. vuodessa.

Menoistani merkitsen päivänmäärän, maksutavan, laadun, luokan, hinnan ja erikseen vielä tiedon siitä, jos ostin velaksi. Esimerkiksi ruoka kuuluu luokkaan ravinto, olut luokkaan hupi jne. Olutmenoista olen toisinaan (silloin kun olen muistanut) merkinnyt myös, missä seurassa tai tilaisuudessa olen olutta nauttinut.

Näin ”kuitit”-tilastosta on tullut jonkinlainen päiväkirjani. Tänään tein kuukausiyhteenvedot huhtikuusta syyskuuhun. Synnyttikö se mielessäni huolestumista taloudellisesta tilanteesta? No ei, vaikka menoni taitavat olla useimmiten suuremmat kuin tuloni.

Sen sijaan melankolia ja nostalgia, omituinen kaiho ja surumielisyys, hiipivät mieleeni ja valtasivat sen. Enkä ymmärrä miksi. Minähän selvisin kaikesta: ylioppilasjuhlista, surusta ja tuskasta, tyttären englantilaisen poikaystävän vierailusta. Viime aikoina kaikki on tuntunut menevän paremmin. Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän. Olen motivoituneempi työssäni kuin aikoihin, olen onnistuneesti muuttanut ruokatottumuksiani ja laihtunut, elämä tuntuu mukavalta.


Ehkä kyse on irtipäästämisestä. Mennyt on menneisyyttä ja sen tajuamiseen tarvitsen välillä melankoliaa ja nostalgiaa. Aikani niissä kieriskeltyäni voin nousta ylös ja huokaista helpotuksesta ja todeta tyytyväisenä ettei mennyt koskaan palaa.

Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään

Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.

Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.

Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.

Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.

Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.

Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.

Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.

Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.

Tiedonjanoa ja mielikuvitusta

Niinimaan koulun kirjastossa oli lapsuuteni tärkein ja rakkain kirja. Luin ja selasin sen yhä uudelleen. Kyseessä on WSOY:n kustantama Kompassi: nuorten tietokuvasto vuodelta 1959. Kannessa kerrotaan kirjassa olevan 430 värikuvaa, mutta ei kirjan kiehtovuus perustunut pelkästään kuviin. Teoksen 48 artikkeleista suosikkejani olivat
Marco Polo Kiinassa
Meren aarrekammiosta
Maapallomme maailmankaikkeuden osana
Ihmissuvun aamu
Muinaisaikojen eläinmaailmasta
Marie Curien tarina
Käärmeet – äänettömät murhamiehet
Avaruuden kiertolaiset
Jalokivet
Kreetan labyrintti.

Olin tiedonhaluinen lapsi ja nämä artikkelit osittain tyydyttivät uteliaisuuttani ja osittain loivat lisää kysymyksiä. Tähdistä, avaruudesta ja pyrstötähdistä lukeminen saivat minut haaveilemaan astronomin urasta. Vakavissani harkitsin paleontologiksi ryhtymistä, sillä rakastin dinosauruksia. Olisin halunnut tietää niistä paljon enemmän ja kuvittelin itseni loistavaksi dinosaurustutkijaksi, joka tekee sensaatiomaisia löytöjä.

Käärmeet kiehtoivat minua ja luin niistä kaiken, mitä käsiini sain. Eläinten maailma –kirjasarjan käärmeitä käsittelevän osan osasin ulkoa. Käärmeet kiehtoivat, koska ne olivat kauniita, salaperäisiä ja vaarallisia. Niinimaalla oli kyykäärmeitä, joita varsinkin kissanpennut ihmettelivät kovasti. Kerran meillä oli lemmikkinä kyykäärme, kerron sen tarinan ehkä joskus. Salaperäisyyden vuoksi myös merten syvyydet kiehtoivat. Ihmettelin artikkelin kuvitusta, etenkin syvänmeren kalojen valoelimiä. Minusta oli ihmeellistä, että kaloilla oli omat lamput mukanaan aina.

Vaikka Marie Curie oli naisesikuvani, fyysikoksi ja kemian tutkijaksi en koskaan halunnut. Maria Curiessa kiehtoi hänen elämäntarinansa, ponnistelunsa päämäärien saavuttamiseksi ja työn tekeminen yhdessä rakastetun Pierren kanssa.
Kompassi on edelleen minulle rakas. Enää se ei ole väline tiedonjanon ja mielikuvituksen tarpeiden tyydytykseen. Sen sijaan se toimii nostalgisena matkana lapsuuteen ja se auttaa ymmärtämään, miten minusta tuli minä. Kirjan ansiosta minulle ei enää riittänyt pelkästään se, mitä lähiympäristöni minulle kertoi. Tiesin, että maailma oli paljon enemmän ja halusin tietää siitä kaiken.

Siksi lähdin opiskelemaan historiaa. Koin suunnattoman pettymyksen, kun tajusin, etten millään voi tietää kaikesta kaikkea.

Paha eduskunta

”Enää en äänestä. Näkeehän sen, minkälaisia roistoja ne poliitikot ovat. En halua antaa tukeani niin korruptoituneelle systeemille, joka vain ylläpitää roistoja”.

Olen kuullut tuollaisia kommentteja useitakin viime aikoina. Ihmettelen logiikkaa, jonka mukaan äänestämättä jättäminen korjaa tilanteen paremmaksi. Ihmettelen myös sitä lyhytmuistisuutta. Kukahan ne konnamaiset poliitikot on sinne eduskuntaan äänestänyt? Sinä ja minä, kaikki me, jotka kävimme äänestämässä. Mutta myös kaikki ne, jotka eivät äänestäneet. Jättämällä äänestämisen muille he hiljaisesti hyväksyvät sen, että eduskuntaan valitaan kansanedustajia, jotka eivät heidän asioitaan todennäköisesti aja. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen eduskunta meillä olisi, jos äänestysprosentti olisi korkeampi.

”Onneksi eduskunnassa on yksi hyvä tyyppi, joka pitää meidän, kansan, puolta eduskuntaa vastaan”. ”On se hyvä, että Niinistö laittaa eduskunnan kuriin”. Näinkin olen kuullut sanottavan.

Miten näin epädemokraattiset ajatukset syntyvät? Ei ole puhemiehen tehtävä puolustaa kansaa eduskuntaa vastaan. Eduskunta edustaa kansaa, elämme edustuksellisessa demokratiassa. Jos eduskunnan koostumus ei miellytä, siihen voi vaikuttaa seuraavissa vaaleissa. Ei ole mikään pakko äänestää aina niitä samoja poliitikkoja eduskuntaan.

Ajatus pahasta eduskunnasta ilmentää demokratian alennustilaa. Onko demokratialle olemassa vaihtoehtoja? Haluaisivatko ihmiset luopua äänioikeudestaan? Muutetaanko järjestelmä niin, että kansanedustajat valittaisiin arvalla? Jokainen kansanedustaja olisi vain yhden kauden edustajana? Toimisiko tällainen järjestelmä? Lisäisikö se demokratiaa? Olisiko meillä silloin hyvä eduskunta?

Kyllä me leikittiin

Elämä sisarusparvessa ei ollut pelkkää tappelua vaikka edellisestä postauksesta saattaisi hätäisesti niin päätellä. Keskeisimpiä leikkejämme olivat "Ravintolassa istuminen", "Kauppa" ja "Merenpohjan elämää".

Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.

Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.

Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.

Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?

Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.

Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.

Olin tappelija

Heti aamusta olin ärtyisä. Kiroilutti. Kun ystäväni aamupäivällä soitti, oli jokaisessa lauseessani jokin kirosana. Pidän kiroilusta, mutta kiroilen vain poikkeustilanteissa. Päivän mittaan rauhoituin ja ärtyisyys muuttui tehokkaaksi toimintakyvyksi, jota kiireisessä päivässä tarvitsin.

Kiroilu on hyvä tapa purkaa turhaumia ja aggressioita ja se antaa voimaa. Lapsuudessani kiroiluun ei kovasti kiinnitetty huomioita. Ehkä siksi opin vain perisuomalaisia kirosanoja kuten ’perkele’, ’saatana’, jumalauta’ ja ’hitto’. Sitä v-alkuista sanaa ei lähiympäristössäni käytetty kirosanana ja siksi opin sen käytön vasta aikuisena. Äitini kiroili usein kotitöitä tehdessään. Hän ei kovaan ääneen huutanut kirosanoja. Sen sijaan hän sihisi. Opin häneltä, että siivoaminen sujuu oikein hyvin kirosanoja huudellen. Opin kiroilemaan hiljaa ja mielessäni tyttäreni huomautettua siitä. Hänen puuttumisensa kiroiluuni tuntui sananvapausloukkaukselta, jonka jälkeen siivoaminen tuntui tahmealta työltä.

Vihan ja aggression purkamiseen kiroilu on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin väkivalta. Tämän oppiminen vei minulta monta vuotta. Olin lapsena kova tappelemaan. Lapsuudessani sisarteni kanssa hoidimme kaikki erimielisyytemme hyökkäämällä toistemme kimppuun. Revimme hiuksista, purimme, raavimme ja löimme toisiamme. Tappeluissa emme käyttäneet muita aseita kuin kehoamme, mutta uhkasimme toisiamme jopa puukoilla, puuhaloilla ja - hämähäkeillä. Sen verran meillä oli järkeä, että emme uhkauksia toteuttaneet.

Tytöt ovat niin rauhallisia ja lempeitä lapsia. Leikkivät vain nukeilla ja koettavat olla kilttejä.

Sain tappelijan maineen. Ensimmäisellä luokalla isot pojat yllyttivät luokkani ainoan pojan kimppuuni vain nähdäkseen tytön tappelevan. Yllätyin ja suutuin pojan hyökkäyksestä. Tappelin tosissani , purin ja kynsin, minkä ehdin. Opettajani, nuori nainen, tuli lopettamaan tappelun. Nähdessään kynsieni jäljet pojan kasvoissa hän päätti rangaista minua tappelusta. Nöyryyttävästi hän leikkasi kynteni. Poikaa ei rangaistu mitenkään. Janosin kostoa ja tappelin tämän pojan kanssa vuosien mittaan muutaman kerran.

Vielä oppikoulun aloitin tappelijana. Hyvin nopeasti sain huomata, ettei sitä katsottu hyvällä, että tyttö käyttää asioiden selvittelyyn nyrkkejä. Opettelin toisen tavan reagoida asioihin. Tai oikeastaan se tuli luonnostaan ujouteni saattelemana. En reagoinut mitenkään ja lopulta en kuullut enkä nähnyt, kuinka minua kiusattiin. Myöhemmin aikuisena kouluaikaa muistellessani tajusin, että minua pidettiin outona ja omituisena ja siksi minua kiusattiin.

Edelleenkin tilanteessa, jonka koen kiusalliseksi ja hyökkääväksi, ensimmäinen reaktioni on tulla mykäksi. Sanat löydän usein jälkikäteen, eivätkä ne silloin auta. Mutta riittävästi ärsytettynä olen aikamoinen verbaalikko. Joskus kesken riidan huomaan ajattelevani, että olipa tuokin loistavasti analysoitu ja ilmaistu ja toivon osaavani aina ilmaista itseäni yhtä hyvin.

Uusia haasteita

Tulen aika hyvin toimeen teknologian kanssa. Kaikki alkoi kai kelanauhurista, jonka isäni osti joskus 60-luvun loppupuolella. Hän halusi käyttää sitä englanninkielen opetuksessa, mutta me tyttäret opimme hyvin nopeasti nauhoittamaan kielituntien päälle musiikkia. Minulle mahdollisuus tallentaa musiikkia merkitsi ehkä enemmän kuin sisarilleni, koska hyvin nopeasti opin kaikki kelanauhurin metkut. Ongelmatilanteissa minulta kysyttiin neuvoa. Opin, että koneista selviää, kun vaan ryhtyy toimeen.

Tästä asenteesta on ollut hyötyä asentaessani tietokoneita, televisioita, digibokseja ja kotiteattereita – omaan käyttöön tietenkin. Eikä niitä kukaan puolestani olisi tehnytkään. Puhelimien mp3-soittimista olen kirjoittanut pari kertaa. Synttärilahjaksi sain uuden haasteen: iPodin.

Olin kuullut usealta taholta, että iPodiin voi ladata musiikkia vain yhdeltä koneelta. Jos iPodin kytkee toiseen tietokoneeseen, katoavat aikaisemmin tallennetut musiikkitiedostot. Sain myös päinvastaista informaatiota.

Vei viikon, ennen kuin uskalsin yrittää musiikin lisäämistä iPodilleni. Pelkäsin, että menetän paljon ihanaa musiikkia, jota laitteeseen oli valmiiksi ladattu. Niin ei käynyt, sillä iPodissani oli valmiiksi laitettu asetus, jolla valtuutetaan iTunesin sallimaan iPod nanon hallitsemisen käsin. Innoissani latasin miltei kaiken musiikin, jota Windows media playerissä oli.

Melkein kaiken. IPod nano ei tue WMA-äänitiedostoja. Siinä muodossa minulla on media playerissä monet rakkaimmista levyistä ja kappaleista, mm. David Bowien Hunky Dory. Näistä eri tiedostomuodoista en ymmärrä mitään. En tajua, miksi juuri Hunky Dory on WMA-muodossa kaikkien muiden Bowien albumien ollessa mp3-muodossa. Onneksi kyse ei ole ylitsepääsemättömästä vaikeudesta vaan ainoastaan haasteesta ja uuden oppimisesta. IPodin ohjeessa sanotaan, että iTunesin avulla tiedostomuodon voi muuttaa iPodille sopivaan muotoon.

Seuraavaksi siis iTunesina opiskelemaan.

Yksi niistä

Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.

Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.

Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.

Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.

Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.

Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.

Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.