Tyttäreni on muutaman kerran laihduttanut Cokis Lightin avulla. Yhdessä desissä Cokis Lightia on vain 0,4 kaloria. Dieetissä juodaan tätä juomaa aina kun on nälkä, koska se huijaa vatsaa antamalla täysinäisen olon. Joskus hän yhdisti Cokis Light –dieetin sukalaa-dieettiin eli päivässä 100 grammaa suklaata ja muuten Cokis Lightia. Ei kovin terveellistä, mutta tehokasta.
Minä olen ollut Cokis Light –dieetillä sunnuntaista lähtien. Ostin silloin ylioppilasjuhliin itselleni vartaloa myötäilevän mekon, jota en itse saanut edes kiinni. Tuntui ahtaalta ja tiukalta. Dieetin aikana olen syönyt jonkin verran, mutta huomattavasti vähemmän kuin normaalisti.
Tänään mekko mahtui oikein hyvin päälleni ja sain itse vetoketjun kiinni. Odotan kovasti lauantaita, jotta saan taas syödä :-).
Tosin en jännitykseltäni varmaankaan saa syötyä juuri mitään, boolia taitaa kulua sitäkin enemmän.
Isäni kysyi tänään puhelimessa, onko kaikki jo kunnossa juhlia varten. Kyllä muuten, mutta meillä ei ole käytössä autoa eikä kameraa. Tyttäreni isän auto oli matkalla Helsinkiin syttynyt palamaan ja lopun matkaa hän tuli junalla. Autoa tarvitsemme tavaroiden kuskaamiseksi juhlapaikalle ja lauantaina liikkumiseen kotoa koululle ja sieltä juhlapaikalle. Tyttäreni kameran (Samsung) yhdysjohto on vioittunut. Kuvia sillä voi ottaa, mutta kuvia ei saa siirrettyä tietokoneelle.
En kertonut isälleni, ettei meillä ole vielä täytekakusta mitään tietoa, ei ruusuja annettavaksi uudelle ylioppilaalle heti koululla eikä ylioppilasvalokuvausta ollut vielä tilattu. Nämähän on ihan pieniä juttuja, joista kyllä selviää. Niin uskoimme tyttären kanssa.
Kunpa Stockmann ei olisi aiheuttanut Stellan konkurssia. Olisimme tilanneet täytekakut Stellasta. Mutta koska Stellaa ei enää ole, kiertelimme Helsingin keskustan liikkeitä. Epätoivo valtasi meidät huomatessamme, että kaikki täytekakut oli jo myyty ja varauksia ei otettu vastaan. Hätäpäissämme, vastoin periaatteitamme, ostimme yhden Sans Rival –kakun. Sen, jonka takia Stella meni konkurssiin. Ostimme vielä yhden hätäkakun. Näytti siltä, että suunnittelemamme täytekakkutarjoilu ei toteudu.
Tyttäreni lähti lakkiaisharjoituksiin koululle ja minä palasin vielä Stockalle. Yllättäen siellä saattoikin varata kakkuja. Sain sen mitä halusimmekin.
Ruusuja emme saaneet. Niitä ei voi varata. Saimme neuvon ostaa huomenna ruusut valmiiksi. Jos vain ehdimme kukkakauppaan huomenna.
Auto-ongelma ratkesi tavaroiden kuskaamisen osalta. Sisareni tulee miehensä kanssa huomenaamulla ja viemme tavarat (mm. kuohuviinipullot ja boolimaljan) juhlahuoneistoon. Lauantaille autoa ei vielä ole käytössä, mutta tyttäreni isä sanoi hoitavansa asian.
Huomenna uurastamme koko päivän. Aivan varmasti on hyvät juhlat tulossa!
28. toukokuuta 2009
Suoraa toimintaa
Eilen sain taas kärsiä harkitsemattomuudesta. Siitä, että pitäisi ajatella ensin, sitten vasta toimia.
Aloitimme juhlahuoneiston siivoamisen eilen. Sain sisareltani ohjeet, että voisin aloittaa vessan siivouksella ja sitten aloittaa työhuoneen tyhjennyksen. Työhuoneelle en osannut tehdä mitään, joten aloitin vessan siivouksella. Kesti aikansa ennen kuin löysin sopivan rätin ja pesuaineeksi löysin vain Tolua. Niinpä ajattelin pestä pöntön myöhemmin. Mutta lattia ja muut olivat toki pestävissä saman tien. Niinpä lakaisin lattian, riisuin sukat ja pitkikset, koska vessan pesu on märkää puuhaa, ja aloin suihkuttaa vettä käsisuihkusta. Niin minä kotonakin pesen vessan/kylpyhuoneen. Jonkin aikaa suihkutettuani tajusin, että eihän vessassa ollut kaivoa lainkaan! Se onkin vain vessa, ei kylpyhuone.
Jatkoin suihkuttamista, kun kerran olin sen aloittanut. Lisäsin vain lattialle Tolua. Lattian kuivaaminen pienellä rätillä oli melkoisen epämiellyttävää. Märän rätin puristin kuivaksi vessanpyttyyn useamman kerran. Vessapaperin avulla sain pois kastuneet villakoirat. Sain lattian kuivaksi – ja puhtaaksi, mutta olisi siihen varmaan ollut fiksumpikin keino, jos olisin ajatellut ensin.
Lattianpesun jälkeen löysin vessanpesuaineet, Kloriittia, Wc-ankkaa ja lasinpesunestettä. Pesin käsienpesualtaan, vessanpöntön ja peilin. Eikä vessa kuulemma ole koskaan ollut niin puhdas.
Työhuonetta raivasimme niin tyhjäksi kuin mahdollista sisareni palattua töistä. Siivousta jatkamme perjantaina, jolloin hoidamme myös ruokaostokset.
Aloitimme juhlahuoneiston siivoamisen eilen. Sain sisareltani ohjeet, että voisin aloittaa vessan siivouksella ja sitten aloittaa työhuoneen tyhjennyksen. Työhuoneelle en osannut tehdä mitään, joten aloitin vessan siivouksella. Kesti aikansa ennen kuin löysin sopivan rätin ja pesuaineeksi löysin vain Tolua. Niinpä ajattelin pestä pöntön myöhemmin. Mutta lattia ja muut olivat toki pestävissä saman tien. Niinpä lakaisin lattian, riisuin sukat ja pitkikset, koska vessan pesu on märkää puuhaa, ja aloin suihkuttaa vettä käsisuihkusta. Niin minä kotonakin pesen vessan/kylpyhuoneen. Jonkin aikaa suihkutettuani tajusin, että eihän vessassa ollut kaivoa lainkaan! Se onkin vain vessa, ei kylpyhuone.
Jatkoin suihkuttamista, kun kerran olin sen aloittanut. Lisäsin vain lattialle Tolua. Lattian kuivaaminen pienellä rätillä oli melkoisen epämiellyttävää. Märän rätin puristin kuivaksi vessanpyttyyn useamman kerran. Vessapaperin avulla sain pois kastuneet villakoirat. Sain lattian kuivaksi – ja puhtaaksi, mutta olisi siihen varmaan ollut fiksumpikin keino, jos olisin ajatellut ensin.
Lattianpesun jälkeen löysin vessanpesuaineet, Kloriittia, Wc-ankkaa ja lasinpesunestettä. Pesin käsienpesualtaan, vessanpöntön ja peilin. Eikä vessa kuulemma ole koskaan ollut niin puhdas.
Työhuonetta raivasimme niin tyhjäksi kuin mahdollista sisareni palattua töistä. Siivousta jatkamme perjantaina, jolloin hoidamme myös ruokaostokset.
26. toukokuuta 2009
Tämän pitäisi olla helppoa
Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja se koetaan vakavana uhkana maapallolle. Autoja, pesukoneita ja kännyköitäkin mainostetaan ympäristöystävällisinä. Ympäristöystävällisyys on yrityksille myyntikeino, mutta myös pakko. Kioton sopimus, EU:n ilmastosopimukset ynnä muut rajoittavat mm. erilaisten myrkkyjen palautumista luontoon. Oikein hyvä niin.
Yksittäinen ihminen voinee tehdä paljonkin omien valintojensa kautta. Jätteiden lajittelu on helppo tapa osallistua ympäristötalkoisiin, vai onko? Ainakin minun on toisinaan vaikea sijoittaa jotain pakkausmateriaalia tai tavarajätettä oikeaan roskikseen. Ohjeenahan on, että sekajätteisiin vaan silloin kun ei tiedä. Ja se harmittaa. Siksi kaipaan pakkauksiin ja tuotteisiin merkintää, koodia tai symbolia, jonka avulla kerrotaan, onko kyse biojätteestä, energiajätteestä vai mistä. Tällainen merkintähän on esim. kaukosäätimissä ja televisioissa. Miksei se voisi olla yleinen käytäntö?
Jätteiden kierrätyksessä eniten minua harmittavat pakkausmateriaalit, joissa on vähän kaikkea. Leipä pakataan paperipussiin, jossa on muovinen ikkuna. Mehutölkissä on muovinen korkki. Miksi ihmeessä? Muovinen paperipussi meneekin sekajätteisiin sen sijaan että pussin täyttäisi biojätteellä. Mehutölkeistä kiskon tai leikkaan muovit pois. Eikö joku säädös voisi säädellä myös sitä, että tuote pakataan vain yhdenlaiseen materiaaliin?
Lisäksi kaipaan joka kotiin jätekuilua, johon vaan suoraan laitetaan biojätteet ja muut jätteet. Kullekin jätelajille olisi oma kuilunsa. Olisipa se helppoa. Voi olla, että silloin paperinkeräyslaatikoissa olisi vain paperia, kartongin ja pahvinkeräyslaatikoissa vain pahvia ja biojätesäiliöissä vain kompostoitavia jätteitä.
Muun muassa YTV:llä on sivuillaan kattava opas jätteiden lajittelusta.
Yksittäinen ihminen voinee tehdä paljonkin omien valintojensa kautta. Jätteiden lajittelu on helppo tapa osallistua ympäristötalkoisiin, vai onko? Ainakin minun on toisinaan vaikea sijoittaa jotain pakkausmateriaalia tai tavarajätettä oikeaan roskikseen. Ohjeenahan on, että sekajätteisiin vaan silloin kun ei tiedä. Ja se harmittaa. Siksi kaipaan pakkauksiin ja tuotteisiin merkintää, koodia tai symbolia, jonka avulla kerrotaan, onko kyse biojätteestä, energiajätteestä vai mistä. Tällainen merkintähän on esim. kaukosäätimissä ja televisioissa. Miksei se voisi olla yleinen käytäntö?
Jätteiden kierrätyksessä eniten minua harmittavat pakkausmateriaalit, joissa on vähän kaikkea. Leipä pakataan paperipussiin, jossa on muovinen ikkuna. Mehutölkissä on muovinen korkki. Miksi ihmeessä? Muovinen paperipussi meneekin sekajätteisiin sen sijaan että pussin täyttäisi biojätteellä. Mehutölkeistä kiskon tai leikkaan muovit pois. Eikö joku säädös voisi säädellä myös sitä, että tuote pakataan vain yhdenlaiseen materiaaliin?
Lisäksi kaipaan joka kotiin jätekuilua, johon vaan suoraan laitetaan biojätteet ja muut jätteet. Kullekin jätelajille olisi oma kuilunsa. Olisipa se helppoa. Voi olla, että silloin paperinkeräyslaatikoissa olisi vain paperia, kartongin ja pahvinkeräyslaatikoissa vain pahvia ja biojätesäiliöissä vain kompostoitavia jätteitä.
Muun muassa YTV:llä on sivuillaan kattava opas jätteiden lajittelusta.
Kauneudesta
Kissa oli pudottanut hyllystä valokuva-albumeja ja ennen paikoilleen palautusta selasin ne läpi. Huomio kiinnittyi etenkin kuviin itsestäni ja toisaalta niiden vähälukuisuuteen. Muistan jossain vaiheessa päättäneeni, etten ota juhliin mukaan kameraani, koska se tarkoittaa sitä, ettei minusta ole yhtään kuvaa. Niinpä niistä juhlista ei ole kuvia lainkaan.
Kun erosin miehestäni ja muutin tyttäreni kanssa tähän nykyiseen asuntoon, kameran ostaminen oli ensimmäisiä tekojani. Oman elämän dokumentointi tuntui tarpeelliselta. Näyn valokuvissa, olen siis olemassa. Jos olette nähneet Jan Troellin Il Capitanon, tiedätte kuinka tärkeää se on. Aina se ei johda murhaajan uraan, mutta pahalta se tuntuu, kun ei löydä itseään ryhmäkuvisst, ei iloisista perhekuvista, ei kaverikuvista, ei mistään - paitsi työpaikan henkilökuntamatrikkelista.
Selaamani valokuva-albumit ovat ajalta ennen digikameroita, uusimmatkin kuvat viiden vuoden takaa. Kuvia katsellessani näin itseni uudella tavalla: minähän olen ollut kaunis ja säteilevä! Miksi kukaan ei sanonut sitä minulle? Kauniiksi minua ovat aikuisiällä kehuneet vain äitini ja sisareni – heidän kehuja on vaikea uskoa. Tuntuu kuin he tekisivät sen viran puolesta.
Eipä minua lapsenakaan kehuttu kauniiksi. Perheessämme oli vain yksi kaunis lapsi. Ainakin vain yhtä kehuttiin kauniiksi. Me muut taisimme sitten olla rumia tai jotain siltä väliltä. Kun ei mainittu kauniiksi, ainakin minä aloin uskoa olevani lähempänä rumaa kuin kaunista. Tällaista omakuvaa ei muuta mikään, vaikka esim. minua pyydettiin mainoskuviin (kyllä, olen mainostanut keittiökalustoa noin 11-vuotiaana), ei muita.
Vaikka nyt näytän mielestäni kauniilta vanhoissa kuvissa (myös lapsuuden aikaisissa), muistan etten pitänyt niitä ”hyvinä” ne ensi kertaa nähdessäni. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä pidän itseäni kauniina myös viime viikolla otetuissa valokuvissa. Haluaisin silti pitää itseäni kauniina nyt, en jälkikäteen asiaa valokuvista päätellen.
Käsitykseni omasta ulkonäöstäni ei toki perustu valokuviin. Ihminen on toki niin kaunis, kuin miltä itsestä tuntuu. Kauneus on myös katsojan silmissä. Aina silloin tällöin peiliin katsoessani totean olevani kaunis tai ainakin oikein kivannäköinen.
Kun erosin miehestäni ja muutin tyttäreni kanssa tähän nykyiseen asuntoon, kameran ostaminen oli ensimmäisiä tekojani. Oman elämän dokumentointi tuntui tarpeelliselta. Näyn valokuvissa, olen siis olemassa. Jos olette nähneet Jan Troellin Il Capitanon, tiedätte kuinka tärkeää se on. Aina se ei johda murhaajan uraan, mutta pahalta se tuntuu, kun ei löydä itseään ryhmäkuvisst, ei iloisista perhekuvista, ei kaverikuvista, ei mistään - paitsi työpaikan henkilökuntamatrikkelista.
Selaamani valokuva-albumit ovat ajalta ennen digikameroita, uusimmatkin kuvat viiden vuoden takaa. Kuvia katsellessani näin itseni uudella tavalla: minähän olen ollut kaunis ja säteilevä! Miksi kukaan ei sanonut sitä minulle? Kauniiksi minua ovat aikuisiällä kehuneet vain äitini ja sisareni – heidän kehuja on vaikea uskoa. Tuntuu kuin he tekisivät sen viran puolesta.
Eipä minua lapsenakaan kehuttu kauniiksi. Perheessämme oli vain yksi kaunis lapsi. Ainakin vain yhtä kehuttiin kauniiksi. Me muut taisimme sitten olla rumia tai jotain siltä väliltä. Kun ei mainittu kauniiksi, ainakin minä aloin uskoa olevani lähempänä rumaa kuin kaunista. Tällaista omakuvaa ei muuta mikään, vaikka esim. minua pyydettiin mainoskuviin (kyllä, olen mainostanut keittiökalustoa noin 11-vuotiaana), ei muita.
Vaikka nyt näytän mielestäni kauniilta vanhoissa kuvissa (myös lapsuuden aikaisissa), muistan etten pitänyt niitä ”hyvinä” ne ensi kertaa nähdessäni. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä pidän itseäni kauniina myös viime viikolla otetuissa valokuvissa. Haluaisin silti pitää itseäni kauniina nyt, en jälkikäteen asiaa valokuvista päätellen.
Käsitykseni omasta ulkonäöstäni ei toki perustu valokuviin. Ihminen on toki niin kaunis, kuin miltä itsestä tuntuu. Kauneus on myös katsojan silmissä. Aina silloin tällöin peiliin katsoessani totean olevani kaunis tai ainakin oikein kivannäköinen.
25. toukokuuta 2009
Kesälomasuunnitelmia
Olen kipeä. Kurkkuun sattuu ja on kuumetta. Harmittaa. Ei nyt ole sairastamisen aika, ensi viikolla olisi paljon paremmin aikaa. En usko sairasteluni haittaavan lakkiaisten järjestelyjä. Enemmän se haittaa muuta elämääni. Tänään olin ajatellut tavata ihanaa ystävää, mutta ei se taida sairaana oikein onnistua. Eikä kukaan halua tavata sairasta ihmistä, jotta ei vain saisi tartuntaa.
Sairastelen yksin kotona. Tai onhan minulla kissa seurana. Tyttäreni viettää tämän päivän ja illan ystäviensä kanssa. En osaa levätä mutta en osaa tehdä mitään järkevää. Kotini kaipaisi siivoamista, oikein perusteellista. Juhlia varten siivoan sisareni kodin, jossa lakkiaiset pidetään. Oma kotini on kuin Dorian Grayn muotokuva, joka näyttää todellisuuden siivotuista ja puhtaista kodeista. Ehkä siivoan kotini kesälomalla.
Ehkä tapaan ihania ystäviäni kesälomalla.
Sairastelen yksin kotona. Tai onhan minulla kissa seurana. Tyttäreni viettää tämän päivän ja illan ystäviensä kanssa. En osaa levätä mutta en osaa tehdä mitään järkevää. Kotini kaipaisi siivoamista, oikein perusteellista. Juhlia varten siivoan sisareni kodin, jossa lakkiaiset pidetään. Oma kotini on kuin Dorian Grayn muotokuva, joka näyttää todellisuuden siivotuista ja puhtaista kodeista. Ehkä siivoan kotini kesälomalla.
Ehkä tapaan ihania ystäviäni kesälomalla.
23. toukokuuta 2009
Mahdotonta?
Lakkiaisten valmistelu on viime aikoina ollut minulle sopivan juhlavaatteen etsimistä. Tyttäreni ja minä olemme kiertäneet miltei kaikki liikkeet Helsingissä. Enkä ole vieläkään löytänyt etsimääni vaatetta. Sellaista, joka sekä näyttää että tuntuu hyvältä. Usein on käynyt niin että henkarissa hyvännäköinen vaate ei tunnu hyvältä päällä: kiristää vääristä paikoista tai on liian pitkä.
Minulle mieleisen vaatteen löytyminen on kestänyt kauan, koska minun makutuomarillani on erilainen maku vaatteiden suhteen. Hän on valinnut useimmat kokeilemani vaatteet minun toimiessa sovitusautomaattina. Kaikenlaisia olen sovittanut, mutta useimmat ovat olleet tiukasti vartaloa myötäileviä mekkoja. Protestoidessani tällaisia vaatteita vastaan tyttäreni toteaa kuivasti: ”Se on ylioppilasjuhla, ei sun kuulu olla rento”.
Huomenna lähden yksin etsimään itselleni juhlamekkoa. Jos en löydä mieleistäni vaatetta, laitan vanhan mekon päälle. Se on tosin musta, eikä musta ole ylioppilasjuhlan väri.
Tyttäreni mielestä etsin jotain mahdotonta. Niin kai teen aina.
Minulle mieleisen vaatteen löytyminen on kestänyt kauan, koska minun makutuomarillani on erilainen maku vaatteiden suhteen. Hän on valinnut useimmat kokeilemani vaatteet minun toimiessa sovitusautomaattina. Kaikenlaisia olen sovittanut, mutta useimmat ovat olleet tiukasti vartaloa myötäileviä mekkoja. Protestoidessani tällaisia vaatteita vastaan tyttäreni toteaa kuivasti: ”Se on ylioppilasjuhla, ei sun kuulu olla rento”.
Huomenna lähden yksin etsimään itselleni juhlamekkoa. Jos en löydä mieleistäni vaatetta, laitan vanhan mekon päälle. Se on tosin musta, eikä musta ole ylioppilasjuhlan väri.
Tyttäreni mielestä etsin jotain mahdotonta. Niin kai teen aina.
22. toukokuuta 2009
Minä rakastan sinua
Sitä on niin vaikea sanoa. En ole sanonut sitä vuosiin. Olen kyllä kysyttäessä myöntänyt näin olevan. Olen vastannut rakkauden sanoihin haluavani toisen elämääni, mutta juuri noita sanoja "Minä rakastan sinua", en ole sanonut.
Yhtä vaikea on ollut uskoa toisen olevan tosissaan sanoessaan "Minä rakastan sinua". Että mies tarkoittaa sitä, ihan oikeasti rakastaa minua.
Olen minä joskus uskonut. Uskoin ekaa poikakaveriani ja uskoin myöhemmin aviomiestäni – kunnes rakkaus meidät jätti. Mutta iän myötä se on ollut yhä vaikeampaa. Joskus minulle on jopa tullut kiusaantunut olo siitä. Miksi mies sanoo noin, vaikka ei sitä kuitenkaan tarkoita? Luuleeko se, että olen niin naiivi, että minä uskon sen?
Kaikkiin suhteisiin rakkauden vakuuttelu ei edes sovi. Olin vuoden verran seksiin perustuvassa suhteessa, jonka alussa totesimme, ettemme rakasta toisiamme. Tavallaan se oli helpottavaa. Mutta ei sellaisesta suhteesta tule mitään pitemmän päälle: seksistä menee maku rakkauden puuttuessa.
Rakkautta pitää olla, mutta miten saada toinen vakuuttuneeksi rakkaudesta. Riittääkö sittenkään mikään? Jos ei itse uskalla rakastaa, jos ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen, ei mikään vakuuta.
Mutta minäpä olen rakkauden arvoinen. Olen sitä nyt ja olen ollut aina. Miten en ole sitä tajunnut?
Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä aiheesta etäisesti, vähemmän henkilökohtaisesti. Siitä epäluottamuksesta, joka ihmisten välillä on. Joka ei kuitenkaan ole epäluottamusta kehenkään muuhun kuin itseen. Aivan sama juttu on kohteliaisuuksien vastaanottamisessa, niitäkään ei oteta tosissaan. Mikä tämä tällainen kulttuuri on, jossa hyviä asioita ei osata ottaa vastaan, sallia itselle?
Viattomuuden menetys
Tämä helatorstai on ollut ihana. Ihanuus alkoi jo keskiviikkona, kun nautin oluen töiden jälkeen hyvässä seurassa. Siitä tuli hyvä ja vapautunut olo.
Tänään olen tehnyt vain mukavia asioita. Katsonut Buffya, ykköskautta, jossa kaikki on vielä niin viatonta. Ehdimme ennen Lostin alkua aloittaa Buffyn kakkoskauden, jonka eka jakso jo osoittaa, että viattomuus on menetetty.
Kävelin päivällä kaupungille. Kuuntelin musiikkia kännykästäni ja minusta tuntui, kuin minunkin neitsyys olisi mennyt. Olen toki liikkunut Walkmanin kanssa vuosia sitten, mutta jotenkin tämä musiikin kuuntelu kännykästä on uskomattoman upeaa. Kuin olisi päässyt toiseen maailmaan. Tämä viattomuuden menetys tuntuu oikein hyvältä.
Mutta yksi juttu olisi voinut mennä tänään paremmin. En pystynyt vastustamaan kiusausta. Poltin tänään pari tupakkaa. Olen heikko. Mutta huomenna on taas uusi päivä!
Tänään olen tehnyt vain mukavia asioita. Katsonut Buffya, ykköskautta, jossa kaikki on vielä niin viatonta. Ehdimme ennen Lostin alkua aloittaa Buffyn kakkoskauden, jonka eka jakso jo osoittaa, että viattomuus on menetetty.
Kävelin päivällä kaupungille. Kuuntelin musiikkia kännykästäni ja minusta tuntui, kuin minunkin neitsyys olisi mennyt. Olen toki liikkunut Walkmanin kanssa vuosia sitten, mutta jotenkin tämä musiikin kuuntelu kännykästä on uskomattoman upeaa. Kuin olisi päässyt toiseen maailmaan. Tämä viattomuuden menetys tuntuu oikein hyvältä.
Mutta yksi juttu olisi voinut mennä tänään paremmin. En pystynyt vastustamaan kiusausta. Poltin tänään pari tupakkaa. Olen heikko. Mutta huomenna on taas uusi päivä!
20. toukokuuta 2009
Lihavuudesta eroon
Masennuksen oireita ovat mm. ruokahaluttomuus ja unettomuus. Soili Lehdon väitöskirjassa Biological Findings in Major Depressive Disorder with Special Reference to the Atypical Features Subtype (Vakavaan masennustilaan ja sen epätyypilliseen oirekuvaan liittyviä biologisia löydöksiä) todetaan myös epätyypillinen masennus, jonka oireita ovat jatkuva uupumus ja kyltymätön ruokahalu. Tällainen epätyypillinen masennus jää usein diagnosoimatta masennukseksi ja siten hoitamatta.
Ja niin epätyypillisesti masentunut ihminen syö lisää pysyäkseen hereillä ja paino nousee. Olen tunnistanut uupumuksen ja ruokahalun masennuksen oireiksi siitä lähtien, kun aloin pohtia lihavuuden syitä. Olen jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että lihavuushoito tulisi aloittaa syväterapialla. Jokaisella ylipainoisella on hyviä syitä siihen, että syövät liikaa, mutta joita ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta.
Väitän, että useimmiten lihavuuden syinä ovat masennus ja menneisyyden traumat. Herkät ja haavoittuvat ihmiset rakentavat läskistä ympärilleen suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Sitten onkin hyvä kysellä "Miksi kukaan ei rakasta minua", kun ei itsekään pysty rakastamaan lihavaa itseään. Masennus vain syvenee ja taas syödään. Kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Kaikki lihavuus ei toki johdu masennuksesta. Onhan erilaisia sairauksia ja perintötekijätkin saattavat altistaa lihomiselle. Siinä vaiheessa, kun ihminen väittää itselleen, että olen ihana näin lihavana, parasta mitä minä voin olla, hän on kieltänyt lihavuuden ongelmana ja tehnyt siitä hyveen itselleen. En usko, että hän on onnellinen. On kovin rankkaa olla koko ajan niin näkyvästi yhteiskunnan normien ja ihanteiden vastainen. Eikä itsensä hyväksyminen ole silloin helppoa.
Väitän, että lihavien ihmisten syyllistäminen (esim. "itseaiheutetut sairaudet", joiden hoitokustannukset potilas maksaisi kokonaan itse ilman Kelan-koravuksia) ei auta yhtään. Kukaan lihava ei siitä ala laihduttaa. Ei auta myöskään terveyshöpinät. "Kun syöt terveellisesti ja muutat elintapasi, elämäsi laatu paranee". Niin varmaan, mutta ensin pitäisi hoitaa pois lihavuuden aiheuttaneet henkiset vammat. Ja siihen tarvitaan terapiaa.
Aivan eri asia on se, että lihavuus on niin vakava ulkonäöllinen virhe tässä ajassa. Siitä kirjoitan ehkä joskus toiste.
Ja niin epätyypillisesti masentunut ihminen syö lisää pysyäkseen hereillä ja paino nousee. Olen tunnistanut uupumuksen ja ruokahalun masennuksen oireiksi siitä lähtien, kun aloin pohtia lihavuuden syitä. Olen jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että lihavuushoito tulisi aloittaa syväterapialla. Jokaisella ylipainoisella on hyviä syitä siihen, että syövät liikaa, mutta joita ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta.
Väitän, että useimmiten lihavuuden syinä ovat masennus ja menneisyyden traumat. Herkät ja haavoittuvat ihmiset rakentavat läskistä ympärilleen suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Sitten onkin hyvä kysellä "Miksi kukaan ei rakasta minua", kun ei itsekään pysty rakastamaan lihavaa itseään. Masennus vain syvenee ja taas syödään. Kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Kaikki lihavuus ei toki johdu masennuksesta. Onhan erilaisia sairauksia ja perintötekijätkin saattavat altistaa lihomiselle. Siinä vaiheessa, kun ihminen väittää itselleen, että olen ihana näin lihavana, parasta mitä minä voin olla, hän on kieltänyt lihavuuden ongelmana ja tehnyt siitä hyveen itselleen. En usko, että hän on onnellinen. On kovin rankkaa olla koko ajan niin näkyvästi yhteiskunnan normien ja ihanteiden vastainen. Eikä itsensä hyväksyminen ole silloin helppoa.
Väitän, että lihavien ihmisten syyllistäminen (esim. "itseaiheutetut sairaudet", joiden hoitokustannukset potilas maksaisi kokonaan itse ilman Kelan-koravuksia) ei auta yhtään. Kukaan lihava ei siitä ala laihduttaa. Ei auta myöskään terveyshöpinät. "Kun syöt terveellisesti ja muutat elintapasi, elämäsi laatu paranee". Niin varmaan, mutta ensin pitäisi hoitaa pois lihavuuden aiheuttaneet henkiset vammat. Ja siihen tarvitaan terapiaa.
Aivan eri asia on se, että lihavuus on niin vakava ulkonäöllinen virhe tässä ajassa. Siitä kirjoitan ehkä joskus toiste.
19. toukokuuta 2009
I surrender
Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mikä mp3:ssa viehättää. En ole koskaan tullut sellaista musiikkisoitinta hankkineeksi, mutta nyt mulla on kännykkä. Jess. Voin kaikessa rauhassa digata Britney Spearsin … Baby One More Timea eikä minun tarvitse nolostella musiikkimakuani ja selitellä, että tytär se meidän perheessä Britneytä diggaa.
Kännykässäni on 18 kappaletta hyvää musiikkia, Laurie Andersonista Kauko Röyhkään. Kun musiikki soi korvissani ja päässäni, eläydyn siihen voimakkaasti. Paras pitää työhuoneen ovi kiinni, jotta ohikulkijat eivät näe tanssiani ja rytmiliikkeitäni.
Kännykässäni on 18 kappaletta hyvää musiikkia, Laurie Andersonista Kauko Röyhkään. Kun musiikki soi korvissani ja päässäni, eläydyn siihen voimakkaasti. Paras pitää työhuoneen ovi kiinni, jotta ohikulkijat eivät näe tanssiani ja rytmiliikkeitäni.
18. toukokuuta 2009
Viikon lapset
”Se joka syntyy maanantaina, on kaunis aina.
Katsohan, katsohan tiistailasta, niin sulokasta!
Keskiviikon lapsella on surua vasta!
Torstain lapsella siivet kantaa.
Perjantailapsi rakastaa ja antaa,
Lauantailapsi saa puuhata aina,
vaan se joka syntyy sunnuntaina, on hyvä ja kaunis ja huoleton aina.”
Loru Viikon lapsista löytyy Hanhiemon iloisesta lippaasta, jonka runot on vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheista vapaasti riimitellyt Kirsi Kunnas.
Tämä loru pyöri eilen päässäni. Minulla on tästä toinenkin suomennos, mutta tämä on se tunnetumpi. Hassu juttu oli, että myös tyttäreni oli pohtinut tätä eilen. Hän on torstain lapsi, joka inhosi lapsena omaa osaansa lorun mukaan, koska torstain lapsi esitetään poikana. Vanha englantilainen lastenloru oli kuitenkin oikeassa: tyttäreni on suunnitellut Suomesta poismuuttoa jo pari vuotta. Ensin hän aikoi Norjaan ja nyt on tähtäimessä Englanti. Suomeen ei kuulemma voi jäädä.
Minä olen syntynyt lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi, keskiyöllä. Olen usein ajatellut, että ristiriitainen persoonallisuuteni selittyisi tällä syntymähetkellä. Olen rajatapaus. Olen vahva, voimakas, sosiaalinen ja rohkea – hyvä, kaunis ja huoleton kuin sunnuntailapsi. Olen ujo, sisäänpäin kääntynyt, pelokas puuhaaja kuin lauantailapsi. Puuhaajakin voi toki olla sosiaalinen, mutta näen sen pikemmin yksin tapahtuvana työskentelynä, näkymättömänä naisille tyypillisenä työnä. Sitähän lauantaisiivoukset ja muut kodintyöt ovat.
Ja silti, olen sunnuntailapsena varma siitä, että maailma on olemassa minua varten.
Katsohan, katsohan tiistailasta, niin sulokasta!
Keskiviikon lapsella on surua vasta!
Torstain lapsella siivet kantaa.
Perjantailapsi rakastaa ja antaa,
Lauantailapsi saa puuhata aina,
vaan se joka syntyy sunnuntaina, on hyvä ja kaunis ja huoleton aina.”
Loru Viikon lapsista löytyy Hanhiemon iloisesta lippaasta, jonka runot on vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheista vapaasti riimitellyt Kirsi Kunnas.
Tämä loru pyöri eilen päässäni. Minulla on tästä toinenkin suomennos, mutta tämä on se tunnetumpi. Hassu juttu oli, että myös tyttäreni oli pohtinut tätä eilen. Hän on torstain lapsi, joka inhosi lapsena omaa osaansa lorun mukaan, koska torstain lapsi esitetään poikana. Vanha englantilainen lastenloru oli kuitenkin oikeassa: tyttäreni on suunnitellut Suomesta poismuuttoa jo pari vuotta. Ensin hän aikoi Norjaan ja nyt on tähtäimessä Englanti. Suomeen ei kuulemma voi jäädä.
Minä olen syntynyt lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi, keskiyöllä. Olen usein ajatellut, että ristiriitainen persoonallisuuteni selittyisi tällä syntymähetkellä. Olen rajatapaus. Olen vahva, voimakas, sosiaalinen ja rohkea – hyvä, kaunis ja huoleton kuin sunnuntailapsi. Olen ujo, sisäänpäin kääntynyt, pelokas puuhaaja kuin lauantailapsi. Puuhaajakin voi toki olla sosiaalinen, mutta näen sen pikemmin yksin tapahtuvana työskentelynä, näkymättömänä naisille tyypillisenä työnä. Sitähän lauantaisiivoukset ja muut kodintyöt ovat.
Ja silti, olen sunnuntailapsena varma siitä, että maailma on olemassa minua varten.
17. toukokuuta 2009
Se on ihan teflonia
Teflon on reagoimatonta muovia, joka keksittiin vahingossa. Reagoimattomuus johtuu siitä, että teflonin kitkakerroin itseään ja terästä vasten on pienin tunnetuista materiaaleista. Teflonia käytetään paistinpannuissa ja kattiloissa, koska silloin ei tarvitse käyttää rasvaa juuri lainkaan ruoanvalmistuksessa. Ruoka ei myöskään pala kiinni pannuihin, jolloin puhtaanapito on helppoa. Teflon on kätevä ruoanlaitossa.
Traagisiinkin asioihin reagoimattomasta ihmisestä käytetään substantiivia teflon ja sen johdannaisia. Eli voidaan sanoa: ”Se on ihan teflonia”. Sama asia voitaisiin ilmaista sanomalla, että tämä on tunnekylmä ellei peräti tunnekuollut ihminen. Kun eihän se reagoi mihinkään tai kaikki tunteet näyttävät luistavan pois kuin liukkaalla teflonilla.
Minäkin olen ihan teflonia. Suojelen itseäni pinnoittamalla itseni teflonilla. Pakko. Muuten sattuisi aivan liikaa. Suojautumisen aloitin pienenä tyttönä katsellessani ja kuunnellessani vanhempieni riitoja ja tappeluita. Vahvistin pinnoitetta useissa elämänvaiheissa. Tarvitsin sitä kestääkseni kaikki hylkäämiset ja huomiotta jäämiset. Tarvitsin sitä kestääkseni kohtaamani ilkeydet, aggressiot ja vihamielisyydet.
Sen verran jätin suojaamattomia pintoja, että pystyin eroamaan aviomiehestä. Täysin pinnoitettuna jatkaisin varmaan avioliittoa edelleen ja pinnoituksesta olisi tullut muuri, jonka läpi ei pääse mitään. Olisin tunnekuollut.
Yllättävän paljon teflonia olen tarvinnut yksinhuoltajana. Murrosikäinen tytär osaa olla ilkeä ja julma. Nollata toisen täysin. Usein ajattelin, etten ole koskaan elämässäni tavannut mitään tai ketään yhtä sadistista, julmaa ja ilkeää ihmistä kuin tyttäreni. Teflonia tarvittiin paljon, koska pelkäsin repeäväni, suuttuvani, menettäväni malttini ja käyväni lapsen kimppuun. Onneksi tyttären murrosikä on ohi ja minä olen joskus peräti ihminen hänen silmissään, en pelkästään äiti.
Teflonin ansioista opin pitämään suuni kiinni minua loukattaessa. Opin olemaan reagoimatta silloin, kun minuun sattui. Opin olemaan puolustamatta itseäni. Opin kääntämään kaiken sisäänpäin.
Tottumuksesta varjelen edelleen itseäni tunteilta. Etenkin, jos minua loukataan, minut laiminlyödään tai minut unohdetaan, reagoin reagoimattomuudella. En puolusta itseäni. En vaadi selitystä: ”Miksi teit niin, miksi loukkasit minua vaikka tiesit sen sattuvan?”. Olen hiljaa ja yritän seuraavalla kerralla olla oma viehättävä itseni. Ja sillä tavalla teflonpinnoitteeni vain vahvistuu.
Teflon ei ole ikuista, kovinkin pinnoite kuluu rikki. Suojaukseni on niin kova, ettei se helpolla rikkoudu. Kun niin tapahtuu, sattuu aivan helvetisti. 'Kun', ei 'jos'.
Traagisiinkin asioihin reagoimattomasta ihmisestä käytetään substantiivia teflon ja sen johdannaisia. Eli voidaan sanoa: ”Se on ihan teflonia”. Sama asia voitaisiin ilmaista sanomalla, että tämä on tunnekylmä ellei peräti tunnekuollut ihminen. Kun eihän se reagoi mihinkään tai kaikki tunteet näyttävät luistavan pois kuin liukkaalla teflonilla.
Minäkin olen ihan teflonia. Suojelen itseäni pinnoittamalla itseni teflonilla. Pakko. Muuten sattuisi aivan liikaa. Suojautumisen aloitin pienenä tyttönä katsellessani ja kuunnellessani vanhempieni riitoja ja tappeluita. Vahvistin pinnoitetta useissa elämänvaiheissa. Tarvitsin sitä kestääkseni kaikki hylkäämiset ja huomiotta jäämiset. Tarvitsin sitä kestääkseni kohtaamani ilkeydet, aggressiot ja vihamielisyydet.
Sen verran jätin suojaamattomia pintoja, että pystyin eroamaan aviomiehestä. Täysin pinnoitettuna jatkaisin varmaan avioliittoa edelleen ja pinnoituksesta olisi tullut muuri, jonka läpi ei pääse mitään. Olisin tunnekuollut.
Yllättävän paljon teflonia olen tarvinnut yksinhuoltajana. Murrosikäinen tytär osaa olla ilkeä ja julma. Nollata toisen täysin. Usein ajattelin, etten ole koskaan elämässäni tavannut mitään tai ketään yhtä sadistista, julmaa ja ilkeää ihmistä kuin tyttäreni. Teflonia tarvittiin paljon, koska pelkäsin repeäväni, suuttuvani, menettäväni malttini ja käyväni lapsen kimppuun. Onneksi tyttären murrosikä on ohi ja minä olen joskus peräti ihminen hänen silmissään, en pelkästään äiti.
Teflonin ansioista opin pitämään suuni kiinni minua loukattaessa. Opin olemaan reagoimatta silloin, kun minuun sattui. Opin olemaan puolustamatta itseäni. Opin kääntämään kaiken sisäänpäin.
Tottumuksesta varjelen edelleen itseäni tunteilta. Etenkin, jos minua loukataan, minut laiminlyödään tai minut unohdetaan, reagoin reagoimattomuudella. En puolusta itseäni. En vaadi selitystä: ”Miksi teit niin, miksi loukkasit minua vaikka tiesit sen sattuvan?”. Olen hiljaa ja yritän seuraavalla kerralla olla oma viehättävä itseni. Ja sillä tavalla teflonpinnoitteeni vain vahvistuu.
Teflon ei ole ikuista, kovinkin pinnoite kuluu rikki. Suojaukseni on niin kova, ettei se helpolla rikkoudu. Kun niin tapahtuu, sattuu aivan helvetisti. 'Kun', ei 'jos'.
16. toukokuuta 2009
Kyllä tarvitsee
Erään Facebookin luonnetestin mukaan olen sataprosenttisesti impulsiivinen. Sellainen on kai mahdotonta, mutta olen impulsiivinen. Kuvittelen, että kaiken on tapahduttava heti. Ja jos jonnekin ollaan menossa, niin mennään sitten eikä meinata.
Olin tänään tyttäreni kanssa kaupungilla. Etsimme minulle mekkoa lakkiaisiin. Ei löytynyt, mutta löysin ihanan sinisen jakun, joka maksoi melkein 400 euroa. Tai löysin ja jätin liikkeeseen: liian kallis.
Minulla oli kova vauhti päällä. Hauskutin tytärtäni sanaleikeillä ja suututin häntä kävelemällä kovaa vauhtia. Moneen kertaan hän huusi minun perääni: Äiti, ei tarvitse juosta!". En minä juossut. Olin vain niin innoissani menossa jo seuraavaan kohteeseen ja silloin vauhti kiihtyy.
Kaikki impulsiivisuus on monesti hukassa. Mutta pidän enemmän impulsiivisesta Päivistä kuin siitä Päivistä, jonka epävarmuus ehkäisee kaiken toiminnan.
Vastaan siis tyttärelleni: "Kyllä tarvitsee".
Olin tänään tyttäreni kanssa kaupungilla. Etsimme minulle mekkoa lakkiaisiin. Ei löytynyt, mutta löysin ihanan sinisen jakun, joka maksoi melkein 400 euroa. Tai löysin ja jätin liikkeeseen: liian kallis.
Minulla oli kova vauhti päällä. Hauskutin tytärtäni sanaleikeillä ja suututin häntä kävelemällä kovaa vauhtia. Moneen kertaan hän huusi minun perääni: Äiti, ei tarvitse juosta!". En minä juossut. Olin vain niin innoissani menossa jo seuraavaan kohteeseen ja silloin vauhti kiihtyy.
Kaikki impulsiivisuus on monesti hukassa. Mutta pidän enemmän impulsiivisesta Päivistä kuin siitä Päivistä, jonka epävarmuus ehkäisee kaiken toiminnan.
Vastaan siis tyttärelleni: "Kyllä tarvitsee".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)