Olen hyvin iloinen siitä, että Paavo Arhinmäki valittiin vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Toivon ja uskon, että hänen johdollaan vasemmistoliitto siirtyy menneisyydestä nykyaikaan. Luin Paavo Arhinmäen kirjan Punavihreä sukupolvi heti sen ilmestyttyä. Sen keskeinen sisältö oli politiikan tuomisessa ihmisten keskelle, sinne missä ihmiset liikkuvat. Kannatan tällaista ajatusta lämpimästi, sillä demokratian kriisissä on pitkälti kyse ihmisten vieraantumisesta politiikasta.
Tänään Hesarissa oli mielipideosastolla Henry Laasasen kirjoitus, siitä, mitä hän odottaa uudistuvalta vasemmistoliitolta. Laasasen mukaan vasemmistoliiton tulisi ryhtyä ajamaan miesasiaa, koska ” kaikki suuret ei-konservatiiviset puolueet (sdp, vihreät) alkavat olla niin tiukasti feministien hallinnassa, että niiltä puuttuu uskottavuus duunarimiesten keskuudessa”.
Anteeksi vain Henry Laasanen, mutta luulin vasemmistoliiton äänestäjien joukossa olevan myös duunarinaisia. Vai onko duunarius vain miesten asia? Eikö naisten äänillä ole merkitystä? Voisiko vasemmistoliitto ajaa ihmisten asiaa, olivat he sitten miehiä tai naisia?
Olen duunari siten, että myyn työvoimani työnantajalle, eli teen palkkatyötä. Minulle tällainen duunarin määritelmä riittää. Minusta se riittää myös vasemmistoliitolle. En usko puolueen enää, varsinkaan Paavo Arhinmäen johdolla, tukeutuvan pelkästään teollisuuden duunareihin. Meitä duunareita kun on töissä kaikilla työpaikoilla, oli sitten kyse Nokiasta tai lähikirjastosta. Olen ymmärtänyt, että vasemmistoliitto ajaisi myös pätkätyöläisten ja työttömien asiaa.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten vasemmistoliiton uudistuminen onnistuu. Toivotan onnea työhön!
30. kesäkuuta 2009
29. kesäkuuta 2009
Merenneito pysyköön merenneitona
Pieni merenneito ei jätä minua rauhaan, koska hänen uhrautuva rakkautensa oli turhaa ja koska hänen rangaistuksensa oli epäoikeudenmukaisen kohtuuton. Mitä H. C. Andersen halusi Pienen merenneidon tarinalla sanoa?
Useissa saduissa rakkauden eteen uhrataan paljon. Norjalaisessa kansansadussa Auringosta itään, kuusta länteen nainen uhraa hiuksensa, silmänsä ja nuoruutensa. Hän saa ne kuitenkin takaisin ja hän saa myös prinssin. Muissakin saduissa uhraukset kannattavat. Onko niiden tarkoitus opettaa tytöille oikea käyttäytymismalli: uhraa itsesi, identiteettisi ja saat rakkauden? Näinkö tytöt pidetään kiltteinä ja opetetaan naiset kestämään mitä vain? Palkkiona mitä? Onko rakkaus kaikkien näiden uhrausten arvoista?
Pieni merenneito ei saanut prinssiä uhrauksistaan huolimatta, koska hän ei pysynyt merenneitona. Paradoksaalista on, että merenneitona hän ei ainakaan olisi prinssiä saanut. Rangaistuksen Pieni merenneito sai siitä, että ei tyytynyt kohtaloonsa. Merenneito pysyköön merenneitona.
Jos Pieni merenneito olisi onnistunut, jos hän olisi saanut prinssinsä, olisi hänen tarinansa esimerkkinä pyrkimyksestä yhä enempään, yhä korkeammalle. Silloin hän olisi faustilaisen eli länsimaisen ihmiskuvan ikoni. Thomas Mannin kirjassa Tohtori Faustus paholainen antaa Adrian Leverkühnille ”leluksi” Pienen merenneidon. Ymmärsikö Adrian Leverkühn varoittavan esimerkin? En muista, koska luin Tohtori Faustuksen kovassa kuumeessa – vain siten pystyin kestämään pitkien virkkeiden raskauden.
Ainakin Thomas Mann oli tajunnut, ettei Pieni merenneito pääse koskaan jumalan valtakuntaan. Mistään ei löydy niin paljon kilttejä lapsia, aina on tottelemattomia lapsia enemmän. Ja jokainen heistä lisäsi päivällä aikaa, jonka Pienen merenneidon oli oltava ilman impenä.
Pienen merenneidon tarinaa voi pitää poliittisena. Se on varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos suutari ei pysy lestissään. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei saa ylittää – mistään syystä. Senkö H. C. Andersen halusi tarinallaan sanoa? Miksi hän kirjoitti tällaisen epäsadun? Hän kirjoitti tarinan vuonna 1836, kymmeniä vuosia Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumoukset uhkasivat vakiintunutta yhteiskuntajärjestelmää. 1830 oli ollut Ranskassa ns. heinäkuun vallankumous ja vuonna 1848 oli tuleva ns. helmikuun vallankumous. Aika oli poliittisesti levotonta ja kansalle piti antaa varoittava esimerkki.
Varoitusta ei ehkä tajuttu, sillä Pienen merenneidon tarinaa ei tunneta poliittisesti vaikuttaneena kertomuksena. Pienen merenneidon tarina muistetaan nimenomaan rakkaustarinana – ei muuna.
Useissa saduissa rakkauden eteen uhrataan paljon. Norjalaisessa kansansadussa Auringosta itään, kuusta länteen nainen uhraa hiuksensa, silmänsä ja nuoruutensa. Hän saa ne kuitenkin takaisin ja hän saa myös prinssin. Muissakin saduissa uhraukset kannattavat. Onko niiden tarkoitus opettaa tytöille oikea käyttäytymismalli: uhraa itsesi, identiteettisi ja saat rakkauden? Näinkö tytöt pidetään kiltteinä ja opetetaan naiset kestämään mitä vain? Palkkiona mitä? Onko rakkaus kaikkien näiden uhrausten arvoista?
Pieni merenneito ei saanut prinssiä uhrauksistaan huolimatta, koska hän ei pysynyt merenneitona. Paradoksaalista on, että merenneitona hän ei ainakaan olisi prinssiä saanut. Rangaistuksen Pieni merenneito sai siitä, että ei tyytynyt kohtaloonsa. Merenneito pysyköön merenneitona.
Jos Pieni merenneito olisi onnistunut, jos hän olisi saanut prinssinsä, olisi hänen tarinansa esimerkkinä pyrkimyksestä yhä enempään, yhä korkeammalle. Silloin hän olisi faustilaisen eli länsimaisen ihmiskuvan ikoni. Thomas Mannin kirjassa Tohtori Faustus paholainen antaa Adrian Leverkühnille ”leluksi” Pienen merenneidon. Ymmärsikö Adrian Leverkühn varoittavan esimerkin? En muista, koska luin Tohtori Faustuksen kovassa kuumeessa – vain siten pystyin kestämään pitkien virkkeiden raskauden.
Ainakin Thomas Mann oli tajunnut, ettei Pieni merenneito pääse koskaan jumalan valtakuntaan. Mistään ei löydy niin paljon kilttejä lapsia, aina on tottelemattomia lapsia enemmän. Ja jokainen heistä lisäsi päivällä aikaa, jonka Pienen merenneidon oli oltava ilman impenä.
Pienen merenneidon tarinaa voi pitää poliittisena. Se on varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos suutari ei pysy lestissään. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei saa ylittää – mistään syystä. Senkö H. C. Andersen halusi tarinallaan sanoa? Miksi hän kirjoitti tällaisen epäsadun? Hän kirjoitti tarinan vuonna 1836, kymmeniä vuosia Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumoukset uhkasivat vakiintunutta yhteiskuntajärjestelmää. 1830 oli ollut Ranskassa ns. heinäkuun vallankumous ja vuonna 1848 oli tuleva ns. helmikuun vallankumous. Aika oli poliittisesti levotonta ja kansalle piti antaa varoittava esimerkki.
Varoitusta ei ehkä tajuttu, sillä Pienen merenneidon tarinaa ei tunneta poliittisesti vaikuttaneena kertomuksena. Pienen merenneidon tarina muistetaan nimenomaan rakkaustarinana – ei muuna.
28. kesäkuuta 2009
Pieni merenneito
Lapsuuteni tärkein ja rakkain satu oli H. C. Andersenin Pieni merenneito. Kuulin sen ensimmäisen kerran isosiskoni lukemana, kun olin viisi. Seuraavan päivän muistan surreeni Pienen merenneidon kohtaloa. Kaikki uhraukset ja kärsitty tuska olivat olleet turhaa, sillä Pieni merenneito ei saanut prinssiään. Hänestä tuli ilman impi, joka kolmensadan vuoden päästä pääsisi jumalan valtakuntaan. Aikaa ilman impenä saattoi lyhentää hymyilevä ja kiltti lapsi, mutta tottelematon lapsi pidensi sitä päivällä.
Pidin tätä hyvin epäoikeudenmukaisena, sillä viisivuotiaan kokemuksella tiesin, että oli paljon helpompi nähdä tottelematon lapsi kuin kiltti. Yritin aina sadun muistaessani olla kiltti, mutta se oli hyvin poikkeuksellista. En ollut kiltti enkä tottelevainen lapsi, vaan villi ja omapäinen.
Muutamaa vuotta myöhemmin Pieni merenneito tuli radiosta kuunnelmana, joka nauhoitettiin kelanauhurilla. Siitä lähtien kuuntelimme iltaisin Pienen merenneidon, korvikkeena ehkä siitä, että vanhempamme eivät koskaan lukeneet meille ääneen – iltasatuja tai muutakaan. Pieni merenneito oli loistavasti dramatisoitu kuunnelmaksi. Eniten kosketti kohtaus, jossa Pieni merenneito tanssii prinssin kanssa, vaikka jokainen askel oli kuin ”olisi astunut terävään naskaliin tai veitsen terään” Aram Hatsaturjanin valssin baletista Naamiaiset soidessa taustalla. Vieläkin kuullessani tämän valssin muistan Pienen merenneidon tuskan.
Bettelheimin Satujen lumous –kirjan mukaan satu päättyy aina onnellisesti. Onnettomasti päättyvä satu ei olekaan satu vaan myytti, joka päättyy traagisesti eikä päähenkilö kehity lainkaan. Pieni merenneito on kuitenkin kehitystarina ja tarina onnettomasta ja yksipuolisesta rakkaudesta ja sellaisena maailmankirjallisuutta.
Pidin tätä hyvin epäoikeudenmukaisena, sillä viisivuotiaan kokemuksella tiesin, että oli paljon helpompi nähdä tottelematon lapsi kuin kiltti. Yritin aina sadun muistaessani olla kiltti, mutta se oli hyvin poikkeuksellista. En ollut kiltti enkä tottelevainen lapsi, vaan villi ja omapäinen.
Muutamaa vuotta myöhemmin Pieni merenneito tuli radiosta kuunnelmana, joka nauhoitettiin kelanauhurilla. Siitä lähtien kuuntelimme iltaisin Pienen merenneidon, korvikkeena ehkä siitä, että vanhempamme eivät koskaan lukeneet meille ääneen – iltasatuja tai muutakaan. Pieni merenneito oli loistavasti dramatisoitu kuunnelmaksi. Eniten kosketti kohtaus, jossa Pieni merenneito tanssii prinssin kanssa, vaikka jokainen askel oli kuin ”olisi astunut terävään naskaliin tai veitsen terään” Aram Hatsaturjanin valssin baletista Naamiaiset soidessa taustalla. Vieläkin kuullessani tämän valssin muistan Pienen merenneidon tuskan.
Bettelheimin Satujen lumous –kirjan mukaan satu päättyy aina onnellisesti. Onnettomasti päättyvä satu ei olekaan satu vaan myytti, joka päättyy traagisesti eikä päähenkilö kehity lainkaan. Pieni merenneito on kuitenkin kehitystarina ja tarina onnettomasta ja yksipuolisesta rakkaudesta ja sellaisena maailmankirjallisuutta.
Lähden ulos
Viimeisen työpäivän itkin Michael Jacksonia ja omaa elämääni. Ensimmäisen lomapäivän itkin omaa elämääni. Näinhän loma kuuluu aloittaa - masentuneena, toivottomana, pettyneenä ja yksinäisenä.
Ystäväni soitti illalla ja kertoi kuulumiset. Se, päikkärit ja Moonlight (tv-sarja) piristivät niin paljon, että lähdin käymään kaupungilla. Keskusta oli täynnä ihmisiä. Nuoria ja vanhempia, Tuskaan ja Gay Prideen osallistuneita ja niitä, jotka Puistobluesin jälkeen jaksoivat vielä jotain. Kuljin kaduilla, poikkesin pariin kapakkaan ja katselin ympärilleni.
En juonut mitään. En minä alkoholia tarvinnut vaan toisia ihmisiä. Ja poispääsyä kotoa, omien asioideni vatvomisesta. En jäänyt pitemmäksi aikaa kaupungille. Päätin kuitenkin mennä toiste, enkä vain käväisemään. En jää kotiin suremaan elämääni. Lähden ulos!
Ystäväni soitti illalla ja kertoi kuulumiset. Se, päikkärit ja Moonlight (tv-sarja) piristivät niin paljon, että lähdin käymään kaupungilla. Keskusta oli täynnä ihmisiä. Nuoria ja vanhempia, Tuskaan ja Gay Prideen osallistuneita ja niitä, jotka Puistobluesin jälkeen jaksoivat vielä jotain. Kuljin kaduilla, poikkesin pariin kapakkaan ja katselin ympärilleni.
En juonut mitään. En minä alkoholia tarvinnut vaan toisia ihmisiä. Ja poispääsyä kotoa, omien asioideni vatvomisesta. En jäänyt pitemmäksi aikaa kaupungille. Päätin kuitenkin mennä toiste, enkä vain käväisemään. En jää kotiin suremaan elämääni. Lähden ulos!
26. kesäkuuta 2009
Ehkä minä saan viettää kesäloman
Tänään on viimeinen työpäivä ja sitten alkaa neljän viikon loma. Toivottavasti edessä oleva loma on parempi kuin viime kesäloma. Oli siinäkin hyvät puolensa kuten kirpparilla käynnit ja Agatha Christien lukeminen. Minä muka yksinäinen?
Viime kesän katastrofeja en osannut aavistaa. Tällä hetkellä katastrofin enteet ovat voimakkaat. Tyttären suhde poikakaveriin vaikuttaa olevan viimeisillään. Siitä olen tyytyväinen, mutta olen huolissani tyttärestäni. Hän on omistanut koko elämänsä poikaystävälleen luopumalla toiveistaan ja laiminlyömällä itsensä. Todennäköinen suhteen päättyminen pudottaa hänet tyhjän päälle.
Viime kesänä hän turvautui minuun ja minä puolestani luovuin toiveistani ja laiminlöin itseni ja oman elämäni. Kuluneen vuoden aikana tyttäreni on kasvanut henkisesti voimakkaammaksi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Ehkä tuleva katastrofi ei ole niin suuri kuin viime kesänä. Ehkä hän selviää siitä nopeammin ja paremmin. Ehkä minä saan viettää kesäloman.
Kesälomalta odotan ennen kaikkea vapautta. Sitä, etten ole sidottu aikatauluihin enkä aikaiseen herätykseen. Että voin mennä minne haluan ja silloin kun haluttaa. Finnconiin haluan mennä, onhan se pitkästä aikaa Helsingissä. Alavudelle haluan matkustaa vanhempieni luokse ja viettää siellä aikaa kauniissa, ison puutarhan ympäröimässä talossa. Aion ottaa aurinkoa Hietsussa.
Kesä on yksinäistä aikaa. Rakkaat, ystävät ja sukulaiset ovat jossain muualla. Siksi kesä ei ole lempivuodenaikani, vaikka nautin auringosta, lämmöstä ja vapaudesta. Vaikka alkaisin kiertää kahviloita ja kapakoita, taidenäyttelyjä ja museoita, ei vastaan välttämättä tule ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa kesän ihanuudet. Saatan silti yrittää.
Viime kesän katastrofeja en osannut aavistaa. Tällä hetkellä katastrofin enteet ovat voimakkaat. Tyttären suhde poikakaveriin vaikuttaa olevan viimeisillään. Siitä olen tyytyväinen, mutta olen huolissani tyttärestäni. Hän on omistanut koko elämänsä poikaystävälleen luopumalla toiveistaan ja laiminlyömällä itsensä. Todennäköinen suhteen päättyminen pudottaa hänet tyhjän päälle.
Viime kesänä hän turvautui minuun ja minä puolestani luovuin toiveistani ja laiminlöin itseni ja oman elämäni. Kuluneen vuoden aikana tyttäreni on kasvanut henkisesti voimakkaammaksi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Ehkä tuleva katastrofi ei ole niin suuri kuin viime kesänä. Ehkä hän selviää siitä nopeammin ja paremmin. Ehkä minä saan viettää kesäloman.
Kesälomalta odotan ennen kaikkea vapautta. Sitä, etten ole sidottu aikatauluihin enkä aikaiseen herätykseen. Että voin mennä minne haluan ja silloin kun haluttaa. Finnconiin haluan mennä, onhan se pitkästä aikaa Helsingissä. Alavudelle haluan matkustaa vanhempieni luokse ja viettää siellä aikaa kauniissa, ison puutarhan ympäröimässä talossa. Aion ottaa aurinkoa Hietsussa.
Kesä on yksinäistä aikaa. Rakkaat, ystävät ja sukulaiset ovat jossain muualla. Siksi kesä ei ole lempivuodenaikani, vaikka nautin auringosta, lämmöstä ja vapaudesta. Vaikka alkaisin kiertää kahviloita ja kapakoita, taidenäyttelyjä ja museoita, ei vastaan välttämättä tule ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa kesän ihanuudet. Saatan silti yrittää.
25. kesäkuuta 2009
Kissasynttärit
Perheeni kolmas jäsen, Osku-kissa, täytti kesäkuun alussa 12 vuotta. Osku on kotoisin Alavudelta ja sen kaksi veljeä samasta pentueesta kuuluvat sisareni perheeseen.
Äiti oli etukäteen käynyt katsomassa pentuetta ja kuvaili yhden pennun olleen erityisen suloinen, harmaa kissa. Kun menimme hakemaan kissaamme, pennut olivat piilossa pensaissa. Vain yksi oli kyllin rohkea tullakseen tutustumaan meihin. Se oli harmaa-valkoinen kissa, jolla oli musta nenä. Maksoimme kissasta jonkin verran ja lähdimme talosta onnellisina kissanomistajina. Äidiltä kuulimme, että kissamme ei ollut se, jonka hän oli meille puhunut. Ei sellaisella asialla ollut siinä tilanteessa enää merkitystä. Meillä oli kissa!
Tyttäreni antoi kissalle nimeksi Osku. Se osoittautui hyväksi nimeksi, sillä kissa oppi tunnistamaan sen nopeasti. Oskun turkki kasvoi tavallisen kotikissan turkkia pidemmäksi ja sen anturoihin kasvoivat pitkät karvat suojaamaan tassuja.
Oskusta kasvoi hyvin seurallinen ja puhelias kissa. Se tervehtii, vastaa ja tulee juttelemaan. Sylissä Osku viihtyy vain hetken. Osku on arvaamaton – kesken silityksen se saattaa hyökätä kimppuun. Näin ei käy usein, mutta yksikin kerta on liikaa. Niinpä vain pidän Oskusta, se ei ole lempikissani kaikkien omistamieni kissojen joukossa.
Tänään vietimme kolmen veljeksen, Oskun, Oton ja Villen, synttäreitä sisareni luona. Kissasynttäreitä olemme viettäneet vuosittain, aina kun se on ollut mahdollista. Kissat eivät tosin tajua olevansa juhlinnan aiheita. Tänään saavuttuamme juhlapaikalle kissat häippäsivät heti omille teilleen. Meillä ihmisillä oli mukavaa. Aurinko paistoi, söimme ihania salaatteja ja jälkiruokasi mansikoita vaniljavaahdolla ja lopuksi vielä kahvia. Lähdimme kotiin tyytyväisinä. Sisarelleni vielä kiitokset hauskoista synttäreistä!
Äiti oli etukäteen käynyt katsomassa pentuetta ja kuvaili yhden pennun olleen erityisen suloinen, harmaa kissa. Kun menimme hakemaan kissaamme, pennut olivat piilossa pensaissa. Vain yksi oli kyllin rohkea tullakseen tutustumaan meihin. Se oli harmaa-valkoinen kissa, jolla oli musta nenä. Maksoimme kissasta jonkin verran ja lähdimme talosta onnellisina kissanomistajina. Äidiltä kuulimme, että kissamme ei ollut se, jonka hän oli meille puhunut. Ei sellaisella asialla ollut siinä tilanteessa enää merkitystä. Meillä oli kissa!
Tyttäreni antoi kissalle nimeksi Osku. Se osoittautui hyväksi nimeksi, sillä kissa oppi tunnistamaan sen nopeasti. Oskun turkki kasvoi tavallisen kotikissan turkkia pidemmäksi ja sen anturoihin kasvoivat pitkät karvat suojaamaan tassuja.
Oskusta kasvoi hyvin seurallinen ja puhelias kissa. Se tervehtii, vastaa ja tulee juttelemaan. Sylissä Osku viihtyy vain hetken. Osku on arvaamaton – kesken silityksen se saattaa hyökätä kimppuun. Näin ei käy usein, mutta yksikin kerta on liikaa. Niinpä vain pidän Oskusta, se ei ole lempikissani kaikkien omistamieni kissojen joukossa.
Tänään vietimme kolmen veljeksen, Oskun, Oton ja Villen, synttäreitä sisareni luona. Kissasynttäreitä olemme viettäneet vuosittain, aina kun se on ollut mahdollista. Kissat eivät tosin tajua olevansa juhlinnan aiheita. Tänään saavuttuamme juhlapaikalle kissat häippäsivät heti omille teilleen. Meillä ihmisillä oli mukavaa. Aurinko paistoi, söimme ihania salaatteja ja jälkiruokasi mansikoita vaniljavaahdolla ja lopuksi vielä kahvia. Lähdimme kotiin tyytyväisinä. Sisarelleni vielä kiitokset hauskoista synttäreistä!
22. kesäkuuta 2009
Don't stop the music
Seikkailut musiikin ja kännyköiden mp3-soittimien kanssa jatkuvat. Juhannusaattona ostin itselleni uuden kännykän, Nokia 3120 Classicin. Eikä maksanut paljon. Vakiopakkauksessa ei ollut yhteyskaapelia. Siirsin työkännykästä musiikkia bluetoothin avulla. Viidennettä kappaletta siirtäessäni kännykkä ilmoitti muistin olevan täynnä. Naurettavaa! Eihän neljän kappaleen mp3-soittimella tee mitään!
Tänään kävin ostamassa muistikortin puhelimeeni. En ostanut Nokian omaa muistikorttia, sillä sen hinta oli nelinkertainen vastaavan tuotteeseen. Edelleen käytän bluetoothia musiikin siirtoon työkännykän kautta. Monimutkaista, mutta ei se haittaa. Mitäs muuta minulla on kuin aikaa!
Ajan lisäksi minulla on kaksi puhelinta, joissa on miltei yhtenevät musiikkivalikoimat. No ei sentään, koska omaan puhelimeeni mahtuu muistikortin ansiosta huomattavasti enemmän. Tähän mennessä olen lataillut vain yksittäisiä kappaleita, en kokonaisia albumeja.
Olen tajunnut syyn siihen, miksi suosin yksittäisiä kappaleita. En omista albumeja. LP-levyjä minulla on vajaa parikymmentä ja cd-levyjä hiukan enemmän. Musiikkiin olen tutustunut kuuntelemalla radiota ja musiikkia harrastavien poikaystävien kautta. Nuoresta tytöstä lähtien ovat sormeni olleet valmiina painamaan rec-näppäintä hyvältä kuulostavan kappaleen alkaessa. Lähes kaikki C-kasetit ovat tallella (ei niitäkään hirveästi ole) ja kuuntelen niitä toisinaan tiskatessani tai ruokaa laittaessani. Joukossa on todellisia helmiä, joita kuunnellessani olen ekstaasissa.
Jossain vaiheessa radion kuuntelu loppui, tilalle tuli tietokone ja siihen ladattu musiikki. Ja nyt on vuorossa puhelimen mp-kolmonen. Onneksi puhelimessa on myös radio, ettei musiikkimakuni kehittyminen pääse pysähtymään.
Tänään kävin ostamassa muistikortin puhelimeeni. En ostanut Nokian omaa muistikorttia, sillä sen hinta oli nelinkertainen vastaavan tuotteeseen. Edelleen käytän bluetoothia musiikin siirtoon työkännykän kautta. Monimutkaista, mutta ei se haittaa. Mitäs muuta minulla on kuin aikaa!
Ajan lisäksi minulla on kaksi puhelinta, joissa on miltei yhtenevät musiikkivalikoimat. No ei sentään, koska omaan puhelimeeni mahtuu muistikortin ansiosta huomattavasti enemmän. Tähän mennessä olen lataillut vain yksittäisiä kappaleita, en kokonaisia albumeja.
Olen tajunnut syyn siihen, miksi suosin yksittäisiä kappaleita. En omista albumeja. LP-levyjä minulla on vajaa parikymmentä ja cd-levyjä hiukan enemmän. Musiikkiin olen tutustunut kuuntelemalla radiota ja musiikkia harrastavien poikaystävien kautta. Nuoresta tytöstä lähtien ovat sormeni olleet valmiina painamaan rec-näppäintä hyvältä kuulostavan kappaleen alkaessa. Lähes kaikki C-kasetit ovat tallella (ei niitäkään hirveästi ole) ja kuuntelen niitä toisinaan tiskatessani tai ruokaa laittaessani. Joukossa on todellisia helmiä, joita kuunnellessani olen ekstaasissa.
Jossain vaiheessa radion kuuntelu loppui, tilalle tuli tietokone ja siihen ladattu musiikki. Ja nyt on vuorossa puhelimen mp-kolmonen. Onneksi puhelimessa on myös radio, ettei musiikkimakuni kehittyminen pääse pysähtymään.
21. kesäkuuta 2009
Ennen kuolemaa
YLeX on päättänyt auttaa ihmisiä löytämään ne 52 biisiä, jotka ainakin täytyy kuulla ennen kuolemaa. Viimeisin valinta oli Led Zeppelinin Black Dog, kappale, joka pitkään oli minulle yhtä kuin Led Zeppelin. Joitakin valituista kappaleista en tunne ja jotkut ihmetyttävät.
David Bowielta oli valittu Heroes ja Beatlesilta Helter Skelter, joka sentään perustellaan hauskasti yhdeksi ensimmäisistä heavy metal –kappaleista. Heroesin valintaa ei perustella lainkaan, kerrotaan vain David Bowien vaikuttavuudesta. Olisin valinnut David Bowielta Life on Marsin, jonka upeus pysäyttää aina ja joka tuo hyviä muistoja nuoruudesta mieleen.
Ennen kuolemaa –listalle valitut ja valittavat kappaleet lienevät hyvin merkittäviä yleisesti. Minulle musiikki on kuitenkin henkilökohtainen asia. Tuntuu oudolta, että valitsisin tietyt biisit, jotka minun olisi kuunneltava ennen kuolemaa. Aivan kuin valmistautuisin kuolemaan ja sitä en aio tehdä.
Sen sijaan elämäni merkittävien biisien lista kehittyy kaiken aikaa. Yksi vuosikymmeniä mukanani kulkenut kappale on Carole Kingin You've got a friend. Nuoruuden yksinäisyydessä oli lohdullista kuunnella tätä ja tuntea, että jossain minullakin on ystävä. Myöhemmin olen kokenut itseni siksi ystäväksi, joka kiirehtii paikalle toisen tarvitessa. Silloin You’ve got a friend on pikemminkin kuvastanut sitä, kuinka helposti syrjäytän itseni toisen hyväksi. Viimeaikoina olen vain nauttinut erinomaisesta kappaleesta, en enää itke sitä kuunnellessani.
David Bowielta oli valittu Heroes ja Beatlesilta Helter Skelter, joka sentään perustellaan hauskasti yhdeksi ensimmäisistä heavy metal –kappaleista. Heroesin valintaa ei perustella lainkaan, kerrotaan vain David Bowien vaikuttavuudesta. Olisin valinnut David Bowielta Life on Marsin, jonka upeus pysäyttää aina ja joka tuo hyviä muistoja nuoruudesta mieleen.
Ennen kuolemaa –listalle valitut ja valittavat kappaleet lienevät hyvin merkittäviä yleisesti. Minulle musiikki on kuitenkin henkilökohtainen asia. Tuntuu oudolta, että valitsisin tietyt biisit, jotka minun olisi kuunneltava ennen kuolemaa. Aivan kuin valmistautuisin kuolemaan ja sitä en aio tehdä.
Sen sijaan elämäni merkittävien biisien lista kehittyy kaiken aikaa. Yksi vuosikymmeniä mukanani kulkenut kappale on Carole Kingin You've got a friend. Nuoruuden yksinäisyydessä oli lohdullista kuunnella tätä ja tuntea, että jossain minullakin on ystävä. Myöhemmin olen kokenut itseni siksi ystäväksi, joka kiirehtii paikalle toisen tarvitessa. Silloin You’ve got a friend on pikemminkin kuvastanut sitä, kuinka helposti syrjäytän itseni toisen hyväksi. Viimeaikoina olen vain nauttinut erinomaisesta kappaleesta, en enää itke sitä kuunnellessani.
Suurin myyntivaltti
Juhannus on ohi. Ei ole minun suosikkijuhlani, olen jouluihminen ja synttäri-ihminen. Rakastan synttäreitä, omia ja muiden. Syntymäpäivä eroaa virallisista juhlapäivistä ehdottomasti edukseen, koska siinä juhlitaan yhden ihmisen ainutlaatuisuutta. Juuri minua tai sinua.
Kehruu-Jennystä alkoi massateollisuus, massakulttuuri ja massayhteiskunta. Aluksi se oli varmaan ihanaa. Kaikkea ei tarvinnut tehdä itse, vaan vaatteet ja ruoan saattoi ostaa kaupasta. En tiedä missä vaiheessa, kuinka nopeasti teollisen tuotannon alettua, alkoi raivoisa yksilöllisyyden korostaminen. Halu erottua muista on ikiaikainen ominaisuus ihmisessä, sillä se liittyy kosiorituaaleihin, parinmuodostukseen ja kumppanin valintaan. Yhteiskunnallinen ilmiö siitä tuli vasta teollistumisen vaikutuksesta.
Yksilöllisyydestä tuli massatuotannon suurin myyntivaltti.
Ennen teollistumista ja massatuotantoa yksilöllisyyttä korosti Martti Luther, joka vaati teeseissään, että jumalasuhde on yksilöllinen, ei yhteisöllinen. Tarve kuulua johonkin on kuitenkin yhtä keskeinen ominaisuus kuin erottua muista. Yksilöllisyyden avulla myydään yhteisöllisyyttä. Kun ostat tämän tuotteen, kuulut meihin. Tällä tuotteella erotut niistä ja olet osa meitä. Kovin on onttoa yhteisöllisyyttä.
Aldous Huxleyn kirjassa Uljas uusi maailma on yksilöllisyys hävitetty. Hedelmöittyneen munasolun jakautumista jatketaan moneen kertaan niin, että siitä saadaan 12 000 kloonia tai enemmän. Näin saatiin yhteiskunnan tarpeisiin työntekijät. Perhesuhteet katkaistiin, isä ja äiti olivat rumia sanoja. Uljaan uuden maailman dystopia/aikalaiskritiikki on kauhea. Mitä ihmisestä jää jäljelle yksilöllisyyden kadottua? Huxleyn mukaan ei mitään, ontto ja tyhjä kuori, joka tarvitsee somaa ja muita viihdykkeitä. Voisi kuvitella, että seksi on yksilöllisyyden viimeinen linnake. Uljaassa uudessa maailmassa sekin on yhteisöllistetty. Kiinteää parisuhdetta ei saa muodostaa. Jokainen kuului jokaiselle. Eroottiset leikit ovat tärkeimpiä lasten leikeistä. Minulle jäi kirjasta epäselväksi, miksi Uljaassa uudessa maailmassa harrastetaan seksiä paljon. Mutta minä uskonkin seksiin, jossa tunteet ovat mukana.
Tasapainottelu yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä jatkuu. Nykyään vaakakupissa painaa yksilöllisyys enemmän kuin yhteisöllisyys. Kuinka kauan?
Kehruu-Jennystä alkoi massateollisuus, massakulttuuri ja massayhteiskunta. Aluksi se oli varmaan ihanaa. Kaikkea ei tarvinnut tehdä itse, vaan vaatteet ja ruoan saattoi ostaa kaupasta. En tiedä missä vaiheessa, kuinka nopeasti teollisen tuotannon alettua, alkoi raivoisa yksilöllisyyden korostaminen. Halu erottua muista on ikiaikainen ominaisuus ihmisessä, sillä se liittyy kosiorituaaleihin, parinmuodostukseen ja kumppanin valintaan. Yhteiskunnallinen ilmiö siitä tuli vasta teollistumisen vaikutuksesta.
Yksilöllisyydestä tuli massatuotannon suurin myyntivaltti.
Ennen teollistumista ja massatuotantoa yksilöllisyyttä korosti Martti Luther, joka vaati teeseissään, että jumalasuhde on yksilöllinen, ei yhteisöllinen. Tarve kuulua johonkin on kuitenkin yhtä keskeinen ominaisuus kuin erottua muista. Yksilöllisyyden avulla myydään yhteisöllisyyttä. Kun ostat tämän tuotteen, kuulut meihin. Tällä tuotteella erotut niistä ja olet osa meitä. Kovin on onttoa yhteisöllisyyttä.
Aldous Huxleyn kirjassa Uljas uusi maailma on yksilöllisyys hävitetty. Hedelmöittyneen munasolun jakautumista jatketaan moneen kertaan niin, että siitä saadaan 12 000 kloonia tai enemmän. Näin saatiin yhteiskunnan tarpeisiin työntekijät. Perhesuhteet katkaistiin, isä ja äiti olivat rumia sanoja. Uljaan uuden maailman dystopia/aikalaiskritiikki on kauhea. Mitä ihmisestä jää jäljelle yksilöllisyyden kadottua? Huxleyn mukaan ei mitään, ontto ja tyhjä kuori, joka tarvitsee somaa ja muita viihdykkeitä. Voisi kuvitella, että seksi on yksilöllisyyden viimeinen linnake. Uljaassa uudessa maailmassa sekin on yhteisöllistetty. Kiinteää parisuhdetta ei saa muodostaa. Jokainen kuului jokaiselle. Eroottiset leikit ovat tärkeimpiä lasten leikeistä. Minulle jäi kirjasta epäselväksi, miksi Uljaassa uudessa maailmassa harrastetaan seksiä paljon. Mutta minä uskonkin seksiin, jossa tunteet ovat mukana.
Tasapainottelu yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä jatkuu. Nykyään vaakakupissa painaa yksilöllisyys enemmän kuin yhteisöllisyys. Kuinka kauan?
20. kesäkuuta 2009
Rakkaus kaiken kestää
Jouduin eilen kuuntelemaan rakastavaisten riitelyä. Yritin puuttua asiaan siinä vaiheessa kun toinen itkee ja huutaa tuskaansa samalla kun puhuu toisen kanssa. Apuni ei kelvannut, jouduin vain sydän kylmänä kuuntelemaan.
Kuunnellessani ihmettelin rakkautta, joka aiheuttaa tuskaa. Miten siinä voi olla rakkaudesta kyse? Miksi pysyä suhteessa, jossa toinen osapuoli on enimmäkseen karkea ja ilkeä? Kysyin asiaa jälkeenpäin ja sain kuulla: ”Mutta minä rakastan häntä”.
En usko kenenkään ihmisen ansaitsevan ilkeyttä, julmuutta ja karkeutta, edes rakkaaltaan. Etenkin rakkaalta olisi kohtuullista odottaa hellyyttä, huomioimista, hyvänä pitämistä, kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Ei vihaa. Tiedän, että rakkaus kestää kaiken. Ilkeydet, lyömiset, julmuuden, laiminlyömisen. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin tajuttava, että on paljon paremman kohtelun arvoinen ja lopetettava rakastaminen. Nollattava elämänsä ja aloitettava alusta, ilman rakkautta.
Kuunnellessani ihmettelin rakkautta, joka aiheuttaa tuskaa. Miten siinä voi olla rakkaudesta kyse? Miksi pysyä suhteessa, jossa toinen osapuoli on enimmäkseen karkea ja ilkeä? Kysyin asiaa jälkeenpäin ja sain kuulla: ”Mutta minä rakastan häntä”.
En usko kenenkään ihmisen ansaitsevan ilkeyttä, julmuutta ja karkeutta, edes rakkaaltaan. Etenkin rakkaalta olisi kohtuullista odottaa hellyyttä, huomioimista, hyvänä pitämistä, kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Ei vihaa. Tiedän, että rakkaus kestää kaiken. Ilkeydet, lyömiset, julmuuden, laiminlyömisen. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin tajuttava, että on paljon paremman kohtelun arvoinen ja lopetettava rakastaminen. Nollattava elämänsä ja aloitettava alusta, ilman rakkautta.
18. kesäkuuta 2009
Hauskaa juhannusta!
Vietän juhannuksen kaupungissa. Yleensä olen matkustanut maalle vanhempieni luokse, koska äitini syntymäpäivä on juhannuksena ja koska lomani on alkanut. Tänä vuonna lomani alkaa vasta viikko juhannuksen jälkeen ja ajattelin onnitella äitiäni vain kortilla ja puhelulla.
Lapsena juhannuskokon polttaminen oli jännittävä tapahtuma. Soudimme (isä souti) veneellä järven toisella puolella olevalle Kohtakalliolle, jossa poltimme kokon ja käristimme makkaraa. Yhteen soutuveneeseen mahtui koko seitsenhenkinen perhe. Kun me lapset kasvoimme suuremmiksi, tällaiset veneretket eivät enää olleet mahdollisia. Juhannuskokkoa alettiin polttaa kotitalomme rannassa.
Vanhemmat rakensivat talon keskustaan ja juhannuksesta meni fiilis. Grillasimme pihalla, mutta ei se ole sama asia. Järvelle ei menty soutelemaan eikä juhannuskokosta ollut tietoakaan.
Kaupunkijuhannuksia olen viettänyt muutaman, yhden Tampereella, yhden Espoossa ja loput Helsingissä, yhteensä varmaan viitisen juhannusta. Tulevalle juhannukselle minulla ei ole suunnitelmia. Ehkä teen jotain tai sitten en.
Hauskaa juhannusta!
Lapsena juhannuskokon polttaminen oli jännittävä tapahtuma. Soudimme (isä souti) veneellä järven toisella puolella olevalle Kohtakalliolle, jossa poltimme kokon ja käristimme makkaraa. Yhteen soutuveneeseen mahtui koko seitsenhenkinen perhe. Kun me lapset kasvoimme suuremmiksi, tällaiset veneretket eivät enää olleet mahdollisia. Juhannuskokkoa alettiin polttaa kotitalomme rannassa.
Vanhemmat rakensivat talon keskustaan ja juhannuksesta meni fiilis. Grillasimme pihalla, mutta ei se ole sama asia. Järvelle ei menty soutelemaan eikä juhannuskokosta ollut tietoakaan.
Kaupunkijuhannuksia olen viettänyt muutaman, yhden Tampereella, yhden Espoossa ja loput Helsingissä, yhteensä varmaan viitisen juhannusta. Tulevalle juhannukselle minulla ei ole suunnitelmia. Ehkä teen jotain tai sitten en.
Hauskaa juhannusta!
16. kesäkuuta 2009
Laillista kopelointia
Olen monesti ajatellut, että Suomessa nuorilla ei ihmisarvoa kaikissa tilanteissa ole. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi nuorisokarkotteista, joita joissakin kaupungeissa käytetään nuorison kokoontumisen johonkin paikkaan vähentämiseksi. Karkotteena käytetään muun muassa klassista musiikkia.
Nuoria voi kohdella perusoikeuksien vastaisesti ihan laillisesti eduskunnan hyväksyttyä maanantaina hallituksen esityksen (84/2008) alkoholirikoksia koskevien säännösten uudistamisesta. Sen mukaan
"Jos alle kahdeksantoistavuotiasta epäillään todennäköisin syin 50 §:n 4 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta rikkomuksesta, poliisi voi laittomasti hallussa pidetyn alkoholijuoman etsimiseksi tarkastaa tällaisen henkilön mukana olevat tavarat ja päällisin puolin hänen vaatteensa, jos se voi tapahtua puuttumatta loukkaavalla tavalla epäillyn henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Tarkastuksen kirjaamiseen sovelletaan, mitä poliisilain 23 §:n 3 momentissa säädetään. Tarkastuksessa noudatetaan muutoin, mitä pakkokeinolain 5 luvussa säädetään henkilöntarkastuksen toimittamisesta." (Lakivaliokunnan mietintö 11/2009)
Hallituksen esityksessä ei vaatteiden tarkistamista päällisin puolin ollut. Sen kohdan lisäsi lakivaliokunta, jolla oli kuultavanaan useita asiantuntijoita, mutta ei nuorisojärjestöjen, esim. lukiolaisliiton edustajia. Eihän nuoria tarvitse kuulla. Mietinnössään lakivaliokunta toteaa:
”Päällisin puolin tapahtuvalla tarkastamisella tarkoitetaan henkilön yllä olevien vaatteiden ulkopuolista käsin koettelemista. Tarkastusoikeus ei ulotu alle kahdeksantoistavuotiaan vaatteiden ja ihon väliin kätkettyjen esineiden etsimiseen, joka on henkilöntarkastusta” ja jatkaa ” Edellytys henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamattomuudesta tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että alle kahdeksantoistavuotiaan vaatteiden päällisin puolin tapahtuva tarkastaminen olisi mahdollisuuksien mukaan pyrittävä tekemään sivullisten läsnä olematta”.
Tällä lailla poliisit saavat oikeuden kopeloida nuoria ja vielä niin, ettei kukaan ole näkemässä sitä. Ei todistajia. Poliisin sana nuoren sanaa vastaan. Nuoria tyttöjä, nuoria poikia. Lakitekstissä hurskaasti toivotaan, että tarkastus ei loukkaisi henkilökohtaista koskemattomuutta. Mutta sitä se juuri tekee.
Lakiesityksestä käydyn keskustelun yhteydessä vain Paavo Arhinmäki (vas.) sanoi vastustavansa tätä ”kopelointipykälää”. Muiden keskustelijoiden mukaan se on hyvä keino puuttua nuorten alkoholinkäyttöön.
Nuoria voi kohdella perusoikeuksien vastaisesti ihan laillisesti eduskunnan hyväksyttyä maanantaina hallituksen esityksen (84/2008) alkoholirikoksia koskevien säännösten uudistamisesta. Sen mukaan
"Jos alle kahdeksantoistavuotiasta epäillään todennäköisin syin 50 §:n 4 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta rikkomuksesta, poliisi voi laittomasti hallussa pidetyn alkoholijuoman etsimiseksi tarkastaa tällaisen henkilön mukana olevat tavarat ja päällisin puolin hänen vaatteensa, jos se voi tapahtua puuttumatta loukkaavalla tavalla epäillyn henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Tarkastuksen kirjaamiseen sovelletaan, mitä poliisilain 23 §:n 3 momentissa säädetään. Tarkastuksessa noudatetaan muutoin, mitä pakkokeinolain 5 luvussa säädetään henkilöntarkastuksen toimittamisesta." (Lakivaliokunnan mietintö 11/2009)
Hallituksen esityksessä ei vaatteiden tarkistamista päällisin puolin ollut. Sen kohdan lisäsi lakivaliokunta, jolla oli kuultavanaan useita asiantuntijoita, mutta ei nuorisojärjestöjen, esim. lukiolaisliiton edustajia. Eihän nuoria tarvitse kuulla. Mietinnössään lakivaliokunta toteaa:
”Päällisin puolin tapahtuvalla tarkastamisella tarkoitetaan henkilön yllä olevien vaatteiden ulkopuolista käsin koettelemista. Tarkastusoikeus ei ulotu alle kahdeksantoistavuotiaan vaatteiden ja ihon väliin kätkettyjen esineiden etsimiseen, joka on henkilöntarkastusta” ja jatkaa ” Edellytys henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamattomuudesta tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että alle kahdeksantoistavuotiaan vaatteiden päällisin puolin tapahtuva tarkastaminen olisi mahdollisuuksien mukaan pyrittävä tekemään sivullisten läsnä olematta”.
Tällä lailla poliisit saavat oikeuden kopeloida nuoria ja vielä niin, ettei kukaan ole näkemässä sitä. Ei todistajia. Poliisin sana nuoren sanaa vastaan. Nuoria tyttöjä, nuoria poikia. Lakitekstissä hurskaasti toivotaan, että tarkastus ei loukkaisi henkilökohtaista koskemattomuutta. Mutta sitä se juuri tekee.
Lakiesityksestä käydyn keskustelun yhteydessä vain Paavo Arhinmäki (vas.) sanoi vastustavansa tätä ”kopelointipykälää”. Muiden keskustelijoiden mukaan se on hyvä keino puuttua nuorten alkoholinkäyttöön.
15. kesäkuuta 2009
Nimiä huutavia ihmisiä
Opiskeluaikoina minulla oli ystävä, joka viikonlopun jälkeen aina sanoi, että kunpa ihmiset nousisivat talojen katoille ja huutaisivat sieltä, kenen kanssa viikonloppu tai edellinen yö tuli vietettyä. Konkreettisen mielikuvituksen ihmisenä ajatus riemastutti minua kovin, kun kuvittelin Tampereen katot täyteen nimiä huutavia ihmisiä.
Nyt meillä on blogit ja Facebookit, joiden avulla jokainen voi paljastaa omasta yksityiselämästään niin paljon kuin huvittaa ja ilkeää. Eli ei kovin paljon. Yksityisyyden varjelu onkin tärkeämpää kuin kaiken itsestään kertominen. Onneksi!
14. kesäkuuta 2009
Halvin tarjous
Tapasin tällä viikolla ystäväni, joka opettaa yliopistossa. Hänen kertomansa yliopiston taloudellisesta ahdingosta on huolestuttavaa. Eläkkeelle jäävien tilalle ei palkata ketään, ei missään vaiheessa. Oppiaineen tarjonta on hänen lehtoraattinsa aikana (runsas kymmenen vuotta) supistunut puoleen. En usko hänen oppiaineensa olevan yksittäinen poikkeus. Kyse on mitä ilmeisimmin yliopistojen yleisestä tilanteesta.
Talouden ylivalta kurjistaa yliopistot, osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden. Taloudelliset perusteet sanelivat myös hankintalain, joka on pirun keksintö. Hankintalain tavoitteena oli kai estää tutunkaupat ja antaa kaikille yritykset samat mahdollisuudet bisneksiin.
Lain sivuvaikutuksia ei ilmeisesti osattu ennakoida. Laki lisäsi byrokratiaa ja työtä ja hidasti asioiden toteuttamista. Tarjouspyynnön muotoilusta tuli pikkutarkkaa työtä, jossa pitää pystyä sanomaan kaikki kriteeri, jolla tarjous hyväksytään. Eniten käytetty kriteeri on hinta. Mitä halvempi tarjous, sitä todennäköisemmin tarjouksenpyytäjä sen hyväksyy.
Mahdollisimman halvalla tehty työ ei voi olla hyvää, sillä laadukkaan työn tekeminen maksaa. Tällöin työn kehittämisen ainoaksi kriteeriksi tulee hinta: miten tehdään entistä halvemmalla. Uskon tällaisen toimintamallin tappavan luovuuden ja halun tehdä hyvää työtä. Muistan vielä ajan, jolloin työn hyvin tekeminen oli ylpeydenaihe. Enää siihen ei ole varaa. Voi meitä!
Halvimman tarjouksen hyväksyminen oli käytäntönä 1800-luvun köyhäinhoidossa. Mitä vähemmällä hinnalla lupasi kunnalle vastata huutolaisesta, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksyttiin. Myöhemmin ns. huutolaisten elinoloja kauhisteltiin ja köyhäinhoitoa kehitettiin inhimillisemmäksi.
Koska tulee se aika, jolloin tajutaan, että on olemassa muita ja relevantimpia kriteereitä kuin raha?
Talouden ylivalta kurjistaa yliopistot, osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden. Taloudelliset perusteet sanelivat myös hankintalain, joka on pirun keksintö. Hankintalain tavoitteena oli kai estää tutunkaupat ja antaa kaikille yritykset samat mahdollisuudet bisneksiin.
Lain sivuvaikutuksia ei ilmeisesti osattu ennakoida. Laki lisäsi byrokratiaa ja työtä ja hidasti asioiden toteuttamista. Tarjouspyynnön muotoilusta tuli pikkutarkkaa työtä, jossa pitää pystyä sanomaan kaikki kriteeri, jolla tarjous hyväksytään. Eniten käytetty kriteeri on hinta. Mitä halvempi tarjous, sitä todennäköisemmin tarjouksenpyytäjä sen hyväksyy.
Mahdollisimman halvalla tehty työ ei voi olla hyvää, sillä laadukkaan työn tekeminen maksaa. Tällöin työn kehittämisen ainoaksi kriteeriksi tulee hinta: miten tehdään entistä halvemmalla. Uskon tällaisen toimintamallin tappavan luovuuden ja halun tehdä hyvää työtä. Muistan vielä ajan, jolloin työn hyvin tekeminen oli ylpeydenaihe. Enää siihen ei ole varaa. Voi meitä!
Halvimman tarjouksen hyväksyminen oli käytäntönä 1800-luvun köyhäinhoidossa. Mitä vähemmällä hinnalla lupasi kunnalle vastata huutolaisesta, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksyttiin. Myöhemmin ns. huutolaisten elinoloja kauhisteltiin ja köyhäinhoitoa kehitettiin inhimillisemmäksi.
Koska tulee se aika, jolloin tajutaan, että on olemassa muita ja relevantimpia kriteereitä kuin raha?
12. kesäkuuta 2009
En soisi niiden päättyvän
Ajatus ensimmäisen poikakaverin tapaamisesta sai minua pohtimaan nuorena koettua ensirakkautta ja ties kuinka monennetta rakkautta keski-iällä. Ensirakkaudessa on usein kyse asioiden kokemisesta ensimmäisen kerran: suudelmat, hyväilyt, seksi (kortsun kanssa tietenkin). Ja myös sen ihmettely, mitä yhdessä oleminen, seurustelu tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan koko ajan, aina, yhdessä? Entä mitä rakastavaiset tekevät silloin kun eivät rakastele? Kuinka oppia tuntemaan toinen siinä elämäntilanteessa, jolloin oma minäkin tuntuu vieraalta ja oudolta?
Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.
Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.
Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.
Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.
Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.
Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.
Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.
Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.
Sävellahjasta opiskelijakapakkaan
Kävin tänään kuuntelemassa professori Ragnar Audunsonin esityksen The library as a meetingplace for democracy and community building. Audunson on professorina Oslon university collegessa. Minulla esityksen suurin anti oli tavassa, jolla hän peilasi monimuotoisuutta ja eriytyneisyyttä. ”Kultaiselta” 60-luvulta hän palautti mieleemme radion suositun ohjelman Sävellahjan. Kuinka se oli kuunneltava kokonaan kuullakseen ne muutamat pop- tai rockbiisit, jotka ohjelmassa soitettiin. Näin ei enää tehdä. Jos joku asia ei kiinnosta, sitä vältetään, sen yli hypätään eikä sen kanssa olla tekemisissä.
Audunson antoi eriytyneisyydestä esimerkin työmatkansa varrella olevasta kadunpätkästä, jolla on neljä ravintolaa/kahvilaa. Yhdessä käy vain afrikkalaistaustaisia miehiä, toinen on kotiäitien suosima paikka, kolmannessa käyvät opiskelijat ja neljännessä professorit ja opettajat. Kukaan ei vahingossakaan mene väärään paikkaan.
Audunson ei sinänsä pohtinut tätä ilmiötä, hän vain esitti sen, aavistuksen verran negatiivisessa sävyssä. Varsinkin netissä on mahdollista olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. Erilaiset profiloinnit takaavat vielä sen, ettei varmasti saa tietääkään mistään muusta.
Onneksi meillä on vielä sanomalehdet, jotka yleensä selataan kokonaan, vaikka kaikki ei kiinnostaisikaan. Minäkin selaan urheilusivut, vaikka esim. urheilu ei kiinnosta minua.
Audunsonin mukaan kirjastoissa ei voi välttää erilaisuuden kohtaamista. Onneksi meillä on kirjastot, koska minua pelottaa maailma, jossa jokainen on kiinnostunut vain omista ja omanlaistensa asioista.
Kävin tänään Apteekissa, joka selkeäsi oli eritynyt opiskelijakapakaksi. Tunsin olevan väärässä paikassa. Sen sijaan Pankissa asiakaspohja oli laajempi. Se tuntui paljon kotoisammalta.
Audunson antoi eriytyneisyydestä esimerkin työmatkansa varrella olevasta kadunpätkästä, jolla on neljä ravintolaa/kahvilaa. Yhdessä käy vain afrikkalaistaustaisia miehiä, toinen on kotiäitien suosima paikka, kolmannessa käyvät opiskelijat ja neljännessä professorit ja opettajat. Kukaan ei vahingossakaan mene väärään paikkaan.
Audunson ei sinänsä pohtinut tätä ilmiötä, hän vain esitti sen, aavistuksen verran negatiivisessa sävyssä. Varsinkin netissä on mahdollista olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. Erilaiset profiloinnit takaavat vielä sen, ettei varmasti saa tietääkään mistään muusta.
Onneksi meillä on vielä sanomalehdet, jotka yleensä selataan kokonaan, vaikka kaikki ei kiinnostaisikaan. Minäkin selaan urheilusivut, vaikka esim. urheilu ei kiinnosta minua.
Audunsonin mukaan kirjastoissa ei voi välttää erilaisuuden kohtaamista. Onneksi meillä on kirjastot, koska minua pelottaa maailma, jossa jokainen on kiinnostunut vain omista ja omanlaistensa asioista.
Kävin tänään Apteekissa, joka selkeäsi oli eritynyt opiskelijakapakaksi. Tunsin olevan väärässä paikassa. Sen sijaan Pankissa asiakaspohja oli laajempi. Se tuntui paljon kotoisammalta.
10. kesäkuuta 2009
Valkoista merta
Vasta saavuttuani Turkuun muistin, että ensimmäinen poikakaverini asuu täällä. Minulla ei ole hänen osoitettaan eikä puhelinnumeroa, niinpä laitoin hänelle sähköpostia. Jos en kuule hänestä mitään huomenna, pyydän numeropalvelusta hänen puhelinnumeronsa. Edellisestä tapaamisesta on muutama vuosi.
Aloitimme seurustelun lukion ensimmäisellä, mutta olin ollut häneen ihastunut/rakastunut sitä ennen jo monta vuotta. Elämää suurempi rakkaus, niin kuin rakkaudet siinä iässä ovat. Olimme hyvin tiiviisti yhdessä. Se toimi oikein hyvin vielä lukioaikana, mutta opiskelijaelämään se ei sopinut. Meille kävi niin, että osasimme olla toistemme kanssa kahdestaan, mutta emme osanneet kohdata muita ihmisiä yhdessä. Erosimme seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen hyvässä sovussa. Silti itkin pitkään ja katkerasti kun näin hänet ensimmäisen kerran toisen naisen kanssa.
Sen jälkeen olen saanut nähdä rakastamiani miehiä toisen naisen kanssa useamman kerran. Siihen ei totu koskaan.
Turku vaikuttaa mukavalta kaupungilta, ainakin vielä. Aura-joen vesi on ruskeaa. Sen näkeminen saa minut ikävöimään ikkunastani näkyvää pilvisten iltojen valkoista merta.
Aloitimme seurustelun lukion ensimmäisellä, mutta olin ollut häneen ihastunut/rakastunut sitä ennen jo monta vuotta. Elämää suurempi rakkaus, niin kuin rakkaudet siinä iässä ovat. Olimme hyvin tiiviisti yhdessä. Se toimi oikein hyvin vielä lukioaikana, mutta opiskelijaelämään se ei sopinut. Meille kävi niin, että osasimme olla toistemme kanssa kahdestaan, mutta emme osanneet kohdata muita ihmisiä yhdessä. Erosimme seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen hyvässä sovussa. Silti itkin pitkään ja katkerasti kun näin hänet ensimmäisen kerran toisen naisen kanssa.
Sen jälkeen olen saanut nähdä rakastamiani miehiä toisen naisen kanssa useamman kerran. Siihen ei totu koskaan.
Turku vaikuttaa mukavalta kaupungilta, ainakin vielä. Aura-joen vesi on ruskeaa. Sen näkeminen saa minut ikävöimään ikkunastani näkyvää pilvisten iltojen valkoista merta.
Matkalla Turkuun
Tämä päivä tulee sisältämään uusia asioita.
- käytän kannettavaa ensimmäistä kertaa junassa: netti toimii kehnosti junassa
- osallistun ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville
- olen ensimmäistä kertaa esittelijänä työpaikkani näyttelyosastolla
- matkustan ensimmäistä kertaa Turkuun junalla.
Aikaisemmin olen käynyt Turussa vain pari kertaa. Ikimuistoisimpia kertoja oli opiskelijakavereiden kanssa tehty reissu Ruisrockiin vuonna 1983. Esiintymässä silloin olivat mm. Hanoi Rocks, Whitesnake. Ruotsin laivojen ohittaessa Ruissaloa, Whitesnaken solisti totesi: ”Fuckin’ ships”. Moni muukin asia oli hänen mielestään fuckin’.
Kesän alussa olimme miltei samalla porukalla käyneet Provinssirockissa. Se oli laiha lohtu sille keikalle, jolle olisin halunnut mennä, mutta johon minulla ei ollut varaa. Provinssirockin kanssa samaan aikaan muutama oli Göteborgissa David Bowien keikalla. Paljon mieluummin olisin ollut siellä kuin Seinäjoella palelemassa ja Osibisaa kuuntelemassa. Mutta tulipa nähtyä Osibisa!
Näin David Bowien Provinssirockissa 2004. Upea keikka Davidilta!
Saa nähdä, mitä Kirjastopäivillä ja Turulla on annettavaa!
- käytän kannettavaa ensimmäistä kertaa junassa: netti toimii kehnosti junassa
- osallistun ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville
- olen ensimmäistä kertaa esittelijänä työpaikkani näyttelyosastolla
- matkustan ensimmäistä kertaa Turkuun junalla.
Aikaisemmin olen käynyt Turussa vain pari kertaa. Ikimuistoisimpia kertoja oli opiskelijakavereiden kanssa tehty reissu Ruisrockiin vuonna 1983. Esiintymässä silloin olivat mm. Hanoi Rocks, Whitesnake. Ruotsin laivojen ohittaessa Ruissaloa, Whitesnaken solisti totesi: ”Fuckin’ ships”. Moni muukin asia oli hänen mielestään fuckin’.
Kesän alussa olimme miltei samalla porukalla käyneet Provinssirockissa. Se oli laiha lohtu sille keikalle, jolle olisin halunnut mennä, mutta johon minulla ei ollut varaa. Provinssirockin kanssa samaan aikaan muutama oli Göteborgissa David Bowien keikalla. Paljon mieluummin olisin ollut siellä kuin Seinäjoella palelemassa ja Osibisaa kuuntelemassa. Mutta tulipa nähtyä Osibisa!
Näin David Bowien Provinssirockissa 2004. Upea keikka Davidilta!
Saa nähdä, mitä Kirjastopäivillä ja Turulla on annettavaa!
7. kesäkuuta 2009
Varmin tapa säilyttää työpaikka
Hesarin kuvajuornalismi herätti tänään ihastusta, ihmetystä ja silmien hieraisemista. Picasson maalaus Kissa tarttumassa lintuun heti kolmannella sivulla piristi aamua. Picasso esittää kissan ”julmuuden” ja linnun avuttomuuden pysäyttävästi. Piirroskaavio oman ehdokkaan löytämiseksi EU-vaaleissa kyllästytti minua, en jaksanut hakea siitä ehdokasta. Onneksi olin valinnut ehdokkaan jo aikaisemmin, enkä ollut tämän piirroksen varassa.
Silmiä hieraisemaan sai mainostoimisto N2:n kokosivunmainos ja rekrytointi-ilmoitus sivulla A15. Otsikko ”Varmin tapa säilyttää työpaikka mainosalalla on hankkiutua raskaaksi” kertoo toki mainosalan taloudellisesta taantumisesta ja irtisanomisista. Samalla se loukkaa jokaista ammattinsa hallitsevaa ja taitavaa ad:ta, copya ja muita mainosalan työntekijöitä.
Mainoksen kuvituksena on läpileikkauspiirrokset yhdynnästä, hedelmöittymisestä ja naisen synnytyselimistä, hedelmöittyneen munasolun jakautumisesta ja sikiöstä kohdussa. Koulun kuvataulujen ja muiden opetusmateriaalien tavoin piirrokset on varustettu viivoin, joiden avulla nimetään esim. istukka.
Tarkoituksena on toki herättää huomiota ja siinä onnistuttiin. Mainostoimisto jää mieleen tällaisella avauksella, mutta riittääkö se? Ilmoitus vakuutta katsojansa ja lukijansa siitä, että kyse on uudesta räväkästä mainostoimistosta. Vaviskaa Bob, Taivas ja kaikki muut! Ovatko yritykset halukkaita käyttämään N2:ta markkinoinnissaan, jää nähtäväksi.
6. kesäkuuta 2009
Aamusivut
Aamusivut ovat Julia Cameronin kehittämä keino oman luovuuden löytämiseksi. Jokainen aamu tulee kirjoittaa kolme sivua tekstiä. Ei enempää eikä vähempää. Pääasia on kirjoittaminen, mitä tahansa. Voi kirjoittaa, ettei mitään tule mieleen tai että voi paska. Mutta ei sellaista jaksa kolmea sivua kirjoittaa, minä ainakin. Ajatuksia alkaa tipahdella ja huomaamattaan on käsitellyt asiaa, jonka oli unohtanut tai jota ei ole uskaltanut tai pystynyt tai ehtinyt käsittelemään. Oli sitten kyse keittiön verhoista tai lapsuuden traumoista.
Aloitin aamusivujen kirjoittamisen 18.1.2009 hyvän ystäväni innoittamana. Voi olla, että aamusivut ovat auttaneet omaan luovuuteeni tutustumisessa. Enemmän aamusivujen kirjoittaminen on vaikuttanut itsetuntemukseeni ja itseni hyväksymiseen. Sen tajuamiseen, että olen hyvä tyyppi. Päivän aloittaminen aamusivujen kirjoittamisella on puhdistanut mieleni uuteen päivään, antanut voimaa. Mutta toisinaan olen kirjoittaessani kohdannut asioita, jotka ovat itkettäneet, surettaneet ja jääneet mietityttämään pitkäksi aikaa. Hyvällä tavalla.
Olen niitä ihmisiä, jotka jatkavat päivää yöllä. Aamusivujen kirjoittamisen takia ylösnouseminen runsan puoli tuntia aikaisemmin muuttui mahdottomaksi. Oli pakko saada nukkua edes viisi-kuusi tuntia yössä. Lopetin aamusivujen kirjoittamisen 25.4.
Tänään aloitin aamusivujen kirjoittamisen uudestaan, koska huomasin tarvitsevani sitä. En ehtinyt käsitellä asioita kiireisen arjen keskellä, vaikka joka päivä tapahtuu jotain merkittävää. Jotkut asiat jäivät lamaannuttaviksi möykyiksi sisääni. Onnistuin purkamaan osan niistä vime lauantaina juomalla paljon ja itkemällä vesiputouksen lailla. Huomasin kuitenkin, ettei sellainen asioiden käsittely riitä.
Aamusivut ovat minulle parantavaa terapiaa.
Aloitin aamusivujen kirjoittamisen 18.1.2009 hyvän ystäväni innoittamana. Voi olla, että aamusivut ovat auttaneet omaan luovuuteeni tutustumisessa. Enemmän aamusivujen kirjoittaminen on vaikuttanut itsetuntemukseeni ja itseni hyväksymiseen. Sen tajuamiseen, että olen hyvä tyyppi. Päivän aloittaminen aamusivujen kirjoittamisella on puhdistanut mieleni uuteen päivään, antanut voimaa. Mutta toisinaan olen kirjoittaessani kohdannut asioita, jotka ovat itkettäneet, surettaneet ja jääneet mietityttämään pitkäksi aikaa. Hyvällä tavalla.
Olen niitä ihmisiä, jotka jatkavat päivää yöllä. Aamusivujen kirjoittamisen takia ylösnouseminen runsan puoli tuntia aikaisemmin muuttui mahdottomaksi. Oli pakko saada nukkua edes viisi-kuusi tuntia yössä. Lopetin aamusivujen kirjoittamisen 25.4.
Tänään aloitin aamusivujen kirjoittamisen uudestaan, koska huomasin tarvitsevani sitä. En ehtinyt käsitellä asioita kiireisen arjen keskellä, vaikka joka päivä tapahtuu jotain merkittävää. Jotkut asiat jäivät lamaannuttaviksi möykyiksi sisääni. Onnistuin purkamaan osan niistä vime lauantaina juomalla paljon ja itkemällä vesiputouksen lailla. Huomasin kuitenkin, ettei sellainen asioiden käsittely riitä.
Aamusivut ovat minulle parantavaa terapiaa.
5. kesäkuuta 2009
Pohjalainen huumorintaju
Huumoria on monenlaista. Hauskaa ja oikein ikävää. Sain viime viikolla tutustua ns. pohjalaiseen huumorintajuun. Se on jäänyt minulle vieraaksi, niin pohjalainen kuin olenkin. Kesti päiviä uskoa, että kaikki ilkeät huomautukset olivatkin huumoriksi tarkoitetut.
Kun tyttären isä ilmoittaa haluavansa allergialääkettä ylioppilasjuhlia vastaan, otan sen tosissani. Niin teki tyttärenikin. Saimme kuulla useita kommentteja siitä, kuinka kamala kokemus tyttären ylioppilasjuhlat hänelle ovat. Kun loukkaannuimme, otimme tosissamme, saimme kuulla: "Ettekö te nyt leikkiä ymmärrä?". Ei, en ymmärrä.
Tyttären isä piti puheen tyttärelleen juhlissa. Liikuttui, nieleskeli kyyneleitään. Haluan uskoa, että tämä oli se, miten hän oikeasti asian koki ja tunsi. Hienoksi ja ihanaksi asiaksi. Tytär on kasvanut isoksi ja aikuiseksi, saanut ylioppilaslakin ja sitä on syytä juhlia.
En tiennyt, että ilkeä ja loukkaava huumorintaju viittaa nimenomaan pohjalaiseen huumoriin, mutta asia on todistettu minulle useasti. Tosin olen ollut sen kohteena, vaikka humoristi olisi ollut äkkiväärä savolainen. Kovin tarkkarajainen käsite pohjalainen huumori ei siis ole. Mutta en varmaan ikinä opi ymmärtämään sitä huumoriksi. Minusta ilkeys ja pahasti sanominen ei ole hauskaa. Olen tosikko!
Kun tyttären isä ilmoittaa haluavansa allergialääkettä ylioppilasjuhlia vastaan, otan sen tosissani. Niin teki tyttärenikin. Saimme kuulla useita kommentteja siitä, kuinka kamala kokemus tyttären ylioppilasjuhlat hänelle ovat. Kun loukkaannuimme, otimme tosissamme, saimme kuulla: "Ettekö te nyt leikkiä ymmärrä?". Ei, en ymmärrä.
Tyttären isä piti puheen tyttärelleen juhlissa. Liikuttui, nieleskeli kyyneleitään. Haluan uskoa, että tämä oli se, miten hän oikeasti asian koki ja tunsi. Hienoksi ja ihanaksi asiaksi. Tytär on kasvanut isoksi ja aikuiseksi, saanut ylioppilaslakin ja sitä on syytä juhlia.
En tiennyt, että ilkeä ja loukkaava huumorintaju viittaa nimenomaan pohjalaiseen huumoriin, mutta asia on todistettu minulle useasti. Tosin olen ollut sen kohteena, vaikka humoristi olisi ollut äkkiväärä savolainen. Kovin tarkkarajainen käsite pohjalainen huumori ei siis ole. Mutta en varmaan ikinä opi ymmärtämään sitä huumoriksi. Minusta ilkeys ja pahasti sanominen ei ole hauskaa. Olen tosikko!
4. kesäkuuta 2009
Pillerillä suorituskykyä
Tänään oli Helsingin Sanomissa juttu siitä, kuinka USA:ssa töitä tehdään piristävien ja suorituskykyä lisäävien lääkkeiden voimalla. Olen usein miettinyt omalla työpaikallani, minkälaisten lääkkeiden voimilla siellä tehdään töitä. Muutaman kerran olen ehdottanut aiheesta henkilökunnan lehteen juttua, jonka pohjalla olisi tehty kysely. Jokainen vastaisi anonyymisti tietenkin. Idea ei ole mennyt läpi, ehkä aihe on liian arka.
En väitä, että työpaikallani käytettäisiin Adderallia, Ritalinia tai Provigilia. Uskoisin miltei jokaisen kuitenkin napsivan jotain: kohonneeseen veranpaineeseen, selkävaivoihin, kiputiloihin, migreeniin, unihäiriöihin tai mielialan kohentamiseksi. Jollain tavalla näissä lääkkeissä on myös kyse suorituskyvyn kohentamisesta, asiaa ei vain sanota siksi.
En väitä, että työpaikallani käytettäisiin Adderallia, Ritalinia tai Provigilia. Uskoisin miltei jokaisen kuitenkin napsivan jotain: kohonneeseen veranpaineeseen, selkävaivoihin, kiputiloihin, migreeniin, unihäiriöihin tai mielialan kohentamiseksi. Jollain tavalla näissä lääkkeissä on myös kyse suorituskyvyn kohentamisesta, asiaa ei vain sanota siksi.
3. kesäkuuta 2009
Lukemisen ilo
Aloitin koulunkäynnin viisivuotiaana. Siitä vajaan kuukauden päästä täytin kuusi vuotta. Olin liian nuori, mutta siihen aikaan ei ollut koulukypsyystestejä. Koulutarkastaja vähän ihmetteli asiaa, mutta antoi minun jatkaa. Vanhempani eivät minua pakottaneet koulunpenkille niin varhain. Minä halusin ehdottomasti kouluun, koska halusin oppia lukemaan. Isosiskoni ei enää lukenut ääneen, hän halusi nauttia lukemastaan kaikessa rauhassa. Äiti ei koskaan lukenut meille ääneen eikä Sanna-Liisa ollut vielä aloittanut koulun siivooja-keittäjä-talonmiehenä. Oli siis pakko oppia itse lukemaan.
Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.
Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.
Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.
Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.
Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.
Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.
Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.
Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.
Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.
Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.
Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.
Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.
Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.
Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.
Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.
Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.
2. kesäkuuta 2009
Ei mitään ryyppyjuhlia
Ylioppilasjuhlia suunnitellessamme tyttäreni oli toivonut runsasta alkoholitarjoilua. En ollut ajatellut sen aiheuttavan kenellekään pahaa mieltä. Silti illan aikana isäni sanoi haluavansa puhua minulle. Menimme parvekkeelle saadaksemme puhua rauhassa. Isä istahti vastapäätä, katsoi minua tyypilliseen tapaansa suoraan silmiin tuijottaen (ai että lapsena ja nuorena koin sen katseen vaikeaksi, vihasin sitä) ja sanoi: ”Kuule Päivi, pidä huoli, ettei näistä juhlista tule mitään ryyppyjuhlia. Sellaisesta ei seuraa mitään hyvää”. Minulla oli toisenlainen näkemys asiasta ja sanoin isälle: ”Minä ainakin aion juoda niin paljon kuin vain pystyn ja jaksan”.
Keskustelumme päättyi siihen. Kerroin sisarelleni keskustelustamme ja päätimme lähteä alueella oleviin kapakkoihin, vaikka juomia olisi riittänyt vielä runsaasti. Pakkasimme jokaiselle lähtijälle oluttölkit reppuuni ja lähdimme.
Tänään isäni vielä soitti tyttärelleni ja moitti juhlien runsasta alkoholitarjoilua. Tämä asia vaivaa minua. Minusta juhlat olivat hienot ja onnistuneet, hauskat ja ihanat – vaikka itkinkin kovasti. Mutta se on eri asia. Miksi isäni ei voinut hyväksyä juhlia sellaisenaan? Millä oikeudella hän paheksuu järjestämiäni juhlia? Miksi hän haluaa pilata hyvän fiiliksen, joka juhlista jäi minulle ja luullakseni muillekin juhliin osallistujille?
Eikä se alkoholitarjoilu yletöntä ollut. Olimme varanneet kuohuviiniä tervetuliaismaljoiksi runsaasti. Sitä riitti useampi lasillinen vieraille. Booli valmistettiin vasta kahvin jälkeen. Olut oli tarkoitettu juotavaksi sitten kun muut loppuisivat. Ei se kuulosta paljolta.
Isä on inhonnut alkoholia koko elämänsä, samoin tupakkaa. Olemme kuulleet hänen saarnaavan meille viinan ja tupakan vaaroista koko lapsuutemme ja nuoruutemme - ja aikuisikämme. Eikö jo riittäisi?
Isälleni saattoi vastauksestani jäädä mielikuva, että käytän runsaasti alkoholia. Sille mielikuvalle en voi mitään, en aio sitä korjata. Pitäkööt mielikuvansa ja vanhan miehen käsityksensä.
Keskustelumme päättyi siihen. Kerroin sisarelleni keskustelustamme ja päätimme lähteä alueella oleviin kapakkoihin, vaikka juomia olisi riittänyt vielä runsaasti. Pakkasimme jokaiselle lähtijälle oluttölkit reppuuni ja lähdimme.
Tänään isäni vielä soitti tyttärelleni ja moitti juhlien runsasta alkoholitarjoilua. Tämä asia vaivaa minua. Minusta juhlat olivat hienot ja onnistuneet, hauskat ja ihanat – vaikka itkinkin kovasti. Mutta se on eri asia. Miksi isäni ei voinut hyväksyä juhlia sellaisenaan? Millä oikeudella hän paheksuu järjestämiäni juhlia? Miksi hän haluaa pilata hyvän fiiliksen, joka juhlista jäi minulle ja luullakseni muillekin juhliin osallistujille?
Eikä se alkoholitarjoilu yletöntä ollut. Olimme varanneet kuohuviiniä tervetuliaismaljoiksi runsaasti. Sitä riitti useampi lasillinen vieraille. Booli valmistettiin vasta kahvin jälkeen. Olut oli tarkoitettu juotavaksi sitten kun muut loppuisivat. Ei se kuulosta paljolta.
Isä on inhonnut alkoholia koko elämänsä, samoin tupakkaa. Olemme kuulleet hänen saarnaavan meille viinan ja tupakan vaaroista koko lapsuutemme ja nuoruutemme - ja aikuisikämme. Eikö jo riittäisi?
Isälleni saattoi vastauksestani jäädä mielikuva, että käytän runsaasti alkoholia. Sille mielikuvalle en voi mitään, en aio sitä korjata. Pitäkööt mielikuvansa ja vanhan miehen käsityksensä.
Juhlan jälkeen
Ylioppilasjuhlat sujuivat oikein hyvin, sekä koululla että juhlapaikassa. Tyttäreni sai stipendin kuvataiteen harrastamisesta, mistä hän oli hyvin iloinen. Niin minäkin. Lukion päättötodistukseen oli livahtanut yhdeksän liikunnasta. Miten niin on päässyt käymään? Suvun kunniakkaat perinteet olisivat edellyttäneet seiskaa tai kutosta!
Ylioppilasjuhla on sukulaisten ja vanhempien ystävien juhla. Juhlasankari edustaa yleensä ainoana ikäryhmäänsä, koska omat ystävät viettävät omia juhliaan samaan aikaan. Tyttäreni viihtyi hyvin vieraidensa parissa, mutta häipyi kaupungille juhlimaan kohtalotoveriensa kanssa. Me muut jatkoimme juhlimista boolin parissa, läheisissä ravintoloissa ja myöhemmin mekin keskustauduimme.
Kotimatkalla ja kaaduin ja löin polveni ja käteni kipeästi. Sain sairaslomaa keskiviikkoon asti ja Burana 600:sta kipuun ja kehotuksen välttää liikkumista. Viime viikon ahertamisen, jännittämisen ja stressaamisen jälkeen pakollinen lepo tekee oikein hyvää.
Kiitos ihanista juhlista kaikille mukanajuhlijoille!
Ylioppilasjuhla on sukulaisten ja vanhempien ystävien juhla. Juhlasankari edustaa yleensä ainoana ikäryhmäänsä, koska omat ystävät viettävät omia juhliaan samaan aikaan. Tyttäreni viihtyi hyvin vieraidensa parissa, mutta häipyi kaupungille juhlimaan kohtalotoveriensa kanssa. Me muut jatkoimme juhlimista boolin parissa, läheisissä ravintoloissa ja myöhemmin mekin keskustauduimme.
Kotimatkalla ja kaaduin ja löin polveni ja käteni kipeästi. Sain sairaslomaa keskiviikkoon asti ja Burana 600:sta kipuun ja kehotuksen välttää liikkumista. Viime viikon ahertamisen, jännittämisen ja stressaamisen jälkeen pakollinen lepo tekee oikein hyvää.
Kiitos ihanista juhlista kaikille mukanajuhlijoille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)