2015

Vuoden viimeisenä päivänä yritän löytää kuluneesta vuodesta jotain hyvää. Löydän yhden oikein hyvän. Ja lukuisan määrän hyviä lukemiani kirjoja. Ja perheeni ja ystäväni.

Aloitin vuoden 2015 edellisen vuoden raskaissa fiilikseissä. Kaikki tekemiseni tuntuivat saavan alkunsa pakosta. Ikäväähän sellainen on. Kamppailin vastaan etsimällä ja löytämällä joka päivästä syyn olla onnellinen. Helppoa se ei aina ollut. Jotain kuitenkin tapahtui eikä elämä tuntunut enää pakon sanelemalta.

Odotin kevään eduskuntavaaleilta muutosta parempaan. Kolmen eniten paikkoja eduskunnassa saaneen puolueen hallitus tuntui jo hallitusohjelmallaan vastaavan huonosti odotuksiini.

Yhteiskunta ja politiikka alkovat mennä sekaisin kesällä. Viha, riitely, vastakkainasettelu, uhkailu, pakottaminen (esim. pakkolait) ja poliittinen vastuuttomuus hätäisine aikatauluineen synnyttivät ahdistuksen, josta ei pääse eroon.

Hallituksen puheet ja teot kuulostavat korviini siltä, kuin vain niillä, joilla on rahaa, menestystä ja vaikutusvaltaa, olisi merkitystä. Muilta saa viedä tuhkankin pesästä, sillä hallitus tuntuu ajattelevan etteivät esim. lapset, sairaat, vanhukset, opiskelijat eikä julkinen sektorikaan tuota yhteiskunnalle mitään. Vain rahan menoa. Eikä niistä siksi tarvitse pitää huolta. Kuin raha voisi olla ainut mitta! Missä ovat välittäminen, toisen kunnioittaminen, ihmisarvoinen elämä ja huolenpito, yhteiskunnallinen solidaarisuus?

Mikä on tämä maa, jossa koulutus on taloudellinen riesa, ei voimavara? Mikä on tämä maa, jossa pelkoa ja vihaa toisia ihmisiä kohtaan voi lietsoa ihan rauhassa? Rasisminvastaisesta ryhmästä Facebookissa saan lukea, kuinka pimeää, vääristynyttä, sairasta ja tietämätöntä ajattelua ja siitä kumpuavaa toimintaa voi Suomessa olla. Miten se on edes mahdollista?

Ahdistavaa.

Aivan hirvittävää oli kissan sairastuminen ja kuolema.

Tyttäreni tajusi nopeasti, että uuden kissan etsiminen helpottaa surussa. Minulla kesti pitempään asian tajuaminen. Mutta kun vastaan tuli Daisyn ja Nipsun pentue ja siinä pikkuinen Rosmariini, aloin ymmärtää.

Rosmariinilla ikää 3 viikkoa. Kuva Minna Penninkangas.

Ilmoitin kasvattajalle, että olemme kinnostuneita Rosmariinista ja hän varasi sen meille alustavasti. Pääsimme katsomaan Rosmariinia ja muita pentuja, kun niillä oli ikää melkein kaksi kuukautta. Tunnin verran ihastelimme kuuden pennun elämää. Ja se oli ihanaa. Lopuksi viisi tyttökissaa nukahti vieretysten, aivan toisissaan kiinni. Pentueen ainut poika oli nukahtanut jo aikaisemmin omiin oloihinsa. Ja Rosmariini oli todella suloinen!

9-viikkoinen Rosmariini. Kuva Minna Penninkangas.

Rosmariini tulee meille tammikuun puolen välin jälkeen. Silloin kisu saa uuden nimen. Jo nyt se on tuonut elämääni niin paljon ihanuutta, toivoa ja luottamusta tulevaan, että uskallan odottaa alkavalta vuodelta myös jotain hyvää.

Musisoivat kissat

Olen juuri aloittanut laulamiseen ja soittamiseen liittyvien joulukorttien keräämisen. Ilokseni huomasin tänään joulukorttiostoksilla, että musiikki on palannut joulukortteihin. Joululauluja esittävät ihmiset, enkelit ja - kissat.

Itse asiassa en aikasemmilta vuosilta muista, että jouluisia kissakortteja olisi ollut runsaasti. Nyt oli ja mikä merkillisintä, kissat soittavat tai laulavat joulukorteissa.

Luulin, että tämä ensimmäinen jää ainoaksi.

Sitten vastaani osui tämä.

Ja tämä.

Ostettuani nämä kolme joulukorttia muistin, että oikeastaan olen ostamassa joulukortteja läheisilleni, en itselleni. Niinpä ostin lisäksi vain pari kissamaista joulukorttia, mutta niissä ei soiteta eikä lauleta. Ja sitten aloin ajatella, että ehkä kaikki eivät halua kissajoulukorttia.

Taidan mennä uudestaan joulukorttiostoksille.

Osku ja ruoka

Oskun tapa pyytää ruokaa oli vastustamaton. Osku meni keittiiöön ja otti perusistuma-asennon ruokakuppinsa läheisyydessä. Siinä Osku istui sanomatta mitään, asentoa vaihtamatta.

Tarkkaavaisesti Osku katseli kun laitoin ruoan sen kuppiin. Vasta kun kuppi oli pakallaan, Osku luopui perusasennosta. Ruoasta Osku kiitti aina kovaäänisellä kehräyksellä.

Näin päiväsaikaan. Öisin Osku naukui minut hereille: nyt on saatava ruokaa ja heti! Ja niin se saikin.

Ruoan suhteen Osku oli hyvin nirso. Mikä tahanasa ruoka ei kelvännut, mutta McDonaldsin ranskalaisia Osku rakasti. Niitä se tuli aina vaatimaan itselleen - eikä juuri koskaan saanut. Mutta silloin kun sai, Osku nuoli tarkkaan ensin suolakerroksen ja sitten mutusteli saamansa pienen palan suussaan.

Usein kävi niin, että luulin Oskun pitävän jostain ruoasta. Olihan se sitä syönyt jo jonkin aikaa. Yhtäkkiä ennen himoittu ruoka ei kelvannut lainkaan. Tällöin alkoi uuden lempiruoan etsintä.

Se oli epätoivoista työtä.

Kun Osku ensimmäisen kerran lopetti syömisen kokonaan, ostin sille kaikki mahdolliset kissan märkäruoat, jotka löysin.

Kesti piinaavan kauan ennen kuin löysin Oskulle maistuvan ruoan: tonnikalaa aloe vera -öljyssä. Sen jälkeen alkoivat muutkin ruoat maistua.

Osku siirtyi paremmille metsästysmaille lokakuussa. Ikävä ja suru on kova.

Muistot persoonallisesta kissastamme lohduttavat minua. Ehkä kirjoitan muitakin muistoja Oskusta jossain vaiheessa.

Kirjastoasiaa

Ken Follettin hienossa romaanissa Kun suuret sortuvat pohditaan myös kirjaston ja lukemisen olemusta.

"Lev osasi lukea, mutta hän ei oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Sanomalehdet oli täällä kiinnitetty painaviin puupidikkeisiin, niin ettei niitä voinut varastaa, ja kylteissä luki: HILJAISUUS. Mitä hauskaa sellaisessa paikassa voi tehdä?" 

Myös kirjastoalan ihmiset saavat oman osansa.

"Hän oli kaupungin kirjastolaitoksen palveluksessa ja tarkka pikkuasioista."

Salaperäiset rukiinjyvät ja Viiden pennin laulu

Agatha Christie upotti kirjoihinsa lastenloruja ja sitaatteja mm. Shakespearen näytelmistä. Hänen teostensa nimetkin ovat toisinaan lastenloruista, kuten esim. Viisi pientä possua (Five little pigs) tai kirjallisuussitaatista, kuten esim. Tuijottava katse  (The mirror crack'd from side to side).

Agatha Christien dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät murhataan kolme ihmistä lyhyen ajan sisällä. Herra Rex Fortescue toimistossaan, vaimonsa Adele Fortescue kello viiden teellä olohuoneessaan ja heidän nuorempi sisäkkönsä Gladys Martin ripustaessaan pyykkiä.

Tarkastaja Neeleä hämmentävät tapaukseen liittyvät omituiset yksityiskohdat. Herra Fortescuen takin tasku oli täynnä rukiinjyviä. Gladysin nenä oli puristettu pyykkipojalla. Piirakan täyte oli vaihdettu kuolleisiin rastaisiin.

Neiti Marplen mieleen murhat tuovat lastenlorun ja hän huomauttaa olevansa Hanhiemon kasvattama. "Ajattelin tietysti lastenlorua. Kuningas konttorissaan, kuningatar vierashuoneessa ja tyttö vaatteita levittämässä," toteaa neit Marple.

Salaperäisissä rukiinjyvissä loru menee näin: 

Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista.

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella.

Eikös ollut sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin tuli se pikkuinen lintu ja nokkasi häntä nenään.

Olin utelias ja hain hyllystäni Hanhiemon iloisen lippaan. Siinä Kirsi Kunnas riimittelee Killingin laulun näin:

Tää laulu maksaa killingin

                ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

                linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin.

                Ne lauloi herkkusuista,

ne mustat linnut lauloi niin,

                kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

                ja oli huolissaan.

Ja kuningatar hunajaa

                maisteli nojatuolissaan.

Ja piika takapihalla

                pyykkinsä koriin koppasi,

ja silloin rastas viimeinen

                häneltä nenän noppasi.

Todella absurdia. Ei ihme, että loru jää lapsen mieleen pyörimään niin, että se muistuu neiti Marplen mieleen vuosikymmenien jälkeen.

Murhat eivät ratkea lorun avulla, mutta se auttaa neiti Marplea jäsentämään tehtyjä murhia. Ja murhaajalle - loru on vain kiva kulissi.

Salaperäiset rukiinjyvät (A pocket full of rye, 1953). Suomentanut Eila Pennanen.

Hyvää alkanutta joulukuuta!

Haaveilen siitä, että jaksaisin tänä vuonna kirjoittaa joulukalenteria. Ei nyt ehkä päivittäin, mutta melkein joka päivä. Saa nähdä, miten tänä vuonna käy. Viime vuonna blogissani oli peräti seitsemän joulukalenterijuttua.

Näin jolukuun aluksi muutama kuva Helsingin Esplanadin puistosta.

Valaistut puut ja porot ovat toki paikan päällä nähtynä huomattavasti upeampia kuin kuvissa. Silti miltei jokainen puistossa kävellyt otti niistä kuvia ja /tai poseerasi poron edessä.

Kuinka pimeä joulukuu olisikaan ilman valoja.

Myös itse Espalanadi on valaistu.

Hyvää alkanutta joulukuuta 2015!