Sunnuntain iloksi A

Kotini jokaisessa huoneessa on kirjahylly(jä) paitsi kylpyhuoneessa. Hyllyt ovat täynnä romaaneja, sarjakuvia, lehtiä, oppikirjoja, tietokirjoja sekä cd- ja dvd-levyjä. Lukuisat kirjahyllyt kertovat enemmän kotini pienuudesta kuin suuresta määrästä kirjallisuutta, musiikkia tai elokuvia. Vakuuttelen itselleni muutaman kerran kuussa Anttilan TopTenissä ja Suomalaisessa kirjakaupassa, että en ole keräilijä enkä omistaja. Usein huonolla menestyksellä.

Päätin valokuvata kirjahyllyni kirjain kirjaimelta. Aloitin huoneeni romaanihyllystä, jossa yllättäen on miltei pelkästään romaaneja. Valokuvan avulla luetteloin kirjahyllyjeni sisällön helposti tarvitsematta turvautua excelin apuun. Kirjastoihmisenä rakastan luetteloita, listoja ja järjestystä, joista viimeksi mainittua usein vain periaatetasolla.

Sunnuntaina 270211 kirjahyllyni A

En usko siihen väitteeseen, että kirjahyllyn sisällön avulla voi päätellä, millainen ihminen on. Kuitenkin jo tästä näkyy, että suhtaudun aakkosjärjestykseen huolettomasti, lempikirjailijoideni tuotantoa kerään ja olen kiinnostunut scifistä.

Kirjan sisältö merkitsee minulle enemmän kuin se, onko kirja uusi tai onko se edes ostettu. Kirjastojen kierrätyskärryjä olen hyödyntänyt Akuninin ja Amadon kirjoissa. Kirpputoreja ja antikvariaatteja kirjojen ostopaikkoina olen suosinut pitkään.

Olen myös lapsestaan ylpeä äiti. Pienen kierresidoksella sidotun kirjan tekijä ja kuvittaja on tyttäreni. Hän teki tämän Hienot vaatteet -kirjan ala-asteella. Kirjasen takakannessa olevan esittelyn mukaan ”Tämä kirja kertoo Annesta ja Marista jotka saavat isoisältään hienot puvut. Ja pyrkivät hoviin ja pääsevät”. Tarina on hieno ja kuvitus upea.

Seuraavaksi, joskus, ilonaiheena on B.

The Gorgeus Blogger -palkinto

Sain Elämää ja elokuvaa -blogin Sooloilijalta The Gorgeus Blogger –palkinnon.

Kiitos tästä todella paljon!

Palkinnon saajan on vastattava viiteen kysymykseen ja jaettava palkinto eteenpäin viidelle blogille.


1. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?


Kirjoitan Päiväkävelyllä siitä, mitä tunnen, koen, näen, kuulen, ajattelen ja teen. Kirjoitan ihmisistä elämässäni, Oskusta, muista kissoista ja eläimistä. Elokuvista, kuvista, musiikista, kirjoista ja tv-sarjoista. Tarinoita lapsuudestani, perheestäni ja suvustani.

Kirjoitan vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista ja elämän kummallisuuksisista. Olen optimisti, jota ajoittain epätoivo vaivaa. Kirjoitan omasta elämästäni, sen kipeistä asioista tai ilonaiheista. Olen intuitiolla kirjoittava fiilistelijä, joka ottaa asioista selvää.

2. Mikä tekee blogistasi ainutlaatuisen muihin blogeihin verrattuna?

Jokainen blogi on ainutlaatuinen ilmentäen kirjoittajaansa. Päiväkävelyllä on omalla tavallaan ainutlaatuinen, koska se on minun blogini. Yleisblogina Päiväkävelyllä voi saada yllättävää seuraa.

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoituksen?

Ikiaikaisena päiväkirjan kirjoittajana siirtymä bloggaamiseen oli luonteva. Tarve kirjoittaa asioista on yhtä suuri kuin halu oppia kirjoittamaan yhä paremmin. Kuvittelin kirjoittavani Päiväkävelyllä tarkkoihin ja älykkäisiin havaintoihin perustuvia juttuja siitä, mitä ympärilläni (ja tämän voi ymmärtää sekä suppeasti että laajasti) tapahtuu.

Sen sijaan blogiin liittyvä julkisuus oli vaikeampi juttu. Kotisivut minulla oli 2000-luvun alusta lähtien, mutta en niitä mainostanut lukuunottamatta Harry Potter –sanakirjaa. Aloitin blogini huhtikuussa 2008 ja kerroin siitä aluksi vain sisarilleni. Sitten jaoin osoitetta työtovereilleni, mutta Blogilistalle Päiväkävelyllä ilmestyi vasta tammikuun lopussa 2009. Oman elämän, ajatusten ja havaintojen avaaminen itselle vieraiden ihmisten luettavaksi oli jännittävää!

Olen myös lopettanut blogin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla poistin miltei vuoden tekstit. Toisella kerralla olin kirjoittamatta pari viikkoa. Olin silloin huomattavasti ahkerampi kirjoittaja kuin nykyään. Syy jatkaa bloggaamista on sama kuin aloittaa bloggaaminen: tarve kirjoittaa ja tuoda ajatuksiani ja kokemuksiani esille.

Ssosiaalisena erakkona bloggaaminen on minulle hyvä väline olla yhteydessä muihin ihmisiin!

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Nykyiseen blogiin olen tyytyväinen. Voisin toki kirjoittaa useammin. Jutun aiheita tulee vastaan jatkuvasti ja kirjoitan niistä sitä mukaan kuin ehdin ja jaksan.

Tyttäreni mielestä blogini aloittava karikatyyri minusta on ihmisiä karkottava. Minusta se on hauska ja sopivan ristiriitainen.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?

Hassu kysymys. En mitään, jokainen blogi on jollain tavalla tekijänsä kuva. Tosin ei koskaan täysin yhteneväinen ja hyvä niin.

The Gorgeous Blogger –palkinnon eteenpäin antaminen vain viidelle tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Siksi annan sen kaikille niille muuta ajateltavaa antaville blogeille, jotka olen listannut tuossa oikeassa laidassa. Siis Huomio! Millan, Celia, Ofelia, Aikamatkustaja, Ressu ja kaikki muut.

Joskus

Joskus tunnen itseni tällaiseksi.

Pienen kirahvin tavoin kurkistan kotoa maailmaan. Se mitä näen, ei ole tärkeää. Paljon tärkeämpää on, että saan katsella maailmaa kotonani.

Viime aikoina olen kulkenut vain kodin, työn ja kaupan väliä. Olen turvallisesti kurkistanut maailmaan pysymällä poissa seikkailuista ja unelmista.

Alkaa kyllästyttää. Olen jumittunut elämäni rutiineihin. Haluaisin jotain muuta. En vain tiedä, mihin ryhtyisin.

Suklaata ostamassa

Olin Oslossa hoitamassa jotain tyttäreni asiaa. Kaikki oli kunnossa, jäljellä oli enää matka lentokentälle ja paluu kotiin. Rautatieasemalla huomasin aikaa junan lähtöön olevan vielä viitisentoista minuuttia. Silloin tajusin, että eihän minulla ole tuliaisia.

Syöksyin rautatieasemalta takakautta ulos ja löysin itseni Tampereen Itsenäisyydenkadulta. Oslossa olin silti kaiken aikaa, vaikka syöksyin Tammelantorille asti kioskia tai kauppaa etsiessäni. Freia-suklaata oli saatava. Löysin pienen kioskin (7 elevenin), jossa ei näyttänyt olevan mitään.

Kysyin myyjältä suklaata ja hän toi takahuoneesta Freian erilaisia suklaalevyjä. Pinnistelin muistaakseni, mikä olikaan tyttäreni suosikki useista eri mauista ja päädyin maitosuklaaseen. Päätin ostaa myös kalenterin, vaikka aikaa oli kulunut jo tuhottoman paljon. Hoputin myyjää pakkaamaan tuotteet nopeasti, mutta se kävi tuskastuttavan hitaasti.

Ostosten kylkiäisenä sain ison pinkin pyykkikorin, jonka kanssa lähdin juoksemaan Itsenäisyydenkatua pitkin rautatieasemalle. Olin myöhässä, junan lähtöaika oli jo mennyt. Kuvittelin, että jos vain pääsen rautatieasemalla, sieltä varmasti lähtee jokin bussi tai juna, jolla pääsen lentokentälle. Suunnittelin taksin ottamista, vaikka aikaisemmat kokemukseni norjalaisesta taksista olivat huonot. Muistelin, että jos myöhästyn tästä lennosta, pääsen kuitenkin jollain konstilla Helsinkiin. Vain tajutakseni, että kyse oli päivän viimeisestä lennosta. Rahattoman epätoivolla kauhistelin kallista hotellia ja toivoin, että tyttärelläni silti olisi vielä asunto Oslossa. Että pitikin ne avaimet just palauttaa.

Epätoivoi painoi juoksemistani. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, mutta jäljellä oleva matka rautatieasemalle pysyi samana. Kuin vastassani olisi ollut paksu ilmamuuri, joka esti eteenpäin pääsyn. Käännyin ympäri juostakseni takaperin, mutta ei se auttanut.

Heräsin hengästyneenä. En tiennyt olevani niin huonossa kunnossa, että unessa juokseminen hengästyttää.

Uusi läppäri

Uusi läppäri on ollut käytössäni jo muutaman viikon. Tosin aluksi oli hieman erimielisyyttä siitä, kenen koneesta on kyse.



Oskun tutki laatikon tarkkaan ja testasi sen mukavuuden nukkumispaikkana.

Yllättäen paketin sisältö ei ollut Oskun mielestä lainkaan kiinnostava. Kuka nyt tällaisesta piittaisi?

Minä!

Tuulen viemää

Ofelian blogissa oli haaste lukea kirja ja katsoa sen pohjalta tehty elokuva. Viisi kirjaa ja viisi elokuvaa. Olen muutaman kerran kirjoittanut kirjan ja elokuvan suhteesta, joten päätin ottaa tämän haasteen vastaan.

Aloitin kirjasta, jonka olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Elokuvan olen nähnyt lukuisat kerrat ja onpa se dvd:nä hyllyssäni. Kirjan olin juuri ostanut kirja-alesta.

Marhgaret Mitchellin vuonna 1936 julkaisema Tuulen viemää on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Sen pohjalta tehtyä elokuvaa pidetään maailman menestyneimpänä elokuvana.

Miksi näin? Kestääkö tarinan suosio siinä olevan rakkaustarinan (-tarinoiden) vuoksi vai onko syynä Scarlettin persoonallisuus? Haetaanko siitä romantiikkaa, etelävaltioiden elämää ja sisällissotaa vai nykynaisen esikuvaa itsenäisestä naisesta?

Kirjan luettuani en tiedä, mitä siitä sanoisin, sillä en ole varma riittävätkö mitkään sanat kuvaamaan sen monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta. Romanttisena romaanina tunnettu Tuulen viemää on lisäksi kaikkea muuta ja nautin juuri siitä muusta paljon enemmän kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin rakkaustarinasta. Luin kirjaa kuin historiallista kuvaelmaa puuvillaplantaasien elämästä lihakesteineen, sisällissodan muuttumisesta voitonvarmuudesta tappioon, voittajan kostosta hävinneille ja hävinneiden pääsemisestä jaloilleen.

Näiden asioiden kuvaaminen Scarlett O’Haran kautta on mielenkiintoinen ratkaisu, sillä Scarlett tekee kaiken eri tavoin kuin muut etelävaltiolaiset, georgialaiset ja atlantalaiset eikä hän ole miellyttävä ihminen. Hän on kovasydäminen, tunnoton, itsekäs, häikäilemätön ja välinpitämätön muita kuin rakkaitaan ja Taraa kohtaan. Eikä hän ole hieno nainen, vaikka se oli suurinta, mitä etelävaltiolaiselta naiselta odotettiin.

Silti luin kirjan myös Scarlettin tarinana, sillä hänen taistelutahtonsa, rohkeutensa, voimansa, sitkeytensä ja kykynsä feeniks-linnuin tavoin nousta tuhkasta on huikea. Nykynaisen esikuvaksi sanottu Scarlett on kuitenkin kauhistuttava, välillä suorastaan vastenmielinen. Häikäilemättömyydessään hän on valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kyvyttömyyttään olla rehellinen en toivo kenenkään esikuvaksi. Rahaa ja valtaa rakastava Scarlett näki ihmissuhteet peleinä, joissa hänen täytyi aina voittaa.

Romaanin alussa Scarlett rakastaa Ashley Wilkesiä, kaikella 16-vuotiaan nuoren naisen intohimolla. Tämä rakkaus sokeuttaa Scarlettin näkemästä mitään muuta. Elokuvan pohjalta olin pitänyt Ashleya typeränä pelkurina, joka ei uskalla sanoa Scarlettille, ettei rakasta häntä. Kirjan Ashley rakasti ja himoitsikin Scarlettia, mutta ei hienona miehenä voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Vasta Ashleyn vaimon Melanien kuoltua Ashley ja Scarlett ymmärtävät, etteivät he rakasta toisiaan.

Silloin Scarlett on 28-vuotias ja hän on menettänyt elämässään kaiken muun paitsi rikkauden. Juostessaan kotiin hän tajuaa rakastavansa Rhett Butleria, mutta sekin on liian myöhäistä. Scarlettin tavoin Rhett oli tavoitellut jotain sellaista, jota ei ollut olemassa. Myös Rhett oli peluri eikä hän siksi voinut sanoa Scarlettille rakastavansa tätä, sehän olisi ollut aseiden antamista toiselle.

Romaanissa oli kaksi asiaa, joista en pitänyt. Toinen oli tämä suoruuden puute. Kyvyttömyys sanoa rehellisesti, mitä tuntee ja ajattelee. Tiedän toki, kuinka vaikeaa se voi olla.

Toinen asia oli kirjan muuttuminen loppupuolella tunteelliseksi. Minua häiritsi se, että yhtäkkiä keskityttiin vain Scarlettin ja Rhettin raadolliseen avioliittoon, sen onnettomuuksiin ja onnettomuuteen. Eihän kirjassa voinut olla kysymys vai siitä! Itkin Rhettin kanssa, mutta Scarlettin kanssa en itkenyt. Sillä kuten Mammy asian ilmaisi:

”Miss Melly tuntee Miss Scarlettin yhtä hyvin kuin minä. Herra antaa sille lapselle voimaa kestää sen, mitä sen pitää kestää. Tää näin asia on murtanu sen sydämen, mutta kyllä se kestää sen kuitenkin. Rhett-herran takia minä tänne tulin.”

Kirja päättyy Scarlettin uhoon:

”Ajattelen tätä kaikkea huomenna Tarassa. Silloin jaksan paremmin. Huomenna keksin jonkin keinon, millä saan hänet takaisin. Onhan huomenna uusi päivä.”

Tarinan suosio perustuu ehkä tähän. Kukapa ei haluaisi olla yhtä voimakas kuin Scarlett?

Romaania lukiessani elokuva kuvitti tapahtumia kaiken aikaa. Aluksi se oli häiritsevää, tuntui kuin en olisi päässyt kirjan maailmaan lainkaan. Lisäksi en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja jokainen poikkeama ilahdutti minua ja sai minut innostumaan romaanista lisää. Se kannattaa lukea!

Salaisuus

Mikä sille nyt tuli? Hei, mihin sä hävisit, kävitkö kaukanakin?

En minä sille mitään voinut, että niin tapahtui. Minä vain yhtäkkiä hävisin tästä maailmasta, en reagoinut mihinkään, en nähnyt, en kuullut mitään: silmäni seisoivat päässä, tuijotin ja puhuin sekavia. Jälkeenpäin en muistanut niistä mitään. Kohtaukset olivat hyvin lyhyitä, kestivät alle minuutin, mutta olivat ne silti havaittavia.

Vanhemmat veivät minut tutkimuksiin, ensimmäinen Helsingin reissuni oli matka Lastenlinnan sairaalaan. Siellä otettiin EKG eli aivokäyrä ja tutkittiin monin tavoin. Diagnoosi oli lievä lapsuudenaikainen epilepsia. Sain vahvan lääkityksen. Mogadonia ja Dihydantonia (tästä nimestä en ole varma) aamuin illoin. Niistä huolimatta hyvin jännittävissä tilanteissa sain kohtauksen. Kela-korttiini sain mystisen numeron ja perään 100 %.

Kävin vuoden kahden välein tutkituttamassa aivokäyräni. Ensin Helsingissä ja lopuksi Seinäjoella. Minulle tehtiin älykkyystestikin, joka kertoo enemmän siitä tietämättömyydestä, joka lapsuuden epilepsiaan vielä 1960-1970 –luvuilla liittyi kuin minusta.

Teini-iän myötä oireet hävisivät. Paranin. Pitkään minua hävettivät 100 %:n korvausprosentti ja numerosarja Kela-kortissani. Opiskeluaikoina kävin EKG:ssä saadakseni sen pois. Lääkäri selitti, että normaalista aivokäyrästäni huolimatta merkintää Kela-kortista ei poisteta. Sellainen ei kuulemma ole tapana.

Miksikö kerron tämän nyt? A-talkissa keskusteltiin narkolepsiasta ja sikainfluenssarokotteesta. Erästä äitiä haastateltiin. Hän halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut tietää kaikkien tietävän juuri hänen lapsensa sairastavan. Ymmärrän sen kyllä.

Mutta.

Minun sairauteni salattiin myös. Opettajilta kouluissa, luokkatovereilta, kavereilta, sukulaisilta. Siitä ei saanut puhua, vaikka se olisi selittänyt outoa käytöstäni. Jälkeenpäin ajatellen en usko, että olisin tuntenut itseni vähemmän oudoksi tai erilaiseksi, vaikka kaikki olisivat tienneetkin sairaudestani. Ehkä pikemmin päinvastoin. Minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni kummalliseksi, kantaa salaisuutta, joka synnytti häpeää.

Ei ihme, että minusta tuli hyvin ujo tyttö, joka tappeli.

Sairauteni salaaminen tuntuu jälkeenpäin väärältä ratkaisulta. Kuinka oikein oli sitten antaa lapselle vahva lääkitys, on toinen asia. Auttoiko se edes? Olisiko kohtauksia muutenkin ollut vähemmän sinä aikana kun söin lääkkeitä? Turha sellaista on toki miettiä. Minä muuten inhoan lääkkeiden ottamista.

Pari vuotta sitten kävin neurologilla ankaran päänsäryn vuoksi. Kertoessani hänelle lapsuuden epilepsiasta lääkäri kääntyi uteliaan kiinnostuneena ja innostuneena puoleeni ja kysyi: Oliko sulla Petit Mal? Vasta tämä lääkärin asenne ja kysymys pois viimeisetkin häpeän rippeet. Aloin olla lähes ylpeä sairaudestani.

Epävirallinen kierrätyspiste

Asuintaloni jätehuone toimii epävirallisena kierrätyspisteenä. Asukkaat vievät sinne ylimääräisiksi käyneet, kuluneet ja rikkinäiset huonekalunsa, mattonsa ja tietokoneensa, kirjansa, huonekasvinsa, mitä vain. Viimeksi siellä näytti tältä:

Olen hyödyntänyt kierrätyspistettä monet kerrat. Olen tuonut sieltä kotiini pikkupöydän, tuoleja, kulmakirjahyllyn ja jaloillaan seisovan hyllykön. Tuolit olivat ilmestyneet jätehuoneeseen minulle oivalliseen aikaan. Rippijuhlat olivat seuraavana päivänä eikä minulla ollut kuin muutama tuoli. Toin kotiini 4-5 tuolia ja vieraat pääsivät istumaan.

Minusta on outoa viedä kirjoja jätehuoneeseen, aivan kuin kirjoja olisi maailmassa liikaa. Olen pelastanut omaan hyllyyni mm. John Lennonia, Topeliusta, Haanpäätä ja Salamaa. Topeliuksen Välskärin kertomukset minulla oli ennestään, mutta kyse oli vanhoista painoksista. Toisessa niteessä (osat 1-2) ei ole painovuotta ja toisessa (osat 3-4) on vuosi 1896. Kuvitus on Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin, kuten siinä painoksessa vuodelta 2000, joka minulla ennestään oli. Harmi vain, että vanhasta Välskärin kertomuksista ei ollut koko sarjaa, sillä kaikkiaan siinä on 15 osaa.

Tietokoneet, televisiot, tulostimet ja muu kodinelektroniikka ei toki jätehuoneeseen kuulu mitenkään. En tiedä, onko niitä koskaan kierrätetty eteenpäin talon asukkaiden kesken, mutta en usko. Nyt minulla itselläni on rikkinäinen läppäri. Jätehuoneeseen en sitä vie.

Kierrätysinfon sivuilla saattoi tehdä haun jätteiden vastaanottopisteistä, 10 km:n säteellä löytyi Kyläsaaren keräyspiste, Itiksen Gigantti, Sortti-asema ja Kivikon Kuusankoski, jotka vastaanottavat sähkö- ja elektroniikkaromua (SER). Veikkaan, että tarve päästä heti vanhasta tai rikkinäisestä eroon, on syynä televisioihin ja tietokoneisiin jätehuoneessa. Se on niin helppoa.

Minä ehkä kuitenkin odottelen HSY:n keräysautoa, joka liikuskelee Helsingissä 4.4.-12.5.

Kerrostaloasumisen etuna on se, että jätehuolto pelaa. Isoon jätehuoneeseen mahtuu paljon kaikenlaista, joka sinne ei kuuluisi. Epävirallisena kierrätyspisteenä toimiva jätehuone maksaa asukkaille ajan myötä kohonneina jätekustannuksina ja siten vuokrissa tai omavastuumaksuissa. Jokaisen muualla kuin jäteastiassa olevan jätteen poiskuljettaminen maksaa erikseen.

Taloyhtiöissä jätehuoneen käytön epävirallisena kierrätyspisteenä voisi estää tähän tarkoitukseen varattu tila. Taloyhtiön oma kierrätyspiste varmasti täyttyisi aikanaan. Kevät- ja syystalkoisiin voisi liittää kierrätyspisteen tyhjennyksen. Niin minä asian järjestäisin, jos olisin diktaattori.

Kadonneen tyttären tapaus

Sinä päivänä, kun tytär aloitti koulunkäynnin, puhelimeni soi. Isännöitsijä siellä soitteli. Vaati minulta selitystä ja mahdollista korvausta poikani teoista. Hän oli kuulemma kaivertanut rapun seiniin koloja ja tehnyt muutenkin kaikkea pahaa. Naapuri oli tunnistanut pahantekijäksi poikani.

”Ei minulla ole poikaa. Minulla on vain yksi tytär.”

Isännöitsijä tarkistaa papereitaan ja vastaa:

”Meidän papereiden mukaan te asutte yksin. Lapsia ei ole merkitty lainkaan asukastietoihinne” ja alkoi vaatia minua tilille moisesta huolimattomuudesta.

Tässä vaiheessa suutuin. Ensin väitetään, että poikani, jota minulla ei ole, on turmellut rapun seiniä ja sitten vielä väitetään, ettei minulla ole lasta lainkaan! Olimme asuneet talossa jo kolmatta vuotta, ovessa olivat sekä minun että tyttäreni sukunimet! Miten ihmeessä he voivat kadottaa tyttäreni?

Isännöitsijä tajusi puhuneensa ristiin ja luopui poikani syyttelemisestä. Minua rauhoittaakseen ja kai hän itsekin halusi saada asian selville, hän lupasi selvittää Kadonneen tyttären tapauksen.

Noin tunnin päästä sain hyvin sovittelevan puhelun, en tosin isännöitsijältä vaan joltain muulta kiinteistötoimiston työntekijältä. Olivat löytäneet taloonmuuttoilmoituksen (vai mikä sen virallinen nimi on?), josta ilmeni asunnon asukkaiksi tyttäreni ja minä. Olipa mukava uutinen!

Taloyhtiö oli jossain vaiheessa siirtynyt toiseen tietojärjestelmään. Sen jälkeen olinkin sitten asunut yksin heidän tietojensa mukaan. Lupasivat korjata tilanteen. Syytökseen poikani ilkitöistä ei enää palattu eikä asiaa pyydetty minulta anteeksi.

Olin jo ennen tuota episodia tajunnut, että mitä vähemmän on tekemisissä isännöitsijän kanssa, sitä parempi. Tuon tapauksen jälkeen en luottanut häneen lainkaan. Onneksi ei ole ollut syytä ottaa yhteyttä.

Kerrostaloelämää

Muutin lähes 16 vuotta sitten juuri valmistuneeseen taloon, nykyiseen asuntooni. Asukkaiden saamisella oli niin kiire, että ensin piti allekirjoittaa vuokrasopimus, noutaa avaimet ja vasta ensimmäisen muuttokuorman kanssa sai katsauksen asuntoon. Nousukauden aikana suunnitellussa, mutta laman yllättämänä rakennetussa talossa ilmeni hyvin nopeasti hölmöjäkin säästökohteita. Makuuhuoneessa ei ollut ikkunaa. Oli ja on ranskalainen parveke yksinkertaisella ovella. Arvatkaa, vetääkö siitä!

Lattiamateriaaliksi oli valittu pehmeä muovi, jonka puhtaanapito on hankalaa. Jokaisesta vähänkin painavammasta lattiaan jää jäljet jne. Tavarasatamaa vastapäätä rakennetussa talossa oli loistava äänieristys ulkoa tulevia ääniä vastaan. Sen sijaan talon sisäiset äänet kuuluivat – ja kuuluvat – erinomaisesti.

Tyttäreni täytti sinä kesänä 5 vuotta. Elimme hyvin säännöllistä elämää. Tyttären nukahtamisaika oli kahdeksalta illalla, minun aika paljon myöhemmin. Katsoin televisiota äänettömällä, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla ja olin mahdollisimman hiljaa, jotta tyttäreni ei heräisi.

Päiväsaikaan meiltä toki kuului ääniä. Lapsen kavereita tuli kylään ja he leikkivät innoissaan ja kovaäänisesti, kuten lapsilla on tapana. Joskus ulkona, joskus sisällä. En tajunnut, että olimme ääniterroristeja.

Suoraan alapuolellemme muutti nuoripari. He alkoivat tiputella postilaatikostani uhkauksia valittaa isännöitsijälle: meiltä kuului liikaa meteliä. Ensin ajattelin sen olevan vitsi. Ei kai kukaan tosissaan valita päiväsaikaan lasten leikkiessä syntyneistä äänistä. Uhkauskirjeitä tuli lisää, päivittäin. Lopulta alakerran asukas toteutti uhkauksensa ja valitti isännöitsijälle.

Ihmettelin kovasti postiluukustani tiputettua "Talon järjestyssäännöt" –lappusta, jossa oli erityisesti merkitty hiljaisuussäännöt. Soitin isännöitsijälle ja tiedustelin, mistä lienee kyse. Oli kuulemma valitettu metelistä, jota asunnostani kuuluu. Kerroin isännöitsijälle, että asunnostani kuuluu normaaleja ääniä päivisin, mutta iltaisin ja öisin ei kuulu mitään. Vakuutin isännöitsijän (itse asiassa sijainen, koska varsinainen oli kesälomalla) siitä, että valitus on aiheeton.

Tuohduin kuitenkin puhelun aikana alakerran naapurin toiminnasta niin paljon, että totesin isännöitsijälle: "Jos se vielä valittaa metelistä, minä nostan syytteen häntä vastaan naapurirauhan häirinnästä". Viestini meni ilmeisesti perille, koska sen jälkeen ei valituksia tullut.

Kuitenkin asuntoni äänieristys mitattiin. Ilmeisesti se oli normien mukainen, sillä mihinkään muutostöihin ei ryhdytty. En usko, että asuntoni äänieristys poikkeaa muista talon asunnoista. Me kaikki kuulemme muiden asukkaiden askeleet, vessassa ja suihkussa käynnit, keittiölaatikoiden auki vetämiset, riidat ja tavaroiden paiskomiset. Normaali keskustelu ei onneksi kuulu, eikä riidoissakaan muuta kuin uhkaavat ja itkuiset äänensävyt.

Vaikka tällainen rikkoo käsitystäni yksityisyydestä, olen tottunut näihin ääniin. Itse olen välillä lähes hysteerinen sen suhteen, ettei asunnostani vain kuuluisi ääniä. Onneksi tyttäreni opettaa minua siitä eroon.

Myös Yvonne on pohtinut blogissaan hiljaisuutta kerrostalossa.

Aivan tällainen ei näkymä parvekkeeltani ole.



Riittää, kun teen parhaani

Olen hyvin tunnollinen, ahkera ja kunnollinen ihminen. Suorittaja viimeisen päälle. Työhuoneeseeni olen kiinnittänyt lapun "Riittää, kun teen parhaani".

Kunpa se riittäisikin, niin työ- kuin yksityiselämässä. Koen suurta riittämättömyyden tunnetta kummassakin. Se ahdistaa, masentaa, vie voimat ja saa sydämen tykyttämään. Yritän, yritän aivan hemmetisti. Koko ajan tehdä työt paremmin, elää paremmin. Se vaan ei tunnu riittävän.

Lisäksi taloudellinen katastrofini musertaa minut. Tytär päätti, ettei opiskele Oslossa. Hän on nyt kotona lukemassa Suomen kielen pääsykokeisiin ja hakemassa töitä. Oslon kämpästä on silti maksettava vuokra koko irtisanomisajalta, sähköt mukaan lukien. Opintotukea hänellä ei luonnollisesti ole nyt käytössä eikä muitakaan tuloja. Tiedättehän, että alle 25-vuotiaalla on hyvin pitkä karenssiaika ennen kuin työttömyyskorvausta aletaan maksaa.

Elän hyvin säästeliäästi, suorastaan pihisti. En elä ylellisyydessä. En ostele huolettomasti vaatteita. En ole ostanut niitä lainkaan. En käy missään, jossa joutuisin jotain maksamaan. Se ei riitä. Minulla ei ole rahaa tyttären vuokraan. Tietokoneen ostin velaksi. Se ei tainnut olla hyvä ratkaisu.

Taidan olla huonojen ratkaisujen mestari – jälkikäteen ajatellen. Vaikka olen tehnyt kussakin tilanteessa parhaani.

Elämää ilman tietokonetta

Olen ollut yli kaksi viikkoa ilman omaa tietokonetta.
Kannettavani lopetti yhteistyön, ei käynnistynyt, ei saanut virtaa, muuttui mykäksi. Vein sen huoltoon ja toivoin parasta. Kahden viikon päästä huollosta soitettiin: emolevy rikki, uuden voi hankkia ja laittaa tilalle, mutta se maksaa satoja euroja. Sanoin ostavani ennemmin uuden. Kun murehdin rikkinäisen koneen myötä menetetyistä valokuvista, musiikista ja kirjoituksista, huollossa luvattiin tallentaa tiedostot ulkoiselle kovalevylle.

Kävin hakemassa läppärini ja tiedostoni. Maksoin 90 euroa palvelusta, jota en tuntenut saaneeni. Eikös heidän pitänyt korjata koneeni? Petyin vielä lisää huomatessani, ettei ulkoinen kovalevy ole yhteensopiva Windows 7:n kanssa, vaikka se juuri on nyt myynnissä olevien kannettavien käyttöjärjestelmä. Tyttären läppärissä on Vista, ehkä saan sitä kautta tiedostoni käyttöön.

Harmittaa.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka käyttävät tietokonetta vain töissä. Kuulemma siitä saa ihan tarpeekseen, ei sellaista enää kotona jaksa. Minä olen aina rakastanut tietokoneella työskentelyä, ensimmäisestä Macin linuunpöntöstä lähtien 1980-luvun lopulla. Kotiin tultuani koneen avaaminen on ensimmäisiä tekoja ja sen sammuttaminen päivän viimeisiä.

Läppärinmuotoinen aukko elämässäni on tuntunut tylsyytenä ja tekemisen puutteena. Olen kaivannut sitä tekemisen tunnetta, jonka sain juttujen kirjoittamisesta tai vaikka pasianssin pelaamisesta. Olen elänyt epätietoisuudessa, koska en voinut saman tien tarkistaa asioita netistä. Olisin välittömästi halunnut tietää lisää kettukususta, australialaisesta kissan ja rotan risteytykseltä näyttävästä eläimestä. Olisin halunnut tsekata, onko Ariadnea Inceptionissa näytellyt todella sama ihminen, joka näyttelee Junoa (on se sama Ellen Page). Tai maksaa laskuni, tsekata pankkitilini tapahtumat tai ladata Ipodin.

Työkonetta voin käyttää työaikana, mutta ei silloin ehdi blogia kirjoitella eikä omia asioitaan hoitaa. Tämän jutun kirjoitin työkoneella. Halusin kertoa Päiväkävelyllä kävijöille, mistä tauko päivityksissä johtuu.

Jos löydän hyvän, kohtuuhintaisen läppärin viikonlopulla, ostan sen.

Kuvassa läppärini, joka ryökäle meni rikki.

Johannes Angelos - menetetty kirja

Minulle kävi köpelösti. En ennakkotilannut Akateemisen aleluettelosta Mika Waltarin kirjaa Johannes Angelos. Ale alkoi eilen kuin myös sairaslomani. Sen kunniaksi raahustin Akateemiseen hakemaan itselleni sairaslomaluettavaa, josta nauttisin suuresti. ”Loppuunmyyty”, oli vastaus tiedustellessani kirjaa myyjältä.

Alessa Johannes Angelos olisi maksanut 9 euroa. Syksyn kirjamessuilla antikvariaatit myivät sitä 20 euron hintaan. Ehkä kirjan suuri menekki johtui hinnasta tai sitten sitä oli kovin vähäinen määrä varastossa.

Minulla on ollut Johannes Angelos. Kymmenisen vuotta sitten kehuin kirjaa eräälle tuttavalleni. Hän innostui sanoistani niin paljon, että halusi lainata kirjan minulta. Vieläkään en ole saanut kirjaani takaisin. En ole myöskään tavannut kirjani lainaajaa, jotta olisin voinut muistuttaa haluavani kirjani takaisin.

Johannes Angelos on ollut minulle se Waltarin romaani, josta olen pitänyt eniten. Siksi minua harmittaa kovasti, että en saanut sitä takaisin hyllyyni luettavaksi tai selattavaksi aina kun iskee sen kirjan ikävä. Kirjastosta olen Johannes Angeloksen lainannut pari kertaa, mutta ei se ole sama asia.

Toki se hivelee, että joku haluaa lainata kirjoja minulta. Ja mielelläni niitä lainaan. Mutta haluan kirjani myös takaisin, jossain vaiheessa.

Koetin tyydyttää Johannes Angelos –ikävääni Älyvapaan tietovisan kautta. En siinä kovin hyvin pärjännyt. En muista teoksesta kaikkia yksityiskohtia, en osaa sitä ulkoa. Ja se on vain hyvä, koska siten voin nauttia jokaisesta lukukerrasta suuresti.