26. joulukuuta 2013

Muistilista ensi joulua varten

Jää lomalle viikkoa ennen jouluaattoa eli 18.12. olisi ensimmäinen lomapäivä. Viikon aikana ehdin tehdä joulusiivot ja koristella kodin ilman stressiä. Osta uusi pölyimuri. Mieluummin ennen joulua. Oikeastaan pikapuoliin.

Tytär koristeli kuusen.
Älä stressaa ja uuvuta itseäsi töissä ennen joululomaa niin, että et pysty iloitsemaan alkavasta lomasta. Tänä vuonna joululoma alkoi kesken työnteon, yhtäkkiä. Siirtymä työelämästä lomanviettoon ja jouluvalmisteluihin ei uupuuneena oikein suju. Opettele rentoutumaan. Opettele sanomaan Kiitos ei, kun sinulle tarjotaan lisää mielenkiintoisia töitä!

Suunnittele uusi menu. Tänä vuonna jouluruoat pettivät minut. Tilaamani peruna-, porkkana- ja lanttulaatikot olivat pahoja! Sienisalaatti muuttui kitkerän makuiseksi jo joulupäivänä! Tekemäni täytetyt paprikat olivat onneksi maukkaita. Muista, että broileria vegetaristille on todella maukasta!

Joulupöytä näyttää paremmalta ilman jouluruokia :)

Pidä huoli, ettei perheestäsi kukaan sairastu jouluksi. Tämä joulu oli hiljainen, sillä flunssa vei tyttäreltäni äänen. Vain kirjoittamalla toteutettu keskustelu jää kauas puheen elävyydestä.

Ja vielä toive joulupukille tai kenelle vain, joka asiaan voisi vaikuttaa: joulua olisi ihanaa viettää suvun kanssa. Hei siskot ja vanhemmat, tulkaa ensi jouluna meille! Vaihdetaan hätäinen aattoaamun joulupuuro leppoisaan yhdessäoloon aattoiltana tai joulupäivänä! Minulle yhdessäolo suvun/perheen kanssa antaa voimaa, uupuneenakin.

Tänä vuonna lauloimme myös Beatlesiä!


Onneksi on edes perinteiset joululaulajaiset, jolloin kokoonnumme sisareni kauniiseen kotiin laulamaan rakkaat ja tutut ja vähemmän tutut joululaulut.







Lahjat? Pidän siitä, että keskittyneesti ajattelen minulle rakasta ihmistä ja pohdin, millä häntä tänä jouluna ilahduttaisin. Paketoin lahjan ajatellen lahjan saajaa. Valitsen paperin, lahjanarun ja pakettikortin huolella. Kierrätän vanhoja lahjapapereita ja -naruja, joskus ostan uusia. Eli kyllä, hanki lahjat myös ensi vuonna. Tee valokuvakalenteri isälle ja äidille ja siihen liittyen: ota ensi vuonna paljon hyviä kuvia!

Lahjoja tyttärelle (enimmäkseen) ja minulle (muutama).

Joululahjoja on myös kiva saada. 

16. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 6: maanantai

Tänään oli viimeinen maanantai töissä tänä vuonna. Sen kunniaksi sitaatti Mika Waltarilta. Komisario Palmun erehdyksessä Waltari kirjoittaa lakonisesti maanantaista:

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.
Oli syksyinen maanantaiaamu, Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.



8. joulukuuta 2013

Juhlia ja valokuvia


Sukuni sai uuden ylioppilaan torstaina.
Juhlimme perjantaina.
Lauantaina olin töissä.

Ylioppilasjuhlissa tyttäreni ja minä otimme noin 700 valokuvaa. Kuvien läpikäyminen, poistaminen, muokkaaminen ja järjestäminen vie aikaa. Viimeksi kun suvullani oli isot juhlat kävin läpi kolmella kameralla otetut kuvat. Nyt kuvasimme vain kahdella kameralla, joten urakka on siinä mielessä helpompi ja helpottuu koko ajan. Käsiteltäviä kuvia on tällä hetkellä 313.

Kuvien käsittely on välillä uuvuttavaa, mutta enimmäkseen se tuottaa suurta iloa.

Ps. Seuraava joulukalenteri ilmestyy, kun on sen aika.

5. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 5: Bowie/Crosby

Väsymys lienee toinen nimeni. Joulu tuntuu tulevan liian pian. Ihmettelen vain, koska olen riittävän virkeä joulutaian tekemiseen. Onneksi vielä ei ole hirveä kiire.

Joulu tulee liian hitaasti. Olisinpa jo joululomalla nautiskelemassa levosta, kauniista kodista, hyvästä seurasta ja siitä, että voi vain olla!

Joulua odotellessa Bing Crosby ja David Bowie vuodelta 1977 Peace on Earth/Little Drummer Boy.
- I'm not as young as I look, toteaa Bowie jutustellessaan Crosbyn kanssa :)



Peace on Earth/Little Drummer Boy Wikipediassa.

Tämä Bing Crosby show näytettiin telkkarissa, varmaan juuri jouluna 1977. Ai että tuntui hyvältä katsella David Bowieta ja kuulla hänen lauluaan.

4. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 4: tonttu

Jotkut kirjat ovar rakkaampia kuin toiset. Suuren tarukirjan olen lukenut lukemattomia (!) kertoja.
Tietokirjana sen artikkelit ovat oivallisia johdantoja mihin asiaan tahansa. Joskus vain selailen kirjaa, sillä kuvituksena on taideteoksia kautta aikojen.

Otteita Suuren tarukirjan artikkelista Joulutonttu

Joulutonttu suoritti esiinmarssinsa Ruotsissa vuonna 1851, jolloin Kilian Zoll piirsi ensimmäisen aitoruotsalaisen tontun sarkapuvussa ja punaisessa myssyssä. Viktor Rydberg, joka runossaan Tonttu (1881) lahjoitti meille määrätyn kuvan tästä hyväntahtoisesta olennosta, tiesi täsmälleen, miltä hän halusi tontun näyttävän ...

Joulutonttu kuvataan suomalaisessa traditiossa pienikokoiseksi, parrakkaaksi, myssypäiseksi, eloisasti liikkuvaksi hahmoksi, joka työskentelee joulupukin alaisuudessa. Joulutontun tehtävänä on joulun edellä salaisesti tarkkailla, missä lapset ovat oleet kilttejä, missä ei.

Suuri tarukirjaa tietää myös, että "joulutontut ovat joulupukin ohellasuomalaisen joulun kuvatuimpia aiheita".

Suuren tarukirjan jouluaukeama. Vasemmalla joulutonttuja, oikealla joulukortteja eri  maista.
Kirja kertoo itsestään näin:

"Tämän kirjan tapahtumat ja hahmot ovat ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja ne poikkeavat arkipäivän harmaasta todellisuudesta. Mukaan on otettu niin antiiikin mytologiaa, kalevalaisia sankareita ja keskiajan eeppistä runoutta kuin Raamatun henkilöitä ja uudempiakin vaikuttajia".

Lisäksi mukaan on otettu Shakespearen näytelmien hahmot, kansainvälisiä oopperanimiä ja historian legendaarisia hahmoja. Myyttien aarreaitta, kirja minun mieleeni.

Suuri tarukirja / Alf Henrikson, Disa Törngren, Lars Hansson ; [suom. toimituskunta Jorma O. Tiainen..et al.] ; [suom. Hannu Hiilos, Antti Nuuttila, Kari Nenonen

3. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 3: jotain muuta, jossain muualla, kiitos!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanin alussa Judit yrittää tyytyä elämään tässä ja nyt.


Arjen keskellä

Pöydällä huojahteli Juditin rakentama kirjatorni. Se koostui pääosin hiirenkorville luetuista matkaoppaista, joiden sivuilta löytyivät nuoruusajan unelmat: Pariisi. Lontoo. Budapest. Madrid. Praha. New York. Rooma. Kirjat olivat menossa paperinkeräykseen yhdessä Keskisuomalaisten, Kyläuutisten ja Sairaanhoitaja-lehden vuosikertojen kanssa.

Kaipuu johonkin muuhun, jonnekin muualle on kuitenkin liian voimakas. Judit huomaa rukoilevansa muutosta elämäänsä.

Hyvä Jumala. Jos sinä olet yhä siellä, niin ole hyvä ja anna minun vihdoin nähdä ja kokea maailmaa ennen kuin vanhuus tulee. Kuten hyvin tiedät, en ole koskaan päässyt käymään ulkomailla. En ole käynyt Ruotsin-laivaa kauempana ja minusta se on hitonmoinen vääryys, ja tiedoksi vain, että jos tilanteeseen ei tule muutosta niin minun pääni räjähtää, ei minulla muuta, kiitos jos satuit kuuntelemaan ja aamen.


Minäkään en ole ajanut avoautolla Pariisin läpi. Juditilla oli matkaoppaat, minulla on postikortit, joita ystäväni ovat ulkomaanmatkoiltaan lähettäneet. Joskus olen pyytänyt tuomaan kortin tietystä kohteesta, kuten Prahan astrologisesta kellosta tai Louvren edustalla olevasta lasikolmiosta. Kaikista saamistani korteista pidän eniten sisareni New Yorkista lähettämästä kortista.


2. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 2: scifi

Uutinen Doris Lessingin kuolemasta nosti kyyneleet silmiini. Doris Lessing on vaikuttanut maailmankuvaani ja ajattelutapaani ehkä enemmän kuin yksikään toinen kirjailija. Aloin lukea yhdeksi Lessingin parhaaksi romaaniksi arvioitua Shikastaa uudestaan. En tosin vain siksi, että se oli nostettu viiden parhaan joukkoon vaan siksi, että Lessingin tuotannosta Shikastan vaikutus on ollut suurin.

Shikastan lukeneet tietävät, millainen on canopuslainen ja kuinka ihana paikka Rohanda olikaan. Jos jokin asia on Shammatista, se ei ole kovin hyvä. METAn puuttumisesta on kirjoitettu jo pitkään! Monet ovat kokeneet Shikastan saarnaavaksi, mutta minut sellainen vakuuttaa.

Joulukalenteriin valisin kuitenkin otteen kirjan esipuheesta Muutamia huomioita, jonka Lessing on päivännyt 7. marraskuuta 1978. Siinä Lessing selittää, miksi scifi on merkittävää kirjallisuutta.

Ote 1
Nykyisin on tullut truismiksi sanoa, että kirjailijat kaikkialla maailmassa rikkovat realistisen romaanin rajoja, koska se mitä omin silmin näemme muuttuu päivä päivältä hurjemmaksi, mielikuvituksellisemmaksi, uskomattomammaksi.

Ote 2
Nämä säihkyvät mestarit [tieteis- ja avaruuskirjailijat] ovat kartoittaneet maailmaamme ja kokonaan uusia maailmoja, kertoneet mitä todella tapahtuu ja kertoneet sen täysin ennennäkemättömillä tavoilla, kuvanneet inhan nykyisyytemme jo kauan sitten, silloin kun se vielä oli tulevaisuutta ...

Näistä samoista syistä luen scifiä. Tosin viime vuosina en ole jaksanut lukea scifiä Hannu Rajaniemeä lukuunottamatta. Trilogiasta ilmestyneet Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas ovat scifin aatelia. Johanna Sinisaloa olen lukenut myös, mutta en haluaisi nimetä häntä scifikirjailijaksi, sillä hän on paljon enemmän. Aivan kuten Doris Lessing.

1. joulukuuta 2013

Joulukalenteri, osa 1: Uni

Ei niin päivittäinen joulukalenteri palaa vuoden tauon jälkeen. Kirjallisuussitaatteja en lupaa jokaiselle 24 päivälle, päivitän joulukalenteria sen mukaan mitä jaksan. Sitaatteja poimin kaikenlaisista kirjoista, saatanpa laajentaa kalenteria siteeraamalla myös elokuvia ja musiikkia.

Pimeän vuodenajan viettäisin mieluiten uuninpankolla (tai jossain mukavammassa paikassa) nukkuen, uneksien ihmeellisä unia. Ensimmäinen joulukalenteri on lastenloru Uni kirjasta Lastenkamarin riimejä ja loruja. Tyttäreni sai kirjan syntymälahjaksi vanhemmiltani 23 vuotta sitten. Moneen kertaan luetun kirjan suosikiksi nousi runo nimeltä Uni.

Uni
Näin minä kerran unta,
että oli outo valtakunta.
Lehmä taivaalla lensi lailla linnun
"Kissa, viulua soita - minä vingun."
Sanoi koira tanssien hetken.
Mutt' lusikka ja lautanen:
"Me teemme retken."

Erityisesti lorussa huvitti sen loppu, lusikan ja lautasen retki.

Jos runo kuulosti tutulta, syy voi löytyä paljon tunnetummasta lorukirjasta Hanhiemon iloinen lipas. Siinä riimitellään näin:

Pimpula pampula
Pimpula pampula pinkuu!
kissa ja viulu vinkuu,
ja lehmä loikki yli täysikuun.

Pimpula pampula kauraa!
kulkukoira nauraa
ja paiskaa ammolleen suuren suun.

Pimpula pampula pajaa!
Lautanen lusikkaa ajaa,
ja kuu kipaisi taakse omenapuun.


Mielenkiintoisia nämä kirjalliset kierrätykset! Lastenloruissa ja saduissa se lienee hyvin yleistä, sillä periaatteessa taustalla ovat suullisesti kerrotut tarinat ja riimit. Ja kuka niitä muistaisi sanasta sanaan.

Hämmästyttävää on kierrätyksen ulottuminen kuvitukseen asti. Uni-lorun kuvassa lehmä loikkaa yli täysikuun, vaikka lorun mukaan se vain lentelee taivaalla linnun lailla.

Lastenkamarin riimejä ja loruja. Kuvittanut Hilda Offen. Suomeksi riimitelleet Maija Lindgren, Matti Vuorinen ja Eija Tanneraho

13. marraskuuta 2013

Listerdalen arvoitus

Luin Agatha Christien novellikokoelmaa Listerdalen arvoitus: kaksitoista kertomusta (Listerdale Mystery, 1934) hymy huulillani. Tarinat haaveista ja niiden toteutumisesta ovat lempeitä. Novellien henkilöt unelmoivat mm. hyvästä asunnosta, tyttöystävän huomiosta, kostosta, rahasta ja työpaikasta. Hyvän onnen osuessa kohdalle unelmat käyvät toteen vaikkakin unelman eläminen on useimmissa novelleissa lyhytaikaista.

Arkeen palaa kuitenkin muuttunut mies/nainen. Tyttöystävältään salaa kalliin auton ostanut Edward Robinson ei seikkailunsa jälkeen enää tee kuten tyttöystävä käskee. Hetken suuri omaisuus antaa omanarvontunteen, jota ei voi olla huomaamatta. Onnellisia tarinoita, joissa käy hyvin, vaikka hyvä onni olisikin ollut vain harhaa.

Mutta eivät kaikki novellit ole onnellisia. Satakielimaja on tunnelmaltaan hitchcockmainen ja huikea tarina pikaisesti solmitun avioliiton luottamuspulasta. Onnettomuus on ennalta-arvattava kertomus eläkkeellä olevan komisario Evansin nokkelasta huomiosta. Kokoelman päättävässä Joutsenlaulussa kuuluisa oopperadiiva toteuttaa vuosikymmenten haaveensa. Nämä kolme ovat enemmän rikoksen kuningattarelle ominaisia ja ehkä siksi mukana kokoelmassa.

Yllätyin kovasti aloittaessani Ruhtinaan smaragdi –novellin lukemisen. Päähenkilön nimi on James Bond. Hän on nössö nuorimies, joka ei osaa pitää tyttöystävän kiinnostusta yllä. Wikipedia kertoo Ian Flemingin nimenneen päähenkilönsä lintutieteilijä James Bondin mukaan. Mutta kuka tietää.


Listerdalen arvoitus on hauskasti kirjoitettua kevyttä iltaluettavaa. 

Vimeinenkin kirjamessuostos on nyt luettu.

4. marraskuuta 2013

Neiti Marple, Abner-setä ja Boccaccio

Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.


Siihen ne yhteneväisyydet loppuivatkin.

Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.

Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.

Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.

Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.

Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!




27. lokakuuta 2013

Kirjamessuilu on extremelaji

Työpaikkani osallistui ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille. Minun tehtäväni oli kertoa tarinoita kirjaston avoimuudesta ja samalla esitellä tekemääni avoimuuden aikajanaa. Spesiaalitehtäväni vuoksi sain itse valita ajat, jolloin olin töissä.

Tutustuin tarkasti messuohjelmaan ja laadin aikatauluni siten, että pääsen kuuntelemaan suosikkikirjailijoideni esiintymisiä. Näin sain buukattua itseni töihin kolmena päivänä, torstaista lauantaihin. Myöhemmin selvisi, että saan kirjamessuille kulkukortin, jolla pääsee messuilemaan kaikkina päivinä ihan vapaasti.


Torstai
Torstain suosikkikirjailijani oli Hannu Rajaniemi. Ihastuin aikoinaan suuresti Kvanttivarkaaseen. Kesällä luin Fraktaaliruhtinaan aluksi yrittäen ymmärtää kaiken lukemani kunnes tajusin, ettei se ole edes tarkoitus. Pidin Fraktaaliruhtinaasta vähintään yhtä paljon kuin Kvanttivarkaasta.

Hannu Rajaniemi
Hannu Rajaniemeä on ilo katsella ja kuunnella. Hän kertoi lukeneensa Tuhannen ja yhden yön tarinat uudestaan Fraktaaliruhtinasta varten. Tärkeintä Fraktaaliruhtinaassa ovatkin sisäkkäin kulkevat tarinat ja tarinoiden voima. Tarinat muuttavat ihmisen ja sen mukana maailman!

Perjantai
Perjantain suosikkikirjailijani Johanna Sinisalon esiintymisestä myöhästyin jonkin verran. Luulin hänen olevan Katri Vala -lavalla, vaikka hän itse asiassa olikin toisella puolella olevassa Mika Waltari -salissa. Sääli, olisin mielelläni kuunnellut kaiken, mitä hän kertoi uudesta kirjastaan Auringon ydin.

Johanna Sinisaloa haastatteli Anu Silfverberg
Kirjassa on Suomesta on tullut Euroopan Pohjois-Korea. Ajassamme olevaa diktatuurin vaaraa Sinisalo tuntui pitävän hyvin todellisena, sillä hän vielä esiintymisensä lopuksi varoitti siitä. Aion ehdottomasti lukea Auringon ydin -kirjan, heti kun saan sen käsiini. Sinisalo olisi esiintyntyt heti perään Kirjakallion ohjelmassa Mikä meitä odottaa -tulevaisuuden dystopiat. 

Jätin sen kuitenkin väliin kiiruhtaessani Katri Vala -lavalle seuraamaan Jane Austen -keskustelua. Siinä Laura Kolbe ja Leena Parkkinen ja kolmas, jonka nimeä en tiedä, keskustelivat mm Jane Austenin kirjopjen vastaanotosta, aikakauden sovinnaisuussäännöistä ja puheen eroottisuudesta. Aikana, jolloin tunteita ei saanut tuoda esiin, oli tärkeää osata puhua, olla sanomatta mitään ja silti kaiken! Nokkela piti tietenkin olla.

Jane Austen -keskustelu
Keskustelussa korostettiin Jane Austenin asemaa kirjallisuuden kaanonissa Englannissa, hänen sanottiin olevan viiden eniten arvostetun kirjailijan joukossa Shakespearen rinnalla. (Olisi kiva tietää ketkä ne muut ovat. Dickens varmaankin, entä muut?) Kaanonissa Jane Austen on romaanin uudistajana (mm. nainen pääosassa), taitavana yhteiskunnan kuvaajana, henkilökuvauksensa ja taiturimaisen sarkasminsa vuoksi. Romanttisen hömpän kirjoittajana Jane Austenia ei Englannissa tunneta. En minäkään. Jos lukisin Austenia romanttisena hömppänä, pettyisin pahasti.

Lauantai
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Lauantainen kirjailijasuosikkini Pasi Ilmari Jääskeläinen esiintyi YLE:n lavalla kirjailijapaneelissa yhdessä Anne Leinosen, Riikka Pelon ja Marisha Rasi-Koskisen lisäksi. Tästäkin myöhästyin alusta. Sen siitä saa, kun laatii itsellensä tiukat aikataulut yhdistäen työn ja huvin. Paneelikeskustelu oli kiinnostava, mutta olin vähällä nukahtaa silkkaa messu-uupumistani.

Olin lukenut vain Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Tuntematta muita kirjoja minulta taisi mennä osa keskustelusta osittain ohi. Jokaisen panelistin kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta. Siksi ihmettelenkin, että näin upeat kirjat ja kirjailijat niputettiin yhteen, vaikka jokainen olisi ansainnut oman aikansa ja tilansa. Ehkä paneelin tarkoitus oli sivistää kaltaistani lukijaa, joka lukee kaikenlaista ja yleensä suunnittelemattomasti ja ennakoimattomasti.

Keskustelussa nostettiin esiin kirjoissa esiintyviä yhteisiä piirteitä. Muistan ainakin sateen, fundamentalismin uskonnollisena ja poliittisena ilmiönä ja onnekkaiden sattumusten nousseen esiin. Kekustelussa selvisi, että onnekkaat sattumukset ovat aina jotain muuta ja totuus on tuolla jossain, toisaalla joka tapauksessa. Paneelin lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä toivosta, sen merkityksestä. Kun keskustelussa pohdittiin lisäksi uskontoa, oltiinkin perimmäisten kysymysten äärellä.


Aamun kirja esittää: Seppo Puttonen, Anne Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riikka Pelo, Marisha Rasi-Koskinen ja Nadja Nowak.
Myöhemmin Jääskeläinen signeerasi teoksiaan Atenan osastolla. Minäkin hain omistuskirjoitukset Sielut kulkevat sateessa -teokseen. Ehdimme jutella muutaman sanan, mutta muutkin halusivat Pasin nimmarin kirjaansa.

Vaikka olin lopen uupunut kirjamessuihin, en silti osannut vielä lähteä kotiin. Sisaren kanssa vietetyn kahvi- ja rupattelutuokion jälkeen huomasin kuuntelevani Hesarin lavalla käytyä keskustelua Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Lavalla olivat karismaattiset poliitikot Pekka Haavisto ja Jörn Donner sekä Maria Guzenina-Richardson. Ei-poliitikkoja edustivat keskustelussa Timo Turja ja Jukka Petäjä.

Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat
Jokaisella heistä oli sana hallussaan, mutta aiheessa he eivät pysyneet. Jörn Donner huomautti pari kertaa, että kirjoistahan meidän piti puhua, mutta muut halusivat puhua eduskunnan täysistunnoissa käytetyistä puheenvuoroista ja muuttuneesta keskustelukulttuurista. Guzenina-Richardson kiteytti asian viitaten tilanteeseen 1970-luvulla: "Ennen oli aikaa puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei saanut sanoa mitään. Nyt saa sanoa vaikka mitä, mutta aikaa sanomiseen ei ole".

Keskustelun lopuksi palattiin kirjoihin. Jokainen sai suositella yhtä kirjaa. Donner kieltäytyi kunniasta, sillä lukee niin paljon, ettei halua nostaa yhtä teosta muiden yläpuolelle, Haavisto susoitteli Baltasar Gracián Viisauden käsikirjaa ja Guzenina-Richarson filosofisia kirjoja. Jokaisen pitäisi tuntea Platonin luolateoria jo peruskouluaikana! Turja ehdotti Soininvaaran kirjaa SATA-komiteasta vallankäytön oppikirjana.


Agatha Christie
Työvuoroni olivat onneksi lyhyitä. Seisominen ja intensiivinen puhuminen veivät kuitenkin sen verran voimia, että messutarjontaan tutustuminen kirjailijaesiintymisten lisäksi tuntui kummallisen raskaalta. Päätavoitteeni on aina kirjamessuilla antikvariaatit ja Agatha Christie -kokoelmani täydentäminen. Jos hyvin käy, mukaan tarttu jotain muutakin ihanaa.

Iloitsin huomatessani, että myynnissä oli useita minulta vielä puuttuvia Christie-dekkareita: Määränpää tuntematon, Kohtalon portti, Kuoleman koira, Toinen kutsu jne. Tosin näiden hinnat järkyttivät, jopa masensivat. Toisen kutsun olisin saanut omaksenui 126 eurolla, muut maksoivat 20-40 euroa kappale. Ensin ajattelin, että tämä on nyt sitä messuhinnoittelua. Käsitykseni korjasi Punaisen planeetan ystävällinen myyjä: kyse on kirjoista, joista on otettu hyvin pieni painos ja jotka eivät liiku antikvariaateissa.

Onneksi kokoelmastani puuttui myös muutama tavallisempi Christie. Ostin kolme melko kohtuullisella hinnalla: Kolmetoista, Listerdalen arvoitus ja Kissa kyyhkyslakassa. Kissaa kyyhkyslakassa oli tarjolla myös kovakantisena ja parempikuntoisena, mutta pidän vanhoista ja paljon luetuista kirjoista. Kansikuvatkin näissä vanhoissa pokkareissa puhuttelevat minua enemmän.


Tiedän, mitä luen seuraavaksi
Extremelaji
Paljon enemmän olisin halunnut tehdä. Messujen ohjelmaan olin merkinnyt kelteisella korostustussilla useita esiintymisiä ja keskusteluja. En jaksanut enkä ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea. Työn ja huvin yhdistäminen ei ollut niin sujuvaa kuin olin luullut. Perjantaina en päässyt runsaan seitsemän tunnin aikana istumaan kuin kahvin ja ruokailun ajaksi. 

Työvuorossa jatkuva puhuminen - asioiden innostava ja innostunut esittely - ei niin kevyttä työtä olekaan. Jatkuva huolehtiminen siitä, että kaikkea on tarjolla, on stressaavaa. Lisäksi otin valokuvia myös työpaikkaani varten. Valokuvaaminen on toki ihanaa, mutta valaistusolot olivat hankalat. Valokuvaaminen tarkoitti myös sitä, ettei päivä päättynyt kotiin palaamiseen. Sen jälkeen oli käytävä kuvat läpi, hyvät muokattava vielä paremmiksi ja huonoista oli yritettävä saada hyviä.

Perjantai-iltana olin jo ihan loppu. Lauantaina jaksoin tehdä työvuoroni, mutta sen jälkeen voimavarani olikin käytetty.


Onneksi kirjamessut ovat vain kerran vuodessa ja kestävät vain neljä päivää.

10. lokakuuta 2013

Hullut päivät ja Sofi Oksanen

Minulla oli suunnitelma. Töiden jälkeen käyn Kirjasto 10:ssä hakemassa tyttären varaamat kirjat ja sitten kipaisen kirjakauppaan ostamaan Pasi Ilmari Jääskeläisen tänään ilmestyneen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Hyvä suunnitelma.

Suomalaisessa kirjakaupassa oli Sofi Oksanen, vaikka ALE olisi riittänyt uuden kirjan löytämistä vaikeuttamaan. Katsoin kaunokirjallisuuden, katsoin jännityksen, uutuudet, kiersin kaupan keskellä olevan palvelutiskin. Eipä näkynyt missään kirjaa. Sinnikkäänä ja ehkä hieman tyhmänä ihmisenä tarkistin, josko uutuus olisi laitettu alennuskirjojen tai pokkarien joukkoon. Scifiä ja fantasiaa ei päässyt katsomaan, sillä sen alueen edessä istui Sofi Oksanen kertomassa kirjoistaan. Ja hänen edessään ja ympärillään oli kuulijoiden joukko.

Akateemisessa kirjakaupassa asiat eivät olleet yhtään paremmin. Hullut päivät olivat vallanneet kirjakaupan ja joka puolella oli vain keltaisella haamun merkitsemiä kirjoja. Hei, missä täällä ovat uutuudet, teki mieleni huutaa. Mutta eipä sitä olisi kukaan siinä hulluudessa kuullut. Kirjojen paljoudesta löysin kotimaisen kirjallisuuden klassikot, mutta ei tänään ilmestynyt kirja voi siinä yhteydessä olla.

Palasin Suomalaiseen. Kysyin myyjältä, missä on tänään ilmestynyt Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Myyjä katsoi koneelta, sanoi kirjan olevan uutuuksissa ja varmuuden vakuudeksi osoitti sormella ja sanoi ”Tuolla”. No, ei sitä sielläkään ollut. Kysyin toiselta myyjältä, joka kiltisti kävi läpi kaikki mahdolliset paikat. ”Kirja on kyllä saapunut, mutta se on varmaan siirretty Sofi Oksasen tieltä pois. Meillä oli Sofi Oksanen vieraana”. Tiedusteltuani asiaa sain kuulla, että Kampin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjaa on.

Siellä kiertelin uutuudet, kaunokirjallisuuden hyllyt, myyntitiskin jne. Ystävällinen myyjä etsi minulle kirjaa joka paikasta, kävi varastossakin. Lopulta kirja löytyi jännityskirjojen hyllystä, jota en ollut edes huomannut. Se kun näytti olevan tietokirjojen osastolla.


Sielujen lukemisen aloitan illalla.


29. syyskuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa

Odotan tänä syksynä yhden kirjan ilmestymistä. Se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, joka julkaistaan lokakuun 10. päivä. Onneksi siihen ei ole enää pitkä aika. 10.10 menen kirjakauppaan, ostan kirjan ja sen jälkeen minua ei saa häiritä. Sitten vasta kun kirja on luettu. Uskon että se on loistava ja että nautin siitä suuresti, kuten monet muutkin lukijat.


Odotan saavani lukea Jääskeläisen kolmannen romaanin, sillä hän on yksi lempikirjailijoistani. Kaikki alkoi Portti-lehdestä 4/1999, jossa julkaistiin Portin novellikilpailun voittajanovellit. Voittajanovellin ”Oi niitä aikoja elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa” oli kirjoittanut joku Pasi Jääskeläinen.  Novelli on rakkaustarina, mutta myös tarina ajasta, unista ja viikonpäivistä. Sopivasti scifiä ja käsittämätöntä, jota alkaa tarinan edessä käsittää. Jääskeläisen mielikuvituksen voima näkyy jo tässä novellissa valloittavana.

Pidin novellista kovasti ja laitoin kirjailijan nimen muistiin. Vuosien mittaan luin ja ostin Jääskeläisen molemmat novellikokoelmat ja romaanit. 


Pian pinoon tulee yksi Jääskeläinen lisää!

Lumikosta olen kirjoittanut monta juttua kuten Harjukaupungin salakäytävistäkin. En vain ole julkaissut niitä. Itsekritiikki on noussut sitä mukaa kuin olen lukenut blogijuttuja Jääskeläisen kirjoista. ”En minä vaan olisi osannut tuotakaan juttu noin hyvin sanoa”, ajattelin monet kerrat. Suurista lukukokemuksista en vain osaa kirjoittaa.

Siksi en nytkään kirjoita näistä kirjoista. Ja hyvin todennäköisesti tämä juttu jää ainoaksi julkaisemakseni Sielut kulkevat sateessa –romaanista. Yritän toki.

Tällä jutulla osallistun Sielut kulkevat sateessa –mainoskisaan


26. elokuuta 2013

Päiväkävelyllä ja Käsilaukku

Kesälomalla, yhtäkkiä, perustin toisen blogin. Blogin nimeksi tuli ensimmäinen mieleeni tullut sana Käsilaukku. Samalla tavalla tavoitteeni oli kirjoittaa sinne, mitä kulloinkin, sitä sun tätä, pohtimatta mitään asiaa pitkään tai vakavasti. Pinnallista tai vähäistä tekstisisältöä ajattelin syventää ja laajentaa valokuvien avulla.

Turistina elämässä :)

Näiden hienojen tavoitteiden lisäksi halusin ottaa selvää, millaisia ovat Bloggerin sivumallit ”Dynaamiset näkymät.” Näyttiväthän ne hienoilta ja monipuolisilta blogissani, niin kauan kuin pysyin kirjautuneena bloggeriin. Kommentointimahdollisuutta en saanut näkyviin lainkaan enkä osannut muutenkaan muokata mallia enemmän mieleisekseni. Muutaman bloggauksen jälkeen päätin luopua ”Dynaamisistä näkymistä” ja palata Bloggerin tutumpiin sivumalleihin.

Sain Käsilaukun näyttämään mieleiseltäni. Innostuin muokkaamaan lisää ja myös Päiväkävelyllä sai muuttua. Suurin muutos on otsikkokuvasta luopuminen, sillä huomasin sen vievän turhaan tilaa itse tekstilta. Vanha tuttu kuva kissatuuliviiristä tervehtii nyt lukijaa oikeassa palkissa.

Mitään roolijakoa en mielessäni ole kahden blogin välillä vielä tehnyt. Ja ensimmäiset aatokset tehdä mahdollisimman kevyt blogi nimeltä Käsilaukku tuntuvat nyt kummallislta. Toki kevyen kirjoittamisen koulu tekisi minulle hyvää, mutta kuten mainoksessa sanotaan ”et voi olla tosissasi”. En sellaiseen taida pystyä.


Varmaa on, että vastaisuudessa aion kirjoittaa kumpaakin blogia ja viitata toisessa blogissa oleviin juttuihin. Varmaa on ehkä sekin, että Päiväkävelyllä ja Käsilaukku alkavat ajan myötä muistuttaa toisiaan. Siinä vaiheessa voi sitten miettiä, mihin tarvitsen kaksi blogia, mutta se on sen ajan murhe.

Keveästi, ilmavasti, yhä korkeammalle. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa 15.7.2013,

Käsilaukun sisältöön voi tutustua mm. oikeassa palkissa olevan "Muuta ajateltavaa" -blogiluettelon kautta. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

1. elokuuta 2013

Pompeji


On lupa odottaa kirjalta paljon, kun kirjan takakannessa lukee London Sunday Timesin suositus:” Hehkuvan jännittävä – sykkii painostavaa tunnelmaa. On vaikea kuvitella nautittavampaa thrilleriä.” Tosin en ostanut kirpparilta Robert Harrisin kirjaa Pompeji takakannen suosituksen perusteella, vaan koska minua kiinnostavat antiikki, Vesuviuksen purkaus ja Pompejin viimeiset päivät vuonna 79.

Lähtökohta kirjassa on hyvä. Aquarius Marcus Attilius on huolissaan akvedukti Aqua Augustan toiminnasta. Nerokasta tarkastella tulivuoren purkausta veden kautta! 

Teos alkaa kaksi päivää ennen Vesuviuksen purkausta. Maa vavahtelee, täysikuu lähestyy, vesi maistuu rikiltä eivätkä tuulet viilennä piinaavassa helteessä. Kukaan ei aavista, mitä on tulossa. Tarina etenee hitaasti. Thrilleriä teoksessa onkin lukijan piina odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Siksi kirjaa lukiessa minulle syntyi vaikutelma, että kirjailijalle on annettu käsky kirjoittaa tietty määrä sivuja, vaikka sisältöä ei niin pitkälle riittäisikään. Niinpä kirjassa on kohtauksia ja henkilöitä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin tai syvennä henkilökuvausta. Yksi tällainen on Numerius Popidius Ampliatuksen järjestämät pidot Vulcanuksen kunniaksi.

Ehkä minä nämä antaisin anteeksi, mutta kirjan tapa kertoa hyvin vastenmielisiä asioita (mm. orjan syöttäminen mureenoille ja edellä mainitut pidot) yhdistettynä alatyyliseen ja karkeaan kielenkäyttöön saivat minut inhoamaan kirjaa. Eikä hyvää kuvaa antanut sekään, että kirjassa vilautetaan keskisormea. Sekö oli tapana Rooman valtakunnassa vuonna 79? Moni muukin kohtaus sai minut epäilemään, että kirjailija on suoraviivaisesti vienyt nykyistä elämäntapaa antiikin Roomaan.

Teoksen päähenkilö Marcus Attilius on todellinen supermies. Hän tekee kaiken, minkä lupaa ja on älykkö. Kirjan runsaan kolmen vuorokauden aikana hän nukkuu kaksi kertaa, syö muutaman kerran, kiipeää Vesuviuksen huipulle ja vaeltaa Pompeijiin tuhkakivisateessa etsimään rakastettuaan. Silti häneenkin liittyen kirjassa on todella inhottava kuvaus hänen vaimonsa kuolemasta kolmisen vuotta sitten – ja täysin turhaan. Minulle olisi aivan hyvin riittänyt tieto vaimon kuolemasta.

Kirjassa on myös paljon hyvää. Roomalaisten rakentamien akveduktien esittely saa haukkomaan henkeään. Akveduktien ansiosta taloihin tuli sisälle lämmin ja kylmä vesi, käytössä oli vesivessa ja hyvin toimiva viemäröintijärjestelmä. Puhtauden merkitystä Rooman valtakunnassa korostavat myös kyplylät, joita kirjassa kuvataan ansiokkaasti. Ilmeistä onkin, että kirjailija on perehtynyt Rooman historiaan, Pompejiin ja Vesuviuksen purkaukseen. 

Kun kirjassa vihdoin päästään purkauspäivään, kirjan teksti paranee huomattavasti. Kieli on jäntevää ja kerronta etenee mukaansatempaavasti. Teksti säilyy hyvin osoittelevana. Ikävän ihmisen kuolema kuvataan vastenmielisen yksinkohtaisesti kun taas Plinius vanhemman kuoleman kuvaus on hienostunut. 

Vesuviuksen purkauksesta sain kirjasta lukea yksityiskohtia, joista ei minulla ollut aavistustakaan. Hohkakiven sataminen niin, että laivat eivät pysty liikkumaan Napolilahdella, yllätti minut. Jonkin aikaa jopa luulin, että tämä hohkakivien sade oli se, joka teki Pompejista kuuluisan. Sen teki kuitenkin vasta kuumasta kaasusta, tuhkasta ja kivestä muodostunut purkauspilvi.

Lukiessani Pompejia päätin viedä kirjan heti luettuani kirjaston kierrätyshyllyyn. En katselisi enää hetkeäkään kirjaa, joka onnistuu inhottamaan niin paljon. En kuitenkaan tee niin. Säilytän sen kirjahyllyssäni, ainakin jonkin aikaa. Jos vaikka joskus haluaisin palata kuvauksiin akvedukteista tai Vesuviuksen purkauksesta. Ja nyt tiedän olla lukematta uudestaan kirjan joitakin kohtauksia.

22. huhtikuuta 2013

Tämäkin kirja muutti elämäni

Lukuviikon kunniaksi aloin miettiä kirjaa, joka muutti elämäni. Onhan niitä, useita, kuten Doris Lessingin Shikasta. Lopulta kaivoin hyllystäni Kuninkaan käskystä etelässä, jonka sain isältäni 6-vuotiaana, kun vihdoin olin oppinut lukemaan.

Kuninkaan käskystä etelässä on lasten kirja Afrikasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä. No silloin kauan sitten mikä tahansa kirja kelpasi luettavaksi. Merkittäväksi kirjaa eivät tehnyt silloin tällöin vilahtavat lähetystyöjutut vaan kirjan tarinat ja kuvat.  Jorma Piirosen kuvitus antoi ihmettelyn aihetta aikana, jolloin tv oli mustavalkoinen ja kanavia oli kaksi.

Kansi antaa viitteitä jostain pelottavasta. Hirveän iso käärme. Muistan kovasti ihmetelleeni, mikä se kuningas mahtaa olla. Pitkään uskoin kannen käärmeen olevan se kuningas :)


Näin isoja lintuja ei Niinimaalla lennellyt.


Käärme tarinassa Iso-Konkoro.



Tarinoissa isot leipäpuut syövät lapsia, noidat kaappaavat lapsia rumpuunsa ja Iso-Konkoro on Okvavango-virran halitja. Yksi tarina on piinannut minua kesästä 1966 lähtien, sillä se ei ollut satua vaan tositarina: koko päivän jalassa olleessa kengässä oli ollut skorpioni. Vieläkin kopistelen kenkäni ja tossuni ne ennen jalkaan laittoa. Skorpionia en usko kengästäni löytyvän, mutta jotain muuta pelottavaa ja vaarallista siellä voi olla! Näin niitä pelkoja syntyy.



Isä on kirjoittanut kirjan sisäkanteen: ”Innoittakoon tämä kirja Sinua lukemaan ja kehittymään sekä lukemisen taidossa että asioitten ymmärtämisessä.”  En tiedä, minkälaista ymmärryksen kasvua isä minussa toivoi tapahtuvan kirjan myötä. Ei ainakaan uskonnollista, sillä kotini ei ollut uskonnollinen.  Kirjamakuni kehittyi kummalliseen suuntaan. Janosin tarinoita oudosta, toisenlaisesta, eri ajasta ja paikasta, vaikka luin kaikkea mahdollista. Edelleen tarinat, jotka hieman heittävät todellisuuden toiselle puolelle, ovat uskomattoman kiehtovia.



15. huhtikuuta 2013

Melkein valmis

Tänään siivosin työpöydän. Tyhjä, alastomalta näyttävä pöytäni on outo ja vieras. Joskus minulla oli tapana työpäivän päätteeksi tyhjätä pöytä. Ajattelin että asiat ovat hallinnassa ja järjestyksessä ja että olenpa minä tehokas, kun näin siisti pöytä jää minua odottamaan. En minä kauan sellaista jaksanut. Aloin jättää papereita pöydälle itselleni viestiksi, että nämä asiat ovat kesken, tee niille jotain.

Marraskuu toi minulle työtehtävän, joka täytti työpöytäni, aikani, pääni eikä päästänyt minua vapaa-aikanakaan. Tuli uniini ja stressasi.  Pöytä täytti kirjoista, eripainoksista, arkistomateriaaleista, papereista. Horjuvista pinoista lenteli papereita lattialle. Kahvin juonti muuttui taitolajiksi. Mihin uskallan laskea kuppini, jottei se tahraa kirjaston kirjoja tai tärkeitä dokumentteja? Mikä mahtaisi olla se paikka pöydälläni, jossa vahinko olisi vähäisin, mikäli tönäisen kahvikuppini ja kahvi valuu pöydälle?

Perjantaina päätin, että nyt saa riittää. Valmis tehtävä ei toki ole, mutta mikä on koskaan valmis? Korjailuja ja lisäyksiä tulee vielä, valokuvat on valitsematta ja muu kuvitus on tekemättä, mutta enää en tutki, enää en hae uutta ja jännittävää tietoa asiasta. Enää en yritä ratkaista, mitä tapahtui, milloin mitäkin tapahtui ja miksi. Laitoin työni tuloksen muille eteenpäin ja lähdin melkein helpottunein fiiliksin viikonloppua viettämään.

Ja tänään siivosin työpäydän :)