26. joulukuuta 2011

Joulun aika

Joulu alkaa joulukorteista ja lahjojen ostamisesta ja paketoimisesta. Lähetän joulukortit sukulaisilleni tarkkaan harkiten, mikä kortti olisi kenellekin sopivin.

Tänäkin vuonna lähetin kortteja enemmän kuin sain.

Vanhoista joulukorteista kauneimmat laitan seinälle joulumieltä virittämään.






Joululahjoja annan tyttärelleni, sisarilleni ja heidän perheilleen sekä vanhemmilleni. Kauniit joulupaketit ovat yhtä tärkeitä kuin itse lahja.



Joululahjaksi sain mm. poron ja tyttäreni sai tyttö- ja poikapupun. Osku-kissa sai kissanminttunappeja. 



Itselleni annoin joululahjaksi Supernaturalin 6. kauden. Sitä katsoessamme olemme nauttineet glögiä punaviinillä suklaan kera.

Kasvisruokajouluumme ei kuulu kinkku. Tänä vuonna söimme täytetyttyjä paprikoita ja jälkiruoaksi hedelmärahkaa. Vasta joulupäivänä kruunasimme jouluateriaa lanttu- ja porkkanalaatikoilla. Herkullista!



Niin, onko joulu muutakin kuin kortteja, lahjoja, ruokaa, suklaata ja glögiä?

Joulua edeltävän aherruksen ansiosta joulu on myös lepoa, rauhaa ja stressittömyyttä. Joulu kahden kesken tyttäreni kanssa hakee vielä omia perinteitään, sillä olemme yleensä viettäneet joulun vanhempieni luona. Kaupunkijoulumme perinteeksi on tulossa aattoaamun riisipuuro sisareni kotona. Sen jälkeinen kuusen koristelu, jouluateria, päikkärit, lahjojenjako ja elokuvat/tv-sarjat taitavat olla omaa perinnettämme.

24. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 15

Viimeisen joulukalenterin sitaatit tulevat joulukorteista, joita olen vuosien mittaan saanut.

Rauhallista Joulua
Iloista Joulua
Lämmin ajatus jouluna
Merry Christmas
Hyvää Joulua
Jouluiloa




Tämä joulukalenterin tekeminen on ollut niin kivaa, että mahdollisesti palaan kirjallisuussitaatteihin myöhemmin.

23. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 14

Douglas Adams antaa kirjassaan Linnunradan käsikirja liftareille vastauksen melkein kaikkeen. Mikä on elämän tarkoitus? Mitä kannattaa ottaa matkalle mukaan? Miten selvitä elämästä?

Tärkein ohje on kirjoitettu suurilla kirjaimilla merkittävimmän Pienen Karhun tähdistössä julkaistun kirjan ”Linnunradan käsikirja liftareille” kanteen:




              ÄLÄ HÄTÄILE








Leppoisampaa jouluaaton aattoa!

22. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 13

Talvipäivänseisauksen päivänä Päiväkävelyllä ei juhlita aurinkoa ja valon määrän kasvua, vaikka juhlimisen aiheita ovatkin. Sen sijaan päivän sitaatissa juhlitaan kulttuurimme suurinta valonlähdettä ja minun oman elämäni tärkeintä instituutiota eli kirjastoa.

Sitaatti on Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta Lumikko ja yhdeksän muuta.




- Kirjoita ja kirjoita! Millä minä kirjoitan? Ella huusi. – Minulla ei ole kynää! Kaikki kynät ovat taskussani eikä minulla ole vaatteita!

Se oli totta: hänellä ei ollut yllään muuta kuin sukat, ja nekin olivat eri paria.

Kissa tuhahti. – Jokainen tulee kirjastoon alastomana. Siksihän tänne tullaan, pukeutumaan kirjoihin.

21. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 12

Vuoden pimein aika auringon vain käväistessä horisontin yläpuolella muutaman tunnin vaikuttaa minuun unisuutena, väsymisenä ja joskus mielen mustuutena. Selvitäkseni pimeydestä syön suklaata, tapaan ystäviäni ja rakkaitani, nukun ja luen hyviä kirjoja.

Yksi keino lienee ylitse muiden. Siitä kertoo Ray Bradbury kirjassaan Paha saapuu portin taa:


- Helvetti, kaikki tämä, Dark ja hänen kaltaisensa, he pitävät itkusta, Jumalani, hehän rakastavat kyyneliä. Mitä enemmän sinä ulvot sitä enemmän he saavat suolaa leualtasi. He imevät kuin kissat hengitystäsi, kun sinä vaikerrat, Jeesus Kristus. Nouse ylös! Nouse kirotuilta polviltasi! Hypi! Huuda ja hoilota! Kuuletko! Sinun täytyy karjua Will, laulaa. Tärkeintä on, että naurat, käsitätkö? Sinun on naurettava!

- Minä en voi!

- Sinun on pakko! Se on ainoa aseemme. Minä tiedän sen. Kirjastossa! Noita juoksi, Jumalani kuinka hän juoksi. Ammuin hänen kuoliaaksi hymyllä. Yhdellä ainoalla hymyllä, yön ihmiset eivät kestä sitä. Hymyssä on aurinko. He vihaavat aurinkoa. Me emme saa ottaa heitä vakavasti Will!


J. K. Rowling antaa Harry Pottereissa neljä keinoa, joista nauru on yksi.

20. joulukuuta 2011

Huputetun pimeyden vanki

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Aamukahvi ilman Hesaria, koska sitä ei ollut minulle jaettu, vaatii uudelleen asennoitumista heti aamusta. Rauhallinen hetki Hesarin ja kahvin kanssa keittiön pöydän ääressä vaihtuukin hermostuneeksi koneella naputteluun.

Sähköpostissa oli ikäviä uutisia töistä. Tiedän, että minun pitäisi sopeutua niihin, mutta tunnen jälleen kerran, että minut on arvioitu ja arvotettu väärin.

Pahinta on kuitenkin päivänvalosta luopuminen ja se on jokapäiväistä. Niin mielelläni vetäisin ikkunaverhot auki, antaisin joulukuun vähäisen valon tulla sisään. Aamuisin tartun verhoihin avatakseni ne, mutta avautuva näkymä keskeyttää liikkeen. Vedän verhot takaisin kiinni.



Illalla kun rakennustyömaalla ei enää tehdä töitä, avaan verhot. Avaan ne, koska en kestä elämää suljettojun verhojen takana.

Tunnen olevani omassa kodissani huputetun pimeyden vanki.

En tiedä, millaista on sitten, kun vastapäiset talot ovat valmiita ja niissä asukkaat. Voi olla peräti helpompaa. Mutta tässä rakennusvaiheessa koen yksityisyyttäni uhattavan. Ei ole kivaa, että vieraat ihmiset näkevät suoraan kotiini.

Kivaa ei ole myöskään parvekenäkymän muuttuminen. Kun talot ovat valmiit ja Jätkäsaari rakennettu, en enää näe merta enkä paljon taivastakaan.

18. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 11

Eiliset joululaulajaiset olivat ihanat. Sisareni perheineen, tyttäreni ja minä lauloimme sydämemme kyllyydestä miltei kaikki osaamamme joululaulut ja myös ne, joita emme osanneet. Aluksi äänemme ei kulkenut kunnolla eikä laulumme tainnut kuulostaa hyvältä. Ei joululaulujen laulamisessa olekaan kyse laulukilpailusta. Pikkuhiljaa äänemme aukesivat ja laulaminen alkoi sujua.

Saimme taas kokea musiikin ihmeellisen voiman: lauloimme kolmisen tuntia. Kun olimme laulaneet muutamat joululaulut jo useamman kerran, lauloimme Kesäpäivän Kangasalla, All My Lovingin ja Onnelliset. Päätimme, että pidämme keväällä seuraavat laulajaiset aiheena kevät tai Beatles tai rockin ihanat ja tutut biisit.

Yhtä joululaulua emme kumma kyllä laulaneet. Poikkeuksellisesti päivän sitaatti on valokuva joulukortista, jonka sain vuosia sitten vanhemmiltani. Kuvassa on J. Pohjanmiehen säveltämä ja Einarin Vuorelan sanoittama joululaulu Talvi-iltana.

17. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 10

Pidän joulusta. Etenkin nautin ajasta ennen joulua, joulun valmistelemisesta. Mielelläni lähden tuuleen ja vesisateeseen ostamaan joulukortteja, joululahjoja, joulukoristeita, lahjapapereita, pakettikortteja ja lahjanauhoja. Kodin siivoamiseen tarvitsen vetoapua eli kutsun sisareni perheineen joululaulajaisiin. Heitä varten siivoan kotini mielelläni.

Nautin myös itse joulusta. Kodin kauneudesta joulukoristeineen, levosta ja rauhasta, rakkaista ja läheisistä ihmisistä ja – joululahjoista.

Päivän sitaatti C. S. Lewisin kirjasta Velho ja leijona kertoo kauhistuttavasta tilanteesta:





”Aina talvi eikä koskaan joulu, ajattelehan sitä!”

 
 
 

13. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 9

Kirjallisuudessa on kautta aikojen esitetty loistavia, merkittäviä, vastauksen saaneita ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä. Kuuluisin kysymys lienee ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit?”, mutta minun lempikysymykseni on tämä J. R. R. Tolkienin kirjassa Hobitti eli sinne ja takaisin esitetty kysymys.

”Kysy, kysy nyt!” hoputti Klonkku.

Bilbo nipisti itseään ja läimäytti itseään, hän tarttui pikku miekkaansa, hän pani toisen käden taskuun. Taskusta hän löysi sormuksen jonka hän oli noukkinut käytävän lattialta ja unohtanut kokonaan.

”Mitä minulla on taskussa?” hän sanoi ääneen. Hän puhui itsekseen, mutta Klonkku luuli että kysymys oli arvoitus ja hermostui vallan mahdottomasti.

”Ei reilua! Ei reilua!” se sähisi. ”Ei reilua, aarre, ei ole reilua kysyä että mitä ssillä on niissä saasstaisissa tasskuissaan.”

Kun Bilbo huomasi mitä oli tapahtunut, hän pitäytyi kysymykseen paremman puutteessa. ”Mitä minulla on taskussani”? hän kysyi lujemmalla äänellä.

12. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 8

”Maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä”, lauloi Rauli Badding Somerjoki Jarkko Laineen sanoittamassa kappaleessa Hymyile miss universum nelisenkymmentä vuotta sitten. Onneksi tilanne on hieman muuttunut ekologisuuden ollessa monien valintojen lähtökohta.

Eikä kyse ole pelkästään yksilöjen valinnoista. Eilen aamulla päättyi Durbanin ilmastokokous. Siinä saatiin aikataululupaus kaikkia sitovasta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Lisäksi Kioton sopimuksen toiseen kauteen sitoutuivati Euroopan unionin lisäksi Australia, Uusi-Seelanti ja Norja. Kioton ulkopuolelle jäivät suuret päästäjät Kanada, Japani ja Venäjä.

Parhaiten maapallo taitaisi voida ilman ihmistä. Vaikka tämä ei ole Lilian Kallion Ugudibuun lähtökohta, olkoon päivän sitaatti kuitenkin kirjan sivulta 147.







”Seitsemäntenä kesänä kalasääksi teki pesänsä Näsinneulan ravintolaan.”






Ugudibuu on viiden nuoren naisen selviämistarina kaikkien muiden ihmisten kadottua maailmasta. Kirja on hauska, mutta en silti toivo ihmisten häviävän maapallolta.

11. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 7

Päivän sitaatti on Jorge Amadon kirjasta Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen: Rakkauskertomus. Saduksi väitetty ja lapsille sopivaksi määritelty teos on kuitenkin paljon muutakin. Uskon jopa sen antavan aikuiselle lukijalle huomattavasti enemmän iloittelevalla kerronnallaan, haikealla tarinallaan ja monikerroksisuudellaan.

Kirjan nautittavuutta lisää huomattavasti Carybén vesiväripiirrokset, jotka kommentoivat, liioittelevat ja kertovat tarinaa yhtä vahvasti kuin itse teksti.


”Kirjava Kissa hengitti täysin keuhkoin vastasaapuneen Kevään tuoksua. Hän tunsi olonsa kevyeksi, hänen teki mieli puhua puuta heinää, vaellella pitkin, jopa jutella jonkun kanssa. Hän katseli ympärilleen vielä kerran harmailla silmillään mutta ei nähnyt ketään. Kaikki olivat paenneet.

Ei, eivät kaikki. Puun oksalta Tytti Pääskynen katseli Kirjavaa Kissaa ja hymyili.”

10. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 6

Tänään on täydenkuun ja täydellisen kuunpimennyksen päivänä. Kumpaakaan ei taida taivaalla näkyä. On synkkä ja myrskyinen päivä, josta yö ei ole kaukana.

Tenavat-sarjakuvan isä Charles M. Schultz irvailee tässä maailman huonoimmaksi sanottua kirjan aloitusta. Edward Bulwer-Lyttonia en ole lukenut, mutta Ressun kirjailijauran toivoisin jatkuvan.




8. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 5

Joulukuun pimeyttä valaisee ja väsymystä vähentää tänään Kirsi Kunnas runolla Tänään kokoelmasta Tiitiäisen satupuu.




Tänään on juuri oikea aika
muurahaisen lentää kuuhun
ja tehdä siellä semmoinen taika
että namusia sataa suuhun.






Kirjalliset namuset ovat herkullisia eikä niissä ole kaloreita.

6. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 4

Etsin pitkään tämän päivän kirjallisuussitaattia, mutta minulla on hyllyssäni väärät kirjat. Juha Aholta olisin ottanut pätkän Papin tyttärestä, kuvauksen vaaroista ja veden välkkeestä. Aleksis Kiven Seitsemää veljestä olisin siteerannut. Niin paljon kuin kirjasta pidänkin, en ole sitä itselleni hankkinut.

Selasin läpi monta hienoa suomalaisen kirjoittamaa kirjaa. Löysin paljon hyviä kohtia siteerattavaksi, mutta jonakin toisena päivänä. Ehkä kuitenkin olisi parempi siteerata ulkomaista kirjailijaa, olemmehan me suomalaiset niin kovin riippuvaisia siitä, mitä toiset meistä ajattelevat.

Siksi tämän päivän sitaatista on vastuussa Mihail Bulgakov teoksessaan Saatana saapuu Moskovaan. Teos on täynnä mitä nautittavinta tekstiä, mutta tänään Mestari kertoo elämästään:




”- Rakkaus oli hypähtänyt eteemme kuin murhaaja, joka putkahtaa maan alta syrjäkujalla. Se yllätti meidät molemmat samanaikaisesti. Se oli nopea ja äkillinen kuin salama, kuin suomalainen puukko!”

4. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa kolme

Kolmas joulukalenterin sitaatti on Mika Waltarin teoksesta Johannes Angelos siitä ilosta, että vihdoinkin kirja on osa kirjahyllyni aarteita. Johannes Angelos alkaa näin:



”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua.
Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllertyi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itseäni.
Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn.
Olin vaeltanut paljon, kokenut paljon ja elänyt monta elämää.
Jumala oli puhunut minulle monessa hahmossa, enkelit olivat ilmestyneet minulle, mutta en ollut uskonut heitä.
Sinut nähdessäni uskoin, koska sellainen ihme saattoi tapahtua minulle.”

3. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 2

Toinen joulukalenterin sitaatti on Doris Lessingin kirjasta Shikasta.




"Siitä säteili huoneeseeni tyyntä, ystävällistä voimaa, ja kun ojensin varovasti käteni ja silitin sitä - tiesin että se pelkäsi äkillisiä tai varomattomia liikkeitä - se kehrähti hiljaa kiitokseksi."






Mustan kollikissan tarina kerrotaan kirjan sivuilla 225-229.

1. joulukuuta 2011

Ei niin päivittäinen joulukalenteri, osa 1

Joulukuun aikana silloin tällöin (tunnen itseni, päivittäinen joulukalenteri ei tule onnistumaan) Päiväkävelyllä kirjallisuussitaatteja. Valitsen sitaatit diktaattorimaisesti sieltä täältä, ilman muuta punaista lankaa kuin että satun niistä pitämään.

Ensimmäinen sitaatti on Homeroksen Odysseian ensimmäisen luvun ensimmäinen kappale Pentti Saarikosken suomentamana:





”Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan, nousi Odysseuksenpoika vuoteeltaan, puki vaatteet päälleen, ripusti terävän miekan harteilleen, sitoi soreat sannikkaat kiiltävien jalkojen alle ja lähti makuukammaristaan jumalan kaltaisena.”

29. marraskuuta 2011

Kämp Tower

Minä en halua Kämp Toweria Jätkäsaareen. Se on ruma eikä se sovi ympäristöön.

Norjalainen rakennuttaja Arthur Buchardt ei saanut hotellia Katajanokalle. Yrittänyttä ei laiteta, tuumi Arthur ja aloitti uuden hotellihankkeen. Kämp Tower –niminen 34-kerroksinen hotelli ja kongressikeskus on suunnitteilla Jätkäsaareen. Rakennuslupaa ei vielä ole, mutta tulevan hotellin suunnittelijaksi valitulla arkkitehtitoimistolla Arkkitehdit Davidsson Tarkela Oy:llä ovat jo havainnekuvat valmiina.

Oheisessa kartassa numero 7 on Kämp Towerin rakennuttajalle AB Invest AB:lle varattu.


Tosin silloin kun tonttia varattiin ei vielä puhuttu 34 kerroksesta. Ilman asemakaavan muutosta Kämp Toweria ei voi rakentaa. Toivon totisesti ettei muutos mene läpi.

 Pari kuvaa suunnitteilla olevasta Kämp Towerista.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Bulevardilta avautuisi Hietalahteen tällainen näkymä.

Olen kovasti nauttinut asuinalueestani. Olen ajatellut asuvani täällä, tässä asunnossa, loppuelämäni. Viime aikoina katsellessani ikkunastani näkyvää rakennustyömaata olen alkanut epäillä. Kämp Tower ei ainakaan vähennä epäilyjä.

Juttuja aiheesta:

24. marraskuuta 2011

Tulevaisuuden historiankirjoittajille

Käyn papereitani (ja muistojani) läpi silloin tällöin. Joskus käy niin, että jokin asia on menettänyt merkityksensä kokonaan. Silloin heitän paperin, kirjoituksen, keikkalipun, valokuvan, lehtileikkeen pois. Sanoudun irti siitä kokemuksesta, elämyksestä tai ideasta. Sitä ei ole enää olemassa minulle.

Tätä ei tapahdu usein. Näen aina mielessäni tulevaisuuden historiankirjoittajat, jotka eivät voi ymmärtää jotain asiaa minusta, tästä ajasta tai paikasta ja maailmanmenosta, koska olen heittänyt juuri sen tekstini pois.


Työelämässä olen suhtautunut tulevaisuuden historiankirjoittajiin vielä vakavammin. Olen joskus säilyttänyt esim. jokaisen sähköpostin, joka jollain selittäisi sitä, mitä kaikkea olen työurallani tehnyt. Työtehtävieni muuttuessa tai jostain muusta syystä olen heittänyt papereitani pois, paljonkin.

Työpaikkani muuttaa keväällä. Olemme saaneet kehotuksen ottaa mukaamme mahdollisimman vähän työhuonekirjallisuutta. Ymmärsin myös, että papereita ei juurikaan kannata muuttaa.

Olen yrittänyt, olen käynyt työhistoriaani (tammikuusta 1987 alkaen) läpi. Aivan alkuajoilta minulla ei ole tallessa mitään. Silti 25 vuoden aikana ehtii kertyä paljon mm. kirjoittamiani tekstejä ja pitämiäni koulutuksia erilaisissa tehtävissä ja rooleissa. Jonkin verran on myös virallisempaa materiaalia kuten sijaisuuksia, jäsenyyksiä ja kehityskeskusteluita. On myös kutsuja näyttelyihin, kiitoksia hyvin hoidetusta työstä ja valokuvia.

Nämä kaikkiko minun pitäisi heittää pois? Jotta en rasittaisi muuttofirmaa tai täyttäisi tulevaa työhuonettani enemmällä kuin mitä sinne mahtuu? Jostain voin varmasti luopua.

En paljosta, sillä olen vakuuttunut yhdestä asiasta. Ainoastaan minulla on työhistoriaani liittyvä aineisto. Virallinen dokumentti voi kertoa työtehtäväni. Minulla oleva aineisto kertoo, mitä näissä työtehtävissäni olen tehnyt. Ei kattavasti, mutta aika paljon enemmän.

Minua ahdistaa ajatus, että kollegani heittävät surutta työhistoriansa menemään. Millainen on organisaatio, josta on olemassa vain virallisten dokumenttien kertoma tarina? Historiaa voi toki kirjoittaa niiden pohjalta, mutta se olisi hengetöntä ja tuntuisi epätodelliselta. Ei sellainen voittaisi Tieto-Finlandiaa.

22. marraskuuta 2011

Valohalaus kaikille

Kuvittelin, että kasvava pimeys ei minua lannista. Muuten vain syön makeaa niin että napa paukkuu ja haaveilen talviunista. Sitten alkoi apatia. Ei huvita, ei innosta, ei kiinnosta.

Ja silti, jostain saan voimaa torjua voimattomuutta. Ehkä se on Torchwoodin 4. kausi Miracle Day, joka on yhtä jaksoa vaille katsottu. Tai sitten Fred Vargasin kirjan ääneen lukeminen iltaisin tai kävellen kuljetut työmatkat.

Tämän päivän pelasti kuitenkin yksi sana, jonka opin Facebookissa.

Valohalaus.

21. marraskuuta 2011

Päivän johdot

Kannan laukussani työpäivisin johtoja: kahden puhelimen laturia johtoineen ja iPodin latausjohtoa. Kaupan kassalla etsiessäni laukustani rahapussia vetelen sitten toisiinsa kietoituneita johtoja muiden kaupassa olijoiden iloksi tai harmiksi.

Laukkuni on nimittäin Maija Poppasen laukun sukua. Maija Poppasen laukussa oli mm. lampunvarjostin, matto, lääkettä ja viherkasvi.


Maija Poppanen löysi laukustaan etsimänsä helposti. Minun laukustani ei löydä mitään, kaikki on siellä sekaisin limittäin lomittain toistensa alla, takana ja sivulla. Kankaisessa Longchampin laukussani ei ole lokeroita eikä saumattua pohjaa. Siksi sinne mahtuu paljon: vaatteita, papereita, ruokaostoksia, johtoja, rahapussi, hiusharja, nenäliinoja, bussilippu jne.

Kiroan laukkuani päivittäin etsiessäni sieltä tarvitsemaani. Olen siihen myös hyvin tyytyväinen. Jos en itsekään löydä sieltä mitään ilman laukun ylösalaisin kääntämistä, ei sieltä löydä kukaan muukaan mitään.

Päivän johdot

Odotan aikaa, jolloin selviän yhdellä laturilla ja - kun kerran tuli puheeksi - yhdellä kaukosäädöllä.

16. marraskuuta 2011

Ilman rutiineja jäisin kotiin

Väsytti hemmetisti. Harkitsin herätyksen siirtämistä puoli tuntia myöhemmäksi, mutta olisin silloin todennäköisesti vielä väsyneempi.

Laitoin kahvin tulelle, annoin kissalle ruokaa, nostin lehden postiluukun edestä, otin kulauksen kahvia ja kävin tupakalla. Aamuinen rutiinini on aina sama jatkuen Hesarin lukemisella, kahvin juonnilla jne. Suihkuun asti päästyäni tajusin, että ilman rutiinejani en tänäkään aamuna olisi pystynyt nousemaan ylös ja lähtemään töihin.

Aamu ilman rutiineja.

14. marraskuuta 2011

Ääneen lukemisen ihanuus

Loppukesällä alkoi perheessäni uusi perinne, joka itse asiassa oli osa elämäämme jo parikymmentä vuotta sitten. Uudestaan tapa alkoi vahingossa, kuten niin monet hyvät asiat.

Olin lainannut pikalainana Fred Vargasin kirjan Jalattomat, elottomat. Luin kirjaa sängyllä ja tytär tuli viereeni. Aloin lukea ääneen. Tavaksi tuli, että joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman luvun ääneen. Kirjan huumori oli ääneen luettuna paljon hauskempaa, sen dialogi usean toistamisen arvoista ja pelottavat, kammottavatkin, kohtaukset helpommin sulatettavissa kuin itsekseen luettaessa.

Pikalainana olleen kirjan jouduin palauttamaan ja kirja jäi pahasti kesken. Löysin Jalattomat, elottomat pokkarina Akateemisesta kirjakaupasta ja erittäin viihdyttäväksi todettu ääneen lukeminen saattoi jatkua.

Luettuamme Jalattomat, elottomat loppuun jatkoimme Fred Vargasin tuotannolla. Sen verran hidasta ääneen lukeminen on (ei joka ilta ja vain muutama luku kerralla), että Sinisten ympyröiden miehen laina piti uusia kaksi kertaa ennen kuin kirja oli luettu. Nyt on vuorossa Vargasin Kuriton mies nurin, joka on oma kirjani.

Kun olin lapsi, minulle luettiin ääneen. Niinimaan koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari Sanna-Liisa jaksoi lukea meille, minulle ja sisarilleni, joka ilta. Lastenkirjoja hän ei meille lukenut, vaan poikien seikkailukirjoja ja Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvist –kirjoja. Se oli ihanaa ja hyvin jännittävää.

Ääneen lukemiseen liittyy minulla paljon lämpimiä, ihania muistoja. Ehkä sen takia tuntuu niin luontevalta jatkaa ääneen lukemisen hyvää ja vanhaa perinnettä.

Tänään käynnistynyt Pohjoismainen kirjastoviikko julistaa tänä vuonna ääneen lukemisen sanomaa. Tämä maanantai on omistettu ääneen lukemiselle.

Julius LeBlanc Stewart: Reading Aloud (1883)

13. marraskuuta 2011

Jätkäsaari 400 m

Verkkokauppa.comin avajaiset Jätkäsaaressa oli odottamani syy katsella aluetta jalankulkijan näkökulmasta. Kesken olevien ja alkamistaan odottavien rakennustyömaiden Jätkäsaari ei vielä kauneudella lumoa. Vetovoimana alueelle on toiminut länsisatama ja sieltä lähtevät ja sinne saapuvat laivat Tallinnaan. Verkkokauppa.comin siirtyminen Jätkäsaareen tekee alueesta tutun myös muille kuin matkustavaisille.

Tai siis miehille. Verkkokauppa.comin jonossa lauantaina oli arviolta 97 % miehiä ja poikia. Muutama vaimo, äiti, tyttöystävä tai sisko oli paikalla. Meitä yksin jonossa olevia naisia oli kaksi, minä ja eräs läppäriään noutamaan tullut nainen. Tajusin tämän miesvaltaisuuden vasta Top Gear –lehdestä, jota jaettiin ilmaiseksi jonottajille. Milläpä sitä muulla voisi viihdyttää miehiä jonossa kuin kunnon autolehdellä? Joskus tällainen voimakkaisiin stereotypioihin perustuva ajattelu tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkien iloksi itse Joulupukki jakoi jonottajille Marianne-karkkeja. Onneksi olin liikkeellä melko varhaiseen aikaan (helsinkiläisittäin) ja selvisin 20 minuutin jonotuksella. Itse kaupassa vietin vain 20 minuuttia, josta suurin osa ajasta meni jonottaessani puhelinpisteen myyjälle. Ostin puhelimen, valkoisen HTC Wildfire S:n. Minäkin olen nyt sitten älykäs!

Kävellessäni takaisin kotiin olisin ottanut yleisvalokuvan alueesta, mutta kamerastani loppui akku. Kuvasta olisi näkynyt, kuinka vaikea alueella on liikkua jalkaisinkin. Takaisin tullessa harhailinkin pari kertaa ad hoc –parkkipaikoilla, mutta onneksi matka oli lyhyt ja päämäärä koko ajan nähtävissä.

Ilman Verkkokauppa.comin tehokasta viitoitusta en olisi alueella osannut kulkea.

Onneksi matka oli lyhyt.


Melkein perillä.

11. marraskuuta 2011

Energialataus

Miltei joka päivä haaveilen töitten jälkeisestä kahvikupillisesta pullan kera. En kuitenkaan keitä kahvia kotiin tultuani enkä osta pullaa. Pulla närästää ja kahvista saan sellaisen energialatauksen, että uni ei tule silmään.

Tänään en kuitenkaan halunnut vastustaa kiusausta. Ostin dallaspullan ja keitin itselleni kahvit. Ja tässä sitä ollaan, pirteänä ottamaan maailma vastaan. Mitä lie tuokaan tullessaan.

9. marraskuuta 2011

Pian se on ohi

Lähes kaksi vuotta sitten hairahduin pahasti. En kulkenutkaan Citymarketissa Soneran pisteen ohi. Komea nuori mieskö minut sai pysähtymään vai uteliaisuus, en tiedä. Mies puhui hyvin ja sujuvasti. Kun lähdin, minulla oli kahden vuoden sopimus Soneran kanssa ja puhelin, jota en tarvinnut.

Jo ensimmäisestä laskusta selvisi, että olen tehnyt pahan virheen. Minun ja tyttären liittymäpaketit olivat ylimitoitetut puheajan suhteen, joten maksoin joka kuukausi turhasta. Tekstiviestit eivät kuuluneet pakettiin. Puhelut ja tekstiviestit ulkomaille nostivat myös kuukausittain laskuani huomattavasti.

Puhelimelle onneksi tuli käyttöä sen jälkeen kun tyttäreni kaunis Nokia 7373 meni lopullisesti rikki.

Kytkykauppasopimukseni päättyy ensi tiistaina. Tänään tein jo uuden sopimuksen Saunalahden kanssa. Suunnitelmissani on myös siirtyä nykyiakaisemman puhelimen käyttäjäksi: seuraavaksi älypuhelin. HTC, iPhone tai joku muu.

8. marraskuuta 2011

Keskiviikko

Maanantaina odotan viikonloppua.

Tiistaina odotan keskiviikkoa.

Torstain huomaan, että keskiviikko oli jo.

Perjantaina en millään jaksaisi olla töissä.

Lauantaina ja sunnuntaina nautin.

Keskiviikkoa etsimässä.


 

7. marraskuuta 2011

Lisää kävelyä?

Suomalaiset naiset haluavat kuulemma liikkua enemmän. Luin vain tämän otsikon, hymähdin ja käänsin sivua. Minäkin haluaisin liikkua enemmän. Mutta en liiku. Haluaisin vain.

Kävelen aamuisin töihin ja iltapäivällä takaisin kotiin. Tästä liikkumisesta olen suorastaan riippuvainen. Jos sateen, pakkasen, kiireen tai jonkin muun syyn takia en voi aamulla kävellä, päivä ei tunnu käynnistyvän millään. Kävely on minulle meditaatiota, jonka aikana ja ansiosta herään, tunnen olevani elossa ja luotan itseeni ja tulevaisuuteeni. Aina en edes huomaa kävelleeni perille asti.

Kävellessäni töistä kotiin karistan työn mielestäni ja kehostani. Siirryn konkreettisesti työajasta aikaan, joka on minun.

Jos koneella oleminen, pasianssin pelaaminen ja kirjoittaminen olisivat liikuntaa, olen superliikkuja. Ja vielä enemmän, jos tv-sarjojen ja elokuvien katsominen olisi liikuntaa. Viime aikoina olen yhä useammin ihmetellyt, kuinka edes pystyn näin liikkumattomaan elämään vapaa-ajallani. No, on pimeää, haluan liikkuessani olla vapaa ja inhoan kaikkea ohjattua liikuntaa ja liikuntatiloja.

Onneksi en ole ainut suomalainen nainen, joka haluaisi liikkua enemmän.

6. marraskuuta 2011

Keskustelun aloittamisen vaikeus

Luin kesällä Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Teos on viisas, hauska ja osuva kuvaus ihmisistä lampaiden silmin nähtynä.

Yksi kirjan useista hyvän mielen ideoista liittyi keskustelun aloittamisen vaikeuteen. Kun tervehtimiseen, tilanteeseen ja säähän liittyviin aloituksiin reagoidaan vaikenemalla, voi Zora-lampaan tapaan ehdottaa: ”Puhutaanko siitä, miten taivaaseen pääsee”.

Valitettavasti sekään ei kirjassa auttanut, keskustelua ei syntynyt. Kun seuraavan kerran olen vastaavassa tilanteessa, toivon silti muistavani Zoran ehdotuksen. Vaikka keskustelua ei syntyisikään, olen ainakin jäänyt keskustelukumppanini mieleen.

Puhumalla vapaammaksi

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.


Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.

5. marraskuuta 2011

Tuomari Dee

Olen ties kuinka monta kertaa päättänyt: nyt minä kirjoitan Robert van Gulikin tuomari Dee –kirjoista. Aina se on jäänyt kesken. En ole löytänyt sanoja kuvatakseni, kuinka suuresti nautin niiden lukemisesta. Tai kertoakseni siitä, kuinka luettuani viimeisen tuomari Deestä kertovan kirjan, Murha Kantonissa, itkin pitkään hillittömästi. Silloin olin tosin raskauden vuoksi hormonimyrskyn valtaama, mutta vieläkin kirjan luettuani silmäni ovat kosteat.

Kirjojen muinainen Kiina, sen oikeusjärjestelmä, vaikuttavat henkilöt ja kiehtovat rikokset ja niiden ratkaisutavat vievät lukijan mennessään. Itse tuomari Dee on suorastaan massiivinen hahmo jo kokonsa puolesta mutta myös järkähtämättömässä oikeudentajussaan ja älykkyydessään ja työlleen elämisestä – tuomari Deen yksityisestä elämästä ei kerrota juuri mitään. Tuomari Deetä auttavat rikosten ratkaisussa hänen apulaisensa, sihteeri Hoong, Ma Joong, Chiao Tai ja Tao Gan.


Tuomari Dee on vuosina 630-700 Kiinassa elänyt tuomari, joka jo eläessään tuli kuuluisaksi kyvystään ratkaista monimutkaisia rikoksia ja ongelmia. Robert van Gulik on silti kirjoissaan käyttänyt hyväkseen kirjailijan oikeutta yhdistellä asioita ja käyttää mielikuvitusta. Niinpä tuomari Dee –kirjoissa osa rikoksista perustuu vanhan kiinalaiseen salapoliisiperinteeseen eivätkä siten ole oikeasti tuomari Deen ratkomia rikoksia.

Kirjan lukijalle tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Kuten Hannu Rajaniemi sanoi kirjamessuilla: ”Kaikki romaanit perustuvat kuvitteelliseen maailmaan, joissakin kirjoissa se maailma muistuttaa enemmän sitä jossa elämme ja toisissa vähemmän”. Näin minäkin olen aina ajatellut. Siksi mielestäni on hupsua ja mielikuvituksen puutetta vaatia kaunokirjallisuudelta ehdotonta dokumentaarisuutta, tiukasti oikean tiedon jakamista.

Kiinalaiset kultamurhat oli ensimmäinen lukemani tuomari Deestä kertova kirja. Tiesin heti, että näitä Robert van Gulikin kirjoittamia kirjoja haluan lukea lisää. Lainasin niitä kirjastosta ja vuonna 1988 ostin Kummitusluostarin, ensimmäisen tuomari Deen hyllyyni.

Kuvittelin tähän aamuun asti, että minulla on kaikki suomennetut Robert van Gulikin tuomari Deestä kertovat kirjat. Luulin, että kirjamessuilta ostamani Temppelin aave olisi ollut se viimeinen puuttuva. Kaikkea sitä voi luulla.

Kerta kaikkiaan kiehtovia kirjoja nämä tuomari Deet.

2. marraskuuta 2011

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.

1. marraskuuta 2011

Juhlien jälkeen

Olen ollut kiltti tyttö ja syönyt kaiken. Ainakin melkein, sillä loput keksit olivat jo muuttuneet pahanmakuisiksi. Karkit sentään maistuivat vielä hyviltä.

Gillen kauralastut ovat herkullisia, jos niitä ei ole pakko syödä.

Näin minulle käy aina. Juhlavieraat eivät syö kaikkea tarjolla olevaa ja sitten minä joudun syömään jäljelle jääneet. Vaikka ei maistuisi eikä tekisi mieli eikä olisi nälkä. Syötävä on, sillä muuten ne joutuisi heittämään pilaantuneina pois. Ja se ei käy.

Tämä lapsuudessa päähäni iskostettu toimintamalli on lihottava, aiheuttaa närästystä ja vatsakipua. Joskus vielä pääsen tällaisesta päähänpiintymästä eroon.

Juhlat olivat tyttäreni halloweennaamiaiset, joissa en ollut mukana. Olisin ehkä aloittanut kaiken loppuun syömisen jo silloin.

30. lokakuuta 2011

Kirjamessuilla

Vietin sunnuntaipäivän kirjamessuilla eksyksissä. Kuljin kirjamessujen kartan kanssa ja silti minun oli todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä olin ja kuinka pääsen haluamaani paikkaan. Olin varautunut eksymiseen ja merkinnyt karttaan muutamia kustantamojen ja kirjakauppojen messupaikkoja. Mutta ei se auttanut. Kohtalontovereiden tapaaminen lohdutti minua kovasti.

Mukana minulla oli kaksi kirjaa: Rajaniemen Kvanttivaras ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olin juuri ajoissa paikalla kuullakseni Esko Valtaojan haastattelevan Hannu Rajaniemeä. Älykästä keskustelua, jonka kuuntelemisesta nautin. Rajaniemi piti scifiä tähän huikean teknologisen kehityksen aikaan hyvin sopivana kirjallisuuden genrenä. Hän valaisi Kvanttivarkaan alussa olevaa sitaattia Maurice Leblancin kirjasta ”Arsene Lupin karkaa” niin, että minäkin ymmärsin itsensä kadottamisen teeman. Kvanttivarkaassa elämän kuvitteellisuus, identiteettien, muistojen, jopa kehojen, vaihtaminen kuvaa osittain jo tätä aikaa.

Haastattelun jälkeen löysin Gummeruksen messupaikan, vaikka olin välillä joutua paniikkiin. Pelkäsin kirjailijan ehtivän poistua ja minä en saakaan omistuskirjoitusta. Onneksi niin ei käynyt. Yhtä tärkeää kuin omistuskirjoituksen saaminen oli kysyä Rajaniemen sukujuurista, sillä Niinimaalla asui Rajaniemen perhe. Mutta ei, Hannu Rajaniemi ei ole lapsuudessani tuntemieni nuorten miesten jälkeläinen.

Tämän jälkeen halusin tupakkaa ja kahvia. Edellisiltä kirjamessuilta muistin hatarasti, missä tupakkapaikka on. Sinne löytäminen oli puhdasta harhailua, epätoivoa ja eksymisen tunnetta, vaikka kysyin tietä. Löysinpä antikvariaattiosaston ja osasin sinne jopa palata saatuani kahvia ja tupakkaa.

Tapasin toisen eksyneen, kirjailija Jääskeläisen. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin hakevani omistuskirjoituksen myöhemmin Ateenan messuosastolta.

Sitä odotellessani käväisin kuuntelemassa Kauko Röyhkää. En jaksanut keskittyä ja toisaalta, olin eilen hänen keikallaan. Eilisillan hyväntuulinen ja säkenöivä muusikko oli tänään hiukan väsynyt kirjailija. Kiersin antikvariaattiosaston ja kartutin kirjahyllyäni neljällä Agatha Christiellä ja yhdellä Robert van Gulikilla. Agatha Christie –kokoelmastani puuttuu enää 37 suomennettua teosta!

Kuvastaja-palkinto myönnettiin Pasi Ilmari Jääskeläiselle vuoden 2010 parhaasta kotimaisesta fantasiateoksesta Harjukaupungin salakäytävät. Onnea! Jääskeläisen haastattelua en ehtinyt kuunnella kuin alusta, sillä ystäväni tulivat hakemaan minua kahville.

Kirjaan Lumikko ja yhdeksän muuta sain omistuskirjoituksen: ”Päiville 30.10.11 kirjamessuilla” ja nimikirjoitus, jossa ehkä lukee Pasi Ilmari Jääskeläinen tai sitten vain Pasi Jääskeläinen. Keskustelimme Lumikosta ja Harjukäytävistä, palkintojen merkityksestä ja siitä, kuinka täältä pääsee pois. Olisin jatkanut keskustelua pitempään, mutta aloin ajatella, että en voi omia kirjailijaa. Vaikka olisin kyllä halunnut.

Onneksi elämässäni on muutakin kuin työ.

29. lokakuuta 2011

Pitäisi siivota, mutta ahdistaa

Minulla on mukavan ihmisen kriisi. Minua ei lannistaisi, ahdistaisi ja masentaisi se, että yksi ihminen pitäisi minua niin ikävänä, ettei halua minua pilaamaan yhteistä hauskanpitoa. Sellaisen voisin ohittaa ja varmaan olisin sen jo unohtanut. Ehkä niin hyvin että unohtaisin karttaa sitä ihmistä.

Mutta kyse on joidenkin yhteisestä päätöksestä, että Päiviä ei kutsuta, koska se ei ole mukava. Onko tällaiseen päätökseen osallistunut sellaisia ihmisiä, joita olen pitänyt työkavereina? Sellaisia, jotka ovat minulle myös Facebook-kavereina?

En ymmärrä, minkälainen epämukava ihminen olen. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen, kohtelias ja hymyilevä. Puhun järkeviä ja viisaitakin joskus. Otan kantaa asioihin, sanon mielipiteeni julkisesti enkä suljettujen ovien takana supatellen. Mutta tästä asiasta en ole pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Outo toki olen. Ujous on persoonallisuuteni taustalla vaikuttava ominaisuus, joka ilmenee siten, että usein valitsen mieluummin yksinolon kuin seuran. Tykkään omituisista asioista. Pukeudun omituisesti. Tykkään työpaikallani ihmisistä, jotka vaalivat mielensä vapautta.

Haluaisin lähteä työpaikaltani, lopettaa sen työsuhteen. Haluaisin luovuttaa taistelutta. En osaa taistella näkymätöntä vihollista vastaan. En osaa imarrella enkä nuoleskella.

Olen yksinäinen ihminen ja aina välillä kuvittelen olevani sen asian kanssa sujut. Kuvittelen, että minusta kuitenkin pidetään vaikka sydänystäviä ei oltaisikaan. Ja sitten tulee tällainen juttu. Tunnen itseni yksinäiseksi, josta kukaan ei tykkää eikä kukaan rakasta.

Mitä mieltä asioissa, elämässä, silloin on?

27. lokakuuta 2011

Koiraihminen?

Silloin tällöin minussa herää koiraihmisyys, vaikka olen kissaihminen ja vaikka pelkään koiria. En mene vapaaehtoisesti koiran lähelle, mutta pelkoni ei estä minua ihastelematta kauniita koiria ja ihastuttavia koiranpentuja. Saksanpaimenkoiran pentu on todella suloinen luppakorvineen. Miten siitä voikin useimmiten tulla niin tylsännäköinen aikuisena!

Viimeaikoina koirafaniutta ovat vakavasti herätelleet suomenlapinkoirat Usma, Seita ja Ainu, joiden elämää olen seurannut Millanin blogien kautta. Elokuva Hachiko sai aikaan sen, että menetin sydämeni japanilaiselle akitalle, sen peruskoiramaisuudelle. Viime kesänä näin junassa koiran, joka kovasti muistutti akitaa, vaikka oli pienikokoisempi. Kävin kysymässä koiran rotua ja sain kuulla sen olevan shiba, myöskin japanilainen koirarotu.

Tänään näin elämäni toisen shiban (kysyin koiran rotua) ja kyllä oli viehättävä koira, pentu vielä. Niin suloinen, että pystyn näkemään itselläni shiba-rotuisen koiran. Selasin shiban rotuyhdistyksen sivut ja totesin, ettei minusta kuitenkaan ole koiranomistajaksi. Rotukoiriin liittyvät vaatimukset kauhistuttavat minua. Luulen, että rodunjalostus ei vielä ole tehnyt shibaa sairaaksi, kuten monen muun koirarodun on käynyt.

Koiraihmisyyteni pysynee kuvitteellisena. Todennäköisesti en hanki koiraa. Jatkan koirien ihailua turvallisesti kadun toiselta puolelta tai valokuvien ja blogien kautta. Ja seuraan mielenkiinnolla, miten tässä vielä käy.

26. lokakuuta 2011

Matematiikkaa

Kun mikä tahansa luku kerrotaan nollalla, saadaan tuloksesi nolla.

Väite: ”Kun kävelet rappusia pitkin ylös, kulutat viisi kertaa enemmän kaloreita kuin käyttämällä hissiä”. Oletan, että hissin käyttämiseen ei kulu kaloreita lainkaan. Kuinka paljon on siis nolla kertaa viisi?

Luin lukiossa lyhyen matematiikan ja tykkäsin siitä, koska se oli niin helppoa. Ei tarvinnut muuta kuin laskea laskut annettujen kaavojen mukaisesti. Tosielämässä niin ei ilmeisesti voi aina tehdä.

25. lokakuuta 2011

Peloton Kurpitsa

Eilen tein Gummeruksen testin. Sen mukaan olen poliisi. Ideakeittiön testin mukaan olen peloton mutta en Pelle kuitenkaan. Eivät kysyneet hämähäkeistä mitään ...

Halloween hahmosi: peloton kurpitsa

Halloween-kurpitsahahmoni:
Ideakeittiön halloween-testi: olen peloton
Olen peloton
Soitathan minulle, jos talosi on tulessa.
 
Oletko ehkä palomies tai sissisotilas? Testimme mukaan et pelkää mitään ja siksi kurpitsaasi kaiverrettakoon mikkihiirinaama. Se kuvastaa parhaiten ”antaa tulla” -asennetta, jolla olet valmis kohtaamaan elämän koettelemukset.

Kuulut siihen harvaan ihmisten joukkoon, joille lasi ei ole joko puolityhjä tai puolitäysi, vaan se on vain lasi ja entäs sitten.

Ihmiset saattavat pitää sinua pahimmillaan yllytyshulluna rämäpäänä, mutta ystäville olet se kylmäpäinen luottohenkilö, johon turvaudutaan pahimman hädän hetkellä.

Lohturuuasta puhuminen voi olla sinun kohdallasi turhaa, koska et sellaista testin mukaan tarvitse. Tässä siis ravintoa ennen tulevia suorituksia:
•Kirsikkainen-juustotorttu
•Poro-sieniruukut

Yllytyshullu olen ollut aina. Rämäpää en ehkä kuitenkaan. Voi olla, että monessa asiassa olen realisti, joka ottaa asiat vastaan sitten kun ne tulevat. Ja monessa asiassa rakentelen linnoja taivaalle tai kehittelen kauhukuvia.

Ehkä kuitenkin alan testin innoittamana pitää itseäni pelottomana. Tulta päin!

24. lokakuuta 2011

Parveke-elämää

En ole pieni ihminen. Pituutta löytyy uljaat 165 senttiä ja painoa hieman yli normaalipainon. Ja silti pelkään hämähäkkejä.

Illan aikana olen urheasti käynyt parvekkeella tupakalla, vaikka siellä oli hämähäkki seitsemän aikaan. Sellainen musta, karvainen ja melkein 50 sentin kolikon kokoinen.

Ensikohtaamisen aikaan minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut suojautua ja puolustautua kauhistuttavaa hämähäkkiä vastaan. Sen jälkeen olen ottanut suojakseni tämän päivän Hesarin. Parvekkeelle mennessäni se on pääni päällä, ettei hiuksiini syöksy epätoivottuja eläimiä. Muuten pidän sitä kädessäni valmiina huitaisemaan sillä minua lähestyvää petoa.

Hämähäkkiä ei ole näkynyt enää. Ehkä se aavisti, ettei tälle parvekkeelle kannata jäädä.

Pelottaa silti edelleen. Niin naurettavaa ja typerää kuin se onkin.

22. lokakuuta 2011

Lippu kirjamessuille ja sateenvarjo

Tänään selvisi se, että yksi kirjamessulippu vastaa yhtä sateenvarjoa.

Kävin aamulla hakemassa Suomalaisesta kirjakaupasta lipun Helsingin kirjamessuille. Samalla reissulla kävin kaupassa. Unohdin hetkeksi sateenvarjoni kassan päätyyn, jossa ostokset pakataan. Huomasin sateenvarjon puuttumisen melkein heti. Mutta ei sitä enää missään ollut. Ymmärrän, ulkona satoi, eikä sateenvarjoni ollut mikään design-tuote. Joku saattoi peräti ajatella, että olin hylännyt sateenvarjoni tarkoituksella.

Kallis sateenvarjo katoaa ja menee rikki ja sekös vasta harmittaa. Kuvien Hello Kitty –sateenvarjon ostin muutama vuosi sitten tyttärelleni. Se oli kallis, mutta silloin oli hätätilanne. Sateenvarjo osoittautui hyväksi, mutta rikki sekin meni. Putosi pöydältä, jolloin kädensija ja sateenvarjon nuppi murskautuivat sirpaleiksi. Sen jälkeen se on ollut kaapissa, koska en ole hennonnut heittää kaunista ja kallista sateenvarjoa pois.

Onneksi en, sillä aion käyttää sitä siihen asti kunnes ostan seuraavan 5-10 euron sateenvarjon.

Oskun lempisateenvarjo.

20. lokakuuta 2011

Kengät eri paria

Herätys puoli tuntia normaalia aikaisemmin on tuskallinen kokemus – minulle ainakin. Joka toinen viikko tapahtuvana en siihen totu. Lisäksi stressaan edellisenä iltana aikaista herätystä niin paljon, ettei nukkumisesta tule mitään.

Joskus yhdentoista jälkeen aivoni alkoivat toimia normaalisti. En edes muista, mitä kaikkea selitin asiakkaille puhelimessa sitä ennen. Sen sijaan muistan tyytymättömyyden tunteen puhelujen jälkeen: taaskaan en pystynyt auttamaan omituisia kysellyttä asiakasta. Epäilen kysymysten vain kuulostaneen omituisilta tokkuraisessa päässäni.

Pystyin silti ihmettelemään mm. 18 bengalintiikerin ampumista.

Työpäivän päätteeksi huomasin laittaneeni aamulla eri paria olevat kengät jalkaani.


19. lokakuuta 2011

Adeline Whiteoak

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”


18. lokakuuta 2011

Mukava ihminen?

Aamupäivällä kollega tuli samaan hissiin. Kävimme seuraavan keskustelun.

- Saitko kutsun sen tilaisuuden jatkoille?
- En.
- Hyvä.
- ???
- Kuten tiedät, tarkoitus on kutsua vain mukavia ihmisiä, ei kaikkia.
- Niinpä tietenkin.

Olen kuvitellut olevani mukava ihminen, myös työpaikalla. Ilmeisesti niin ei ole asia, koska tämä oli jo toinen kerta, kun minua ei kutsuta yhteisiin rientoihin. Mielelläni tietäisin, millä tavalla olisin mukavampi.

Toisaalta osa minusta pitää pihlajanmarjoja happamina ja on ylpeä siitä, että kuuluu työpaikan outcasteihin. Pohdin myös, missä vaiheessa tälläinen "sua ei kutsuta" -ilmoittelu on työpaikkakiusaamista.

17. lokakuuta 2011

Uudestaan!

C. S. Lewisin kirjassa Matka Venukseen (Perelandra 1943) ylistetään kokemuksen ainutkertaisuutta. Maukas hedelmä on maukas, koska syö vain yhden hedelmän. Toisen ja useamman hedelmän syöminen latistaa jopa ensimmäisen hedelmän maun.

Asia on varmaan näin. Mutta ainakin minun elämässäni toistolla, asioiden uudestaan kokemisella, on suuri merkitys. Kun viihdyn jonkun ihmisen kanssa, haluan tavata hänet uudestaan. Kun nautin jostain elokuvasta, musiikista tai kirjasta, haluan kokea saman nautinnon uudestaan. Yksi kerta ei vaan riitä. Repeatilla jonkin biisin kuunteleminen tuntuu joskus maailman tärkeimmältä asialta.

Tosin voin ahmia toistoja liikaa. Ridley Scottin Blade Runner (1982) elokuvaa en pysty enää katsomaan. Osaan elokuvan ulkoa tai ainakin kuvittelen osaavani.

Parin viikon ajan olen katsonut Supernaturalia, ties kuinka monennen kerran. Ensin katsoin 3. kauden, sitten toisen ja nyt on 1. kaudesta jäljellä kaksi viimeistä jaksoa. Vielä nautin Supernaturalista suunnattomasti.

Uudestaan olen lukenut Agatha Christien dekkareita, nyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Usein olen unohtanut kirjasta lähes kaiken, joten Christiet ovat melkein kuin uusia lukukokemuksia.

Taidan olla toiston kierteessä.

C. S. Lewis heristää jossain sormeaan.

15. lokakuuta 2011

Kuin silloin joskus

Tänään kaikki oli paremmin. Lauantai sujui kuin silloin joskus.

Sisareni tuli käymään, kuten hänellä oli tapana tulla lauantaisin muutama vuosi sitten. Saunaan emme ehtineet, sillä meillä oli nälkä. Broileria vegetaristille maistui todella hyvältä. Kahvi ja korvapuustit jälkkärinä takasivat sen, että vatsa oli todella täynnä. Buffya emme katsoneet. Sen sijaan tarjoilimme sisarelleni Supernaturalin ensimmäisen jakson.

Puhuimme, innostuimme, olimme huolissamme ja nauroimme. Kotimatkaltaan sisareni soitti ja kertoi hyviä uutisia. Mikäs sen mukavampaa.

14. lokakuuta 2011

Eilen oli epäonnistumisen päivä ja huomenna kaikki on paremmin

Tänään elin tunteella.

Minun piti tavata tänään läheinen ja rakas ihminen. Hän kertoi olleensa jo kaupungilla, toista kertaa ei jaksa lähteä. Jonakin toisena päivänä olisin suhtautunut tähän ymmärtäväisesti. Tänään tunsin itseni hylätyksi, mitättömäksi ihmiseksi, jota ei haluta tavata.

Masennuin, lähdin töistä, söin lohturuokaa ja kehitin päänsäryn. Eiköhän näillä selviä uuteen päivään.

13. lokakuuta 2011

Onnellisuus

Olin tänään kiltti kuluttaja ja kävin Citymarketin 40-vuotistarjouksia ostelemassa. Kahvia, Cokista, kissanruokaa ja leipää. Säästin muutaman euron.

Onnellisuuteeni se ei vaikuttanut mitenkään.

Onnellisuus vuonna 1998.