30. maaliskuuta 2010

Kevät tulee!

Koko talven olin sisällä, liikkumatta mihinkään. Töissä kävin ja hoidin ruokaostokset, muuten välttelin ulosmenoa parhaani mukaan. Syynä moiseen käytökseen olivat pakkanen, lumi ja jää eli en uskonut tarkenevani ja toisaalta pelkäsin kaatuvani.

Tarve liikkua kasvoi samaa vauhtia kuin talvi jatkui. Tuntui, ettei kevät ala ikinä. Olen ihan varma, että monena vuonna pääsiäisen aikoihin, huhtikuun alussa, on ollut +10 astetta. Samaan ei taideta päästä tänä vuonna. Onneksi päivälämpötila on jo plussan puolella. Vesisateet ovat pitäneet huolen siitä, että ainakin asuinalueellani kaduilla ei ole enää paljoa lunta.

Kävelykausi on alkanut! Eilen kävelin ensimmäisen kerran tänä vuonna töistä kotiin. Tänään kävelin sekä töihin että sieltä takaisin. Yhteen suuntaan kävelyä on noin 20-25 minuuttia, sinä aikana ehtii oikein hyvin nauttia ulkona olemisesta, huomioida kevättä ja katsella, miltä kaupunki näyttää talven jäljiltä.

Ei kovin kauniilta. Kaikkialla on likaa, roskia, koirankakkaa ja likaisia lumikasoja. Mutta ei se mitään. Kevät tulee silti!

Kevät ajaa ihmiset liikkeelle. En muista nähneeni yhtä paljon kävelijöitä kuin kauniina kesäpäivinä. Talven musta väri on vaihtunut pinkkiin, fuksiaan, turkoosiin ja vihreään vaatetuksessa. Ihanaa kun värit tulevat takaisin!

29. maaliskuuta 2010

Koko aurakentän iloisin persoona

Tein syksyllä testin aurani väreistä. Sen mukaan aurani pääväri on keltainen ja olen koko aurakentän iloisin persoona. Juuri nyt ei siltä tunnu, useista syistä.

Haluan muistaa, mitä hyvää minussa voi olla, vaikkapa sitten vain testissä. Aivan kaikkia ominaisuuksia en voi väittää omaavani, mutta joistakin ainakin aavistuksen.

Keltainen

Keltainen on koko aurakentän iloisin persoona, Hän on energinen, valoisa ja leikkisä persoona, jonka valoisuus, lämpö ja optimismi hurmaavat toisetkin ihmiset. Keltaisen ihmisen elämän täyttymys on tuottaa iloa toisille, nauttia elämästä ja auttaa koko planeettaa voimaan paremmin.

Keltainen voi olla hyvinkin ujo ja herkkä, mutta myös juhlien keskipiste. Hänellä on loistava huumorintaju, ja hän iloitsee saadessaan toisetkin nauramaan. Keltainen uskoo, että elämä on olemassa siksi, että siitä nautittaisiin. Hän rakastaa vapautta ja tarttuu hetkeen. Hymy huulillaan hän muistuttaa toisille, ettei elämää sen enempää kuin itseäänkään pidä ottaa liian vakavasti.

Työ ei keltaiselle ihmiselle ole muuta kuin ikävä velvollisuus, josta hän mieluusti kokonaan luopuisi - ellei ole sattunut saamaan itselleen työtä, joka on hauskaa ja kevyttä, ja jossa hän pääsee vapaasti totoeuttamaan itseään.

Luonto ja eläimet ovat keltaiselle hyvin tärkeitä, ja jos hän johonkin suhtautuu vakavasti, se on luonnon suojelu. Eläimet, erityisesti koirat tuntevat luontaista vetoa keltaista ihmistä kohtaan.

28. maaliskuuta 2010

Tarpeetonta tavaraa

Videonauhurini ei ole toiminut pian vuoteen. Nykyään sen ainut tehtävä on näyttää aikaa. Kelloja minulla on riittävästi, mutta jostain syystä tv-pöydän alahyllyllä kököttävän videonauhurin ajannäyttö on ollut merkittävää – tv:tä tai dvd:tä katsottaessa. Ja yöllä kun mitäännäkemättömin silmin yritän ilman silmälaseja nähdä, kuinka paljon saan vielä nukkua.

Monesti olen ajatellut videonauhurista luopumista, pelkkään ajannäyttöön käytettynä se kasvattaa turhaan sähkölaskua. Tänään siirtäessäni kelloja näyttämään tuntia enemmän päätin, että en laita videonauhuria näyttämään kesäaikaa. On aika luopua siitä.

Saman tien tyhjensin videohyllyäni. Mitä teen runsaalla sadalla videonauhalla, joita en pysty katsomaan? Sitä paitsi, dvd:t tarvitsevat lisää hyllytilaa kaiken aikaa. Poistin muutaman nauhan, enempään en pystynyt, mutta sillä sain taas vaihteeksi dvd:t mahtumaan hyllyyn. Musiikkia sisältävistä nauhoista en ainakaan pysty luopumaan. Enkä ostetuista videoista, joita on onneksi vähemmän kuin itsenauhoitettuja videoita.

Työpöydälläni vie edelleen tilaa vuonna 1998 ostettu tietokone (käyttöjärjestelmä Windows 95). Kaapista löytyvät mm. digiboksi (toimii), kreppirauta (toimii) ja suoristinrauta (ei toimi). Vanhaa tietokonetta en ole käynnistänyt monta kertaa sen jälkeen, kun ostin itselleni läppärin. Aluksi siirsin tiedostoja koneelta toiselle, tekstejä ja kuvia. Koska koneet eivät seurustele keskenään, jouduin lähettämään tiedostot sähköpostina itselleni. Tärkeimmät kuvat ja tekstit siirrettyäni en enää jaksanut jatkaa projektia.

Onhan se ruma. Ja vie hemmetisti tilaa. Mitään vikaa siinä ei ole. Muuta kuin se, että siihen ei voi ladata uusia ohjelmia eikä mitään muutakaan. Kirjoittamiseen sitä voi vielä käyttää, mutta miksi niin tekisin. Täysin tarpeeton kone, voisi sanoa.

Talossa, jossa asun, näyttää olevan talontapana viedä jätehuoneeseen kaikki, mitä ei enää tarvitse tai mikä ei enää toimi. Jätehuoneesta olen hakenut huonekaluja (kulmahyllyn, tuoleja, pöydän jne.) ja kirjoja. Luulen, että osittain tällaista kierrätystä varten ihmiset vievät sinne tavaroitaan.

Minä veisin mieluummin tarpeettomat kodinkoneeni ja tavarani sinne, minne ne kuuluisikin viedä. Sähkö- ja elektroniikkaromua voi viedä Helsingissä Sortti-asemille ja Kierrätyskeskuksiin. Kaupungissa kiertää myös keräysauto pari kertaa vuodessa. Niin, veisinhän minä. Mutta vanhan tietokoneen näyttö ja keskusyksikkö ovat minulle liian raskaita. En jaksa niitä kantaa. Eikä minulla ole autoa eikä ajokorttia. Niinpä säilytän näitä tavaroita kotona. Ehkä perustan kotimuseon!

27. maaliskuuta 2010

Kuvausrekvisiittaa

Tyttären valokuvausrekvisiitaksi leivoin marjapiirakan à Eevaà:

ota 1 muna ja 1 dl sokeria
sekoita ne
muista rikkoa muna
ja varmistaa tuoreusaste
sitten ota 100 g voita ja sulata se
laita munasokeriseoksen sekaan
mutt älä ihan tappokuumana
sit 2 dl jauhoja joihin laitetaan 1 tl leivinjauhoa ja 1 tl vanilliinisokeria
mätkästään joukkoon
sekoitetaan hyvin
ja sit 1 dl piimää
ja sit se taikina sekoitetaan tasaseks velliks
ja mätkästään VOIDELLULLE vuoalle
ja siihen taikinan päälle marjoja tai what ever maun mukaan
ja sit uuniin joka on öö
200
ja sit kai puol tuntii
mut kandee tsekkailla sitä sit ;D
ja tadaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
piirakka à Eevaà on valmis


Toivottavasti valokuvat onnistuvat! Ainakin käytössä oleva kamera on parempi kuin millä tämä kuva on otettu ja kuvaajakin on parempi:)

Primäärireaktio

Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.

Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.

Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.

Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.

En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.

Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.

Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.

Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.

En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.

Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.

Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.

Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.

Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.

24. maaliskuuta 2010

Taitoluistelua

Illat kuluvat taas taitoluistelun parissa. Torinon mm-kisoissa ihastelen parhaillaan pariluistelun vapaaohjelmaa ja pidän peukkuja kiinalaiselle parille Qing Pang ja Jian Tong. Heidän lyhytohjelmansa eilen oli lumoava!

20. maaliskuuta 2010

Vastauksia

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa kuumeisena. En silloin ole normaali itseni. Vastaan edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihin.

Pidän kommenteista, olivat ne sitten samanmielisiä, erimielisiä, haastavia, kyseenalaistavia tai jopa kiittäviä. Koska pidän niistä, pyrin itsekin kommentoimaan, mutta en aina. Päätökseni lopettaa Päiväkävelyllä ei johtunut kommenteista tai niiden puutteesta. Elän ehkä jonkinlaista kriisiaikaa itseni kanssa ja se ilmenee pysähtyneisyytenä. Olen jumissa enkä silloin tiedä, mistä ja miten kirjoittaisin.

Annikki, olen itsekin huomannut lukiessani toisen hyvin henkilökohtaista blogia, että en tiedä, miten sellaista kommentoisin. Toisen avomielisyys ja herkkyys koskettavat, mutta voiko siihen sanoa jotain, joka ei kuulosta latteudelta.

Kirjoitan politiikasta ja ajankohtaisista asioista silloin, kun minusta tuntuu, että minulla olisi asiasta jotain sanottavaa tai että en voi vaieta tästä asiasta enää. Kirjoitan myös hyvin henkilökohtaisia tekstejä, koska minua kutkuttaa ajatus niiden kirjoittamisesta tuntemattomille ihmisille. Kuvittelen myös, että minun henkilökohtaisilla kokemuksillani ja tuntemuksillani voisi olla jotain yleisempää merkitystä. Tarkoitan sitä, että en usko olevani niin ainutlaatuinen ihminen, etteivätkö muutkin ihmiset olisi kokeneet rakkautta, pettymystä, iloa, surua, ahdistusta ja onnea. Jollain tavalla tällaisten kokemusten ja tunteiden jakaminen on tärkeää.

Soolis, sinun perheenjäsenesi ja ystäväsi saisivat olla ylpeitä siitä, että ovat sinun sukulaisiasi ja ystäviäsi juuri koska pidät hienoa blogia. Minun ystäväni ja sukulaiseni lukevat blogiani, ainakin silloin tällöin, ja joskus mainitsevat siitä minulle jotain. Pari kertaa he ovat kommentoineet juttujani. On minulle sanottu myös, että ”minä en lue sun blogia, se on niin ahdistava”. Oli toki ahdistava yhteen aikaan, mutta ei ole enää.

Elämä on epäreilua, mutta ei aina. Jos joku vaikka kirjoittaisikin vain sielunsa syvästä katkeruudesta elämän epäreilusta kohtelusta, niin sitten kirjoittaisi. Kyllä nettiin blogeja mahtuu ja lukijoitakin riittää.

Asioista voi kirjoittaa niin monella tavalla. Minä kirjoitan melko raskaasti, joko saarnaan tai tunteilen. Ehkä juuri siksi olen onnistunut lopettamaan monta keskustelua esittämällä kommenttini, vaikka se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Etäisyyden ottaminen asioihin ja itseeni on minulle vaikeaa, sitä opettelen varmaan loppuelämäni. Keveyttä ja tekstin ilmavuutta ihailen ja joskus kirjoituksissani sitä tavoittelen. Yleensä siinä epäonnistun, mutta jatkan harjoituksia.

Olen pitkälti samaa mieltä Mummon kanssa blogien kommentoinnista. Ilahduin kovasti ideasta poistaa kommentointimahdollisuus. Aivan varmasti se olisi vapauttavaa. En sellaista kuitenkaan tee, koska sellaisen puuttuminen on turhauttavaa silloin, kun haluaisi kommentoida toisen tekstiä.

Olen usein harkinnut sanelulaitteen hankintaa. Ilmaisukykyni on parempi puhuessani toisen ihmisen kanssa tai perustellessani kantaani keskustelussa kuin kirjoittaessani asioista. Jokin vimma, jokin kummallinen käsitys siitä, että haluan kirjoittaa ja että minun pitää kirjoittamaan, saa minut jatkamaan kirjoitusharjoituksia. Sanelulaitteella salakuuntelisin itseäni ja kirjoittasin ylös sanomisiani. No, ehkä siitä ei tulisi mitään. Puhe ja teksti ovat kovin erilaisia ilmaisutapoja.

Sosiaalista?

En ole tehnyt päätöstä siitä, jatkanko Päiväkävelyllä kirjoittamista. Ehkä kirjoitan joskus jotain, kuten tänään tein.

Omassa blogissani tunnen itseni usein yksinäiseksi. Ehkä kirjoitan väärällä tavalla tai vääristä asioista, koska tekstejäni ei useinkaan kommentoida. En itsekään kommentoi aina lukemiani blogeja tai toisten päivityksiä. Joko on ”kiire” tai en jaksa tai en keksi mitään sanottavaa. Joskus ajattelen, että palaan tähän loistavaan tekstiin myöhemmin, kun olen ajatellut asiaa tarkemmin. En muista niin tehneeni. Joskus ajattelen muiden kommentoineen niin viisaasti, asiantuntevasti ja fiksusti, etten usko itse pystyväni samantasoiseen kommentointiin.

Ja joskus huomaan, ettei kukaan muukaan ole kommentoinut. Miksi minä olisin ensimmäinen? Olen yhtä laiska, saamaton tai kiireinen kuin muutkin – vaikka olisin nauttinut lukemastani. Yritän parantaa tapani, vaikka lupausta lienee vaikea pitää. Kaikkien seuraamieni blogien ja ihmisten kommentointi vie tuhottomasti aikaa. Ihan oikeasti, minulla on muutakin elämää kuin tämä virtuaalinen.

Opiskelin aikoinaan – 2000-luvun alkupuolella – verkkoviestintää. Silloin ei vielä sosiaalisesta mediasta puhuttu, vaan netin vuorovaikutteisuudesta. Kyse on samasta asiasta, joka nykyisillä vuorovaikutteisilla sovelluksilla sujuu paremmin. Silloin olivat vain keskustelufoorumit ja vieraskirjat, nyt miellä on mm. YouTubet, Facebookit, Twitterit ja blogit.

En ole varma näiden sovellusten vuorovaikutteisuudesta tai sosiaalisuudesta. Toisen tekemisten, tekstien, valokuvien, minkä tahansa kommentointi on mahdollista, niin blogeissa kuin YouTubessa, Facebookista puhumattakaan. Tuleeko se sosiaalisuus kommenteista? Vai oman elämän levittämisestä tuttujen ja tuntemattomien hämmästeltäväksi?

Niin sanottu sosiaalinen media antaa välineet toisen ihmisen vakoiluun, stalkkaukseen ja seurantaan. Väitetään, että kaikki mitä netissä teet, on jäljitettävissä vuosien päästä. Niiden perustella joku sitten päättää, saatko työpaikan tai saatko pitää työsi. Tavanomaisempaa lienee kuitenkin seurata tuttujen tekemisiä tai vakoilla ihastuksen toimia. Näinhän sitä ollaan yhteydessä muihin ihmisiin.

Uskon, että paras keino olla yhteydessä toiseen ihmiseen, on tavata hänet. Vuorovaikutteisuutta parhaimmillaan, kun näen toisen eleet, kuulen äänensävyt ja voin koskettaa toista ihmistä.

8. maaliskuuta 2010

Loppu

Tänne ei enää kannata tulla lukemaan yhtään mitään. Minäkään en tule tänne enää kirjoittamaan mitään.

On ilmeistä että en osaa kirjoittaa, joten on parempi lopettaa.

6. maaliskuuta 2010

Parempia aikoja odotellessa

Olin eilen kaljalla, kolmannen kerran tällä viikolla. Näin sosiaalista elämäni ei ole olut aikoihin. Maanantain ja keskiviikon kahden tuopin kaljanjuontitreenit mahdollistivat sen, että pystyin eilen juomaan neljä isoa tuoppia keskiolutta. Se on minulle hyvin paljon.

Matkalla kotiin en pystynyt vastustamaan hot dogia. Rakastan hot dogin makua, johon pääsin nuorena tyttönä aikana, jolloin kouluruokailua ei vielä ollut.

Tänään en kykene mihinkään. Mieleni halajaa lukemista, musiikin kuuntelua, elokuvien katsomista, kirjoittamista, nukkumista, jopa siivoamista. En pysty päättämään, koska kaikki kuulostavat yhtä hyviltä. Tai no, siivouksen ainut houkutin on sen jälkeinen huomattavasti siistimpi ja miellyttävämpi koti. Ne muut antaisivat välittömän tyydytyksen.

Nautin suuresti ihmisten tapaamisesta oluen äärellä. Fiilis on mitä loistavin, ihmiset ovat fiksuja ja upeita ja keskustelut suurenmoisia.

Mutta seuraavan yön ja päivän voin yleensä huonosti. Toisinaan olen juonut niin paljon, että joudun oksentamaan. Se on ällöttävää. Yöllä en saa nukuttua, koska heräilen vähän väliä. Seuraavana päivänä olen väsynyt, päätä särkee ja vatsaan sattuu. Tekee mieli syödä pizzaa, jäätelöä, suklaata, mitä vain rasvaista, suolaista ja makeaa. Silloin painonvartiointi on vain tyhjä sana.

Eniten inhoan sitä, että seuraava päivä kuluu hukkaan krapulan vuoksi. Parempaa oloa odotellessa. Hyvässä ja innostavassa seurassa en muista seuraavaa päivää ja sen kadottamista.

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta. Harvoin käyn kaljalla ystävieni kanssa. Tämä viikko on ollut hämmästyttävä poikkeus. Olen aina valmis uhraamaan seuraavan päivän viettääkseni hauskan illan ystävieni kanssa. Tilaisuudet siihen ovat yhä harvinaisempia. Koska en juo muuta kuin ystäviäni tavatessani – joita toki tapaan muutenkin – alkoholin käyttöni pysyy vähäisenä.

Nyt menen nukkumaan. Toivon, että voin paremmin herättyäni.

3. maaliskuuta 2010

Kaikkihan me ollaan siellä

Tänään huomasin, että 12-vuotias sisarenpoikani on laatinut itselleen Facebook-profiilin. En lähettänyt hänelle kaverikutsua. Sen sijaan näin, että hänellä oli kaverinaan lähes vuoden nuorempi serkkunsa.

Facebookin säännöissä sanotaan, etteivät alle 13-vuotiaat saa käyttää sitä. Niinpä sisarenpoikani oli lisännyt ikäänsä kuudella vuodella. Jotta rekisteröiminen olisi täysin varmaa, hän oli myös vaihtanut syntymäpäivänsä tammikuulta heinäkuulle.

Miksi Facebookissa on tällainen ikärajoitus, jonka kaikki FB:hen haluavat nuoremmat kiertävät ilmoittamalla ikänsä väärin? Pitäisikö lapsille olla oma Facebook? Eikä Habbo Hotel tai IRC-Galleria riitä?

Mielelläni poistaisin Facebookista ikärajoituksen. En pidä siitä, että lapsille opetetaan näin kiertäen, että säännöt ovat vain rikkomista varten. Ihmettelen sitä, että ainakin joillekin alle 13-vuotiaille Facebook-profiili vaikuttaa olevan statuksen paikka. Onhan se hienoa olla siellä, missä aikuisetkin. Sanotaan, että kaikki ovat netissä, mutta sen voisi tarkentaa: kaikki ovat Facebookissa. Lapset, isät, äidit, exät, mummut ja vaarit.

Ei sentään – vielä.

Oltuani pari viikkoa taas Facebookissa pidän sitä hyvänä välineenä yhteydenpitoon ihmisten välillä. Aikuisten tavoin myös lapset haluavat pitää yhteyttä kavereihin. Vaikka siihen on lukuisia välineitä, kuten kännykkä ja mese, niitä ei kuitenkaan ole liikaa. Mitäpä muuta ihmiset haluaisivat kuin olla yhteydessä toisiinsa?