13. marraskuuta 2013

Listerdalen arvoitus

Luin Agatha Christien novellikokoelmaa Listerdalen arvoitus: kaksitoista kertomusta (Listerdale Mystery, 1934) hymy huulillani. Tarinat haaveista ja niiden toteutumisesta ovat lempeitä. Novellien henkilöt unelmoivat mm. hyvästä asunnosta, tyttöystävän huomiosta, kostosta, rahasta ja työpaikasta. Hyvän onnen osuessa kohdalle unelmat käyvät toteen vaikkakin unelman eläminen on useimmissa novelleissa lyhytaikaista.

Arkeen palaa kuitenkin muuttunut mies/nainen. Tyttöystävältään salaa kalliin auton ostanut Edward Robinson ei seikkailunsa jälkeen enää tee kuten tyttöystävä käskee. Hetken suuri omaisuus antaa omanarvontunteen, jota ei voi olla huomaamatta. Onnellisia tarinoita, joissa käy hyvin, vaikka hyvä onni olisikin ollut vain harhaa.

Mutta eivät kaikki novellit ole onnellisia. Satakielimaja on tunnelmaltaan hitchcockmainen ja huikea tarina pikaisesti solmitun avioliiton luottamuspulasta. Onnettomuus on ennalta-arvattava kertomus eläkkeellä olevan komisario Evansin nokkelasta huomiosta. Kokoelman päättävässä Joutsenlaulussa kuuluisa oopperadiiva toteuttaa vuosikymmenten haaveensa. Nämä kolme ovat enemmän rikoksen kuningattarelle ominaisia ja ehkä siksi mukana kokoelmassa.

Yllätyin kovasti aloittaessani Ruhtinaan smaragdi –novellin lukemisen. Päähenkilön nimi on James Bond. Hän on nössö nuorimies, joka ei osaa pitää tyttöystävän kiinnostusta yllä. Wikipedia kertoo Ian Flemingin nimenneen päähenkilönsä lintutieteilijä James Bondin mukaan. Mutta kuka tietää.


Listerdalen arvoitus on hauskasti kirjoitettua kevyttä iltaluettavaa. 

Vimeinenkin kirjamessuostos on nyt luettu.

4. marraskuuta 2013

Neiti Marple, Abner-setä ja Boccaccio

Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.


Siihen ne yhteneväisyydet loppuivatkin.

Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.

Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.

Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.

Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.

Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!