Herkunhimo

Painonvartiointi on sujunut oikein hyvin. Olen laihtunut viidessä viikossa viisi kiloa. Nälissäni en ole ollut, sillä olen ahkerasti syönyt hedelmiä ja kasviksia. En usko kilo/viikko –vauhdin jatkuvan pitkään. Joka kerta viikoittainen vaa’alle meno jännittää, vaikka huomaan vaatteideni mahtuvan paremmin ylleni.

Haaveilen hoikemmasta minusta. Kuinka on helppo ostaa ihania ja kauniita vaatteita. Kuinka kaunis sitten olenkaan. Mietin, kuinka paljon laihdutan – normaalipainon keskivaiheille vai alarajalle. Katselen kuvia itsestäni nuorena ylioppilaana, jolloin painoin 54 kiloa. Miltä näyttäisin, jos tämän ikäisenä painaisin niin vähän? Pystyisinkö laihduttamaan niin paljon? Ja miksen pystyisi?

Sitten on joitakin asioita, joita en pysty vastustamaan. Jos kodissani on makeita herkkuja (ostan niitä toisinaan tyttärelleni), en saa rauhaa ennen kuin ne kaikki on syöty. Mitä pikemmin, sitä parempi. Syön vaikka itse kaikki. Taannoin purkillinen Rainbow’n pähkinäsuklaalevitettä kesti kolme päivää. En tiedä, miten tästä herkunhimosta pääsisin eroon. Luontevin ratkaisu olisi olla ostamatta niitä. Se tarkoittaisi sitä, että en osta niitä tyttärelleni, koska itselleni en niitä osta.

Tämä ratkaisu ei vie herkunhimoa, se vain estää sen toteuttamisen. Tunnen itseni ja epäilen, etten koskaan pysty vastustamaan suklaata, jäätelöä, mutakakkua ja mitä niitä ihanuuksia onkaan. Jonkin aikaa ehkä, mutta sitten se taas iskee. Annan periksi. Päätän syödä, mutta samalla päätän, etten sinä päivänä syö enää muuta kuin kasviksia ja hedelmiä ja juon vain vettä tai Cokis Lightia. Onko tämä sitten niitä terveellisiä ruokatottumuksia?

Mmm Mmm Mmm Mmm

Eiliset synttärit olivat oikein onnistuneet. Mukaan mahtui kaksi yllätysvierastakin, joista tosin olin saanut ennakkovaroituksen perjantaina. Juhlimisen olin ilmoittanut alkavan viideltä, joten kun ovikello soi neljältä, valmistelut olivat vielä hieman kesken. Oven takana seisoi setäni avovaimonsa kanssa. Ihana yllätys! Toivotin tervetulleeksi ja istutin heidät keittiön pöydän ääreen. Minun oli pakko jatkaa valmisteluja samalla kun seurustelin heidän kanssa.

Muutamaa minuuttia vaille viisi kaikki oli valmista ja avasin ensimmäisen kuohuviinipullon. Vieraat saapuivat ja juhlinta alkoi. Sain lahjojakin. Ipod Nanon, jossa oli valmiiksi ladattu 277 biisiä. Mukana oli kokonaisina albumeina mm. Beatlesin Love, Michael Jacksonin HIStory, David Bowien Heroes ja Pelle Miljoonan Näyttämökuvia.

Juhlien tärkein ohjelmanumero oli jo kolmatta kertaa toteutettu ”Tämä biisi on minulle nyt tärkeä”. Jokainen vuorollaan esitteli valitsemansa musiikin, joka sitten kuunneltiin. Kyse ei siis ole ikiaikaisista lembibiiseistä vaan siitä musiikkista, jota tällä hetkellä kuuntelee. Illan musiikkivalinnat olivat tällaiset:

David Bowie & Mick Jagger: Dancing in the street (DVD:ltä)
Happoradio: Unelmia ja toimistohommia
Kolmas Nainen: Valehtelisin jos väittäisin (DVD:ltä)
Shaggy: Angel
Eino Grön: Sä kuulut päivään jokaiseen
Bob Dylan: Like a rolling stone
Jace Everett: Bad things
Edwyn Collins: A girl like you
Hurriganes: Roadrunner
Oasis: Wonderwall
Beatles: Twist and shout
Doors: Light my fire
Depeche Mode: It’s no good
Chrush Test Dummies: Mmm mmm mmm mmm
Hehkumo: Viinapikari
Mark Ronson feat. Lily Allen: Oh my god
Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma
Saara Suvanto: Ruman rajun Raija rouvan rokki

Tämän jälkeen kuuntelimme suomalaista punkkia kokoelmalevyltä Punk ja Yäk! Mieleen jäi etenkin Briardin I Really Hate Ya, jonka iskevyys oli ainutlaatuista. Huvitimme itseämme pohtimalla, keneltä tulevan puhelun soittoääneksi se sopisi. Keskustelu nojasi pitkälti kuunneltuun musiikkiin laajeten nuoruuden idealismista uuskonservatismiin ja työpaikkademokratiaan.

Oli oikein kivaa. Porukka oli pieni, mutta niinhän sitä sanotaan, että kun väki vähenee, pidot paranevat. Vuoden päästä toiset biisit!

Kiitos kaikille onnittelijoille täällä blogimaailmassa. Olen nuori vielä, kuten Suloensio totesi.

Niinimaa

Kesäinen junamatkustaja katseli ikkunasta ohi vilistäviä maisemia. Niinimaan ohittaessaan matkustaja huokaisi mielessään: ”Tältä maaseutu näyttää, tämä on sitä oikeaa maaseutua”.

Totta. Laitumella laiduntava hevonen, koivujen välistä vilkuttava sininen järvi sekä punaiset, valkoiset ja keltaiset talot, maantie ja kauppa.

Väärin. Niinimaan asukkaista vain muutama perhe sai tulonsa maataloudesta. Niinimaa oli rautatieläisten kylä. Tavarajuniin lastattiin sepeliä ja turvetta. Asemalla oli aina useita tavarajunia odottamassa lastausta. Lapsena rohkeuden mitta oli kulkea tavarajunan ali. Se oli niin pelottavaa, että vieläkin näen painajaisia Niinimaan junista ja niiden alle lähes jäämisestä.

Jos Niinimaalta haluttiin pois, matkustusväline oli useammin juna kuin auto. Junalla kävin hakemassa kissanpennun Sydänmaan asemalta, junalla tulin koulusta pois, junalla lähdin lauantaisin nuorisoseuralle tai Aulavalle. Rautatie aiheutti senkin, että niinimaalaiset nuoret lähtivät Seinäjoelle oppikouluun. Tämä mahdollisuus lopetettiin tylysti ja nuoremmat niinimaalaiset pakotettiin käymään koulunsa Alavuden oppikoulussa. Niinimaa oli pieni kylä, jonka olemassaoloa eivät useimmat alavutelaisetkaan tienneet. Kun oli minun aikani aloittaa oppikoulu, usein esitetty kysymys oli ”Mikä Niinimaa, missä sellainen on?”.

Rautatieläisten lisäksi Niinimaalla oli kaksi yritystä: Peltosen kauppa ja kuljetusliike Veljekset Sihvonen. Peltosen kaupasta sai ostaa hevosen längistä irtokarkkeihin ja tietenkin keskiolueen. Kylän vanhemmat miehet kerääntyivät päivittäin kauppaan ostamaan ja juomaan keskiolutta. Peltosen kauppa oli aina auki, sillä sunnuntaisin sieltä myytiin elintarvikkeita takakautta. Tällöin piti ostokset tehdä Peltosen kodissa, jota vartioi pelottava beagle-rotuinen koira.

Läheinen Kaatialan louhos antoi elannon Sihvosen veljesten lisäksi yhdelle perheelle, jonka isä oli siellä jonain pomona. Louhos lakkautettiin ja perhe muutti pois.

Niinimaalla oli kahden opettajan kansakoulu. Oppilaita oli joka vuosi vähemmän. Ensin koulu yhdistettiin toiseen kouluun ja 70-luvun puolivälissä se lakkautettiin. Koulun lisäksi Niinimaa menetti silloin myös sivukirjastonsa, jonka hoitaja äitini oli. Niinimaan juna-asema muuttui pysäkiksi ja lopulta sekin lakkautettiin. Kauppaa pitäneet Eino ja Vieno kuolivat. Muutaman vuoden kauppaa piti heidän poikansa, mutta hän lakkautti sen kannattamattomana.

Juna viilettää Niinimaan ohi. Maisema on muuttunut. Järvi pilkottaa edelleen, mutta hevosta ei näy. Kauppaa ei ole ja vain jokunen talo näyttää asutulta. Nyt Niinimaa näyttää tyypilliseltä maaseudulta – autioituneelta.

Linkki Eric Flognyn Niinimaa-kuviin. Eric on äitinsä puolelta niinimaalainen ja isänsä puolelta pariisilainen.

Vauhdilla maailmaan

Synnyin kolme viikkoa etuajassa hirveällä vauhdilla ns. syöksysynnytyksessä. Kiireisen maailmaan tuloni sai aikaiseksi lakanapyykki, jota äitini kunnon vaimona pesi Kajaanin opettajaseminaarista lomalla olevalle miehelleen. Ei silloin ollut pyykinpesukoneita, äitini pesi pyykin saunalla ja huuhteli sen kylmässä järvivedessä. Sopivaa työtä viimeisillään raskaana olevalle naiselle.

Kun sitten ilmoitin tulostani, syntyi ongelma. Miten päästä sairaalaan, joka oli 16 kilometrin päässä? Autoa ei ollut eikä ajokorttiakaan eikä ilmeisesti taksi tullut edes mieleen. Samassa Niinimaan kylässä toimi veljesten perustama kuljetusfirma. Punaisilla Sisu-merkkisillä kuorma-autoillaan he kuljettivat etupäässä soraa läheisestä Kaatialan louhoksesta. Toinen veljeksistä lähti Sisullaan kuskaamaan äitiäni sairaalaan ajaen niin lujaa kuin autolla pääsi.

Sairaalaan ehdittiin. Äitini mukaan synnyin saman tien eikä päivä ehtinyt vaihtua lauantaista sunnuntaiksi. Ehkä hän ei siinä tilanteessa paljoa kelloa katsellut, sillä syntymäpäiväkseni merkittiin sunnuntai. Ensi yönä siitä on tasan 50 vuotta.

Miellyttävä epäjärjestys

Tein jokin aika sitten Facebookissa testin, jonka tuloksen mukaan olen perfektionisti. Tunnistan täydellisyyden kaipuun itsessäni joissakin asioissa. Jos olen vastuussa jossakin asiassa, haluan sen olevan täydellistä. Tämä tosin näkyy vain pienissä asioissa ja usein on kyse vimmaisesta tarpeestani laittaa asiat/tavarat järjestykseen. Astiat ovat kuivauskaapissa tarkassa järjestyksessä, jota tosin muutan ajoittain. Pyykin laitan kuivumaan tietyssä järjestyksessä ja jopa pyykkipojat ovat värin mukaan rivissä. Vaatteeni ovat henkareissa väreittäin.

Mutta tulkaapa katsomaan työpöytääni, kotona tai töissä. Järjestyksestä ei ole tietoakaan. Silti olen pyrkinyt työssäni täydellisyyteen ja näännyttänyt siten itseni. Tämän syksyn urakka, tietokannan siivous, johon osallistuu viitisentoista ihmistä, on minun vastuullani. Jos muut ovat slarvanneet työssään, olen korjannut heidän työnsä niin että tulos varmasti näyttää hyvältä. Sellainen vie kovasti aikaa ja työ on edistynyt hitaasti. Aloin miettiä, miksi ihmeessä korjaan minua huomattavasti parempaa palkkaa saavien työtä. Päätin lopettaa sellaiset korjailut. Vastatkoon itse työnsä jäljistä.

Täydellisyyden ja järjestyksen kaipuuni ovat vain yksi osa minua. Onneksi ne riivaavat minua vain toisinaan. Varmimmin silloin, kun olen ahdistunut ja neuvoton. Kun elämä koettelee niin, että pystyn ainoastaan järjestämään kirjahyllyjä. Toissa kesänä järjestin kirjahyllyt sekä kodissani että vanhempieni kodissa.

Viime aikoina kodissani on ollut miellyttävää epäjärjestystä ja sotkuisuutta.

Bad Things

Yleensä lainaan cd:t kirjastosta ja lataan ne koneelle ja kännykkään. Mutta aina se ei toimi näin. Toisinaan ihastun johonkin musiikkiin, bändiin, albumiin tai kappaleeseen niin, että minun on se saatava. Näin kävi Kwanin The Die is Cast -albumin kohdalla, samoin kävi Coldplayn A Rush of Blood to the Headin kanssa. Kävelin Anttilan TopTeniin ja ostin levyt. Eri aikaan toki. Molemmilla kerroilla matka kotiin kesti tuskastuttavan kauan.

Nyt halusin vain yhden biisin. Albumi, jolla biisi on, oli lainassa, ja halusin biisin heti. Kyse on True Bloodin 1. tuotantokauden tunnarina soivasta Jace Everettin kappaleesta Bad Things. Olen lumoutunut tästä kappaleesta ja voisin kuunnella tätä replayna loputtomiin. True Bloodin lisäksi olen ihastellut Bad Thingsiä YouTubessa. Se vaan ei pitemmän päälle riittänyt. Pakko saada, halusin sen myös kännykkään soittoääneksi.

En tiedä, mistä biisejä saisi netistä ladattua ilmaiseksi. Maksua vastaan musiikkia voi ladata monestakin paikasta. Minä valitsin ensimmäisen vastaan tulleen eli netanttila.com/downloadin. Haluamani kappale maksoi jotain 1,85 euroa.

Nyt voin kuunnella Bad Thingsiä työ- ja kotikoneella sekä kummankin kännykän mp3:n kautta. Työpuhelimeen laitoin sen soittoääneksi. Ihanaa.

"

Nuoretko uuskonservatiiveja? osa 2

Palaan vielä nuorten uuskonservatiivisuuteen, josta oli juttu sunnuntain Hesarissa 13.9.2009. Netti-Hesarissa sitä ei ole. Suoraan siinä ei määritelty, mitä uuskonservatismilla tarkoitetaan. Mutta siihen liitettiin tällaisia adjektiiveja ja substantiiveja kuin turvallisuushakuisuus, mukavuus, muutoshaluttomuus, varovaisuus, pysyvyyden kaipuu, perinteiset sukupuoliroolit ja pesän rakentaminen.

Varsinkin nuorten kommentit miehestä perheen elättäjänä ja naisen jäämisestä kotiin hämmästyttivät minua. Mihin tällainen ajatus perustuu maassa, jossa yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia? Tekeekö kotiin lasten kanssa jääminen naisen onnelliseksi ja takaako se hyvän elämän perheelle ja lapsille?

Tein jonkinlaista nuorisotyötä seitsemän vuotta. Siinä minulla oli mahdollisuus tutustua nuorten ajatusmaailmaan ja niihin kysymyksiin, jotka heidän mieltään askarruttavat. Työhöni liittyvät nuoret olivat peruskoulun yhdeksäsluokkalaisia ja usein luokkansa menestyjiä – oppilaskunnan jäseniä ja luokkansa priimuksia – mutta poikkeuksiakin oli. Heidän ajatuksissaan oli huomattavissa näistä uuskonservatiivisiksi luetuista asioista etenkin turvallisuushakuisuus. Maailma pelottaa nuoria ja siksi monet heistä kaipaavat lisää poliiseja ja lisää lakeja suojakseen.

Muita uuskoservatiivisia arvoja en niinkään löytänyt. Nämä nuoret halusivat voimakkaasti vaikuttaa asioihin, muuttaa maailmaa. He olivat aidon huolissaan globaaleista kysymyksistä, ydinvoimasta ja ilmastonmuutoksesta. Monet heistä ilmoittivat olevansa valmiita tekemään asioiden eteen jotain. Jos ei muuta niin osallistumaan keskusteluun asioista. Halu muuttaa maailmaa ei kohdistunut pelkästään globaaleihin asioihin.

Perhekeskeisyys ja sukupuoliroolit eivät nousseet keskusteluun, joten niistä arvoista nuorten kohdalla en osaa sanoa mitään. Kuitenkin yli puolet oli tyttöjä. Voiko näiden aktiivisten tyttöjen tavoitteena olla naimisiinmeno, kaksi lasta ja kotiäitiys?

Haluan ja tarvitsen

Mainoslehtiä selaamalla löysin tuotteen, jota ilman olen pärjännyt tähän asti. Mutta en enää. Minäkin haluan sen.

Voi olla, että käytän sitä siihen, mihin se on tarkoitettu. Haluan sen siksi, että esine on humoristinen, hauska ja arvoituksellinen. Eikä maksa paljon.

Oikeasti tarvitsen tallentavan digiboksin. Ruotsin TV4 näyttää Heroesin uudet jaksot joka arki-ilta puolenyön aikaan. En usko, että jaksan viiden viikon ajan valvoa puoli yhteen Heroesin uusien jaksojen kanssa. Eikä sitä heti saa nukuttua. Aamuisin on noustava ylös ennen seitsemää, jotta ehtisin lukea/silmäillä Hesarin, juoda kahvia, syödä aamupalan ja kirjoittaa aamusivut ennen suihkuun menoa ja töihin lähtöä.

En ole ostanut tallentavaa digiboksia tähän mennessä, koska uskon sen lisäävän tv:n katseluun käyttämääni aikaa. Kuitenkin näyttää siltä, että tv-ohjelmien esitysajat määräytyvät mielivaltaisesti sillä oletuksella, että kaikilla on tallentava digiboksi. Jotta näkisin haluamani tv-sarjat ja elokuvat, minun täytyy joko nukkua liian vähän tai hankkia tallentava digiboksi. Valitsen jälkimmäisen.

Nuoretko uuskonservatiiveja?

Onneksi Hesarilla on tarkkaavaisia lukijoita, jotka korjaavat virheitä. Sunnuntain Hesarissa oli iso juttu suomalaisten arvojen muuttumisesta konservatiivisemmiksi. Erityisesti nuoret mainittiin konservatiivisten arvojen kannattajiksi nimittämällä heitä uuskonservatiiveiksi. Juttuun liittyvässä kuvassa nimellä mainitut nuoret saivat uuskonservatiivin maineen sitä ehkä haluamatta.

Niinpä yksi heistä, Joonas Turunen, kirjoitti tänään Hesarin mielipideosastolla, ettei ole uuskonservatiivi. Hienoa, näin sitä pitää. Kuinka moni huomasi hänen kirjoituksensa mielipideosastolla?

Minua riemastutti myös se, että kaikki eivät halua olla konservatiiveja. Nuorten arvojen kovenemisesta on kirjoitettu lukuisia kertoja. Niin paljon, että moni pitää sitä jo faktana. Mutta nuoret eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä, joka laumana kulkee uuskonservatismin polkua.

Maanantai

Raskas päivä. Heräsin väsyneenä, koska illalla en yllättäen saanut nukuttua. Vielä kahden jälkeen pyöriskelin sängyssä ja houkuttelin unta luokseni.

Aamupäivällä kävin työpaikan lääkärillä. Jouduin puhumaan hänen kanssaan asiasta, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. Oli ahdistavaa jälleen kerran käydä läpi ne asiat, joille turhaan annoin energiani, innostukseni, älyni, tietämykseni, opiskeluni ja työidentiteettini seitsemän vuoden ajan. Kunpa olisin silloin aikanaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä.

Puhuin lääkärin kanssa, tai oikeastaan minä puhuin ja hän kuunteli, vajaan tunnin. Sen jälkeen en paljon töihin pystynyt. Lähdin aikaisin kotiin, Anttilan toptenin kautta. Ei mikään auta niin hyvin kuin leffojen osto ja katselu!

Suklaan lisäksi.

Nukuin, luin, katsoin leffaa ja söin. Jos tämä resepti ei toimi, niin ei mikään. Ei toiminut – vielä. Olen hyvin hidas toipumaan syvästi mieltäni liikuttaneista asioista.

Kuntademokratia?

Helsingin Sanomat oli tehnyt kyselyn Helsingin 20 vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä. Kysely osoitettiin vain 29 vaikuttajalle, joten tänään lehdessä julkaistua tulosta otsikolla Kuka täällä oikein määrää? voi pitää korkeintaan suuntaa-antavana.

Silti tulos on huolestuttava. Eniten valtaa on kaupunginjohtaja Jussi Pajusella ja rahoitusjohtaja Tapio Korhosella. Vain neljä yhdeksästä vallanpitäjästä oli kaupunginhallituksen tai –valtuuston jäseniä. Tuloksen perusteella Hesari määritteli kaupunginvaltuuston kumileimasimeksi.

Miksi niissä kunnallisvaaleissa piti äänestää? Voiko mikään enää lisätä vaaleilla valitun kaupunginvaltuuston todellista painoarvoa kaupungin päätöksenteossa?

Tuloksen perusteella kuntademokratia on kupla. Oireellisesti Demokratiasanasto ei tunne sanaa kuntademokratia. Kunnasta sanasto sanoo mm. näin: ” Kunnilla on Suomessa suuri päätösvalta omiin asioihinsa, minkä takia niiden rooli kansalaisten arjessa on suuri”. Eikö nimenomaan silloin, kun vaikutus kansalaisten arkeen on suuri, vallan tulisi kuulua vaaleilla valitulle kaupunginvaltuustolle?

Sankarittaret

Eileen Favoriten teos Sankarittaret kertoo 13-vuotiaasta Pennystä, jonka kotona romaanien sankarittaret vierailevat. Teoksen lähtökohta on hauska, mutta tarina ei toiminut odottamallani tavalla. Vierailevia sankarittaria ovat mm. madame Bovary, Franny Glass, Scarlett O’Hara ja Catherine Earnshaw. Kuuluisia henkilöhahmoja, joista luulin saavan enemmän irti. En pitänyt kirjasta. Se oli tylsä, mitäänsanomaton ja aivan liian pitkä. Tiivistämällä ja tarinaa muokkaamalla siitä olisi ehkä saanut hyvän novellin. Romaanina se ei toiminut.

Kirjallisuuden kuuluisien sankarittarien käyttäminen henkilöhahmoina tuo mieleeni fanfictionin. Siinä kirjoittaja jatkaa ja kehittää lisää jo olemassa olevaa, muiden keksimää tarinaa. Fanfictionin aiheet haetaan yleensä populaarikulttuurista: tv-sarjoista, myös reality-sarjoista, animesta, mangasta, romaaneista. Yleensä fanfiction pysyy alkuperäisen tarinan maailmassa, mutta Sankarittarissa he saapuivat kirjan nykyaikaan levätäkseen omasta tarinastaan. Niinpä useat sankarittaret ovat sekopäisiä tai vain nukkuvat suurimman osan vierailustaan.

Penny inhoaa ja ihailee sankarittaria. Hän on katkera äidilleen, joka tuntuu antavan kaiken aikansa sankarittarille oman tyttären hoituessa siinä sivussa. Äiti on sankarittarien ymmärtäväinen kuulija. Hän ei anna neuvoja, koska sankarittarien tarinaa ei voi muuttaa. Äidin majatalon periaatteena on, että sankarittaret eivät saa vihiä omasta tarinastaan. Siksi kaikki romaanit ovat lukkojen takana vintillä Humisevaa harjua lukuun ottamatta.

Pennyn on vaikea tajuta, mikä on totta ja mikä ei. Eiväthän sankarittaret voi oikeasti tulla hänen kotiinsa. Penny ei pysty käsittelemään asiaa, koska äiti ei hänen kanssaan asiasta keskustele ja muiden kanssa siitä puhuminen on kiellettyä. Teoksen toden ja epätoden teema on sen heikoin kohta. Sitä ei onnistuta käsittelemään uskottavasti. Luettuani kirjan minusta tuntui, että höh, eihän tätä kysymystä ratkaistu lainkaan. Varsinkin kun sitä ei olisi tarvinnut käsitellä lainkaan. Hyvässä fictiossa voi ja saa olla uskomattomia tapahtumia ja henkilöitä, jos teoksen sisäinen logiikka toimii ja on uskottava. Sankarittarissa niin ei ollut.

Silmät auki vai kiinni?

Nuorena opiskelijatyttönä osallistuin kerran peilileikkiin, jossa kuitenkin oltiin tosissaan. Jokaisen tehtävänä oli kehua itseään peilin edessä. Sen jälkeen piti löytää negatiivisia ominaisuuksia nimetystä, mukana olevasta ihmisestä. Kummatkin tehtävät olivat minulle vaikeita. En harrastanut itseanalyysiä, oikeastaan olin itselleni aika tuntematon typpi. Negatiivisia ominaisuuksia minun piti löytää ihmisestä, johon olin tulisesti rakastunut. Eihän hänessä voinut olla mitään vikaa!

Myöhemmin löysin hänestä yhden vian. Hän ei rakastanut minua niin paljon, että olisimme seurustelleet. Olimme toistemme vakituisia yhden yön kumppaneita ja minun kanssani hän petti jokaista tyttöystäväänsä muutaman vuoden ajan. Olin niin rakastanut, että annoin tämän tapahtua. Tapasimme päivittäin mutta yhteisiä öitä vietimme silloin tällöin, intensiteetti ei ollut kovin suuri.

Kärsin tilanteesta. Olisin halunnut enemmän. Pyristelin pois harrastamalla yhden yön suhteita, opin iskemään miehiä. Hänet kuitenkin halusin. Ajan myötä rakkauteni laimeni, opin olemaan ilman häntä. Koin vielä epätoivoisemman rakkaussuhteen, jonka jälkeen en enää tuntenut voivani jäädä Tampereelle.

Matkustin viettämään vappua Helsinkiin. Sisareni olivat järjestäneet bileet kunniakseni ja kutsuneet sinne kaksi miestä. Toinen oli lapsuudentuttu ja toinen tämän kaveri. Tapaamispaikka oli Runebergin patsas Mantan lakituksen jälkeen. Kun vihdoin löysimme heidät, matkustimme Oulunkylään sisarteni asunnolle bilettämään. En tiedä, mitä sisarillani oli mielessään, mutta väsymyksen iskiessä juhlijoihin, he antoivat minulle ja tälle toiselle miehelle sängyn nukkumispaikaksi. Ei meillä mitään vipinää ollut illan aikana. Eikä ollut sängyssäkään.

Silti jotain tapahtui. Järjestin itseni nopeasti Helsinkiin töihin. Aloin tapailla miestä ja syksyllä menimme kihloihin. Tyttäremme syntyi neljän vuoden päästä elokuussa.

Jälleen kerran rakkaus oli tehnyt minut sokeaksi. Mitkään varoituskellot eivät soineet päässäni, kun sain selville, että hän on ulosotossa maksamattomien laskujen vuoksi. Huoleton rahankäyttönsä aiheutti meille myöhemmin lukuisia vaikeuksia. Rahaa oli aina vähän, eräänä vuonna joulukuun palkkapäivänä tililleni jäi 100 markkaa laskujen maksamisen jälkeen. Oman palkkansa hän oli jo käyttänyt johonkin. Hänen katkera lapsuutensa ei minua huolettanut. Eikä hänen äitinsä katkera lapsuus. Eihän sellaisilla asioilla voi olla vaikutusta meidän rakkauteemme, ei elämäämme lapsen kanssa.

Rakkauden sokaisemat silmäni aukenivat hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut helppo ihminen, mutta hän tunsi minut. Se tuntui hyvältä ja päätin tehdä kaikkeni liittomme onnistumisen eteen. Silti kylmenin häntä kohtaan, rakkaus väheni ja jätti minut. Yritin pitkään vielä sen jälkeen, ehkä liian kauan.

En tiedä, onko rakkaus aina sokeaa. Alussa ehkä. Nuorena ehkä. Entä aikuisen rakkaus, onko se sitten rationaalista? Vai onko rationaalinen rakkaus käsitteellinen mahdottomuus? Kuka haluaa rationaalisen rakkaussuhteen? Ja toisaalta, rakkaus ilman järkeä on hullu ja sokea. Kuka sellaisen haluaa?

Hyvyyden ja rakkauden teot

Halusin tänään katsoa jotain kevyttä hömppää. Selasin tv-kanavia ja juutuin katsomaan Teemalta Rasismin historia -dokumenttisarjaa. Tiesin, että ohjelma ei sovi heikkohermoisille. Silti katsoin. Mikä kumma siinä on, että pahuus ja julmuus vetävät puoleensa?

Järkyttävintä ohjelmassa oli se, miljoonien ihmisten kuolemia ja kansanmurhia pidettiin oikeutettuina esimerkiksi valkoisen rodun puhtaana pitämisen kannalta. Intian 1870-luvun nälänhädissä kuoli 30 miljoonaa intialaista, koska vallanpitäjät(brittiläisen imperiumin edustajat) uskoivat sosiaalidarwinismiin: oli oikein, että heikot kuolevat. Usein rasismin lähtökohtana oli toisen ihmisen ihmisyyden kieltäminen. Kallomittausten avulla todisteltiin, että tasmaanit tai hottentotit eivät ole edes ihmisiä.

Tietenkin ohjelman tarkoitus oli järkyttää. Mutta entä sitten? Pystynkö ohjelman katsottuani näkemään paremmin nykyajan rasismin ja taistelemaan sitä vastaan?

En tiedä. Mutta tiedän, mitä ohjelman katsottuani kaipaan. Haluan nähdä hyvyyttä, vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Tuollaisen ohjelman jälkeen on löydettävä ihmisessä oleva hyvyys. Koska muuten epätoivo iskee ja saa uskomaan, että parempi olisi, jos ihmisiä ei olisi lainkaan.

Mieleeni ei tule suuria hyvyyden ja rakkauden tekoja. Syynä on ehkä se, että niiden media-arvo on heikompi kuin huonojen uutisten. Sitä paitsi hyvyyden ja rakkauden teot ovat usein pieniä. Sana, katse ja ystävällinen ele. Niihin uskon.

Suurimittainen pahuus ja julmuus ovat usein olleet yhteiskunnallisia. Pol Potin Punaiset khmerit ja heidän hirmutekonsa ja natsi-Saksan julmuudet lienevät tunnetuimpia esimerkkejä.

Mutta millaisia olisivat yhteiskunnalliset suurimittaiset hyvyyden ja rakkauden teot?

Kokonainen ihminen

Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.

Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.

Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.

Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.

Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?

Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.

Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?

Testejä

Tein Facebook-testin, jonka mukaan minusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Aina silloin tällöin testien tulokset menevät näin pieleen. Silloinkin ne huvittavat. Olen kirjoittanut Facebook-testeistä aikaisemmin, koska minua ihmetyttää into tehdä niitä, omani ja muiden. Mitä se kertoo ihmisestä, että hän testin mukaan on Kauko Röyhkän lauluista Paska kaupunki? Ei yhtään mitään.

Ehkä enemmän kertoo se testi, johon neurologi kirjoitti minulle eilen lähetteen. Pään magneettikuvauksella ei hänen sanojensa mukaan ole kiirettä, mutta se kuitenkin kannattaa ottaa – varmuuden vuoksi. Päänsärkyni syynä hän piti ”30 vuoden kokemuksella” migreeniä. Neurologi oli niin mukava, että unohdin käsilaukkuni hänen vastaanottohuoneeseensa. En ehtinyt lähteä ilman sitä, sillä hän toi sen minulle odottaessani kassalle pääsyä. Olin siitä niin iloinen, että olin vähällä halata häntä. Mutta eihän sellainen sovi.

Kerran viikossa osallistun Painonvartijoissa painotestiin. Siinä toivottu tulos on palkkio viikon työstä painon vartioinnissa ja terveellisistä elämäntavoista. Niitä Painonvartijoissa korostetaan niin paljon, että on oikeastaan ihme, että jokaiselta ei vaadita pissanäytettä vaa’alla käynnin lisäksi. Onneksi niin ei tehdä, koska ajatuskin tuntuu loukkaavalta.

Päivittäin osallistun toisenlaisiin testeihin, niihin samoihin kuin muutkin. Useimmiten teen sen tiedostamatta: olenko kohtaamieni ihmisten mielestä viehättävä, hauska, kaunis, älykäs, seksikäs, ihana. Näissä testeissä ei ole kysymys itsetuntemuksen tai -luottamuksen vähyydestä, vaan ihmisen luontaisesta käyttäytymisestä.

Alle 3000 euroa

Ansiotuloni ovat alle 3000 euroa. Olen pienituloinen Jutta Urpilaisen mukaan. Tähän asti en ole pitänyt itseäni pienituloisena enkä pidä vieläkään. Tilastokeskus on määritellyt pienituloisuuden rajat ja ne ovat huomattavasti alhaisemmat.

Ketä hyödyttää pientuloisuuden rajojen pohtiminen? Parannetaanko siten pientuloisten asemaa? Toivottavasti kyse on muustakin kuin kauhistelusta ”miten joku voi pärjätä noin pienillä tuloilla?” Sen sijaan Urpilaisen määrittelemä pientuloisuuden raja ei synnytä tarvetta parantaa pienituloisten asemaa. Katse, ajatukset ja mieli kiinnittyvät vain lukuun 3000 euroa, joka on iso summa saraa. Määritelmä kätkee ja piilottaa todellisen pienituloisuuden, hävittää ongelman. Näin kasvavien tuloerojen Suomessa.

Iloisempiin asioihin:

Sain Celialta blogitunnuksen viikko sitten. Koska se oli ensimmäinen tämän blogin saama tunnustus, kiitin Celiaa ja ihmettelin, liittyykö asiaan vielä jotain muuta. Celia huomasi hämmennykseni ja laittoi blogiinsa ohjeet.

Ohjeiden mukaisesti laitan bloginapin eteenpäin. Annan sen Sivustakatsojalle.

Kell' onni on

Pitkään kuvittelin, etten ole kateellinen ihminen. Liitin kateellisuuden vain konkreettisiin asiohin. Omaisuuteen, rahaan, tavaroihin. Sellaisia en toisilta kadehdi. Kukin kärsiköön itse omaisuudestaan. Kohtasin kateutta, joka kohdistui toisen henkisiin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen, luovuuteen, energisyyteen ja jopa opintoihin. No, herraviha on ikivanha perinne ja on alun perin liittynyt oppia saaneiden kadehtimiseen, koska he ovat asettuneet yhteiskunnassa toisten yläpuolelle pappeina, lääkäreinä ja opettajina. Yllättävää on, että oppineisuuteen liittyvää kadehtimista esiintyy edelleen. Mutta en minä näitäkään kadehdi.

Kadehdin toisen onnea, etenkin parisuhdeonnea. Miksi tuo toinen saa kokea sitä mutta minä en? Mitä toisella on paremmin tai enemmän kuin minulla, sellaista jolla saadaan rakkautta? Mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa? Toisen ihmisen parisuhde onni saa minut vihaamaan onnellisia ihmisiä. Useimmiten vihantunne menee nopeasti ohi, sillä pakotan itseni muistamaan, että kyse on mukavista ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä.

Eino Leino runoili aikoinaan että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Alan olla samaa mieltä. Onnelliset ihmiset pitäköön onnensa sisällään. Tai kuten Eino Leino sen ilmaisi samaisen runon toisessa kappaleessa:

Ei onni kärsi katseit`ihmisten,
Kell`onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Liian paljon Eino Leino vaatii runossaan. Sitten kun minua onnistaa, saan rakastaa ja saan vastarakkautta, huudan sen koko maailmalle. Sitä odotellessa hillitsen kateuttani ja yritän iloita toisten onnesta.

Minun elämäni

Minua alkoi hävettää se, että olen kirjoittanut tyttäreni elämästä niin paljon. Vain hänellä on oikeus kertoa siitä ja hän tekeekin sen omassa blogissaan. Poistin lähes kaikki tyttäreeni liittyvät tekstit. Vastaisuudessa vältän hänestä kirjoittamista, vaikka täysin en voine sitä välttää.

Tässä blogissa on kyse minusta, minun elämästäni, minun havainnoistani.

Harper's Island

Hesarin tv-kolumnisti Matti Rämo arvioi tänään Harper's Islandia otsikolla Hosuminen pilaa mysteerin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä. Pariin ensimmäiseen jaksoon olisi riittänyt ihmisten esittelyä, tunnelman luontia ja jännityksen tiivistämistä. Katsojaa ei kiinnosta tuntemattomaksi jääneen roolihahmon kuolema. Varsinkin kun kuolemat sivuutetaan nopeasti. Mutta ei mysteeri eikä sarja siitä pilalle mennyt.

Aloitin Harper's Islandin katsomisen kesällä ilman etukäteistietoja sarjasta. Ensimmäiset jaksot katsoin kannettavan ääressä keskittyen moneen muuhun asiaan samanaikaisesti. Mutta jotain sarjasta jäi mieleen niin, että seuraavinakin öinä tv oli auki Ruotsin tv4:lla Harper's Islandin alkamisaikaan.

Minut koukutti sarjaan sen tunnelma ja pelottavuus. Ja omituisen kamalat, pirullisen kekseliäät murhat. Koko sarjan ajan ihmettelin, mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin ja miksi hän on murhaamisessa niin luova. Henryssä, sulhasessa,on jotain hyvin kiehtovaa ja salaperäistä. Ihmettelin, miksi hän menee Trishin kanssa naimisiin. Henryn kiinnostus ja rakkaus Abbya, lapsuuden ystäväänsä, kohtaan on ilmeinen. Sarjan edetessä aloin pitää myös Calista ja Chloesta ja tietenkin Jimmystä, Abbyn poikakaverista. Se pikkutyttö on pelottava.

Katson sarjan neloselta uudestaan. Ehkä tajuan viittaukset murhaajan persoonallisuuteen paremmin. Ehkä nautin harhautuksista enemmän nyt kun tiedän niiden olevan harhautuksia. Hyvin suurella todennäköisyydellä eläydyn tarinaan ja saan nauttia jännityksestä ja pelottavuudesta.

Fiktion tarjoama pelko ja kauhu on turvallinen tapa jännittää. Niin sanotaan. Se ei aina ole niin. Olen useamman yön valvonut pelosta vapisten, uskaltamatta nukkua. En vieläkään halua katsoa Manaajaa enkä Halloweeniä. Japanilaisen kauhun ehkä parhaan leffan Ringin annoimme sisarelleni. Heti tuntui kotona turvallisemmalta.

Hyvä elämä

Ehkä minun pitää vain luottaa tyttäreeni. Uskoa, että hänen elämänsä järjestyy. Sillä tavalla kuin hän haluaa sen järjestyvän. Se ei välttämättä ole siten kuin minä tai joku muu haluaisi sen olevan, mutta on kyse hänen elämästään. Ei minun eikä muiden.

Ystäväni kysyi, koska minä matkustan ja nautin elämästäni. Joskus sitten, kun minulla on siihen rahaa. Elämästäni pyrin nauttimaan koko ajan ja onnistunkin siinä usein.

Iloni ovat pienet. Käveleminen, hyvä kirja, ihana sänkyni, johon illalla voin mennä nukkumaan. Ystävät ja perhe sekä ihan tyttäreni. Blogini. Hyvä ruoka ja sen kohtuullinen nauttiminen. Hyvät elokuvat ja tv-sarjat sekä musiikki. Näistä aineksista rakentuu hyvä elämä.

Sain tänään Celialta bloginapin. Tämä ensimmäinen blogitunnustus ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä.

Äiti ja tytär

Nukuin viime yönä noin kolme tuntia, sen lyhyissä pätkissä. Tuntuu kuin minut olisi hakattu. En tajua mitään. Ahdistaa. Sydän tykyttä vimmatusti. Epäilen, että parasta mitä voisin tehdä, on häippästä jälkiä jättämättä. Onhan mulla Master Card ja Visa. Ei, en minä ole tehnyt mitään. Muuta kuin elänyt toisen elämää. Vaikka omaa olisi pitänyt elää.

En tajua, miten ja koska tein väärin. Vai onko se minun vikani lainkaan? Jo jonkin aikaa olen aamusivuissa pohtinut syyllisyyttä. Olenko minä syyllinen tyttäreni kummalliseen elämään? Minunko vika se on, että hän ei osaa elää elämäänsä muuta kuin virtuaalisesti?

Olenko ollut huono äiti, kun olen antanut hänelle kaikkeni ja enemmänkin? Eikö niin olisi saanut tehdä? Mitä muuta olisin voinut tehdä silloin kun jäin yksinhuoltajaksi eikä lapsen isältä apua herennyt – ei taloudellista ei lapsen kasvatukseen liittyen? Mistä olisin voinut saada apua ylenpalttiseen kiltteyteen? Kyllä minulle siitä joskus sanottiin, mutta miten muutetaan lapsuudesta asti opittuja selviytymismalleja?

Yritän kovasti ottaa elämääni haltuuni. Kirjoitan aamusivuja ja blogia, puhun ihmisille - ja tyttärelleni. Vartioin painoani, että olisin viehättävämpi omien ja muiden silmissä. Eikä näistä ole mitään hyötyä. En minä tällä tavalla pääse kiltteydestäni eroon.

Syytän itseäni, vaikka kaikki ei voi olla minun syytäni. Ja tunnen syyllisyyttä syyllisyyden tuntemisesta. En voi olla ajattelematta, että tyttäreni oli timantti, joka minun vaikutuksestani muuttui lasihelyksi. Ainakin kaikki aina laittavat minut vastuuseen. Lapsen isä ensimmäisenä. Hän soittelee, mikä sillä tyttärellä oikein on. Miksei se ole opiskelemassa, miksei se ole töissä? Ja mikä ihme se Sean-juttu oikein on? Jos olisin ollut parempi äiti, tyttäreni olisi kuten muutkin, niinkö? Ketä ne muut ovat?

Olen kokenut tyttäreni kanssa rankkoja aikoja. Murrosikä oli todella vaikea, hän kohdisti kaiken vihansa minuun. Viime syksy oli kauhistuttava. Aina olemme selvinneet.

Niin varmaan nytkin.

Tyttäreni pääsee eroon Sadisti-Seanista, pääsee töihin ja opiskelemaan. Tapaa ihanan suomalaisen pojan, joka pitää häntä hyvänä. Ja muuttaa pois kotoa.