Vappumusiikkia

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen viettänyt vappuaaton yksin kotona. Niin outoa kuin se onkin, halusin olla yksin kotona ja siivota. Hulluus iskee kun sitä vähiten odottaa.

Siivotessani kuuntelin tekemäni Vappu 2007 ja Vappu 2010 –koostelevyt. Hyvä musiikki riittävän lujalla soitettuna tekee siivoamisestakin nautinnon. Ei sentään liikaa, tiskaamaan en ruvennut. Mutta työpöytä on raivattu, pölyt pyyhitty, matot ja lattiat imuroitu ja pesty.

Muun muassa nämä ihanat biisit saivat minut tanssahtelemaan, hymyilemään, unelmoimaan ja muistelemaan:

David Bowie: Let’s Dance
KOM-teatteri: Kalliolle kukkulalle
Kolmas Nainen: Äiti pojastaan pappia toivoi
Gackt: Vanilla
The Renegades: Cadillac
Aki Sirkesalo: Kissanainen
Elvis presley: Heartbreak Hotel
Kauko Röyhkä: Maa on voimaa
Hassisen kone: Rappiolla

HAUSKAA VAPPUA!

Kevyt pääsiäinen?

Ymmärrän oikein hyvin, miksi pääsiäistä edeltää 40 päivää kestävä paaston aika. Minä en paastonnut, olisi ehkä pitänyt.

Ilman näitä pääsiäismenu ei olisi toteutunut:

7 dl kermaa

300 gr tummaa suklaata

6 dl sokeria

500 gr voita

6 kananmunaa

1 keltuainen

mantelirouhetta

kirsikoita sokeriliemessä (unohtuivat jääkaappiin)

appelsiinimarmeladia
250 gr maitorahkaa

omenahilloa

strösseliä

aivan liian iso lammaspaisti
minttuhyytelöä

valkosipulia runsaasti

kahvia

1,2 kg perunoita

Hyvää oli. Pashan ja norjalaisen suklaakakun otimme mukaan sokraattiseen dialogiin sunnuntaina. Aivan kaikki kerma, voi, suklaa ja sokeri ei siten kertynyt minun tai tyttäreni vyötärölle.

Minttuhyytelöä unohtamatta

Tänään oli rankka työpäivä kolmine kokouksineen. Jännitin ja stressasin niistä jokaista viime yön. Kun kännykkä herätti klo 06.15, minusta tuntui, etten ole nukkunut kuin pari tuntia. Tiesin sentään, mikä päivä oli ja mitä kello oli. Toisin kuin eräänä yönä vastatessani puhelimeen.

Kotiin palattuani töistä olen nukkunut. Puolinukuksissa katsoin Operaatio Valkyrien. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta kreivin von Stauffenbergistä katsomani dokumentti YLE1:ltä oli paljon jäntevämpi, koskettavampi ja kiinnostavampi. Tai sitten elokuvasta vei terän se, että tiesin tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan.

Huomenna ei ole kokouksia, mutta kiireinen päivä silti edessä. Voisiko sana kiirastorstai viitata myös kiireiseen tosrstaihin? Töiden jälkeen riennän vielä tekemään ostoksia, onhan pääsiäinen ruokajuhla. Pashaa, norjalaista suklaakakkua, lammasta kahvikastikkeella ja valkosipuliperunoilla, unohtamatta minttuhyytelöä. Nam.

Ruoanlaiton ja sen tuloksista nautiskelun lisäksi aion pääsiäisenä lukea loppuun Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian. Vavahduttava teos tähän mennessä. Digiboksin aarteista, television tarjonnasta ja dvd-hyllyni antamista nautin myös – mitä nukkumiselta ehdin.

Sunnuntaina osallistun sokraattiseen dialogiin menestyksestä. Siitä lisää ehkä joskus.

Leppoisaa pääsiäistä!

Taktikointia vai ei

Viikko sitten oivalsin, että pitäisi äänestää demaria, koska se olisi ainut keino lyödä kiilaa kokoomuksen ja perussuomalaisten vaalivoitolle. Olin aluksi hiljaa ajatukseni kanssa, sillä se hämmensi minua. Olin tiennyt jo edellisistä vaaleista lähtien, ketä tulen äänestämään elämäni loppuun asti. Tai no, eihän sitä tiedä, mutta pidän kovasti Paavo Arhinmäestä poliitikkona.

Keskusteluissa ystävieni kanssa tuli kuin varkain ilmi, että ajatus demarien äänestämisestä oli tullut myös heidän mieleensä, vastoin omia poliittisia näkemyksiä. Aloin etsiä itselleni sopivaa ehdokasta, mutta kukaan ehdokas ei tuntunut mieleiseltä. Tarkistin Äänestä ydinvoima historiaan –sivuilta ehdokkaiden ydinvoimakannan.

Ja siihen kaatui yhteiseloni demarien kanssa. Löysin toki ydinvoimaa vastustavia demariehdokkaita. Mutta SDP:ssä enemmistö kai kannattaa ydinvoimaa. Näin kauhukuvia siitä, kuinka olen äänestyskäyttäytymiseni vuoksi vastuussa vielä yhdestä uudesta ydinvoimalasta.

Vaalikopissa kirjoitin numeron 51. Saman numeron kirjoitti yli 17 000 helsinkiläistä.

Vaaleissa kansa ilmaisi tahtonsa. Perussuomalaisten huikea äänimäärä ja kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi vei viime yönä unen silmistä. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt käyttää kaikki keinot saadakseni ystäväni, heidän ystävänsä ja heidän ystävänsä ja vielä heidän ystävänystävänystävänsä äänestämään demareita. Näyttäisi tulevaisuus hieman valoisammalta, jos SDP olisi ollut suurin puolue. Vaikka hallituspohja olisikin sama kuin millaiseksi se nyt näyttää tulevan.

Silti tiedän, että itse en olisi voinut äänestää toisin. Samalla tavalla sydämestään uskon useimpien ihmisten äänestäneen.

Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

Viimeinen tarkastus on tehty

Kesäinen kylpyhuoneremontti on nyt saatettu loppuun. Viimeisen tarkastuksen teki Osku, joka eilen tarkasti korkean kaapin, jota voisi kutsua myös pyykkikaapiksi tai siivousainekaapiksi.

Osku saa välillä hurjuuskohtauksia, jolloin se tavoittelee kuuta taivaalta. Päästäkseen lähemmäs kuuta, se hyppii tai ainakin suunnittelee hyppäävänsä kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. Mihin vain, jossa olisi lähempänä taivasta (sisätiloissa). Usein teko jää aikeeksi, mutta ilme on sitäkin hurjempi.

Eilen puuhailin kylppärissä ja olin jättänyt kylppärin kaapin ylemmän osan oven auki. Oskuun iski hurjuus ja uuden kokemuksen kaipuu. Vaivaton, nopea hyppy ja niin oli kissa kaapissa. Ihmetteli, haisteli kodinpuhdistusaineiden putelleja ja asettui makaamaan. Hyvä paikka, ilmeisesti.

Kuvaa en siitä saanut, sillä lähtiessäni hakemaan kameraa Osku tuumasi, että on niitä parempiakin paikkoja ja hyppäsi pois.

Tämän viimeisen tarkastuksen ansiotako lienee se, että pitkään huonosti vetänyt lattiakaivo toimii nyt kuin unelma?

Yleensä Osku ei korkealla viihdy, pois on päästävä heti.

Eniten vihaan rahaa

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Matkustan junalla

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.

Maailmanlopun enne?

Jos olisi sanonta ”Pienenee kuin kissa maailmanlopun edellä”, olisin todella huolissani. Onneksi sanonnassa puhutaan pyystä.

Oskun laihtuminen ei ole maailmanlopun enne. Huolissani olen silti. Osku on aina näyttänyt puolipitkän turkkinsa ansiosta isommalta kuin mitä se oikeasti on. Hyvän kokoinen se silti on ollut.

Mutta ei enää. Kylkiin on ilmestynyt kuopat, selkäranka tuntuu silitettäessä. Nostaessani Oskun syliin yllätyn joka kerta: eihän tämä kissa paina paljon mitään.

Ei Osku ole syömistä lopettanut. Päinvastoin. Ehkä kyse on vanhenevan kissan jutusta. En tiedä, koska minulla ei ole koskaan ollut näin vanhaa kissaa. Ensi viikolla Osku täyttää 13 vuotta ja 10 kk.

Mikään ei näytä kissaa vaivaavan. Turkki on hyvässä kunnossa. Se leikkii innoissaan mehupilleillä ja tulee viereen kehräämään ja silitettäväksi.

.

Sunnuntain iloksi L

Miltä L näyttäisi? L on kirjahyllyni sydän ja se näyttää Laxnessilta, Leeltä, Le Guinilta, Lessingiltä, Lewisiltä ja Lindgreniltä. Se näyttää myös Lee Mastersilta, Lennonilta, Lindeltä, Lindqvistiltä ja Londonilta. Siihen kuuluvat myös Leino, Leinonen ja Linnankoski.

Elämää suurempia kirjoja melkein kaikki.

Aloitan varhaisimmasta lukukokemuksesta eli Astrid Lindgrenistä. Mestarietsivä Kalle Blomkvist on kokoomateos, jossa on kaikki kolme Kalle Blomqvist –kirjaa. Yksityisetsivä Kalle Blomkvist, Kalle Mestarietsivä sekä Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä. Niinimaan koulun siivooja-vahtimestarilla oli tapana lukea ääneen meille lapsille ja hänen ansiostaan sain nauttia näistä ennen kuin opin lukemaan. Pepit ja muut Astrid Lindgrenit tulivat tutuksi vasta lukemaan opittuani.

Mestarietsivä Kalle Blomkvist on jotain perin juurin ruotsalaista. Pikkukaupunki, pullantuoksu, ruotsalainen kesä (Ruotsissa ei ole vain kesä, se on aina ruotsalainen kesä), ikuisesti murrosiän kynnyksellä olevat päähenkilöt – ja rikokset. Elokuvassa Miehet jotka vihaavat naisia, Mikael Blomkvistista puhuttaessa joku kysyy, onko hän joku Kalle Blomkvist.

Gunnel Linde on myös ruotsalainen lastenkirjailija. Hänen satukokoelmansa Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä on täynnä riemastuttavia nykyaikaa (kirja on julkaistu Ruotsissa vuonna 1976)kuvaavia satuja. Olen oikea ihmissusi on välillä ahdistava kuvaus Ulfin identiteettiongelmista. Kirja oli pitkään ainut lukemani kirja, jossa edes viitattiin ihmissusiin.

Kolmas ruotsalainen on John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Luin tämän katsottuani elokuvan kolme kertaa. Pidän edelleen elokuvasta paljon enemmän.

Lapset ovat päähenkilöinä myös Harper Leen Kuin surmaisi satakielen –kirjassa. Pari viikkoa sitten Teemalta tuli kirjasta tehty elokuva, mutta se ei ollut riittävän hyvä. Koska kirja on yksi parhaista kuvatessaan lämmöllä ja huumorilla lapsuutta, rakkautta, ymmärrystä, oikeudenmukaisuutta, rasismia ja pelkoa. Sain kirjan 10-vuotiaana äidiltäni joululahjaksi ja rakastuin siihen jo silloin. Loppuun asti ja risaiseksi luettu.

Halldor Laxnessin Salkavalkaa en aio lukea uudestaan. Ensimmäistä ja ainutta kertaa kirjaa lukiessani olin ekstaasissa. Näin upeaa ja hienoa ja intensiivistä kirjaa en ollut koskaan aikaisemmin lukenut. Haluan säilyttää tämän mielikuvan.

Maailman parhaaksi kirjaksi nimitin aikoinaan myös Ursula Le Guinin Osattomien planeettaa. Teoksen vahva yhteiskunnallisuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen kiehtoivat minua. Kuten myös kirjan teoreettisuus ja ainutlaatuisuuden korostus. Ihminen oli yhtä nimensä kanssa, kenelläkään ei ollut samaa nimeä. Luin Osattomien planeetan pitkästä aikaa uudestaan pari vuotta sitten. Kirja oli muuttunut raskaaksi ja kieli vaikeaselkoiseksi.

Ursula Le Guinin teoksista rakastan toki Maameren tarinoita, mutta sarjan viides osa Kertomuksia Maamereltä maistui hieman väkinäiseltä. Maailma, vihreä metsä viehätti minua enemmän kuin Pimeyden vasen käsi. Molemmat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

L on paljon suppeampi kuin mitä se voisi olla. Pepit, Leijonamieli ja muut Lindgrenit ovat jotenkin kummasti siirtyneet tyttäreni hyllyyn. Saman kohtalon ovat saaneet kokea Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden neljä ensimmäistä osaa ja C. S. Lewisin kaikki Narnia-kirjat. Narnioista hyllyssäni on vain Taikurin sisarenpoika, sillä se on kaksoiskappale. Velho ja Leijona taitaa olla meillä peräti kolmena kappaleena. Aslaniin rakastuin ensi lukemisella.

C. S. Lewisin scifitrilogiaa en aikoinaan voinut vastustaa, koska rakastin Narnia-kirjoja ja rakastan edelleen. Suurimman vaikutuksen teki Matka Venukseen, sillä siinä ylistetään kokemuksen ainutlaatuisuutta. Tänä aikana, jolloin kaikki on tallennettavissa ja toistettavissa, sellainen tuntuu kuin saisi kerrankin happea keuhkoihinsa.

Vastustin pitkään. Ajattelin, että minun ei ole pakko lukea jotain kirjaa vain sen takia, että jokainen sanoi minulle: ”Päivi, sun täytyy lukea Doris Lessingin Shikasta!”. Onneksi annoin periksi. Shikasta mullisti ajattelutapani, antoi käsitteitä, ratkaisun nuorisotyöttömyyteen (!) ja ihastuttavan tarinan kissasta. Ihmisyyden perimmäinen olemus on Lessingin mukaan realistisessa optimistisuudessa. Siinä vaiheessa kun kaikki on menetetty, ihminen toteaa: ”No, huonomminkin voisi olla” ja aloittaa alusta. Canopuslaisuus on vieläkin ominaisuus, jota haen toisesta ihmisestä.

Avioliitot vyöhykkeiden välillä antoi lisää ajateltavaa ja käsitteitä. Ajatusisät ja –äidit kuulostavat todella hyvältä ajatukselta. Kuinka tärkeää onkaan nostaa katse ylös, nähdä pidemmälle ja kauemmas!

Sen sijaan Siriuksen kokeet –kirjaa minun on ollut vaikea sulattaa. En pidä siitä, mutta se kuuluu samaan sarjaan, joten se kuuluu kirjahyllyyni. Lessingin muuta tuotantoa olen lukenut aivan liian vähän.

Muistaakseni olin oppikoulussa, kun eräässä aamunavauksessa luettiin runo, joka alkoi ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta”. Seuraavalla välitunnilla ystäväni hieman naureskellen totesi, että eivätpä ihmiset tainneet tunnistaa Eino Leinon Elegiaa. Kyllä minua hävetti, en minäkään ollut tunnistanut. Ystävyyteni Eino Leinon kanssa alkoi vasta Vesa-Matti Loirin hienoista Leino-tulkinnoista. Myöhemmin luin Leinon Helkavirret ja muut runokokoelmat ja romaanitkin.

Sillä runonlukijaa ei minusta saa oikein mitenkään. Sain Maaria Leinosen valitut runot vuosilta 1980-1994 Unet kukkina tielle sisareltani jouluna 1999. Kirja on edelleen kesken. Aikanaan hyvin muodikasta Spoon River antologiaa en myöskään ole lukenut kokonaan.

Kesken on jäänyt myös John Lennonin Hispanialainen jakovainaa. Ehkä en vain ole ollut oikeassa fiiliksessä. Sen sijaan Lennonin musiikille olen miltei aina oikeassa fiiliksessä!

Jack Londonin kirjoja luin aikoinaan ahmimalla. Jossain syvällä minussa on toinen Päivi, joka rakastaa erämaata ja villiä luontoa. Jack Londonin Susikoira muistuttaa minua siitä, että kaikki elämä ei ole tässä. Kuten hyvä kirja tekee aina.

Ja vielä odotan sitä miestä, joka laulaa minulle laulun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta –kirjan Olavi lauloi jokaiselle naiselle erilaisen laulun. Luin lumoutuneena Olavin taidosta sanoa jokaiselle naiselle juuri ne sanat ja asiat, joita toinen sydämessään kaipasi.

Vain yhteen asiaan olen kyllästynyt

Rakkaat Päiväkävelyllä kävelevät.

Olen vähentänyt läppärin käyttöä töiden jälkeen. Kyse ei ole mistään periaatteesta tai äkillisestä kyllästymisestä nettiin tai kirjoittamiseen. Tosin olen kyllästynyt yhteen asiaan: kuukausia kestäneeseen kipuun sormissa ja sormien nivelissä.

Kuvittelen kipujen vähenevän, jos naputtelen vähemmän läppärin näppäimiä. Viime viikolla kävin valittamassa kipujani lääkärille. Hän määräsi laboratoriokokeisiin ja tulehduskipulääkettä, joka myös reumalääkkeenä tunnetaan.

En ole vielä vakuuttunut lääkkeen tehosta. Ehkä vaikutus alkaa tuntua vasta parin viikon päästä. Laboratoriokokeiden tulokset eivät ole vielä tulleet. Monella sukuni naisella on reuma. Silti toivon tämän olevan jotain muuta, parannettavissa olevaa.

Olen lukenut kirjahyllyjeni lukemattomia kirjoja. Katsonut dokumentteja, elokuvia ja kerran jopa siivosin.

Viikonlopulla, seuraavana tai sitten joskus, palaan kirjahyllyni L-kirjaimeen.

Sunnuntain iloksi JK

Etukäteen oli suunnitellut, että sunnuntain iloksi olisi L, jolloin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen saisi haltioituneet kehunsa. Kirjasta tehty elokuva on tänään YLETeeman klassikkoelokuvana.

JK:ssa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin, siinä on useita lempikirjailijoitani ja –kirjojani. Jones, Jääskeläinen ja Kivi!

Ensimmäisenä Noidan veli, josta olen kirjoittanut aikaisemmin. Tampereen Finnconissa pari vuotta sitten kuuntelin paneelikeskustelua Diana Wynne Jonesista. Panelistit olivat yksimielisiä siitä, että Noidan veli on kirjailijan paras. Kirjailijan laajasta tuotannosta olen lukenut Noidan veljen lisäksi vain muutaman suomennetun teoksen. Hienoja kirjoja.

James Joycea kuuluu lukea, eikö niin? Hyllyyni on eksynyt Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta ensimmäisen poikakaverini innoittamana. Hän opiskeli englantia ja rakastui Joyceen Finnegans Waken ja Odysseuksen myötä. Minuun Joyce ei tehnyt niin suurta vaikutusta.

Leski, nunna ja kurtisaani odottaa lukemista. Delawaren pojat on niitä lapsena lukemiani poikien seikkailukirjoja, joista pidin kovasti.

Pasi Ilmari Jääskeläisen koko kirjamuotoinen tuotanto on tässä hyllyssä. Toisessa hyllyssä ovat ne Portti-lehdet, joissa julkaistiin hänen kunkin vuoden scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun voittaneet novellinsa. Nautin suuresti Jääskeläisen tyylistä kirjoittaa ja viedä tarinaa eteenpäin. Olen monesti yrittänyt kirjoittaa Jääskeläisen kirjoista. Joka kerta olen huomannut, että se on hyvin vaikeaa, sillä en pysty tavoittamaan niiden monimuotoisuutta. Olen joskus verrannut Jääskeläisen tyyliä Malice Mizeriin. Vertaus on edelleen osuva.

Lilian Kallion Ugudibuu on erittäin riemastuttava teos. Viiden nuoren naisen selviämistarina Tampereella kaikkien muiden ihmisten yhtäkkiä hävittyä maailmasta on tutustumisen arvoinen.

Aleksis Kiven Mestariteokset II löytyi asuintaloni jätehuoneesta. Ihmettelen kyllä itseäni, sillä Seitsemän veljestä puuttuu hyllystäni edelleen. Seitsemän veljestä on ihana!

Anita Konkan Hullun taivaassa olen saanut sisareltani jouluna 1991. En muista kirjasta mitään, pitäisi ehkä lukea uudestaan. Sen sijaan Dean R. Koontzin kirjan Ääniä yössä muistan oikein hyvin. Geenimanipuloitu koira Einstein valloittaa sydämeni joka kerta. Kirjallisuudessa on kaksi eläintä, joita rakastan. Toinen on Einstein ja toinen on eräs leijona, josta L-kirjoissa lisää.

Olemisen sietämätön keveys on kuin aforismi.

On täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa

Valokuva on jo otettu, mutta se saa odottaa. En nyt pysty kirjoittamaan kirjahyllyni JK-kirjoista, sillä niistä kirjoittaminen tuntuu epäolennaiselta ja merkityksettömältä.

Jos olisin onnellisen tietämätön, minulla ei olisi mitään hätää tai ongelmaa. Olen kuitenkin antanut pelotella itseäni kammottavalla tulevaisuudenkuvalla (Sarasvatin hiekkaa), jossa merenrannalle rakennettuihin ydinvoimaloihin tsunamit iskevät. Ydinvoimalat räjähtävät ja kahlitsematon ydinvoimaonnettomuus tuhoaa meren, ilman ja maan.

Toivon Tillmanin tavoin, että Fukushimassa ei käy niin. Toivon fiktion pysyvän fiktiona.

Pelkään niin kovasti ydinvoimaonnettomuutta, että en usko edes niitä uutisia, jossa kerrotaan, ettei hätää ole. Että tilanne on hallinnassa. Miksi ne sitten samaan aikaan laajentavat evakuointialuetta ydinvoimaloiden ympärillä?

En haluaisi seurata tiedotusvälineistä tilanteen kehittymistä, mutta seuraan silti. Haluaisin paeta jonnekin kauas pois. Paikkaan tai tilaan, jonne uutiset ydinvoimaonnettomuuksista ei yllä. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka tänään saavat täyttää päivänsä häillä, synttäreillä, bileillä, ystävillä ja rakkailla. Olen yksin tänään, kuten aina.

Ehkä puran ahdistusta siivoamalla. Ja sen jälkeen menen saunaan.

Päivän biisi ei voi olla mikään muu kuin Sielun Veljien Laulu.