3. huhtikuuta 2010

Yksinäisyydestä elokuvissa ja elämässä

Yllättäen kävi niin, että katsoin tänään kolmannen kerran Ystävät hämärän jälkeen. Tätä vauhtia opin sen ulkoa ja sitä en halua. Aikoinaan katsoin Blade Runnerin niin monta kertaa, että opin sen ulkoa. Sääli, yhtä parhaista leffoista ikinä en oikein pysty katsomaan enää. Joten lupaan, etten katso Ystäviä hämärän jälkeen vähään aikaan, ainakaan vuoteen, vaikka se hieno elokuva onkin. Tajusin elokuvasta uusia asioita, joten annettavaa sillä on edelleen.

Yksinäisistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat minulle erityisen tärkeitä. Oskar on yksinäinen lapsi ja Robert Neville on ainut elossa oleva ihminen New Yorkissa elokuvassa I am Legend. Yksinäisyys, yksin oleminen ja vieraus ovat tuttuja asioita. Taidan olla sinkkuluonne, sillä tarvitsen yksin oloa ja viihdyn yksinäisyydessä, mutta en aina.

Tiedeuutisissa oli jokunen viikko sitten artikkeli yksinäisyyden periytymisestä eli siirtymisestä vanhemmilta lapsille.

"Siirtymä tapahtunee suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta, mutta myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä koetun yksinäisyyden siirtymässä."

Artikkelissa puhutaan kahdenlaisesta yksinäisyydestä. Sosiaalisesti yksinäinen kokee itsensä kaveriporukassa ulkopuoliseksi. Emotionaalisesti yksinäiselle läheisen luotettavan ystävyyssuhteen puuttuminen aiheuttaa ahdistavaa tunnetta.

Näistä minulle tutumpi on sosiaalinen yksinäisyys. Ja mahdollisesti se on siirtymä vanhemmiltani. Isä oli alien kotikylässään, koska hän hyppäsi pois tilallisten maanviljelijöiden pitkästä ketjusta ja opiskeli opettajaksi. Eikä siinä kaikki: hän palasi opettajaksi kotikylälleen eikä sitä katsottu hyvällä.

Äiti oli suurperheen kolmanneksi nuorin. Tila oli pieni ja köyhä ja isänsä oli alkoholisti. Hänkään ei pysynyt lestissä vaan matkusti jo lapsena kirjallisuuden avulla muihin maailmoihin, opiskeli kodinhoitajaksi ja nai ison talon pojan. Vaikka asuimme pienessä kylässä, naapurit eivät olleet ystäviämme eivätkä he koskaan käyneet meillä kylässä.

Lapsesta lähtien olen kokenut vierauden tunnetta muiden ihmisten seurassa. Monesti olen toivonut tietyn ihmisen tai yhteisön poistavan vierauden tunteeni, mutta niin ei ole käynyt. Tänä talvena opin, ettei se ole merkityksellistä, mikä erottaa minut toisista ihmisistä. Merkityksellistä on se, mikä yhdistää minut toisiin ihmisiin.

5 kommenttia:

Sooloilija kirjoitti...

Mielenkiintoista..
En ole koskaan nähnyt Ystävät hämärän jälkeen-elokuvaa. Pitäisi kai oikein ottaa asiakseen ja katsoa.

On kaksi elokuvaa, joita aina silloin tällöin pyörittelen käsissäni kotona ja mietin, että 'jokohan taas katsoisi'. Ne ovat Brokeback Mountain ja Sovitus. Nekin molemmat käsittelevät myös sitä sosiaalista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Yvonne kirjoitti...

Tuttua on mullekin yksinäisyys ja vielä tuo sosiaalinen yksinäisyys. Lapsena kun joutui olemaan paljon yksin ja joskus halusinkin, niin edelleen tarvitsen yksin oloa.

Sitä en sitten tiedä, olisiko tämä jo geeneissä. Äitinikin viihtyy paljon yksin. Ja veljeni vietti jopa viiskymppissynttärit mökillä yksin, vaikka on perhettä.

Hyvin kirjoitat, tärkeästä aiheesta.

Päiväkävelyllä kirjoitti...

Soolis, jostain syystä jätin Brokeback Mountanin pois näistä yksinäisyysleffoista, vaikka se myös oli mielessäni. Syynä taitaa olla se, että vierauden teemasta huolimatta olen pitänyt Brokeback Mountainia rakkauselokuvana. Sovitusta en ole nähnyt.

Yvonne, yksinäisyys on voimavara, mutta se voi olla myös kierre. Olen useasti kuvitellut, että minusta hehkuu yksinäisyyden aura, joka ehkäisee sosiaalisten kontaktien luomisen. Tarkoitan, että ei kukaan uskalla edes lähestyä niin ilmeisen yksinäistä ihmistä. Kaikkea sitä omassa yksinäisyydessään kuvittelee.

Sooloilija kirjoitti...

Rakkauselokuvahan se parhaimmasta päästä on, mutta kulkeehan siinä rinnalla koko ajan se kun toista ei koskaan saa oikeasti, ja lopulta jää yksin. Ennis Del Mar on pohjimmiltaan hyvin yksinäinen ihminen, ja yksin hän jäi lopussakin.

Sovitus on niin hieno elokuva, siinä on paljon teemoja. Suosittelen.

Maria kirjoitti...

Oletkp nähnyt elokuvan Station Agent? Saattaisit pitää. Se on sellainen elokuva, että en raaski katsoa kovin usein, kun pelkään, että kston sen tyhjäksi, vaikkakaan en usko niin käyvän.

Sosiaalinen yksinäisyys! Tälle on siis olemassa termikin. Minä olen kokenut olevani "aina" ulkopuolinen. Taitavat olla yhden käden sormilla laskettavissa paikat ja etenkin yhteisöt, joihin olisin tuntenut kuuluvani.