Asuintaloni jätehuone toimii epävirallisena kierrätyspisteenä. Asukkaat vievät sinne ylimääräisiksi käyneet, kuluneet ja rikkinäiset huonekalunsa, mattonsa ja tietokoneensa, kirjansa, huonekasvinsa, mitä vain. Viimeksi siellä näytti tältä:
Olen hyödyntänyt kierrätyspistettä monet kerrat. Olen tuonut sieltä kotiini pikkupöydän, tuoleja, kulmakirjahyllyn ja jaloillaan seisovan hyllykön. Tuolit olivat ilmestyneet jätehuoneeseen minulle oivalliseen aikaan. Rippijuhlat olivat seuraavana päivänä eikä minulla ollut kuin muutama tuoli. Toin kotiini 4-5 tuolia ja vieraat pääsivät istumaan.
Minusta on outoa viedä kirjoja jätehuoneeseen, aivan kuin kirjoja olisi maailmassa liikaa. Olen pelastanut omaan hyllyyni mm. John Lennonia, Topeliusta, Haanpäätä ja Salamaa. Topeliuksen Välskärin kertomukset minulla oli ennestään, mutta kyse oli vanhoista painoksista. Toisessa niteessä (osat 1-2) ei ole painovuotta ja toisessa (osat 3-4) on vuosi 1896. Kuvitus on Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin, kuten siinä painoksessa vuodelta 2000, joka minulla ennestään oli. Harmi vain, että vanhasta Välskärin kertomuksista ei ollut koko sarjaa, sillä kaikkiaan siinä on 15 osaa.
Tietokoneet, televisiot, tulostimet ja muu kodinelektroniikka ei toki jätehuoneeseen kuulu mitenkään. En tiedä, onko niitä koskaan kierrätetty eteenpäin talon asukkaiden kesken, mutta en usko. Nyt minulla itselläni on rikkinäinen läppäri. Jätehuoneeseen en sitä vie.
Kierrätysinfon sivuilla saattoi tehdä haun jätteiden vastaanottopisteistä, 10 km:n säteellä löytyi Kyläsaaren keräyspiste, Itiksen Gigantti, Sortti-asema ja Kivikon Kuusankoski, jotka vastaanottavat sähkö- ja elektroniikkaromua (SER). Veikkaan, että tarve päästä heti vanhasta tai rikkinäisestä eroon, on syynä televisioihin ja tietokoneisiin jätehuoneessa. Se on niin helppoa.
Minä ehkä kuitenkin odottelen HSY:n keräysautoa, joka liikuskelee Helsingissä 4.4.-12.5.
Kerrostaloasumisen etuna on se, että jätehuolto pelaa. Isoon jätehuoneeseen mahtuu paljon kaikenlaista, joka sinne ei kuuluisi. Epävirallisena kierrätyspisteenä toimiva jätehuone maksaa asukkaille ajan myötä kohonneina jätekustannuksina ja siten vuokrissa tai omavastuumaksuissa. Jokaisen muualla kuin jäteastiassa olevan jätteen poiskuljettaminen maksaa erikseen.
Taloyhtiöissä jätehuoneen käytön epävirallisena kierrätyspisteenä voisi estää tähän tarkoitukseen varattu tila. Taloyhtiön oma kierrätyspiste varmasti täyttyisi aikanaan. Kevät- ja syystalkoisiin voisi liittää kierrätyspisteen tyhjennyksen. Niin minä asian järjestäisin, jos olisin diktaattori.
30. tammikuuta 2011
28. tammikuuta 2011
Kadonneen tyttären tapaus
Sinä päivänä, kun tytär aloitti koulunkäynnin, puhelimeni soi. Isännöitsijä siellä soitteli. Vaati minulta selitystä ja mahdollista korvausta poikani teoista. Hän oli kuulemma kaivertanut rapun seiniin koloja ja tehnyt muutenkin kaikkea pahaa. Naapuri oli tunnistanut pahantekijäksi poikani.
”Ei minulla ole poikaa. Minulla on vain yksi tytär.”
Isännöitsijä tarkistaa papereitaan ja vastaa:
”Meidän papereiden mukaan te asutte yksin. Lapsia ei ole merkitty lainkaan asukastietoihinne” ja alkoi vaatia minua tilille moisesta huolimattomuudesta.
Tässä vaiheessa suutuin. Ensin väitetään, että poikani, jota minulla ei ole, on turmellut rapun seiniä ja sitten vielä väitetään, ettei minulla ole lasta lainkaan! Olimme asuneet talossa jo kolmatta vuotta, ovessa olivat sekä minun että tyttäreni sukunimet! Miten ihmeessä he voivat kadottaa tyttäreni?
Isännöitsijä tajusi puhuneensa ristiin ja luopui poikani syyttelemisestä. Minua rauhoittaakseen ja kai hän itsekin halusi saada asian selville, hän lupasi selvittää Kadonneen tyttären tapauksen.
Noin tunnin päästä sain hyvin sovittelevan puhelun, en tosin isännöitsijältä vaan joltain muulta kiinteistötoimiston työntekijältä. Olivat löytäneet taloonmuuttoilmoituksen (vai mikä sen virallinen nimi on?), josta ilmeni asunnon asukkaiksi tyttäreni ja minä. Olipa mukava uutinen!
Taloyhtiö oli jossain vaiheessa siirtynyt toiseen tietojärjestelmään. Sen jälkeen olinkin sitten asunut yksin heidän tietojensa mukaan. Lupasivat korjata tilanteen. Syytökseen poikani ilkitöistä ei enää palattu eikä asiaa pyydetty minulta anteeksi.
Olin jo ennen tuota episodia tajunnut, että mitä vähemmän on tekemisissä isännöitsijän kanssa, sitä parempi. Tuon tapauksen jälkeen en luottanut häneen lainkaan. Onneksi ei ole ollut syytä ottaa yhteyttä.
”Ei minulla ole poikaa. Minulla on vain yksi tytär.”
Isännöitsijä tarkistaa papereitaan ja vastaa:
”Meidän papereiden mukaan te asutte yksin. Lapsia ei ole merkitty lainkaan asukastietoihinne” ja alkoi vaatia minua tilille moisesta huolimattomuudesta.
Tässä vaiheessa suutuin. Ensin väitetään, että poikani, jota minulla ei ole, on turmellut rapun seiniä ja sitten vielä väitetään, ettei minulla ole lasta lainkaan! Olimme asuneet talossa jo kolmatta vuotta, ovessa olivat sekä minun että tyttäreni sukunimet! Miten ihmeessä he voivat kadottaa tyttäreni?
Isännöitsijä tajusi puhuneensa ristiin ja luopui poikani syyttelemisestä. Minua rauhoittaakseen ja kai hän itsekin halusi saada asian selville, hän lupasi selvittää Kadonneen tyttären tapauksen.
Noin tunnin päästä sain hyvin sovittelevan puhelun, en tosin isännöitsijältä vaan joltain muulta kiinteistötoimiston työntekijältä. Olivat löytäneet taloonmuuttoilmoituksen (vai mikä sen virallinen nimi on?), josta ilmeni asunnon asukkaiksi tyttäreni ja minä. Olipa mukava uutinen!
Taloyhtiö oli jossain vaiheessa siirtynyt toiseen tietojärjestelmään. Sen jälkeen olinkin sitten asunut yksin heidän tietojensa mukaan. Lupasivat korjata tilanteen. Syytökseen poikani ilkitöistä ei enää palattu eikä asiaa pyydetty minulta anteeksi.
Olin jo ennen tuota episodia tajunnut, että mitä vähemmän on tekemisissä isännöitsijän kanssa, sitä parempi. Tuon tapauksen jälkeen en luottanut häneen lainkaan. Onneksi ei ole ollut syytä ottaa yhteyttä.
Kerrostaloelämää
Muutin lähes 16 vuotta sitten juuri valmistuneeseen taloon, nykyiseen asuntooni. Asukkaiden saamisella oli niin kiire, että ensin piti allekirjoittaa vuokrasopimus, noutaa avaimet ja vasta ensimmäisen muuttokuorman kanssa sai katsauksen asuntoon. Nousukauden aikana suunnitellussa, mutta laman yllättämänä rakennetussa talossa ilmeni hyvin nopeasti hölmöjäkin säästökohteita. Makuuhuoneessa ei ollut ikkunaa. Oli ja on ranskalainen parveke yksinkertaisella ovella. Arvatkaa, vetääkö siitä!
Lattiamateriaaliksi oli valittu pehmeä muovi, jonka puhtaanapito on hankalaa. Jokaisesta vähänkin painavammasta lattiaan jää jäljet jne. Tavarasatamaa vastapäätä rakennetussa talossa oli loistava äänieristys ulkoa tulevia ääniä vastaan. Sen sijaan talon sisäiset äänet kuuluivat – ja kuuluvat – erinomaisesti.
Tyttäreni täytti sinä kesänä 5 vuotta. Elimme hyvin säännöllistä elämää. Tyttären nukahtamisaika oli kahdeksalta illalla, minun aika paljon myöhemmin. Katsoin televisiota äänettömällä, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja olin mahdollisimman hiljaa, jotta tyttäreni ei heräisi.
Päiväsaikaan meiltä toki kuului ääniä. Lapsen kavereita tuli kylään ja he leikkivät innoissaan ja kovaäänisesti, kuten lapsilla on tapana. Joskus ulkona, joskus sisällä. En tajunnut, että olimme ääniterroristeja.
Suoraan alapuolellemme muutti nuoripari. He alkoivat tiputella postilaatikostani uhkauksia valittaa isännöitsijälle: meiltä kuului liikaa meteliä. Ensin ajattelin sen olevan vitsi. Ei kai kukaan tosissaan valita päiväsaikaan lasten leikkiessä syntyneistä äänistä. Uhkauskirjeitä tuli lisää, päivittäin. Lopulta alakerran asukas toteutti uhkauksensa ja valitti isännöitsijälle.
Ihmettelin kovasti postiluukustani tiputettua "Talon järjestyssäännöt" –lappusta, jossa oli erityisesti merkitty hiljaisuussäännöt. Soitin isännöitsijälle ja tiedustelin, mistä lienee kyse. Oli kuulemma valitettu metelistä, jota asunnostani kuuluu. Kerroin isännöitsijälle, että asunnostani kuuluu normaaleja ääniä päivisin, mutta iltaisin ja öisin ei kuulu mitään. Vakuutin isännöitsijän (itse asiassa sijainen, koska varsinainen oli kesälomalla) siitä, että valitus on aiheeton.
Tuohduin kuitenkin puhelun aikana alakerran naapurin toiminnasta niin paljon, että totesin isännöitsijälle: "Jos se vielä valittaa metelistä, minä nostan syytteen häntä vastaan naapurirauhan häirinnästä". Viestini meni ilmeisesti perille, koska sen jälkeen ei valituksia tullut.
Kuitenkin asuntoni äänieristys mitattiin. Ilmeisesti se oli normien mukainen, sillä mihinkään muutostöihin ei ryhdytty. En usko, että asuntoni äänieristys poikkeaa muista talon asunnoista. Me kaikki kuulemme muiden asukkaiden askeleet, vessassa ja suihkussa käynnit, keittiölaatikoiden auki vetämiset, riidat ja tavaroiden paiskomiset. Normaali keskustelu ei onneksi kuulu, eikä riidoissakaan muuta kuin uhkaavat ja itkuiset äänensävyt.
Vaikka tällainen rikkoo käsitystäni yksityisyydestä, olen tottunut näihin ääniin. Itse olen välillä lähes hysteerinen sen suhteen, ettei asunnostani vain kuuluisi ääniä. Onneksi tyttäreni opettaa minua siitä eroon.
Myös Yvonne on pohtinut blogissaan hiljaisuutta kerrostalossa.
Lattiamateriaaliksi oli valittu pehmeä muovi, jonka puhtaanapito on hankalaa. Jokaisesta vähänkin painavammasta lattiaan jää jäljet jne. Tavarasatamaa vastapäätä rakennetussa talossa oli loistava äänieristys ulkoa tulevia ääniä vastaan. Sen sijaan talon sisäiset äänet kuuluivat – ja kuuluvat – erinomaisesti.
Tyttäreni täytti sinä kesänä 5 vuotta. Elimme hyvin säännöllistä elämää. Tyttären nukahtamisaika oli kahdeksalta illalla, minun aika paljon myöhemmin. Katsoin televisiota äänettömällä, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja olin mahdollisimman hiljaa, jotta tyttäreni ei heräisi.
Päiväsaikaan meiltä toki kuului ääniä. Lapsen kavereita tuli kylään ja he leikkivät innoissaan ja kovaäänisesti, kuten lapsilla on tapana. Joskus ulkona, joskus sisällä. En tajunnut, että olimme ääniterroristeja.
Suoraan alapuolellemme muutti nuoripari. He alkoivat tiputella postilaatikostani uhkauksia valittaa isännöitsijälle: meiltä kuului liikaa meteliä. Ensin ajattelin sen olevan vitsi. Ei kai kukaan tosissaan valita päiväsaikaan lasten leikkiessä syntyneistä äänistä. Uhkauskirjeitä tuli lisää, päivittäin. Lopulta alakerran asukas toteutti uhkauksensa ja valitti isännöitsijälle.
Ihmettelin kovasti postiluukustani tiputettua "Talon järjestyssäännöt" –lappusta, jossa oli erityisesti merkitty hiljaisuussäännöt. Soitin isännöitsijälle ja tiedustelin, mistä lienee kyse. Oli kuulemma valitettu metelistä, jota asunnostani kuuluu. Kerroin isännöitsijälle, että asunnostani kuuluu normaaleja ääniä päivisin, mutta iltaisin ja öisin ei kuulu mitään. Vakuutin isännöitsijän (itse asiassa sijainen, koska varsinainen oli kesälomalla) siitä, että valitus on aiheeton.
Tuohduin kuitenkin puhelun aikana alakerran naapurin toiminnasta niin paljon, että totesin isännöitsijälle: "Jos se vielä valittaa metelistä, minä nostan syytteen häntä vastaan naapurirauhan häirinnästä". Viestini meni ilmeisesti perille, koska sen jälkeen ei valituksia tullut.
Kuitenkin asuntoni äänieristys mitattiin. Ilmeisesti se oli normien mukainen, sillä mihinkään muutostöihin ei ryhdytty. En usko, että asuntoni äänieristys poikkeaa muista talon asunnoista. Me kaikki kuulemme muiden asukkaiden askeleet, vessassa ja suihkussa käynnit, keittiölaatikoiden auki vetämiset, riidat ja tavaroiden paiskomiset. Normaali keskustelu ei onneksi kuulu, eikä riidoissakaan muuta kuin uhkaavat ja itkuiset äänensävyt.
Vaikka tällainen rikkoo käsitystäni yksityisyydestä, olen tottunut näihin ääniin. Itse olen välillä lähes hysteerinen sen suhteen, ettei asunnostani vain kuuluisi ääniä. Onneksi tyttäreni opettaa minua siitä eroon.
Myös Yvonne on pohtinut blogissaan hiljaisuutta kerrostalossa.
Aivan tällainen ei näkymä parvekkeeltani ole.
27. tammikuuta 2011
Riittää, kun teen parhaani
Olen hyvin tunnollinen, ahkera ja kunnollinen ihminen. Suorittaja viimeisen päälle. Työhuoneeseeni olen kiinnittänyt lapun "Riittää, kun teen parhaani".
Kunpa se riittäisikin, niin työ- kuin yksityiselämässä. Koen suurta riittämättömyyden tunnetta kummassakin. Se ahdistaa, masentaa, vie voimat ja saa sydämen tykyttämään. Yritän, yritän aivan hemmetisti. Koko ajan tehdä työt paremmin, elää paremmin. Se vaan ei tunnu riittävän.
Lisäksi taloudellinen katastrofini musertaa minut. Tytär päätti, ettei opiskele Oslossa. Hän on nyt kotona lukemassa Suomen kielen pääsykokeisiin ja hakemassa töitä. Oslon kämpästä on silti maksettava vuokra koko irtisanomisajalta, sähköt mukaan lukien. Opintotukea hänellä ei luonnollisesti ole nyt käytössä eikä muitakaan tuloja. Tiedättehän, että alle 25-vuotiaalla on hyvin pitkä karenssiaika ennen kuin työttömyyskorvausta aletaan maksaa.
Elän hyvin säästeliäästi, suorastaan pihisti. En elä ylellisyydessä. En ostele huolettomasti vaatteita. En ole ostanut niitä lainkaan. En käy missään, jossa joutuisin jotain maksamaan. Se ei riitä. Minulla ei ole rahaa tyttären vuokraan. Tietokoneen ostin velaksi. Se ei tainnut olla hyvä ratkaisu.
Taidan olla huonojen ratkaisujen mestari – jälkikäteen ajatellen. Vaikka olen tehnyt kussakin tilanteessa parhaani.
Kunpa se riittäisikin, niin työ- kuin yksityiselämässä. Koen suurta riittämättömyyden tunnetta kummassakin. Se ahdistaa, masentaa, vie voimat ja saa sydämen tykyttämään. Yritän, yritän aivan hemmetisti. Koko ajan tehdä työt paremmin, elää paremmin. Se vaan ei tunnu riittävän.
Lisäksi taloudellinen katastrofini musertaa minut. Tytär päätti, ettei opiskele Oslossa. Hän on nyt kotona lukemassa Suomen kielen pääsykokeisiin ja hakemassa töitä. Oslon kämpästä on silti maksettava vuokra koko irtisanomisajalta, sähköt mukaan lukien. Opintotukea hänellä ei luonnollisesti ole nyt käytössä eikä muitakaan tuloja. Tiedättehän, että alle 25-vuotiaalla on hyvin pitkä karenssiaika ennen kuin työttömyyskorvausta aletaan maksaa.
Elän hyvin säästeliäästi, suorastaan pihisti. En elä ylellisyydessä. En ostele huolettomasti vaatteita. En ole ostanut niitä lainkaan. En käy missään, jossa joutuisin jotain maksamaan. Se ei riitä. Minulla ei ole rahaa tyttären vuokraan. Tietokoneen ostin velaksi. Se ei tainnut olla hyvä ratkaisu.
Taidan olla huonojen ratkaisujen mestari – jälkikäteen ajatellen. Vaikka olen tehnyt kussakin tilanteessa parhaani.
21. tammikuuta 2011
Elämää ilman tietokonetta
Olen ollut yli kaksi viikkoa ilman omaa tietokonetta.
Kannettavani lopetti yhteistyön, ei käynnistynyt, ei saanut virtaa, muuttui mykäksi. Vein sen huoltoon ja toivoin parasta. Kahden viikon päästä huollosta soitettiin: emolevy rikki, uuden voi hankkia ja laittaa tilalle, mutta se maksaa satoja euroja. Sanoin ostavani ennemmin uuden. Kun murehdin rikkinäisen koneen myötä menetetyistä valokuvista, musiikista ja kirjoituksista, huollossa luvattiin tallentaa tiedostot ulkoiselle kovalevylle.
Kävin hakemassa läppärini ja tiedostoni. Maksoin 90 euroa palvelusta, jota en tuntenut saaneeni. Eikös heidän pitänyt korjata koneeni? Petyin vielä lisää huomatessani, ettei ulkoinen kovalevy ole yhteensopiva Windows 7:n kanssa, vaikka se juuri on nyt myynnissä olevien kannettavien käyttöjärjestelmä. Tyttären läppärissä on Vista, ehkä saan sitä kautta tiedostoni käyttöön.
Harmittaa.
Tiedän paljon ihmisiä, jotka käyttävät tietokonetta vain töissä. Kuulemma siitä saa ihan tarpeekseen, ei sellaista enää kotona jaksa. Minä olen aina rakastanut tietokoneella työskentelyä, ensimmäisestä Macin linuunpöntöstä lähtien 1980-luvun lopulla. Kotiin tultuani koneen avaaminen on ensimmäisiä tekoja ja sen sammuttaminen päivän viimeisiä.
Läppärinmuotoinen aukko elämässäni on tuntunut tylsyytenä ja tekemisen puutteena. Olen kaivannut sitä tekemisen tunnetta, jonka sain juttujen kirjoittamisesta tai vaikka pasianssin pelaamisesta. Olen elänyt epätietoisuudessa, koska en voinut saman tien tarkistaa asioita netistä. Olisin välittömästi halunnut tietää lisää kettukususta, australialaisesta kissan ja rotan risteytykseltä näyttävästä eläimestä. Olisin halunnut tsekata, onko Ariadnea Inceptionissa näytellyt todella sama ihminen, joka näyttelee Junoa (on se sama Ellen Page). Tai maksaa laskuni, tsekata pankkitilini tapahtumat tai ladata Ipodin.
Työkonetta voin käyttää työaikana, mutta ei silloin ehdi blogia kirjoitella eikä omia asioitaan hoitaa. Tämän jutun kirjoitin työkoneella. Halusin kertoa Päiväkävelyllä kävijöille, mistä tauko päivityksissä johtuu.
Jos löydän hyvän, kohtuuhintaisen läppärin viikonlopulla, ostan sen.
Kuvassa läppärini, joka ryökäle meni rikki.
Kannettavani lopetti yhteistyön, ei käynnistynyt, ei saanut virtaa, muuttui mykäksi. Vein sen huoltoon ja toivoin parasta. Kahden viikon päästä huollosta soitettiin: emolevy rikki, uuden voi hankkia ja laittaa tilalle, mutta se maksaa satoja euroja. Sanoin ostavani ennemmin uuden. Kun murehdin rikkinäisen koneen myötä menetetyistä valokuvista, musiikista ja kirjoituksista, huollossa luvattiin tallentaa tiedostot ulkoiselle kovalevylle.
Kävin hakemassa läppärini ja tiedostoni. Maksoin 90 euroa palvelusta, jota en tuntenut saaneeni. Eikös heidän pitänyt korjata koneeni? Petyin vielä lisää huomatessani, ettei ulkoinen kovalevy ole yhteensopiva Windows 7:n kanssa, vaikka se juuri on nyt myynnissä olevien kannettavien käyttöjärjestelmä. Tyttären läppärissä on Vista, ehkä saan sitä kautta tiedostoni käyttöön.
Harmittaa.
Tiedän paljon ihmisiä, jotka käyttävät tietokonetta vain töissä. Kuulemma siitä saa ihan tarpeekseen, ei sellaista enää kotona jaksa. Minä olen aina rakastanut tietokoneella työskentelyä, ensimmäisestä Macin linuunpöntöstä lähtien 1980-luvun lopulla. Kotiin tultuani koneen avaaminen on ensimmäisiä tekoja ja sen sammuttaminen päivän viimeisiä.
Läppärinmuotoinen aukko elämässäni on tuntunut tylsyytenä ja tekemisen puutteena. Olen kaivannut sitä tekemisen tunnetta, jonka sain juttujen kirjoittamisesta tai vaikka pasianssin pelaamisesta. Olen elänyt epätietoisuudessa, koska en voinut saman tien tarkistaa asioita netistä. Olisin välittömästi halunnut tietää lisää kettukususta, australialaisesta kissan ja rotan risteytykseltä näyttävästä eläimestä. Olisin halunnut tsekata, onko Ariadnea Inceptionissa näytellyt todella sama ihminen, joka näyttelee Junoa (on se sama Ellen Page). Tai maksaa laskuni, tsekata pankkitilini tapahtumat tai ladata Ipodin.
Työkonetta voin käyttää työaikana, mutta ei silloin ehdi blogia kirjoitella eikä omia asioitaan hoitaa. Tämän jutun kirjoitin työkoneella. Halusin kertoa Päiväkävelyllä kävijöille, mistä tauko päivityksissä johtuu.
Jos löydän hyvän, kohtuuhintaisen läppärin viikonlopulla, ostan sen.
Kuvassa läppärini, joka ryökäle meni rikki.
14. tammikuuta 2011
Johannes Angelos - menetetty kirja
Minulle kävi köpelösti. En ennakkotilannut Akateemisen aleluettelosta Mika Waltarin kirjaa Johannes Angelos. Ale alkoi eilen kuin myös sairaslomani. Sen kunniaksi raahustin Akateemiseen hakemaan itselleni sairaslomaluettavaa, josta nauttisin suuresti. ”Loppuunmyyty”, oli vastaus tiedustellessani kirjaa myyjältä.
Alessa Johannes Angelos olisi maksanut 9 euroa. Syksyn kirjamessuilla antikvariaatit myivät sitä 20 euron hintaan. Ehkä kirjan suuri menekki johtui hinnasta tai sitten sitä oli kovin vähäinen määrä varastossa.
Minulla on ollut Johannes Angelos. Kymmenisen vuotta sitten kehuin kirjaa eräälle tuttavalleni. Hän innostui sanoistani niin paljon, että halusi lainata kirjan minulta. Vieläkään en ole saanut kirjaani takaisin. En ole myöskään tavannut kirjani lainaajaa, jotta olisin voinut muistuttaa haluavani kirjani takaisin.
Johannes Angelos on ollut minulle se Waltarin romaani, josta olen pitänyt eniten. Siksi minua harmittaa kovasti, että en saanut sitä takaisin hyllyyni luettavaksi tai selattavaksi aina kun iskee sen kirjan ikävä. Kirjastosta olen Johannes Angeloksen lainannut pari kertaa, mutta ei se ole sama asia.
Toki se hivelee, että joku haluaa lainata kirjoja minulta. Ja mielelläni niitä lainaan. Mutta haluan kirjani myös takaisin, jossain vaiheessa.
Koetin tyydyttää Johannes Angelos –ikävääni Älyvapaan tietovisan kautta. En siinä kovin hyvin pärjännyt. En muista teoksesta kaikkia yksityiskohtia, en osaa sitä ulkoa. Ja se on vain hyvä, koska siten voin nauttia jokaisesta lukukerrasta suuresti.
8. tammikuuta 2011
Tulkoon leikki! Tulkoon ilo! Tulkoon keveys!
Toivon todella, että vuodesta 2011 tulee parempi kuin vuodesta 2010!
Mennyt vuosi alkoi hyvin, mutta huhtikuun paikkeilla alkoi takapakki. Ja siitä se jatkui koko vuoden muuttuen kuristavaksi toivottomuudeksi ja pimeydeksi. Blogin päivittäminen väheni huomattavasti, koska en jaksanut enkä pystynyt kirjoittamaan mitään. Aiheita, jutun ideoita ja alkuja pyöri mielessäni päivittäin, mutta miksi ihmeessä olisin niistä kirjoittanut? Tuntui, ettei kirjoittamisellani ole kuitenkaan mitään merkitystä. Edes itselleni.
Mennyt vuosi alkoi hyvin, mutta huhtikuun paikkeilla alkoi takapakki. Ja siitä se jatkui koko vuoden muuttuen kuristavaksi toivottomuudeksi ja pimeydeksi. Blogin päivittäminen väheni huomattavasti, koska en jaksanut enkä pystynyt kirjoittamaan mitään. Aiheita, jutun ideoita ja alkuja pyöri mielessäni päivittäin, mutta miksi ihmeessä olisin niistä kirjoittanut? Tuntui, ettei kirjoittamisellani ole kuitenkaan mitään merkitystä. Edes itselleni.
Kuristava toivottomuus ja pimeys on poistunut sydämestäni. Olen kuitenkin vielä arka sen jäljiltä. Siksi en esitä lupauksia, vaan vain toiveita. Toivon rakkautta, rauhaa, onnea ja rahaa, sillä konkurssi kolkuttaa laskujen muodossa. Olen joutunut elämään yli varojen monista, välttämättömistä, syistä. Nyt toivon, että voisin viettää vuoden niin, että en tekisi velkaa lainkaan.
Rakkaus voisi tulla elämääni. En enää tiedä, miltä tuntuu olla rakastettu, miltä tuntuu toisen huomio ja välittäminen. Toivon, että minulla on vielä kykyä rakastaa tai että se tarvittaessa palautuu nopeasti!
Onni on rauhaa. Tasapainoa itsen ja maailman kanssa. Itsestään ja läheisistään välittämistä.
Toivon, että en ottaisi asioita niin raskaasti tänä vuonna. Leikistä, ilosta ja keveydestä muistuttakoon kuva joulunajan lautasliinoistani.
6. tammikuuta 2011
I feel good
Olen onnellinen. Tuntuu todella hyvältä. Kuristava tunne on poissa. Pimeys on poissa. Näen unia pitkästä aikaa. Ne ovat valoisia, värikkäitä ja iloisia unia, joissa on paljon ihmisiä.
Elämä on ihanaa!
Sen kunniaksi James Brown ja I feel good.
Elämä on ihanaa!
Sen kunniaksi James Brown ja I feel good.
5. tammikuuta 2011
Oivallus ja jumala
Tänään oivalsin yhden asian.
Jos on kauan pelännyt jotain ihmistä tai asiaa, niin jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen ei enää jaksa pelätä.
Tänään sain myös muistutuksen siitä, että joillakin ihmisillä on Suomessa jumalan asema. Tällaisia byrokraatteja löytyy mm. työvoimatoimistosta.
Viime kesäisestä jutusta en tehnyt kantelua oikeusasiamiehelle. Nyt minulla on siihen vielä parempi syy. Tyttäreni tarkisti tietonsa ja siellä oli hyvin panetteleva kirjoitus hänestä. Se teksti annetaan työnantajalle, jos hän menisi esim. työharjoitteluun työvoimatoimiston kautta. Sellaista tekstiä ei käsittääkseni missään organisaatiossa saa asiakkaista kirjoittaa. Se on vastoin ihmisoikeuksia.
Kuvassa Supernaturalin veljekset Sam ja Dean Winchester. Saan suurta iloa tästä tv-sarjasta.
Jos on kauan pelännyt jotain ihmistä tai asiaa, niin jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen ei enää jaksa pelätä.
Tänään sain myös muistutuksen siitä, että joillakin ihmisillä on Suomessa jumalan asema. Tällaisia byrokraatteja löytyy mm. työvoimatoimistosta.
Viime kesäisestä jutusta en tehnyt kantelua oikeusasiamiehelle. Nyt minulla on siihen vielä parempi syy. Tyttäreni tarkisti tietonsa ja siellä oli hyvin panetteleva kirjoitus hänestä. Se teksti annetaan työnantajalle, jos hän menisi esim. työharjoitteluun työvoimatoimiston kautta. Sellaista tekstiä ei käsittääkseni missään organisaatiossa saa asiakkaista kirjoittaa. Se on vastoin ihmisoikeuksia.
Kuvassa Supernaturalin veljekset Sam ja Dean Winchester. Saan suurta iloa tästä tv-sarjasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)