29. syyskuuta 2015

Budapest

Kahden päivän ja yhden yön pikavierailu Budapestiin oli työmatka. Etukäteen hermoilin, että Budapestissa on kuuma eikä mulla ole kokoukseen sopivia vaatteita. Ihan turhaan hermoilin. Sisätiloissa ollessa säällä ei ole väliä.

Murehdin myös sitä, että matkustan kauneudestaan kuuluun kaupunkiin, enkä ehdi nähdä siitä juuri mitään!

Lähtöpäivän aamuna ehdin käveleskellä Hajos utcaa, katua, jolla hotellimme Opera Garden sijaitsi. Aikaa oli viitisentoista minuuttia.



Sää oli harmaa, vettä satoi,



mutta ei sellainen haittaa innokasta turistia.

Hajos utca toiseen suuntaan :)

Naray Tamas Atelierin näyteikkunoissa pariskunnan tunnisti samankaltaisuudesta vaatteissa.



Pienen Bistron mainos ihastutti aamukulkijaa.



Kokouksen päätteeksi oli kiertoajelu, jolta odotin paljon. Kiertoajelu alkoi Parlamenttitalolta,


jonka valtavuus oli minulle hieman liikaa. Kuvasin ruusuja niin innoissani, että muut kiertoajelulle osallistuvat olivat sillä aikaa häipyneet jonnekin. Hätäännyin ja sitten huomasin kahden muukin ihmettelevän, missä muut ovat. Puuttumisemme oli huomattu ja meidät käytiin hakemassa bussille.

Ajelu alkoi Tonavan ylityksellä. Suuntasimme Linnavuorelle, josta sateesta ja sumusta huolimatta oli upeat näkymät.



Kolmen miehen orkesteri soitti kaunista musiikkia. Vain yksi heistä halusi tulla valokuvatuksi.



Kävelimme Linnavuorelta alaspäin. Ihastelin vanhoja taloja enemmän kuin linnoja.



Opas halusi meidän lausuvan kuvassa olevan raivntolan nimen.



Olipa siellä ruusujakin :)




ja eräs kreivi Dracula.


Kiertoajelu olisi jatkunut vielä pidempään, mutta Tonavan ylityksen jälkeen aloitimme matkan kohti lentokenttää.

27. syyskuuta 2015

Melkein kaikki Christiet

Syyskuu on ollut Agatha Christie -kokoelmalleni ihanaa aikaa.

Lomalta töihin palattauani kollegani - Christie-hovihankkijani - kertoi saaneensa minulle Kirstun arvoituksen. Jopa niin, että sain valita kovakantisen ja pokkarin välillä. Päätin ostaa ne molemmat.

Kun iloitsin Kirstun arvoituksesta Facebookissa, toinen kollegani ilmoitti, että häneltä liikenisi minulle Poirotin varhaiset jutut. Ihana Jaana!

Ja tänään sain syntymäpäivälahjaksi Salomonin tuomion. Sopivasti, sillä Kirstun arvoituksen olen jo lukenut ja viime yönä luin loppuun Poirotin varhaiset jutut.


Näiden kolmen jälkeen Agatha Christie kokolemastani puuttuvat enää nämä kolme kirjaa:

Herra Quin esittäytyy : 12 rikoskertomusta
Puolustuksella on puheenvuoro
Toinen kutsu : seitsemän kertomusta

9. syyskuuta 2015

En jää sairaslomalle

Minulla on ollut tapana jäädä sairalomalle heti flunssan ensioireiden ilmetessä. Kun väsyttää, koko ruumista kolottaa, silmiä ja päätä särkee, olo on takkuinen ja on kuuma ja kylmä yhtaikaa. Yleensä kahden päivän poissaolo on riittänyt flunssan torjumiseen.

Tämä ei kuitenkaan takaa sitä, ettei flunssa yrittäisi iskeä vaikka viikon päästä. Ajattelen, että se menee ohi enkä jää kotiin sairastamaan. Ehkä flunssa ei menekään ohi. Sairastun ikävään pariviikkoiseen flunssaan, josta toipuminen kestää viikon verran. Sairaslomalla olen todennäköisesti vain ne kolme lääkärin määräämää päivää, koska töitä on paljon. Tai koska kuvittelen, että töitä on paljon. Tai koska uskon pystyväni/jaksavani tehdä töitä sairaanakin.

Asiakaspalvelussa yskin ja pärskin, niistän nenää kun ehdin. Tartutan työkaverit, asiakkaat ja muut kohtaamani ihmiset työpäivän mittaan.

En tee sitä ilkeyttäni. Ajattelen, että töissä on oltava niin kauan kuin pystyy ja varmaan kuvittelen saavani jonkin palkinnon työnsankaruudestani. No en sentään, mutta jokin sisäinen pakko saa minut ja monet muut tekemään töitä sairaana.

Hallitus julkaisi eilen kustannuskilpailukykyä parantavat toimensa. Yksi liittyi sairastamaiseen:
"Sairauspäivien korvaustasoa alennetaan niin, että ensimmäinen päivä on vastaisuudessa palkaton ja päiviltä 2–9 maksetaan 80 prosenttia palkasta."
Jos/kun tuo menee lakina läpi, en jää sairaslomalle torjuakseni flunssan silloin kun sen vielä voi tehdä. Töissä tartutan kolleegat eivätkä hekään jää sairaslomalle. Köhimme, aivastelemme ja palvelemme asiakkaita silmät kuumeesta kiiluen, mutta emme jää sairaslomalle.

En ymmärrä, kuinka tämä parantaa kustannuskilpailukykyä.

Flunssa on helppo esimerkki parannuskeinon järjettömyydestä. Valitettavasti flunssa on vain yksi sairaus. Sairastaminen voi vastaisuudessa tulla työntekijöille todella kalliiksi. Mitä pienemmät tulot, sitä rankemmin sairauspäivien korvaustason heiketäminen tuntuu palkkapussissa. Minunkin palkkapussissani.

Hyvää onnea ja terveyttä vaan kaikille!

6. syyskuuta 2015

Elokuu kuvina

Olin elokuun lomalla. Ilmat olivat mitä parhaimmat. Todellakin kannatti kärvistellä heinäkuu töissä, jolloin kaikki muut tuntuivat olevan lomalla.

Ruusut kukkivat vastustamattoman kauniisti Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa,

Rosa New Dawn 

Ruoholahden leikkipuistossa,



ja talvipuutarhan ruuspuistossa.

Rosa Queen of Hearts

Elokuu on todellakin ruusujen kuukausi. Siksi ihana Rosa Petticoat oli saanut kunnian poseerata elokuun kuvassa.



Myös meri esitti parastaan. Se kimalteli auringon säteitä Kaivopuiston rannassa ja



Ruoholahden kanavassa.





Helsinki on kaunis mereltä päin katsottaessa.




Suomenlinnassa tunnelma oli tyyni ja rauhallinen,




vaikka kaupungilla kuljeskeli jättiläisnainen.

Taiteiden yössä 20.8.2015

Osku tuumasi olevansa onnekas, koska saa olla kotona rakkaiden ihmisten kanssa.



Elokuun synttäreiden kunniaksi leivoimme tiikerikakun



ja tytär teki juustokakun.



Vanha digipokkarini ei aina jaksanut tarkentaa kuvia, niinpä ostin uuden kameran.


Opettelen vielä kameran käyttöä. Tämän jutun kuvista suurimman osan olen ottanut uudella kameralla, mutta en ole siihen vielä niin ihastunut kuin mitä vanhaan digipokkariini olin.

Elokuun viimeisenä päivänä palasin lomaltani töihin. Kahvihuoneessa kaikki oli ennallaan.


1. syyskuuta 2015

Kirjojen välissä

En ollut varannut itselleni uutta luettavaa Tukikohdan jälkeen. Ehkä toiveikkaasti ajattelin, ettei se pääty lainkaan. Että saan vielä vaikka 500 sivua lukea Stun ja Frannien elämästä, Boulderista ja uudesta elämästä tuhon jälkeen. Stephen King kertoi kirjan esipuheessa, että ihmiset käyvät häneltä säännöllisesti kysymyssä "Mitä sille ja sille tapahtui?" Ymärrän tämän oikein hyvin.

Seuraavan luettavan löytäminen oli todella vaikeaa, varsinkin puolenyön paikkeilla. Epätoivoisena katselin kirjahyllyäni, eikö siellä olisi jotain, jota en ole vielä lukenut. Päädyin kuitenkin kirjaan, jonka olen lukenut ennekin,



Rei Shimuran ensimmäin tapaus oli juuri se kirja, jonka ajattelin auttavan minua siirtymään seuraavaan kirjaan. Sillä uuden kirjan lukeminen on vaativaa, se pitää opetella lukemaan.

Rei Shimuran ensimmäinen tapaus helppolukuisena, nopeatempoisena, viihdyttävänä ja koukuttavana kirjana merkillisine japanilaisine tapoineen auttoi. Sain melkein tyjennettyä pääni Tukikohdasta. Olen valmis uppoamaan taas uuteen maailmaan, opettelemaan sen kielen, sanonnat, tavat ja käytännöt sekä ennen kaikkea ihmiset ja heidän ajatuksensa.

Ajatuksen uuden kirjan lukemaan opettelusta sain Edinburghin kirjafestivaalin tiwiitistä. Twiittasin sen heti eteenpäin, sillä ainakin minulle asia on hyvin tuttu.


  1.   uudelleentwiittasi
    Reading is not linear. People read weirdly.... You almost have to teach yourself to read every new book. ~

29. elokuuta 2015

Stephen Kingin Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohtaa lukiessani odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saan alkaa kirjoittamaan kirjasta. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut kaksi päivää ja edelleen tuntuu vaikealta kertoa kirjasta. Ensinnäkin Tukikohta on hyvin laaja romaani, 1344 sivua. Toiseksi nautin kirjasta paljon. Haluaisin kertoa  kirjasta kaiken, mutta eihän niin voi tehdä. Yritän silti sanoa jotain.

Lyhentymätön ja täydellinen laitos vuodelta 1990.

Tappava virus Stephen Kingin Tukikohdan lähtökohtana on dystopialle klassinen.

Tietokoneohjelmassa oli virhe. Armeijan biolaboratoriossa karkaa erittäin muuntautumiskykyiseksi ja tarttuvaksi muokattu virus. Tietokoneohjelmalta menee noin puoli minuuutia viruksen karkaamisesta siihen kun laboratorio suljetaan ja eristetään. Puoli minuuttia kuitenkin riittää ja virus pääsee leviämään laboratorion ulkopuolelle.

Viranomaiset salaavat tapahtuman. Mediaa estetään kuoleman uhalla kertomasta tapahtumeesta. Kun sairastuneiden ja kuolleiden määrä kasvaa, uutisissa luvataan vastalääkkeen valmistuvan parin viikon sisällä. Sellaista ei tietenkään ole olemassa. Sairauden torjumiseksi ainoana lääkkeenä käytetään eristämistä. Armeija eristää kaupunkeja ja jokainen pakoon yrittävä tapetaan.

Kapteeni Tripsiksi nimetty virus alkaa normaalina flunssana eivätkä ihmiset pidä aivasteluaan ja yskimistään muuna. Jokainen sairastunut kuolee, USA (ja koko maailma) täyttyy kotiin, työpaikalle, autoon, junaan, kouluun, sairaalaan ym. kuolleista ihmisistä. Noin yksi prosentti väestöstä on kuitenkin immuuni virukselle.

Monet eloonjääneet lähtevät etsimään muita ihmisiä. Heidän matkansa saa myös toisen päämäärän unien kautta. Eloonjääneitä kiusaavat painajaiset, joissa pelottava, tumma ja kasvoton mies nostaa esiin heidän syvimmät pelkonsa. Painajaisten vastapainoksi osa heistä näkee unta äiti Abagailista, joka kutsuu heitä luokseen, ensin Polk Countyyn Nebraskassa ja myöhemmin Boulderiin Coloradossa. Samaan aikaan Randall Flagg houkuttelee ihmisiä luokseen Las Vegasiin. Hänen kutsuunsa vastaavat mm. Lloyd Henreid ja Roskismies.

Kerronta keskittyy viruksen aiheuttamien tuhojen ja eloonjääneiden matkojen kuvauksen jälkeen Boulderiin ja siellä asuviin ihmisiin, kuten Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder ja Nadine Cross. Yhteisöä rakennetaan yleisökokouksin ja yhteisin päätöksin 7-henkisen neuvoston laatimista esityksistä. Sana on vapaa, ihmiset ovat tyytyväisä ja ilmapiiri huoleton. Lukuunottamatta lännestä nousevaa tumman miehen uhkaa.

Las Vegasissa tumma mies, Randall Flagg, hallitsee pelolla ja väkivallalla. Myös Las Vegasissa ihmiset ovat tyytyväisiä, mutta heiltä puuttuu rakkaus - kuten vakoilijaksi lähetetty Tom Cullen asian tajuaa.

Tukikohdan päättyessä toinen yhteisö on tuhoutunut ja toinen selviytynyt. Silti vastakkainasettelu yhteisöjen ja niiden johtohahmojen välillä ei ole kirjan keskeisintä antia.

Tukikohta kertoo eloonjääneiden matkasta, selviytymisestä ja elämän jatkumisesta - sekä hyvästä ja pahasta. Ja miten kertookaan! Elävä ihmiskuvaus tempaisee mukaansa välittömästi. Stu Redman, Fran Goldsmith, Glen Bateman, Larry Underwood, Nick Andros, Tom Cullen, äiti Abagail, Harold Lauder, Nadine Cross, Lloyd Henreid ja jopa Roskismies kuvataan niin inhimillisesti, että heidän elämänsä, ilonsa, pelkonsa, tuskansa ja motiivinsa ovat täysin lukijan ymmärrettävissä. Joidenkin kohdalla jopa rakastettavissa. Demoninen Randall  Fagg jää kuitenkin arvoituksellisen epämääräiseksi kuten arkkipahiksen kuuluukin.

Ihmettelin Tukikohdassa muutamaa asiaa. Kummassakaan eloonjääneiden yhteisössä ei käytetä rahaa yltäkylläisyyden vuoksi. Kaikkea on paitsi sähköä ja sekin saadaan järjestettyä. Sen kun valitset mieleisesi talon, auton ja mitä tavaraa ikinä haluatkaan, jota on kaupoissa tai kodeissa tarjolla. Vaikka Tukikohtaa on mainittu dystopiaksi, kirjassa kuvattu suhde rahaan ja omaisuuteen on utopiaa. Ettäkö ihminen ei ryhtyisi rohmuamaan itselleen omaisuutta enemmän kuin tarvitsee? Ettäkö kukaan ei asettuisi kaiken haltijaksi ja ryhtyisi säätelemään sitä, mitä kukin saa? Missä ovat seitsemästä kuolemansynnistä ahneus ja kateus?

King selittää henkilöhahmojensa suulla tämän ja ehkä muitakin asioita sillä, että Kapteeni Trips oli seurausta ihmisen ahneudesta. Eikä vanhaan haluta palata. Ja toisaalta, kirjan aikajana on noin vuosi. Kaikkea ei vuodessa ehdi tapahtua.

Eloonjääneet ovat hyvin huolettomia. Ruokaakin saa säilykepurkeista ja kuivamuonaa on vaikka kuinka paljon.  Luulisi silti edes jonkun ryhtyvän viljelemään maata tai pitämään kotieläimiä. Tosin Kapteeni Tripsin jälkeen villieläinten elintila kasvoi. Peuroja ja jäniksiä oli riittämiin ja pari kertaa niitä tapettiin ravinnoksi.

Koko aikaa ei voinut lukea, välillä piti mm. syödä.

Kun en lukenut Tukikohtaa, ajattelin sen ihmisiä. Odotin seuraavaa lukuhetekä saadakseni taas nauttia esim. Nickin ja Tomin hämmästyttävästä ystävyydestä, Larry Underwoodin kamppailusta itsensä kanssa ja Äiti Abagailin iättömyydestä. Jotkut kohtaukset tai pikemminkin tarinat jäävät mieleeni pitkäksi ajaksi, kuten esim. Tomin ja Stun paluumatka Boulderiin

Stephen Kingin Tukikohta kannatta lukea mm siksi, että sen mestarillinen kerronta tempaa lukijan mukaansa jokaiselle 1344 sivulle! Vierelle kannatta varata USA:n kartta.

18. elokuuta 2015

Stephen Kingin Tukikohta - kirja ja tv-sarja

Katsoin 90-luvulla telkkarista tv-sarjan Tukikohta. Pidin siitä ja kun huomasin, että se tulee kesäuusintana, katsoin sarjan taas. Stephen King oli tv-sarjan käsikirjoittaja, joten tv-sarja onkin hänen kolmas versio teoksestaan Tukikohta, Ensin Tukikohta (The Stand) ilmestyi vuonna1978. Vuonna 1990 King julkaisi teoksestaan laajennetun painoksen.

Laajennettu painos alkaa Kingin esipuheella, jossa hän perustelee laajennuksen välttämättömyyttä, Yksi syy on vuoden 1978 painoksesta poistetut 400 sivua, sillä kustantamo oletti kirjan olevan liian laaja, ettei kukaan jaksa lukea niin paksua kirjaa. Kaikkia 400 sivua ei ole laajennetussa painoksessa. Kingin mukaan laajennukset syventävät ja rikastavat henkilöhahmoja ja tekevät siten lukukokemuksesta nautittavamman.



Totta. Lukiessani Tukikohtaa olen suuresti nauttinut juuri siitä, että saan tutustua lähes jokaiseen henkilöön perustellisesti. Että saan tietää enemmän Franniesta, Stusta, Larrysta, Nickistä, Äiti Abageilista ja myös Randall Flaggista ja Lloydista.

Siksi onkin mielenkiintoista, että tv-sarjaa varten King on typistänyt henkilöhahmojensa kuvausta huomattavasti ja jättänyt osan henkilöistä kokonaan pois yhdistämällä esim. Nadinen hahmoon myös Ritan tarinan. Harold Lauderin ulkoinen olemus on tv-sarjassa hyvin erilainen kuin kirjassa, mutta siihen King ei ehkä ole voinut vaikuttaa.

Tv-sarja keskittyy hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Perustelut ja henkilöhahmojen esittelyt ovat lähes olemattomia. Neliosaisen sarjan päättyessä ihmettelin, että tässäkö tämä oli. Kehuttu, Kingin parhaaksi mainittu teos, onkin tv-sarjana peruskamaa, tosin taitavasti tehtynä ja erinomaisella musiikilla höystettynä.

Tukikohdasta onkin nyt suunnitteilla uusi 8-osainen minisarja ja elokuva.

Ei ihme, että halusin lukea myös kirjan. Nyt olen lukenut kirjasta runsaan kolmanneksen. Silloin kun en lue, kirjan henkilöt pyörivät mielessäni ja odotan innolla seuraavaa lukuhetkeä. Kaiken aikaa kun ei voi lukea, vaikka olisi kuinka kiinnostava kirja.

11. elokuuta 2015

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Halusin lukea Aikamatkustajan vaimon, sillä olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Lisäksi olin kuullut, että kirja on parempi kuin leffa. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin pitkä aika enkä siitä muistanut oikeastaan kuin loppukohtauksen. Vertailua kirjan ja leffan kanssa en siis pystynytkään tekemään :)

Aikamatkustajan vaimo on Clare, joka tapaa kuusivuotiaana ensimmäisen kerran aviomiehensä Henryn, joka on silloin kolmekymmentakahdeksan vuotias. Oikeasti Henry on vain kahdeksan vuotta Clarea vanhempi, mutta oikeastaan ikäerolla ei ole merkitystä tässä rakkaustarinassa.


Clare rakastuu merkilliseen Henryyn, varaa hänelle vaatteet kotinsa takana olevalle niitylle ja tuo hänelle ruokaa. Clare ja Henry kohtaavat Henryn aikamatkoilla useasti ennen kuin he kohtaavat nykyhetkessä. Silloin Henry ei tunne Clarea, sillä matkat Claren lapsuuteen hän on tehnyt vanhempana.

Claren ja Henryn rakkaus vaikuttaa väistämättömältä. Samankaltaista rakkautta Stephenie Meyer kutsuu Twilight-sarjassaan leimautumiseksi. Twilight-arvioissa leimautuminen herätti jopa moraalista närkästystä.

Myönnän, että Aikamatkustajan vaimoa lukiessani mietin useamman kerran ettei Clare voinut tehdä muuta kuin rakastua Henryyn. Varsinkin kun Henry kertoo teini-ikäiselle Clarelle, että he menevät tulevaisuudessa naimisiin.  Ennen Clareen tutustumista nykyisyydessä Henryllä oli ollut runsaasti naisia elämässään. Mutta ei Henrylläkään ollut vaihtoehtoja enää sen jälkeen kun hän oli tavannut Claren.

Tällainen on kai romanttista, mutta olen liian vanha uskomaan tuollaiseen.

Henryllä on geneettinen virhe, jonka takia hän ei pysy nykyhetkessä. Useimmiten hän siirtyy ajassa menneisyyteen, tulevaisuuteen harvemmin. Henry ei voi itse säädellä aikamatkustuksen hetkeä eikä aikaa ja paikkaa, johon hän siirtyy. Aikamatkustus tehdään alastomana ja siksi Henryn ensimmäinen tavoite toisessa ajassa on saada vaatteet päällensä ja toisena saada selville, missä ajassa ja paikassa hän on. Ja päästä takasin nykyisyyteen.

Aika on todella kiinnostava teema kirjallisuudessa. Aikamatkustajan vaimossa aika on aina henkilökohtaista. Vain kerran kirjassa viitataan johonkin suurempaan tapahtumaan ja tämä on WTC:n terrori-isku, josta Henry ja Clara tiesivät etukäteen. He olivat jopa asettautuneet televisoin ääreen nähdäkseen tapahtuman!

Aikamatkustajan vaimossa tuntuu ajassa liikkumisesta huolimatta olevan aina nyt, silloinkin kun aikatasot ovat päällekkäin. Ajassa matkustanut Henry voi keskustella nykyisyydessä olevan Henryn kanssa, jopa soittaa itselleen.

Kirjan tempo on melko hidas, välillä jopa pitkästyin. Kun Clare ja Henry menevät naimisiin kirjan puolessa välissä, tahti ja sävy muuttuvat. Onnen odotus muuttuu koetuksi onneksi, jota varjostavat traagiset keskenmenot ja tulevan, väistämättömän, tragedian odotus.

Ostin kirjan Hietsun kirpparilta eurolla. Palautan tämän kirjan kiertoon, sillä Aikamatkustajan vaimo ei kolahtanut minuun täysillä. Ehkä odotin muuta kuin rakkausromaania, Ajasta ja rakkaudesta kun voi kirjoittaa niinkin hienosti kuin mitä Pasi Ilmari Jääskeläinen tekee novellissaan Oi niitä aikoja eli Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Myös Niffineggerin kirjan nimessä voisi olla viittaus Henryn työpaikkaan Newberryn kirjastossa tyyliin Kirjastonhoitajan vaimo. Kuinkahan paljon kirja olisi herättänyt huomiota tuolla nimellä?

Taidan pitää paksuista kirjoista, joissa todellakin riittää luettavaa. Aikamatkustajan vaimon pokkariversiossa on 652 sivua. Seuraava lukulistallani oleva teos on kaksiosainen, jossa on yhteensä 1341 sivua. Näin laajoja romaaneja ei lukaista yhdessä illassa.

6. elokuuta 2015

Ruusupuistossa

Käyn Helsingin kaupungin ruusupuistossa joka kesä, yleensä heinäkuun puolessa välissä. Myöhensin menoa ruusupuistoon, sillä oletin, että ruusut kukkivat kaikessa loistossaan hieman myöhemmin. Kun meno ruusupuistoon sisaren kanssa siirtyi, kävin siellä jo heinäkuun lopulla. Maantaina, ensimmäisenä lomapäivänä,  pääsimme vihdoin menemään sinne yhdessä.

Tervetuloa ruusupuistoon!

Ruusuja voi ihahilla myös menemättä ruusupuistoon. Aidanvierusruusut olivat melkein kaikki pinkkejä, Leonardo da Vinci -ruusuja tai Eifellaufer-ruusuja.



Poikkeuksena oli pari punaista ruusua (Rosa Red Eden Rose) sekä tämä nimettömäksi jäänyt valkoinen ruusu.
Valkoiset aidanvierusruusut

Rosa Summerwind on heti ensimmäisenä tulijaa vastassa ruusupuiston alueella.

Rosa Summerwind

Ruusjen kuningas Rosa Kosmos oli elokuun alussa kukinnan loppuvaiheessa. Viikkoa aiemmin se kukki vielä upeasti.

Rosa Kosmos

Gold Marie oli jo ohittanut kukinnan keltaisimman vaiheen.

Rosa Gold Marie

Rakastuin Prinsessa Dianan ruusun väreihin, leikillisyyteen ja monipuolisuuteen. Ihana ruusu! Aikaisempina vuosina Queen of Hearts ei ole näyttänyt yhtä hyvältä.

Rosa Queen of Heats

Rosa Petticoat kukki kaikissa vaiheissaan. Kuvassa kukinta on vielä alussa.

Rosa Petticoat

Oli hyvä käydä korjaamassa väärinkäsitykset. Pitkään olin luullut tätä Kotiliesi-ruusua Karen Blixen -ruusuksi, joka on valkoinen. Käsittämätön väärinymmärrys.

Rosa Kotiliesi

Rosa Erotika kiinnitti huomioni jo viime vuonna huikealla tummuudellaan.

Rosa Erotika

Bella Rosa on ruusupuiston yleisruusu, joka kasvaa puiston keskiosan pitkillä laidoilla.

Rosa Bella Rosa

Rosa Sebastian Kneipp oli uusi tuttavuus, johon ihastuin heti.

Rosa Sebastian Kneipp

Maanantaina opin uusia asioita jutellessamme puistotyöntekijän kanssa. Leikattujen ruusunkukkien pääteasema on biojäteastia.

Ruusujen kohtalo

Ruusupuisto on upea paikka, jossa kannattaa käydä muutaman kerran kesässä. Ja näkymä Töölönlahdelle on hieno.

Näkymä Töölönlahdelle

3. elokuuta 2015

Dan Brownin Inferno

Dan Brownin Inferno kiehtoi mieltäni heti ilmestyttyään. Olin juuri lukenut Danten Junalaisen näytelmän Helvetti-osan, Eino Leinon suomentamana. Luin sen ääneen, jolloin säkeiden alussa usein toistunut "Ma hälle" oli hyvin haasteellinen.

Ajattelin olevani todellinen asiantuntija lukemaan Brownin Infernoa. Vihdoinkin kirjan lukeneena myönnän, ettei asiantuntijuudesta ollut tietoakaan. Aikaa oli välissä liian monta vuotta eikä mulla edes ole hyllyssä Jumalaista näytelmää, josta olisin lukiessani voinut virkistää muistiani. Muistin Helvetti-osasta vain jotain. Sen verran, että Infernossa siihen olleet viitaukset vaikuttivat epämääräisen tutulta.


Infernon lukemiseksi ei tarvitse lukea Jumalaista näytelmää, jonka kaikkiin osiin - Helvetin lisäksi Kiirastuli ja Paratiisi - Brown Infernossa viittaa. Jokainen viittaus avataan ja selitetään kirjan tarinan kannalta ja jotkut myös Danten oman aikakauden kannalta.

Inferno oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jossa moni luku päättyy tv-sarjamaiseen cliffhangeriin. Koukku toimi oikein hyvin, koska cliffhangerit liittyivät lähes poikkeuksellisesti ongelman ratkaisuun.

Infernon alussa Robert Langdon herää sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän (!). Langdon ei muista mitään kahdelta edelliseltä vuorokaudelta. Ei edes sitä, miten hän on joutunut Firenzeen. Lääkäri Sienna Brooks pelastaa Landonin palkkamurhaajalta, joka saapuu sairaalaan tappamaan Langdonia. Ja tarina alkaa.

Langdon alkaa Brooksin kanssa selvittää, mistä ihmeestä on kyse. Matka kulkee Firenzestä Venetsiaan ja Istanbuliin upeiden kirkkojen, museoiden ja palatsien kautta. Matkaoppaana toimivat ahdistavat unet ja Danten kuolinnaamiossa ollut runo.

Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin mitä Langdon ja Brooks alussa olettavat. Myös Maailman terveysjärjesto WHO on kiinnostunut asiasta sekä salaperäinen Konsortio. Maapallon väestöä reippaasti harventavaan virukseen viitataan ruttona. Mutta mistä oikeasti onkaan kyse? Ja voiko kehenkään luottaa?

Inferno on Dan Brownin muiden kirjojen tapaan hyvin visuaalinen. Yksityiskohtaiset arkkitehtuuriset kuvaukset  esim. Palazzo Vecchiosta Firenzessä, Pyhän Markuksen kirkosta Venetsiassa ja Haga Sofiasta Istanbulissa saavat lukijan näkemään nämä rakennukset. Jos joskus matkustan Istanbuliin, Firenzeen tai Venetsiaan, otan Infernon mukaan matkaoppaaksi :)


Ehkä Inferno oli sitä kevyempää kesäluettavaa, ainakin rytmiltään ja koukuttavuudeltaan. Maapallon liikankansoitus ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisu on kesälukemiseksi kuitenkin todella raskas aihe.