Ei takkaa, ei tupaa

Jos Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu, 1997) olisi ollut ensimmäin lukemani kirja Fred Vargasilta, en tiedä, olisinko ihastunut häneen kirjailijana.

Aloin lukea Fred Vargasin kirjoja väärästä päästä. Ensimmäinen lukemani oli Jalattomat, elottomat ja se oli huikea. Jännittävä, hauska, yllättävä, monipuolinen, hämmentävä, pelottava ja kammottava. Ja ehdottomasti upea ja nautittava lukukokemus. Sen jälkeen luin Vargasia sitä mukaa kuin hänen tuotantoonsa törmäsin kirjastoissa, kirjakaupoissa tai divareissa. Komisario Adamasberg murharyhmineen valloitti minut täysin. Fred Vargas ja komisario Adamsberg on innostanut minua kolmen blogijutun verran.

Yli vuosi sitten tutustuin Vargasin varhaisempaan tuotantoon ja evankelistoihin kirjassa Pystyyn, kuolleet! Mielenkiintoinen, joo. Tuttua Vargasia, joo. Mutta ei parasta mahdollista.

Ei takkaa, ei tupaa -kirjaan oli vaikea suhtautua. Evankelistat ovat mukana tarinassa, sivuhenkilöinä. Päähenkilö on eläkkeellä oleva sisäministeriön rikostutkija Louis Kehweiler. Hänen hahmonsa on lähellä Adamsbergiä mutta ei aivan. Ja koska vertailin tätä kirjaa koko ajan myöhempään tuotantoon, en osannut tästä nauttia.

Kuinka todistaa ilmeisen syyllisen syyttömyys tilanteessa, jossa poliisikaan ei tutki muita vaihtoehtoja, on yksi dekkarien peruskysymys. Oikea murhaaja pitää toki löytää ja syylliseksi epäilty piilottaa siihen asti. Asetelma on perinteinen, mutta Vargasin totetus on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Paljon Vargasia lukeneena tunnistin syyllisen heti ensi esittelyssä. Lukiessani sainkin sitten jännittää, kuinka juuri tämän henkilön syyllisyyteen päädytään.

Vargasin henkilöhahmot eivät tässäkään kirjassa ole keskivertoihmisiä. Haitaria soittava Clément kuvataan älyltään vajaaksi. Marthe on Pariisin vanhin huora. Talorähjässä asuvat kolme historiantutkijaa ja eläkkeellä oleva komisario tulivat tutuiksi jo Pystyyn, kuolleet! -kirjassa. Siinä toki paljon eläväisempinä ja kukin omalla persoonallisuudellaan erottuvina.

Jos Ei takkaa, ei tupaa olisi ollut ensimmäinen lukemani Fred Vargas, olisin todennäköisesti laittanut nimen muistiin ajatuksella tältä kirjailijalta kannattaa varmaan lukea muutakin.

Suomen Dekkariseura myönsi Vargasille Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008. Sinä vuonna ilmestyi suomennettuna Ikimetsän sydän (Dans les bois éternels, 2006).

Kuoleman koira

Agatha Christie käyttää teoksissaan harvoin yliluonnollisia elementtejä selittämään tapahtumia. Vaikka jotkut Christien hahmot uskovat yliluonnolliseen ja ovat innokkaita spiritistejä ja meedioiden uskollisia asiakkaita, selitys tapahtumiin on aina luonnollinen. Yliluonnollista, parapsykologista, pidetään naurettavana ja hassahtaneiden ihmisten asiana.

Christien teoksessa Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 1931) pelataan pöydän pyöritystä (kyse lienee jonkinlaisesta spiristismistä), mutta sitä pidetään ehdottomasti hölynpölynä. Kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse, 1961) ihmisten uskoa yliluonnolliseen käytetään hyväksi monin tavoin.

Poikkeus Christien tuotannossa suhteessa yliluonnolliseen on Kuoleman koira ja muita kertomuksia (The Hound of Death, 1933). Vain yhdessä kertomuksessa tapahtumille annetaan luonnollinen selitys, muissa kertomuksissa mysteeriä ei edes pyritä selittämään muulla kuin yliluonnollisella. Kuolleet haluavat kertoa eläville kuolemastaan, talon ilmapiiri muuttaa sen asukkaat, ennakkoaavistukset varoittavat oikeasti ja ikivanhoja mystisiä yhteisöjä on olemassa. Tarinoiden kertoja on usein ulkopuolinen tarkkailija, järjen edustaja, joka vastentahtoisesti päätyy selittämään juuri kyseisen mysteerin yliluonnollisen avulla.

Kuoleman koiran niminovellissa ei ole kyse koirasta. Tässä kirjassa ei ole viisaita eläimiä, jotka varoittavat omistajaansa hämmästyttävällä vaistollaan. Yksi kissamysteeri on kuitenkin mukana. Se olisi ollut luonteva lisä teokseen Mystisiä kissatarinoita, mutta Christieltä ei sellaista kai osattu hakea.

Kuoleman koiran 12 kertomusta ovat nautittavaa luettavaa, Christien taiturimainen teksti pitää otteessaan jokaisen tarinan ajan. Pelottavia tarinoita, joita ei lueta yksin mökissä keskellä metsää, ne eivät ole, mutta mukavan pelon väristyksen niistä saa.

Huhtikuussa luetut

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.