Nimiä huutavia ihmisiä

Opiskeluaikoina minulla oli ystävä, joka viikonlopun jälkeen aina sanoi, että kunpa ihmiset nousisivat talojen katoille ja huutaisivat sieltä, kenen kanssa viikonloppu tai edellinen yö tuli vietettyä. Konkreettisen mielikuvituksen ihmisenä ajatus riemastutti minua kovin, kun kuvittelin Tampereen katot täyteen nimiä huutavia ihmisiä.

Nyt meillä on blogit ja Facebookit, joiden avulla jokainen voi paljastaa omasta yksityiselämästään niin paljon kuin huvittaa ja ilkeää. Eli ei kovin paljon. Yksityisyyden varjelu onkin tärkeämpää kuin kaiken itsestään kertominen. Onneksi!

Halvin tarjous

Tapasin tällä viikolla ystäväni, joka opettaa yliopistossa. Hänen kertomansa yliopiston taloudellisesta ahdingosta on huolestuttavaa. Eläkkeelle jäävien tilalle ei palkata ketään, ei missään vaiheessa. Oppiaineen tarjonta on hänen lehtoraattinsa aikana (runsas kymmenen vuotta) supistunut puoleen. En usko hänen oppiaineensa olevan yksittäinen poikkeus. Kyse on mitä ilmeisimmin yliopistojen yleisestä tilanteesta.

Talouden ylivalta kurjistaa yliopistot, osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden. Taloudelliset perusteet sanelivat myös hankintalain, joka on pirun keksintö. Hankintalain tavoitteena oli kai estää tutunkaupat ja antaa kaikille yritykset samat mahdollisuudet bisneksiin.

Lain sivuvaikutuksia ei ilmeisesti osattu ennakoida. Laki lisäsi byrokratiaa ja työtä ja hidasti asioiden toteuttamista. Tarjouspyynnön muotoilusta tuli pikkutarkkaa työtä, jossa pitää pystyä sanomaan kaikki kriteeri, jolla tarjous hyväksytään. Eniten käytetty kriteeri on hinta. Mitä halvempi tarjous, sitä todennäköisemmin tarjouksenpyytäjä sen hyväksyy.

Mahdollisimman halvalla tehty työ ei voi olla hyvää, sillä laadukkaan työn tekeminen maksaa. Tällöin työn kehittämisen ainoaksi kriteeriksi tulee hinta: miten tehdään entistä halvemmalla. Uskon tällaisen toimintamallin tappavan luovuuden ja halun tehdä hyvää työtä. Muistan vielä ajan, jolloin työn hyvin tekeminen oli ylpeydenaihe. Enää siihen ei ole varaa. Voi meitä!

Halvimman tarjouksen hyväksyminen oli käytäntönä 1800-luvun köyhäinhoidossa. Mitä vähemmällä hinnalla lupasi kunnalle vastata huutolaisesta, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksyttiin. Myöhemmin ns. huutolaisten elinoloja kauhisteltiin ja köyhäinhoitoa kehitettiin inhimillisemmäksi.

Koska tulee se aika, jolloin tajutaan, että on olemassa muita ja relevantimpia kriteereitä kuin raha?

En soisi niiden päättyvän

Ajatus ensimmäisen poikakaverin tapaamisesta sai minua pohtimaan nuorena koettua ensirakkautta ja ties kuinka monennetta rakkautta keski-iällä. Ensirakkaudessa on usein kyse asioiden kokemisesta ensimmäisen kerran: suudelmat, hyväilyt, seksi (kortsun kanssa tietenkin). Ja myös sen ihmettely, mitä yhdessä oleminen, seurustelu tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan koko ajan, aina, yhdessä? Entä mitä rakastavaiset tekevät silloin kun eivät rakastele? Kuinka oppia tuntemaan toinen siinä elämäntilanteessa, jolloin oma minäkin tuntuu vieraalta ja oudolta?

Minä sain olla seitsemän vuotta ensirakkauteni kanssa. Tänään tapasin hänet. Kahden tunnin ajan puhuimme, kyselimme toistemme kulumiset ja tekemiset, kävimme läpi elokuvat ja musiikin, lapset ja heidän elämänsä. Muistin hyvin sen nuoren Päivin, joka rakastui häneen. Muistin myös sen nuoren miehen, johon silloin rakastuin. Oli edelleen aivan ihana.

Keski-ikäisen rakkaudessa voi myös kysyä, mitä tehdään silloin, kun ei rakastella. Tosin rakastelu on todennäköisesti paljon harvinaisempaa herkkua kuin nuorena. Jotain muuta täytyy siis olla. Älyn ja mielikuvituksen leikkiä, keskusteluja, musiikkia ja elokuvia. Yhteisiä rientoja, joilla täyttää yhdessä vietetty aika. Mutta mukana ovat aikaisemmat rakkaudet, pettymykset ja pelot. Varaukseton rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen voi olla niin vaikeaa, ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta, että tuntuisi kuin olisi ”tulivuori sisälläin”, kuten Pelle Miljoona lauloi.

Keski-ikäisellä on lisäksi oma elämänsä. Rakkauden iskiessä siitä saatetaan luopua yhdessä vietetyn ajan eduksi, mutta usein vain ensihuuman ajaksi. Sitten alkaa tasapainoilu oman elämän, yhteisen elämän ja toisen elämän välillä. Ensirakkaudessa kysymys oman identiteetin säilyttämisestä toiseen uppoamisen rinnalla on irrelevantti, käsittämätön. Keski-iässä niiden välille on löydettävä tasapaino, muuten rakkaus ei kestä.

Ensirakkaus päättyy aikanaan, niin myös keski-ikäisen ties kuinka mones rakkaus. Tämä on realiteetti, vaikka kuinka ajattelisi Pentti Saarikoskea mukaillen: ”En soisi niiden päättyvän”.

Sävellahjasta opiskelijakapakkaan

Kävin tänään kuuntelemassa professori Ragnar Audunsonin esityksen The library as a meetingplace for democracy and community building. Audunson on professorina Oslon university collegessa. Minulla esityksen suurin anti oli tavassa, jolla hän peilasi monimuotoisuutta ja eriytyneisyyttä. ”Kultaiselta” 60-luvulta hän palautti mieleemme radion suositun ohjelman Sävellahjan. Kuinka se oli kuunneltava kokonaan kuullakseen ne muutamat pop- tai rockbiisit, jotka ohjelmassa soitettiin. Näin ei enää tehdä. Jos joku asia ei kiinnosta, sitä vältetään, sen yli hypätään eikä sen kanssa olla tekemisissä.

Audunson antoi eriytyneisyydestä esimerkin työmatkansa varrella olevasta kadunpätkästä, jolla on neljä ravintolaa/kahvilaa. Yhdessä käy vain afrikkalaistaustaisia miehiä, toinen on kotiäitien suosima paikka, kolmannessa käyvät opiskelijat ja neljännessä professorit ja opettajat. Kukaan ei vahingossakaan mene väärään paikkaan.

Audunson ei sinänsä pohtinut tätä ilmiötä, hän vain esitti sen, aavistuksen verran negatiivisessa sävyssä. Varsinkin netissä on mahdollista olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. Erilaiset profiloinnit takaavat vielä sen, ettei varmasti saa tietääkään mistään muusta.

Onneksi meillä on vielä sanomalehdet, jotka yleensä selataan kokonaan, vaikka kaikki ei kiinnostaisikaan. Minäkin selaan urheilusivut, vaikka esim. urheilu ei kiinnosta minua.

Audunsonin mukaan kirjastoissa ei voi välttää erilaisuuden kohtaamista. Onneksi meillä on kirjastot, koska minua pelottaa maailma, jossa jokainen on kiinnostunut vain omista ja omanlaistensa asioista.

Kävin tänään Apteekissa, joka selkeäsi oli eritynyt opiskelijakapakaksi. Tunsin olevan väärässä paikassa. Sen sijaan Pankissa asiakaspohja oli laajempi. Se tuntui paljon kotoisammalta.

Valkoista merta

Vasta saavuttuani Turkuun muistin, että ensimmäinen poikakaverini asuu täällä. Minulla ei ole hänen osoitettaan eikä puhelinnumeroa, niinpä laitoin hänelle sähköpostia. Jos en kuule hänestä mitään huomenna, pyydän numeropalvelusta hänen puhelinnumeronsa. Edellisestä tapaamisesta on muutama vuosi.

Aloitimme seurustelun lukion ensimmäisellä, mutta olin ollut häneen ihastunut/rakastunut sitä ennen jo monta vuotta. Elämää suurempi rakkaus, niin kuin rakkaudet siinä iässä ovat. Olimme hyvin tiiviisti yhdessä. Se toimi oikein hyvin vielä lukioaikana, mutta opiskelijaelämään se ei sopinut. Meille kävi niin, että osasimme olla toistemme kanssa kahdestaan, mutta emme osanneet kohdata muita ihmisiä yhdessä. Erosimme seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen hyvässä sovussa. Silti itkin pitkään ja katkerasti kun näin hänet ensimmäisen kerran toisen naisen kanssa.

Sen jälkeen olen saanut nähdä rakastamiani miehiä toisen naisen kanssa useamman kerran. Siihen ei totu koskaan.

Turku vaikuttaa mukavalta kaupungilta, ainakin vielä. Aura-joen vesi on ruskeaa. Sen näkeminen saa minut ikävöimään ikkunastani näkyvää pilvisten iltojen valkoista merta.

Matkalla Turkuun

Tämä päivä tulee sisältämään uusia asioita.
- käytän kannettavaa ensimmäistä kertaa junassa: netti toimii kehnosti junassa
- osallistun ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville
- olen ensimmäistä kertaa esittelijänä työpaikkani näyttelyosastolla
- matkustan ensimmäistä kertaa Turkuun junalla.

Aikaisemmin olen käynyt Turussa vain pari kertaa. Ikimuistoisimpia kertoja oli opiskelijakavereiden kanssa tehty reissu Ruisrockiin vuonna 1983. Esiintymässä silloin olivat mm. Hanoi Rocks, Whitesnake. Ruotsin laivojen ohittaessa Ruissaloa, Whitesnaken solisti totesi: ”Fuckin’ ships”. Moni muukin asia oli hänen mielestään fuckin’.

Kesän alussa olimme miltei samalla porukalla käyneet Provinssirockissa. Se oli laiha lohtu sille keikalle, jolle olisin halunnut mennä, mutta johon minulla ei ollut varaa. Provinssirockin kanssa samaan aikaan muutama oli Göteborgissa David Bowien keikalla. Paljon mieluummin olisin ollut siellä kuin Seinäjoella palelemassa ja Osibisaa kuuntelemassa. Mutta tulipa nähtyä Osibisa!

Näin David Bowien Provinssirockissa 2004. Upea keikka Davidilta!

Saa nähdä, mitä Kirjastopäivillä ja Turulla on annettavaa!

Varmin tapa säilyttää työpaikka

Hesarin kuvajuornalismi herätti tänään ihastusta, ihmetystä ja silmien hieraisemista. Picasson maalaus Kissa tarttumassa lintuun heti kolmannella sivulla piristi aamua. Picasso esittää kissan ”julmuuden” ja linnun avuttomuuden pysäyttävästi. Piirroskaavio oman ehdokkaan löytämiseksi EU-vaaleissa kyllästytti minua, en jaksanut hakea siitä ehdokasta. Onneksi olin valinnut ehdokkaan jo aikaisemmin, enkä ollut tämän piirroksen varassa.

Silmiä hieraisemaan sai mainostoimisto N2:n kokosivunmainos ja rekrytointi-ilmoitus sivulla A15. Otsikko ”Varmin tapa säilyttää työpaikka mainosalalla on hankkiutua raskaaksi” kertoo toki mainosalan taloudellisesta taantumisesta ja irtisanomisista. Samalla se loukkaa jokaista ammattinsa hallitsevaa ja taitavaa ad:ta, copya ja muita mainosalan työntekijöitä.

Mainoksen kuvituksena on läpileikkauspiirrokset yhdynnästä, hedelmöittymisestä ja naisen synnytyselimistä, hedelmöittyneen munasolun jakautumisesta ja sikiöstä kohdussa. Koulun kuvataulujen ja muiden opetusmateriaalien tavoin piirrokset on varustettu viivoin, joiden avulla nimetään esim. istukka.

Tarkoituksena on toki herättää huomiota ja siinä onnistuttiin. Mainostoimisto jää mieleen tällaisella avauksella, mutta riittääkö se? Ilmoitus vakuutta katsojansa ja lukijansa siitä, että kyse on uudesta räväkästä mainostoimistosta. Vaviskaa Bob, Taivas ja kaikki muut! Ovatko yritykset halukkaita käyttämään N2:ta markkinoinnissaan, jää nähtäväksi.

Aamusivut

Aamusivut ovat Julia Cameronin kehittämä keino oman luovuuden löytämiseksi. Jokainen aamu tulee kirjoittaa kolme sivua tekstiä. Ei enempää eikä vähempää. Pääasia on kirjoittaminen, mitä tahansa. Voi kirjoittaa, ettei mitään tule mieleen tai että voi paska. Mutta ei sellaista jaksa kolmea sivua kirjoittaa, minä ainakin. Ajatuksia alkaa tipahdella ja huomaamattaan on käsitellyt asiaa, jonka oli unohtanut tai jota ei ole uskaltanut tai pystynyt tai ehtinyt käsittelemään. Oli sitten kyse keittiön verhoista tai lapsuuden traumoista.

Aloitin aamusivujen kirjoittamisen 18.1.2009 hyvän ystäväni innoittamana. Voi olla, että aamusivut ovat auttaneet omaan luovuuteeni tutustumisessa. Enemmän aamusivujen kirjoittaminen on vaikuttanut itsetuntemukseeni ja itseni hyväksymiseen. Sen tajuamiseen, että olen hyvä tyyppi. Päivän aloittaminen aamusivujen kirjoittamisella on puhdistanut mieleni uuteen päivään, antanut voimaa. Mutta toisinaan olen kirjoittaessani kohdannut asioita, jotka ovat itkettäneet, surettaneet ja jääneet mietityttämään pitkäksi aikaa. Hyvällä tavalla.

Olen niitä ihmisiä, jotka jatkavat päivää yöllä. Aamusivujen kirjoittamisen takia ylösnouseminen runsan puoli tuntia aikaisemmin muuttui mahdottomaksi. Oli pakko saada nukkua edes viisi-kuusi tuntia yössä. Lopetin aamusivujen kirjoittamisen 25.4.

Tänään aloitin aamusivujen kirjoittamisen uudestaan, koska huomasin tarvitsevani sitä. En ehtinyt käsitellä asioita kiireisen arjen keskellä, vaikka joka päivä tapahtuu jotain merkittävää. Jotkut asiat jäivät lamaannuttaviksi möykyiksi sisääni. Onnistuin purkamaan osan niistä vime lauantaina juomalla paljon ja itkemällä vesiputouksen lailla. Huomasin kuitenkin, ettei sellainen asioiden käsittely riitä.

Aamusivut ovat minulle parantavaa terapiaa.

Pohjalainen huumorintaju

Huumoria on monenlaista. Hauskaa ja oikein ikävää. Sain viime viikolla tutustua ns. pohjalaiseen huumorintajuun. Se on jäänyt minulle vieraaksi, niin pohjalainen kuin olenkin. Kesti päiviä uskoa, että kaikki ilkeät huomautukset olivatkin huumoriksi tarkoitetut.

Kun tyttären isä ilmoittaa haluavansa allergialääkettä ylioppilasjuhlia vastaan, otan sen tosissani. Niin teki tyttärenikin. Saimme kuulla useita kommentteja siitä, kuinka kamala kokemus tyttären ylioppilasjuhlat hänelle ovat. Kun loukkaannuimme, otimme tosissamme, saimme kuulla: "Ettekö te nyt leikkiä ymmärrä?". Ei, en ymmärrä.

Tyttären isä piti puheen tyttärelleen juhlissa. Liikuttui, nieleskeli kyyneleitään. Haluan uskoa, että tämä oli se, miten hän oikeasti asian koki ja tunsi. Hienoksi ja ihanaksi asiaksi. Tytär on kasvanut isoksi ja aikuiseksi, saanut ylioppilaslakin ja sitä on syytä juhlia.

En tiennyt, että ilkeä ja loukkaava huumorintaju viittaa nimenomaan pohjalaiseen huumoriin, mutta asia on todistettu minulle useasti. Tosin olen ollut sen kohteena, vaikka humoristi olisi ollut äkkiväärä savolainen. Kovin tarkkarajainen käsite pohjalainen huumori ei siis ole. Mutta en varmaan ikinä opi ymmärtämään sitä huumoriksi. Minusta ilkeys ja pahasti sanominen ei ole hauskaa. Olen tosikko!

Pillerillä suorituskykyä

Tänään oli Helsingin Sanomissa juttu siitä, kuinka USA:ssa töitä tehdään piristävien ja suorituskykyä lisäävien lääkkeiden voimalla. Olen usein miettinyt omalla työpaikallani, minkälaisten lääkkeiden voimilla siellä tehdään töitä. Muutaman kerran olen ehdottanut aiheesta henkilökunnan lehteen juttua, jonka pohjalla olisi tehty kysely. Jokainen vastaisi anonyymisti tietenkin. Idea ei ole mennyt läpi, ehkä aihe on liian arka.

En väitä, että työpaikallani käytettäisiin Adderallia, Ritalinia tai Provigilia. Uskoisin miltei jokaisen kuitenkin napsivan jotain: kohonneeseen veranpaineeseen, selkävaivoihin, kiputiloihin, migreeniin, unihäiriöihin tai mielialan kohentamiseksi. Jollain tavalla näissä lääkkeissä on myös kyse suorituskyvyn kohentamisesta, asiaa ei vain sanota siksi.

Lukemisen ilo

Aloitin koulunkäynnin viisivuotiaana. Siitä vajaan kuukauden päästä täytin kuusi vuotta. Olin liian nuori, mutta siihen aikaan ei ollut koulukypsyystestejä. Koulutarkastaja vähän ihmetteli asiaa, mutta antoi minun jatkaa. Vanhempani eivät minua pakottaneet koulunpenkille niin varhain. Minä halusin ehdottomasti kouluun, koska halusin oppia lukemaan. Isosiskoni ei enää lukenut ääneen, hän halusi nauttia lukemastaan kaikessa rauhassa. Äiti ei koskaan lukenut meille ääneen eikä Sanna-Liisa ollut vielä aloittanut koulun siivooja-keittäjä-talonmiehenä. Oli siis pakko oppia itse lukemaan.

Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.

Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.

Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.

Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.

Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.

Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.

Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.

Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.

Ei mitään ryyppyjuhlia

Ylioppilasjuhlia suunnitellessamme tyttäreni oli toivonut runsasta alkoholitarjoilua. En ollut ajatellut sen aiheuttavan kenellekään pahaa mieltä. Silti illan aikana isäni sanoi haluavansa puhua minulle. Menimme parvekkeelle saadaksemme puhua rauhassa. Isä istahti vastapäätä, katsoi minua tyypilliseen tapaansa suoraan silmiin tuijottaen (ai että lapsena ja nuorena koin sen katseen vaikeaksi, vihasin sitä) ja sanoi: ”Kuule Päivi, pidä huoli, ettei näistä juhlista tule mitään ryyppyjuhlia. Sellaisesta ei seuraa mitään hyvää”. Minulla oli toisenlainen näkemys asiasta ja sanoin isälle: ”Minä ainakin aion juoda niin paljon kuin vain pystyn ja jaksan”.

Keskustelumme päättyi siihen. Kerroin sisarelleni keskustelustamme ja päätimme lähteä alueella oleviin kapakkoihin, vaikka juomia olisi riittänyt vielä runsaasti. Pakkasimme jokaiselle lähtijälle oluttölkit reppuuni ja lähdimme.

Tänään isäni vielä soitti tyttärelleni ja moitti juhlien runsasta alkoholitarjoilua. Tämä asia vaivaa minua. Minusta juhlat olivat hienot ja onnistuneet, hauskat ja ihanat – vaikka itkinkin kovasti. Mutta se on eri asia. Miksi isäni ei voinut hyväksyä juhlia sellaisenaan? Millä oikeudella hän paheksuu järjestämiäni juhlia? Miksi hän haluaa pilata hyvän fiiliksen, joka juhlista jäi minulle ja luullakseni muillekin juhliin osallistujille?

Eikä se alkoholitarjoilu yletöntä ollut. Olimme varanneet kuohuviiniä tervetuliaismaljoiksi runsaasti. Sitä riitti useampi lasillinen vieraille. Booli valmistettiin vasta kahvin jälkeen. Olut oli tarkoitettu juotavaksi sitten kun muut loppuisivat. Ei se kuulosta paljolta.

Isä on inhonnut alkoholia koko elämänsä, samoin tupakkaa. Olemme kuulleet hänen saarnaavan meille viinan ja tupakan vaaroista koko lapsuutemme ja nuoruutemme - ja aikuisikämme. Eikö jo riittäisi?

Isälleni saattoi vastauksestani jäädä mielikuva, että käytän runsaasti alkoholia. Sille mielikuvalle en voi mitään, en aio sitä korjata. Pitäkööt mielikuvansa ja vanhan miehen käsityksensä.

Juhlan jälkeen

Ylioppilasjuhlat sujuivat oikein hyvin, sekä koululla että juhlapaikassa. Tyttäreni sai stipendin kuvataiteen harrastamisesta, mistä hän oli hyvin iloinen. Niin minäkin. Lukion päättötodistukseen oli livahtanut yhdeksän liikunnasta. Miten niin on päässyt käymään? Suvun kunniakkaat perinteet olisivat edellyttäneet seiskaa tai kutosta!

Ylioppilasjuhla on sukulaisten ja vanhempien ystävien juhla. Juhlasankari edustaa yleensä ainoana ikäryhmäänsä, koska omat ystävät viettävät omia juhliaan samaan aikaan. Tyttäreni viihtyi hyvin vieraidensa parissa, mutta häipyi kaupungille juhlimaan kohtalotoveriensa kanssa. Me muut jatkoimme juhlimista boolin parissa, läheisissä ravintoloissa ja myöhemmin mekin keskustauduimme.

Kotimatkalla ja kaaduin ja löin polveni ja käteni kipeästi. Sain sairaslomaa keskiviikkoon asti ja Burana 600:sta kipuun ja kehotuksen välttää liikkumista. Viime viikon ahertamisen, jännittämisen ja stressaamisen jälkeen pakollinen lepo tekee oikein hyvää.

Kiitos ihanista juhlista kaikille mukanajuhlijoille!