On lupa odottaa kirjalta paljon, kun kirjan takakannessa lukee London Sunday Timesin suositus:” Hehkuvan jännittävä – sykkii painostavaa tunnelmaa. On vaikea kuvitella nautittavampaa thrilleriä.” Tosin en ostanut kirpparilta Robert Harrisin kirjaa Pompeji takakannen suosituksen perusteella, vaan koska minua kiinnostavat antiikki, Vesuviuksen purkaus ja Pompejin viimeiset päivät vuonna 79.
Lähtökohta kirjassa on hyvä. Aquarius Marcus Attilius on huolissaan akvedukti Aqua Augustan toiminnasta. Nerokasta tarkastella tulivuoren purkausta veden kautta!
Teos alkaa kaksi päivää ennen Vesuviuksen purkausta. Maa vavahtelee, täysikuu lähestyy, vesi maistuu rikiltä eivätkä tuulet viilennä piinaavassa helteessä. Kukaan ei aavista, mitä on tulossa. Tarina etenee hitaasti. Thrilleriä teoksessa onkin lukijan piina odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Siksi kirjaa lukiessa minulle syntyi vaikutelma, että kirjailijalle on annettu käsky kirjoittaa tietty määrä sivuja, vaikka sisältöä ei niin pitkälle riittäisikään. Niinpä kirjassa on kohtauksia ja henkilöitä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin tai syvennä henkilökuvausta. Yksi tällainen on Numerius Popidius Ampliatuksen järjestämät pidot Vulcanuksen kunniaksi.
Ehkä minä nämä antaisin anteeksi, mutta kirjan tapa kertoa hyvin vastenmielisiä asioita (mm. orjan syöttäminen mureenoille ja edellä mainitut pidot) yhdistettynä alatyyliseen ja karkeaan kielenkäyttöön saivat minut inhoamaan kirjaa. Eikä hyvää kuvaa antanut sekään, että kirjassa vilautetaan keskisormea. Sekö oli tapana Rooman valtakunnassa vuonna 79? Moni muukin kohtaus sai minut epäilemään, että kirjailija on suoraviivaisesti vienyt nykyistä elämäntapaa antiikin Roomaan.
Teoksen päähenkilö Marcus Attilius on todellinen supermies. Hän tekee kaiken, minkä lupaa ja on älykkö. Kirjan runsaan kolmen vuorokauden aikana hän nukkuu kaksi kertaa, syö muutaman kerran, kiipeää Vesuviuksen huipulle ja vaeltaa Pompeijiin tuhkakivisateessa etsimään rakastettuaan. Silti häneenkin liittyen kirjassa on todella inhottava kuvaus hänen vaimonsa kuolemasta kolmisen vuotta sitten – ja täysin turhaan. Minulle olisi aivan hyvin riittänyt tieto vaimon kuolemasta.
Kirjassa on myös paljon hyvää. Roomalaisten rakentamien akveduktien esittely saa haukkomaan henkeään. Akveduktien ansiosta taloihin tuli sisälle lämmin ja kylmä vesi, käytössä oli vesivessa ja hyvin toimiva viemäröintijärjestelmä. Puhtauden merkitystä Rooman valtakunnassa korostavat myös kyplylät, joita kirjassa kuvataan ansiokkaasti. Ilmeistä onkin, että kirjailija on perehtynyt Rooman historiaan, Pompejiin ja Vesuviuksen purkaukseen.
Kun kirjassa vihdoin päästään purkauspäivään, kirjan teksti paranee huomattavasti. Kieli on jäntevää ja kerronta etenee mukaansatempaavasti. Teksti säilyy hyvin osoittelevana. Ikävän ihmisen kuolema kuvataan vastenmielisen yksinkohtaisesti kun taas Plinius vanhemman kuoleman kuvaus on hienostunut.
Vesuviuksen purkauksesta sain kirjasta lukea yksityiskohtia, joista ei minulla ollut aavistustakaan. Hohkakiven sataminen niin, että laivat eivät pysty liikkumaan Napolilahdella, yllätti minut. Jonkin aikaa jopa luulin, että tämä hohkakivien sade oli se, joka teki Pompejista kuuluisan. Sen teki kuitenkin vasta kuumasta kaasusta, tuhkasta ja kivestä muodostunut purkauspilvi.
Lukiessani Pompejia päätin viedä kirjan heti luettuani kirjaston kierrätyshyllyyn. En katselisi enää hetkeäkään kirjaa, joka onnistuu inhottamaan niin paljon. En kuitenkaan tee niin. Säilytän sen kirjahyllyssäni, ainakin jonkin aikaa. Jos vaikka joskus haluaisin palata kuvauksiin akvedukteista tai Vesuviuksen purkauksesta. Ja nyt tiedän olla lukematta uudestaan kirjan joitakin kohtauksia.