Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Stockan hulluilla päivillä hullaannuin vain Akateemisessa kirjakaupassa. Päätin kerrankin tarttua härkää sarvista, rohkaista luontoni ja lukea H.P. Lovecraftin novelleja. Uskoin, että minun on sivistettävä itseäni tutustumalla tämän kuuluisan kauhukirjailijan teksteihin. Ostin H.P. Lovecraftin kootut teokset 1: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia.

Nopeasti tajusin, että en pidä Lovecraftistä. Ensimmäiset kertomukset alkaen Kammottavasta talosta jatkuen Varjoon Innsmouthin yllä olivat ällöttäviä. En nauttinut niiden lukemisesta, ne tuntuivat hyvin vierailta, vaikka kertojana oli ”minä”. Novellit eivät herättäneet minussa pelkoa tai kauhua.

Lovecraftin novellien lähtökohtana tuntuu olleen vierauden ja erilaisuuden herättämä pelko, kauhu ja inho. Kammottavaa on etenkin eri lajien risteytymine, kuten novelleissa Varjo Innsmouthin yllä ja Dunwichin hirviö. Myös jokainen poikkeama ns. normaalista ihmisyydestä on novelleissa tarkoitettu kauhua herättäviksi.

Toisenlainen puheääni herätti novellien kertojissa pelkoa olemalla ”jonkin inhottavan, jättiläismäisen hyönteisen monotonista surinaa”, jonka ”tuottaneilla elimillä ei ole mitään yhteistä ihmisen puhe-elinten tai minkään muidenkaan nisäkäslajien vastaavien elinten kanssa”.

Vuosina 1924-1931 ilmestyneet kertomukset ammensivat kauhun ulkopuolelta tulevasta uhasta, usein joidenkin kieroutuneiden tai alkukantaisten ihmisten myötävaikutuksella tai psyykkisesti yliherkkiä ihmisiä hyväksikäyttämällä. Tämä ulkopuolinen uhka kuvattiin niin epämääräisesti, että se ei minua pelottanut. Lovecraft käytti usein termiä sanoinkuvaamaton, mutta yhden kauhun hän kuvailee tarkasti. Useassa novellissa toistuva kuvaus kertoo, millainen olento Cthulhu on.

Olin helpottunut saatuani luettua kirjan loppuun. Oloni oli silti jotenkin likainen ja ahdistunut. Tarinoissa vahvasti esiintuotu erilaisuuden ja toiseuden vastenmielisyys herätti minussa vastenmielisyyttä tarinoiden arvomaailmaa kohtaan. Markku Sadelehto toteaa kirjoittamassaan esipuheessa, että Lovecraft oli kiihkeä rotuopin kannattaja. Siksi ihmettelenkin, miksi Jalava kustansi tämän teoksen tänä vuonna.

Uskomattoman puhdistavaa oli kirjan lukemisen jälkeen katsoa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu putkeen. Star Wars –elokuvissa erilaisuus ei ole uhka, se ei ole pelottavaa. Eri lajien kanssakäyminen on niissä riemastuttavan luontevaa, vaikka ewokit yrittävätkin ensin syödä Leian, Luken ja Hanin. Iloitsin jopa juhlista Jabba the Hutin luona sen useiden lajien kirjon vuoksi.

Luin kirjan, vaikka välillä haeskelin hyllystäni muuta luettavaa, kauniimpaa, helpompaa ja vähemmän kieroutunutta. Jatkoin, koska halusin tietää, mikä se Cthulhu oikein on. Teoksen myöhemmissä novelleissa alkaen Cthulhun kutsusta jatkuen Kuiskaukseen pimeässä varoitetaan ottamasta selvää näistä asioista. Olisipa kirjan kannessa ollut tämä varoitus. Olisin taatusti pärjännyt ilman tätä kirjaa.

Tulva

Juuri kun olin päättänyt, että en enää maksa Naisasialiitto Unionin jäsenmaksua seuraavaksi vuodeksi, saapui Tulvan viimeisin numero 2/2011. Tulva-lehdessä ei ole pitkiin aikoihin minua kiinnostavaa luettavaa. Sen esiintuoma naisasia ja feminismi ovat tuntuneet vierailta ja tunkkaisilta.

Nyt lehdessä oli useita mielenkiintoisia juttuja alkaen pohjoismaisista naisjumalattarista. Freija, Frigg, Gefjon ja Skade olivat jutun mukaan hyvin itsenäisiä naisia, joilla oli voimakas seksuaalisuus. Piristävää verrattuna antiikin jumaltaruihin, joissa miesjumalat Zeuksen johdolla ovat täysin viettinsä ohjailtavissa.

En tiennyt, että 6.2. vietetään kansainvälistä naisten ympärileikkausten (FGM, Female Genital Mutilation) nollatoleranssin päivää. Sen kunniaksi Tulvassa tarkasteltiin Africarewo-yhdistyksen julkaisua Say no to FGM otsikolla Turvallisuus, jatkuvuus ja orgasmi. Tällainen juttu on pakko lukea! Say no to FGM kirjoittaa naisen nautinnosta ja FGM:stä seuraavasti: ”Naisen nautinto koostuu monista pienistä asioista, joista tärkeimpien joukossa on turvallisuus ja jatkuvuus”. Niinpä. Siihen se ympärileikatuilla naisilla taitaa jäädäkin.

Perussuomalaisten suhdetta tasa-arvoon käsitellään jutussa ”Tuulat, Pirkot, Mirjat… Olen teidän miehenne!” Lukekaa itse, jos asia kiinnostaa.

Unionin pääsihteerin kolumnissa ”Ringring!” Johanna Pakkanen kertoo median tarpeesta saada vihaisia feministisiä lausuntoja liittyen mm. Berluscionin vierailuun Suomessa. Kun media ei sellaista lausuntoa saa, juttua ei ilmesty lainkaan.

Feminismin ja feministien maine miestenvihaajina on arka paikka Tulva-lehdelle ja ilmeisesti koko Unionille. Silti Tulvassa on juttu SCUM-manifestista, joka ilmestyi vuonna 1968, mutta vasta tänä keväänä suomeksi. Valerie Solanasin manifestin sana SCUM muodostuu sanoista Society for Cutting up Men. Ilmeisesti vaikean aiheen vuoksi Tulvan SCUM- juttu on teoksen esipuheen kirjoittaneen Akuliina Saarikosken ja kirjailija Antti Nylénin haastattelu. Näin lehden tai Unionin ei tarvitse ottaa kantaa itse SCUM-manifestiin.

Muitakin kiinnostavia juttuja tässä Tulvan numerossa oli. Hyvä niin, sillä pysyn päätöksessäni enkä maksa jäsenmaksuani. Voi olla että menetän joitain sellaisia tietoja, joita en muualta saa.

Otan riskin. En usko, että feministisyyteni on kiinni siitä, olenko jäsen vai en. Kaikenlaiset jäsenyydet ovat aina ahdistaneet minua.

Tupakkapaikka ja ba

Työpaikastani aiotaan tehdä kokonaan savuton. Perustelut ovat terveydelliset, mutta myös esimerkkiin vedotaan.

On muitakin syitä. Kauan on tiedetty, että tupakkapaikalla kuulee parhaat jutut ja siellä on kovimmat jätkät ja gimmat. No, ainakin parhaat työpaikkaani liittyvät jutut olen kuullut tupakalla, noista jätkistä ja gimmoista en ole niin varma.

Tupakkapaikka on ba-tila, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiset kohtaavat hierarkioista ja luokitteluista vapaana. Tämän vuoksi ba-tiloja pidetään luovuutta, innovatiivisuutta ja luottamusta edistävinä. Tietojen vaihto on luontevaa. Muita ba-tiloja tupakkapaikan lisäksi voivat olla mm. sauna, kahvihuone tai virtuaalinen tila (esim. Facebook). Joskus ennen muinoin ba-tilaa pidettiin työpaikoilla tärkeänä, koska niissä uskottiin hiljaisen tiedon siirtyvän työntekijältä toiselle.

Kuva ba-tilasta on Metodixin sivulta.

Työpaikkani tupakkapaikat ovat olleet erinomaisia ba-tiloja, sillä saunan ja kuntosalin lisäksi niissä tapahtuu sosiaalista verkostoitumista. Ihmiset, jotka muuten eivät työn puitteissa ole tekemisissä toistensa kanssa, tutustuvat toisiinsa ja saavat siten tärkeää tietoa organisaationsa muista yksiköistä ja osastoista. Kumma kyllä, työpaikan tupakkapaikalla puhutaan työasioita. Tupakointi liittää ihmisiä yhteen voimakkaasti, sillä kyse on tavasta, jonka muut tuomitsevat.

Voihan olla, että tällainen tiedonjakaminen ja leviäminen, joka ei ole työnantajan hallittavissa, on vaarallista. Silloinkin kun avoimuus on organisaation keskeisiä arvoja. Jos työpaikastani tulee tupakoimaton, uskon sen koituvan työpaikkani tappioksi.

Torchwood, Burana ja Felden

Olen sairaslomalla loppuviikon. Vasen nilkkani kieltäytyi yhteistyöstä ja kaksi päivä nilkutin töissä. Pitkittäinen kipu jomotti ja välillä kipu syöksähti niin, että jalka meni alta. Kysyin lääkäriltä, mikä raajojani oikein vaivaa (edellisellä kerralla sormet) ja lääkäri vastasi jotain epämääräistä viitaten fibromyalgiaan. Se kuulemma altistaa kaikelle tällaiselle.

Lääkkeeksi sain Burana 600:sta ja Felden-geeliä. Toipumiseen uskon auttavan myös Torchwoodin kolme kautta, jotka posti toi maanantaina.

Töissä on niin kiire, että minulla ei olisi aikaa olla sieltä poissa.Ehkä juuri siksi töihin meno tuntuu usein hyvin raskaalta ja ahdistavaltakin. Samanlainen suhde minulla on kotitöihin. Siivoamiseen, tiskaamiseen, ruoanlaittoon, paitsi pyykinpesuun. Minä kun haluaisin vain olla.

Kolme taitoesitystä

Näin tänään kolme taitoesitystä. Ensimmäisessä noin 8-vuotias tyttö ajoi pyörällä kovaa vauhtia. Välillä hän irrotti jalat polkimista. Sehän sujuu. Juju oli kuitenkin käsien ojentaminen sivuille. Kuinka upeasti hän liisikään pyörällään. Kun tyttö tuli kohdalleni, hän väläytti minulle onnellisen ihmisen hymyn.

Toisen taitoesityksen antoi koira. Omistaja päästi koiran irti hihnasta. Koira juoksi ja hyppäsi istumakivelle. Omistaja tuli antoi herkun. Sitten koira juoksi ja hyppäsi toiselle istumakivelle ja omistaja antoi herkkupalan. Ja vielä kolmannen kerran. Koiran riemu ja omistajan ilo säteili pitkään.

Kolmannen taitoesityksen antoivat isä ja poika. He pelasivat sulkapalloa koulun pihalla. Poika ei vielä oikein osannut, isän syötöt eivät osuneet hänen mailaansa. Kunnes lopulta poika sai osuttua sulkapalloon ja lyötyä sen isälleen takaisin. Ilmeisesti sellainen oli vielä harvinaista, sillä se pallo ei osunut isän mailaan.

En tiedä, kuinka kauan tyttö oli harjoitellut ilman käsillä ajoa tai kuinka monta kertaa hän oli kaatunut niin tehdessään. Tai kuinka kauan koira ja omistaja olivat harjoitelleet. Isällä ja pojalla harjoitukset olivat vielä alkuvaiheessa. Jos vain on riittävän paljon tyyniä ilmoja, pojasta (ja isästä) kehittyy taitava sulkiksen pelaaja.

Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nähdä nämä kolme esitystä, joita ei ollut tarkoitettu esitykseksi. Jollain tavalla ne herättivät minut.

Olen elänyt helppoa ja laiskaa elämää, viitsimättä opetella tai oppia uusia taitoja. Tylsääkin tylsempi elämäni saisi uuden taidon opettelemisesta aikamoisen piristysruiskeen. Pitäisi vain keksiä, mitä alkaisin opetella.

Ainakaan valokuvauksen opettelu voisi olla mukavaa. Lähtisin päiväkävelyille, töihin, kauppaan, joka paikkaan, kameran kanssa ja kuvaisin kaikkea mieltäni ja silmääni kiehtovaa.

Ajokorttia minulle ei ole. Ajamisen taidon jätän väliin, mutta kaunista autoa ihailen kyllä sellaisen nähdessäni. Kuvan autoista otin parin vuotta sitten ihmetellessäni niitä Ruoholahden torilla.

Vappumusiikkia

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen viettänyt vappuaaton yksin kotona. Niin outoa kuin se onkin, halusin olla yksin kotona ja siivota. Hulluus iskee kun sitä vähiten odottaa.

Siivotessani kuuntelin tekemäni Vappu 2007 ja Vappu 2010 –koostelevyt. Hyvä musiikki riittävän lujalla soitettuna tekee siivoamisestakin nautinnon. Ei sentään liikaa, tiskaamaan en ruvennut. Mutta työpöytä on raivattu, pölyt pyyhitty, matot ja lattiat imuroitu ja pesty.

Muun muassa nämä ihanat biisit saivat minut tanssahtelemaan, hymyilemään, unelmoimaan ja muistelemaan:

David Bowie: Let’s Dance
KOM-teatteri: Kalliolle kukkulalle
Kolmas Nainen: Äiti pojastaan pappia toivoi
Gackt: Vanilla
The Renegades: Cadillac
Aki Sirkesalo: Kissanainen
Elvis presley: Heartbreak Hotel
Kauko Röyhkä: Maa on voimaa
Hassisen kone: Rappiolla

HAUSKAA VAPPUA!

Kevyt pääsiäinen?

Ymmärrän oikein hyvin, miksi pääsiäistä edeltää 40 päivää kestävä paaston aika. Minä en paastonnut, olisi ehkä pitänyt.

Ilman näitä pääsiäismenu ei olisi toteutunut:

7 dl kermaa

300 gr tummaa suklaata

6 dl sokeria

500 gr voita

6 kananmunaa

1 keltuainen

mantelirouhetta

kirsikoita sokeriliemessä (unohtuivat jääkaappiin)

appelsiinimarmeladia
250 gr maitorahkaa

omenahilloa

strösseliä

aivan liian iso lammaspaisti
minttuhyytelöä

valkosipulia runsaasti

kahvia

1,2 kg perunoita

Hyvää oli. Pashan ja norjalaisen suklaakakun otimme mukaan sokraattiseen dialogiin sunnuntaina. Aivan kaikki kerma, voi, suklaa ja sokeri ei siten kertynyt minun tai tyttäreni vyötärölle.

Minttuhyytelöä unohtamatta

Tänään oli rankka työpäivä kolmine kokouksineen. Jännitin ja stressasin niistä jokaista viime yön. Kun kännykkä herätti klo 06.15, minusta tuntui, etten ole nukkunut kuin pari tuntia. Tiesin sentään, mikä päivä oli ja mitä kello oli. Toisin kuin eräänä yönä vastatessani puhelimeen.

Kotiin palattuani töistä olen nukkunut. Puolinukuksissa katsoin Operaatio Valkyrien. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta kreivin von Stauffenbergistä katsomani dokumentti YLE1:ltä oli paljon jäntevämpi, koskettavampi ja kiinnostavampi. Tai sitten elokuvasta vei terän se, että tiesin tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan.

Huomenna ei ole kokouksia, mutta kiireinen päivä silti edessä. Voisiko sana kiirastorstai viitata myös kiireiseen tosrstaihin? Töiden jälkeen riennän vielä tekemään ostoksia, onhan pääsiäinen ruokajuhla. Pashaa, norjalaista suklaakakkua, lammasta kahvikastikkeella ja valkosipuliperunoilla, unohtamatta minttuhyytelöä. Nam.

Ruoanlaiton ja sen tuloksista nautiskelun lisäksi aion pääsiäisenä lukea loppuun Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian. Vavahduttava teos tähän mennessä. Digiboksin aarteista, television tarjonnasta ja dvd-hyllyni antamista nautin myös – mitä nukkumiselta ehdin.

Sunnuntaina osallistun sokraattiseen dialogiin menestyksestä. Siitä lisää ehkä joskus.

Leppoisaa pääsiäistä!

Taktikointia vai ei

Viikko sitten oivalsin, että pitäisi äänestää demaria, koska se olisi ainut keino lyödä kiilaa kokoomuksen ja perussuomalaisten vaalivoitolle. Olin aluksi hiljaa ajatukseni kanssa, sillä se hämmensi minua. Olin tiennyt jo edellisistä vaaleista lähtien, ketä tulen äänestämään elämäni loppuun asti. Tai no, eihän sitä tiedä, mutta pidän kovasti Paavo Arhinmäestä poliitikkona.

Keskusteluissa ystävieni kanssa tuli kuin varkain ilmi, että ajatus demarien äänestämisestä oli tullut myös heidän mieleensä, vastoin omia poliittisia näkemyksiä. Aloin etsiä itselleni sopivaa ehdokasta, mutta kukaan ehdokas ei tuntunut mieleiseltä. Tarkistin Äänestä ydinvoima historiaan –sivuilta ehdokkaiden ydinvoimakannan.

Ja siihen kaatui yhteiseloni demarien kanssa. Löysin toki ydinvoimaa vastustavia demariehdokkaita. Mutta SDP:ssä enemmistö kai kannattaa ydinvoimaa. Näin kauhukuvia siitä, kuinka olen äänestyskäyttäytymiseni vuoksi vastuussa vielä yhdestä uudesta ydinvoimalasta.

Vaalikopissa kirjoitin numeron 51. Saman numeron kirjoitti yli 17 000 helsinkiläistä.

Vaaleissa kansa ilmaisi tahtonsa. Perussuomalaisten huikea äänimäärä ja kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi vei viime yönä unen silmistä. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt käyttää kaikki keinot saadakseni ystäväni, heidän ystävänsä ja heidän ystävänsä ja vielä heidän ystävänystävänystävänsä äänestämään demareita. Näyttäisi tulevaisuus hieman valoisammalta, jos SDP olisi ollut suurin puolue. Vaikka hallituspohja olisikin sama kuin millaiseksi se nyt näyttää tulevan.

Silti tiedän, että itse en olisi voinut äänestää toisin. Samalla tavalla sydämestään uskon useimpien ihmisten äänestäneen.

Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

Viimeinen tarkastus on tehty

Kesäinen kylpyhuoneremontti on nyt saatettu loppuun. Viimeisen tarkastuksen teki Osku, joka eilen tarkasti korkean kaapin, jota voisi kutsua myös pyykkikaapiksi tai siivousainekaapiksi.

Osku saa välillä hurjuuskohtauksia, jolloin se tavoittelee kuuta taivaalta. Päästäkseen lähemmäs kuuta, se hyppii tai ainakin suunnittelee hyppäävänsä kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. Mihin vain, jossa olisi lähempänä taivasta (sisätiloissa). Usein teko jää aikeeksi, mutta ilme on sitäkin hurjempi.

Eilen puuhailin kylppärissä ja olin jättänyt kylppärin kaapin ylemmän osan oven auki. Oskuun iski hurjuus ja uuden kokemuksen kaipuu. Vaivaton, nopea hyppy ja niin oli kissa kaapissa. Ihmetteli, haisteli kodinpuhdistusaineiden putelleja ja asettui makaamaan. Hyvä paikka, ilmeisesti.

Kuvaa en siitä saanut, sillä lähtiessäni hakemaan kameraa Osku tuumasi, että on niitä parempiakin paikkoja ja hyppäsi pois.

Tämän viimeisen tarkastuksen ansiotako lienee se, että pitkään huonosti vetänyt lattiakaivo toimii nyt kuin unelma?

Yleensä Osku ei korkealla viihdy, pois on päästävä heti.

Eniten vihaan rahaa

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Matkustan junalla

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.