”Mun äidillä on kummallisia makumieltymyksiä.”
Hunajaa voileivällä juuston päällä on tyttäreni mielestä merkillistä, mutta minusta se on herkullista. Ruisleipä käy yhtä hyvin kuin paahtoleipä, eikä juusto ole välttämätön. Pitkään luulin jakavani mieltymykseni hunajaan vain Nalle Puhin kanssa kunnes miljoona vuotta sitten (no, melkein niin kauan sitten) luin J. R. R. Tolkienin kirjasta Kaksi tornia seuraavan kuvauksen Rautapihan muurien raunioilla tarjotusta ateriasta:
”Saako olla viiniä tai olutta? Tuolla sisällä on tynnyri – varsin laadukasta. Ja tässä on ensiluokkaista porsasta. Vai haluatteko, että leikkaan teille pari viipaletta pekonia ja paahdan ne? Valitettavasti meillä ei ole vihanneksia: jakelu on häiriintynyt melkoisesti viime päivien aikana. Jälkiruokasi en voi tarjota muuta kuin voita ja hunajaa leivän päälle. Kelpaako?”
Mieltymykseni hunajaan ja edellä oleva kohtaus Tolkienilta tulivat useasti mieleeni lukiessani Johanna Sinisalon kirjaa Enkelten verta. Tosin kirjan luettuani Merrin ja Pippinin tarjoamasta ateriasta jättäisin vähemmälle porsaan syönnin ja keskittyisin olueen ja jälkiruokaan.
Romaania Enkelten verta on jossain sanottu dystopiaksi. Merkillistä, sillä mehiläisten häviäminen on ollut jokaisen koettavissa jo muutaman vuoden ajan. Korkeasaaressa on jo pitkään voinut rauhassa juoda kahvit pullan kanssa ilman pelkoa siitä, että haukkaa samalla mehiläisen suuhunsa. Viime kesänä näin ehkä kaksi mehiläistä, mutta parina edeltävänä kesänä en yhtään.
Dystopiaa ei ole mielestäni myöskään kuvaus siitä, mitä tapahtuu maailmassa ilman mehiläisiä. Ei enää manteleita, hedelmiä eikä lihaa. Näin olen ajatellut jo pitkään murehtiessani mehiläisten katoamista. Hunajan loppumista kirjassa ei murehdita, sillä hunajan merkitys maailmantaloudessa ei liene kovin suuri. Sen sijaan mehiläisten tekemän työn, kasvien pölyttämisen, merkitys on valtava.
Mehiläisten katoamisen lisäksi romaanin keskiössä ovat eläinten oikeudet. Päähenkilö Orvon – mehiläistenhoitoa harrastava hautaustoimitsija – pojan Eeron blogikirjoitukset eläinten oikeuksista
singeriläisittäin tarkasteltuna ovat rankkaa luettavaa jokaiselle lihansyöjälle ja eläintenoikeuksista piittaamattomalle ihmiselle. Pidin blogitekstien tiukan asiallisesta sävystä. Niiden vastapainona kirjassa on mukana muutama kommentti miltei jokaisesta Eeron bloggauksesta. Kommenttien tunteenomaisuus, vähättelevyys, vihamielisyys ja suoranainen uhkailu tuovat taitavasti erilaiset ajatusmallit esiin ja saivat ainakin minut pohtimaan omaa suhdettani eläintenoikeuksiin ja lihansyöntiin.
Hans Biedermannin Suuri symbolikirja toteaa mehiläisestä:
”Harvalla eläimellä on symboliikassa yhtä suuri merkitys kuin tällä ”valtioita muodostavalla” hyönteisellä”.
Kirjassaan Enkelin verta Sinisalo esittelee mehiläiseen liittyvää mytologiaa ja symboliikkaa runsaasti. Silti vasta luettuani Biedermannin kirjasta mehiläisestä tajusin, miksi Orvo laittaa Eeron suuhun mehiläisen. Teon seuraukset olivat kyllä selkeästi luettavissa, mutta taustalla ollut uskomus jäi minulta lukiessani huomaamatta, huolimatta viittauksesta Lemminkäisen äitiin.
Hyvin vakavassa kirjassa huumoria edustavat kuvaukset Orvon omistaman hautaustoimiston toiminnasta. Hulvattomia ideoita mm. netissä olevista muistolehdoista ja keskusteluista kuolleiden kanssa luin riemulla. Samalla huomasin toivovani, että kirjassa esitetyt ideat eivät jäisi vain kirjaan.
Johanna Sinisalo on yksi lempikirjailijoistani, mutta nimenomaan novellikirjailijana. En pitänyt kirjasta Ennen päivänlaskua ei voi. Lukukokemuksena se vieroitti minut Sinisalon romaaneista niin tehokkaasti, että Enkelten verta oli vasta toinen lukemani romaani häneltä. Enkelten verta oli sen verran hyvä, että aion lukea muutkin Sinisalon romaanit.
