Keskiviikon iloksi HI

HI alkaa teoksella, jota parhaillaan luen. Ensitapaaminen Haanpään kanssa tuntuu alkuhämmennyksen jälkeen sujuvan oikein hyvin. Yhdeksän miehen saappaat ajoittuu jatkosotaan ja nimensä mukaisesti on tarina yhdeksästä miehestä, jotka käyttävät samoja saappaita. Olen miehessä numero neljä.

HI:ssä on neljä nuortenkirjaa, alkaen Kuningas Salomonin kaivoksilla. Siitä en muista muuta kuin dramaattisen auringonpimennyksen. Osmo Ilmarin Uhka avaruudesta, Siriuksen lähettiläs ja Planeetta Logos taitavat sittenkin olla ne ensimmäiset scifi-kirjani. Tykkäsin niistä kovasti aikoinaan. En ole niitä lukenut aikoihin ja hyllyssäni ne ovat maamerkkejä lukemishistoriassani. A.E Ingmanin Latvasaaren kuninkaan hovilinnaan tutustuin vasta opiskelijana erään ystäväni haltioituneen suosituksen ansiosta. Jos haluat lukea vanhanaikaisen kunnon poikien seikkailuromaanin, jossa on hieman mystisiä elementtejä, tämä on juuri se kirja!

Vaikea sanoa, mikä näistä nyt hyllyssä olevista HI-kirjoista on suosikkini sen ehdottoman suosikkini ollessa lainassa. Niin, olen malttanut luopua Homeroksen Odysseiasta tukeakseni nuoren opiskelijan aherrusta antiikin kirjallisuuden parissa. Saarikosken käännös on erinomainen, kieli ja kielikuvat ovat kutkuttavia!

Odysseian ollessa poissa sanon, että Kaikki isäni hotellit on se kirja, johon palaan näistä useimmiten. Kirja naurattaa, itkettää, liikuttaa, kauhistuttaa ja synnyttää groteskeja mielikuvia. Toinen kirja, johon palaan usein, on Uljas uusi maailma, mutta ajatuksissani. Kirja on raskas. Sen tulevaisuus on ahdistava ja ihmisten elämän tunteettomuus ja onttous on pelottava. Dystopia kerrakseen.

Synkästä tulevaisuudesta kirjoittaa myös Risto Isomäki. Tosin hänen kirjojensa tapahtuma-aika ei ole kovin kaukana tästä päivästä. Litium 6 ahdisti ydinteknologiallaan, olenhan viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ydinaseiden kauhun tasapainon ollessa rauhan tae. Isomäen kirjoista olen pitänyt eniten Gilgamesin tappiosta. Sarasvatin hiekkaa ja Herääminen käsittelevät ilmastomuutosta herättävällä tavalla.

Kesäviiniä ja Talvinen tarina ovat hyvässä sovussa vierekkäin. Olen lukenut muitakin Joanne Harrisin kirjoja, mutta Kesäviiniä on niistä ehdottomasti viehättävin. Talvisessa tarinassa hevonen laukkaa pitkin New Yorkin katuja, sängystä näkyvät tähdet ja kaupunkia rakennetaan. Tarina äidistä ja tyttärestä, joiden elämä keskittyy kielen ihasteluun ja kielestä keskustelemiseen, tuo mieleeni sekä lapsuuteni että omat keskusteluni tyttären kanssa.

Hemingway, ei en ole lukenut hänen koko tuotantoaan. Nick Adamsin tarinasta nautin suuresti joka kerta kirjaa lukiessani. Sen sijaan Kirjavaa satamaa en osaa lukea kirjana, mielessäni on kaiken aikaa elokuva Kirjava satama ja nuori Lauren Bacall.

Liian paksu perhoseksi –kirjasta tehtiin tv-elokuva minun lapsuusmaisemissani, Niinimaalla. Loistava syy lukea kirja ja pitää se kirjahyllyssään. YLEn Elävässä arkistossa on katsottavissa kohtauksia elokuvasta .

HI:ssä on vain yksi kirja, jota en ole lukenut. Valasratsastajan ostin elokuvan innoittamana, mutta en olekaan lukenut sitä.

HI saa minut tajuamaan, kuinka paljon rakastan elokuvia!

Agatha Christien koodi

Löysin jo menetetyiksi luulemani Päiväkävelyllä-jutut. Voi olla, että julkaisen muitakin uusiksi, mutta tähän tulen varmasti viittaamaan vielä useamman kerran.

PERJANTAINA 30. TOUKOKUUTA 2008

Agatha Christien koodi

Teemalta tuli ohjelma Agatha Christien koodi. Sen mukaan Agatha Christien kirjat vapauttavat ihmisessä serotoniinia, koska teosten lopuissa sidotaan kaikki langat yhteen. Mitään ei jää epävarmaksi eikä epäselväksi. Voisi kuvitella, että tällaisen vaikutuksen ansiosta "maailman toiseksi tunnetuin kirjailija" pysyy edelleenkin asemassaan. Minä, monen muun tavoin, luin Agatha Christien dekkarit murrosikäisenä. Onko sitten niin, että murrosiästä selviää järjissään Agatha Christien ansiosta. Tai tulisiko masentuneelle määrätä mielialalääkkeiden lisäksi tai sijaan Agatha Christien dekkareita?

Epävarmuus tulevasta ja nykyisestäkin on osa ajan henkeä. Epävarmuuden tila aiheuttaa useille ihmisille ahdistusta ja masennusta. Kun sitten saa käteensä kirjan, jossa kaikki asiat selvitetään, on se helpottavaa. Agatha Christie ei liene ainut kirjailija, jonka teokset saavat tällaisen helpotuksen tunteen aikaiseksi.

Kirjallisuutta luokitetaan, usein luokittajan arvomaailman mukaisesti, hyvää kirjallisuuteen ja viihdekirjallisuuteen. Minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä vikaa viihtymisessä on. Eikö se ole suuri taito saada toinen viihtymään lukemansa kirjan kanssa? Luulisin kuitenkin, että yksi erottava tekijä ns. hyvän kirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden välillä on nimenomaan siinä, onko teoksen loppu avoin vai solmitaanko kaikki langat. Avoimen lopun sanotaan aktivoivan lukijaa ajattelemaan itse. Tällöin kirjailija tavallaan lahjoittaa teoksen henkilöt, teemat, juonenkehityksen ym. lukijan edelleen kehitettäväksi. Fanifiktio on yksi ilmentymä tästä ja sitähän kirjoitetaan myös tv-sarjoista. Hyvät tarinat jäävät elämään lukijoiden mieliin, mutta avoin loppu suorastaan vaatii jatkoa.

Agatha Christie on käsittääkseni luokiteltu viihdekirjailijaksi. Sitähän oli myös maailman tunnetuin kirjailija William Shakespeare aikanaan. Ja sitä lienee myös maailman toiseksi tunnetuimman kirjailijan tittelistä kisaava J. K. Rowling. Harry Pottereissa ei tosin ollut ainuttakaan serotoniinia vapauttavaa loppua. Jokainen teos viimeistä lukuun ottamatta päättyy tyytymättömyyden tilaan: Harry joutuu palaamaan kesäksi ikävien Dursleyien luokse. Sitä ennen on kyllä selitetty paljonkin, mutta koska on kyse kirjasarjasta, lopuissa nostetaan uusia kysymyksiä tai muuten vaan jätetään asioita epäselviksi. Sarjan viimeisen osan loppu ei useine kuolemineen tuo helpotuksen tunnetta. Epilogi siitä, kuka on kenenkin kanssa ja minkä nimisiä lapsia kullakin on, suorastaan lässäyttää koko teoksen ja jättää tympeän maun lukijan suuhun. Rowlingin suosio ei johdu teosten lopuista, vaan siitä, mitä tapahtuu sitä ennen. Eikä oikeastaan ole kyse tapahtumistakaan, vaan tunnelmasta, fiiliksestä ja ihmisten välisistä suhteista.

Agatha Christien merkitys kirjailijana ei perustu pelkästään sulkeutuviin loppuihin. Juonen kehittely, harhautukset, henkilöhahmot ja jännityksen luominen ja ylläpito tempaavat mukaansa. Luettavana oleva Agatha Christien teos tulee minulla ainakin uniin. Niin tulevat kyllä monen muunkin kirjailijan teokset.

Sunnuntain iloksi G

Kuusi G-kirjailijaa.

Geen aloittaa Galsworthyn Forsytein taru, josta minun on häpeäkseni tunnustettava, että en ole sitä vielä lukenut. Aikomus lukea on silti vakaa, miksi muuten olisin kirjat ostanut.

William Gibsonin Neurovelho lumosi aikoinaan ja sai minut lukemaan muunkin Gibsonilta suomennetun tuotannon. Neurovelho on se kirja, joka toi keskusteluun ja jopa tieteeseen käsitteen kyberavaruus. 2000-luvun alussa verkkoviestintää opiskellessani tähän kirjaan viitattiin yhtenään. Tunsin olevani asioista hyvin perillä, koska olin lukenut Neurovelhon useaan kertaan. Neurovelhon maailma tuo aina mieleeni Besterin Päämääränä tähdet –teoksen, aivan kuin ne olisivat sukua toisilleen.

Gilbrethin sisarusten kirjoittaman Tusinoittain halvemmalla sain jouluna 1970 äidiltäni. Tämä on yksi niistä kirjoista, joilla leikin kirjastonhoitajaa. Olen päällystänyt kirjan kirjastomuovilla, tehnyt kirjan viimeiselle sivulle taskun ja siihen kirjan tiedot sisältävän kortin. Sen mukaan kirja on luokassa 85 ja sen numero on 101. Kortissa on toki myös kirjan tekijät (F BG JR – EGC) ja nimi. Lainaajatietoja varten on omat sarakkeensa, mutta ilmeisesti en ole malttanut lainata teosta koskaan kenellekään.

Olen lukenut Tusinoittain halvemmalla rikki. Sivut ovat irti, väärissä paikoissa ja viimeiset sivut puuttuvat kokonaan. Tyttären hyllyyn ostin kirjasta uudemman painoksen, mutta tästä loppuun luetusta kirjasta en luovu koskaan. Rakastin kirjan tarinoita, sen lämmintä ja rakastavaa tunnelmaa, josta ei ilkikurisuutta ja viisautta puuttunut. Koin suurta hengenheimolaisuutta tähän 12-lapsiseen perheeseen. Valitettavasti tästä kirjasta on tehty vain huonoja elokuvia.

Nikolai Gogolilta minulla on hyllyssä vain Muotokuva. Se on todella sääli, sillä Nikolai Gogol on venäläisistä vanhoista mestareista ollut minulle läheisin. Kuolleet sielut, Reviisori , Päällysviitta, Nenä, Mielipuolen päiväkirja lukuisat muut novellit vampyyreineen kuuluisivat tähän myös. Joskus kuvittelin olevani todellinen Gogol-tuntija, mutta en enää väittäisi sellaista.

Angelika-kirjoista hyllyssäni on vain ensimmäinen. Historiaa, romantiikkaa, eksotiikkaa ja vähän seksiä. Pidin Angelikoista aikoinaan todella paljon. Silloin haaveilin, että olisin sitten joskus aikuisena naisena yhtä viehättävä, vahva ja seksikäs kuin Angelika. Uudestaan en ole Angelikoja lukenut.

Graham Greeneä en ole juurikaan lukenut. Kunniakonsuli oli pitkään hyllyssäni, vaikka inhosin sitä. Olihan ensimmäinen poikakaverini sitä niin kovasti suositellut. Kolmas mies odottaa vielä lukijaansa. Ehkä voisin jatkaa sillä kirja ja elokuva –projektia.

Lauantain iloksi DEF

Syy kolmeen kirjaimeen näkyy kuvassa.

D-kirjailijoita on 4, E-kirjailijoita 1 ja F-kirjailijoita 2. DEF on hyvä esimerkki siitä, kuinka satunnaisesti ja sattumanvaraisesti kirjahyllyni sisällöt muodostuvat. Ja onko hyllyssäni olevilla kirjoilla muuta kuin hatara yhteys kaiken lukemani kirjallisuuden kanssa?

Anthony De Mellon Havahtumisen ostin hieman Cameronin Tie luovuuteen –kirjan jälkeen. En sitä kuitenkaan ole jaksanut lukea, koska teksti on minun havahduttamiseksi liian sekavaa. Dickensiä edustavat Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit, joista muistan vain ällistyttävän riemastuttavan vankilakuvauksen.

Tärkein D-kirja on Arthur Conan Doylen Baskervillen kirja. Omistuskirjoituksen mukaan se on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut palkkarahoillani. Päiväys on 8.8.1972 ja työpaikka oli turvesuo. Siihen aikaan työaikalainsäädäntö ei ilmeisesti rajoittanut lasten työntekoa. Tai sitten VAPO rikkoi lakia mennen tullen. Kirjana Baskervillen koira on edelleen hiuksia nostattavan jännittävä.

Alexandre Dumasin tuotannosta olen lukenut kaikki suomennetut teokset. Hyllyyn on päätynyt vain Kolme muskettisoturia jostain sattuman syystä. Pidän siitä enemmän kuin Monte-Criston kreivistä, jonka kostoteema on minulle vieras. Veriset taistelut Ranskan kuningasperheissä hugenottien ja kavalien kardinaalien aikaan veivät aikoinaan mennessään, mutta niiden pariin en ole koskaan palannut.

Aikaan liittyvät kysymykset ovat aina kiehtoneet minua. Michael Enden Momon ajatus aikavarkaista, jotka koko ajan hoputtavat tekemään kaiken nopeammin ja tehokkaammin muistuttaa joka kerta kiireen mielettömyydestä.

John Fowlesin Jumalten naamiot on loistava hämmentävyydessään. Kirjan lopetussanat ovat aina tehneet minuun vaikutuksen: ”ja rakkauden anna saapua hänelle, joka sitä ei tunne, ja hänelle joka tuntee rakkauden anna rakkauden silti saapua”.

Lahjaksi saamaani Marianne Fredrikssonin Simonia en ole lukenut.

Torstain iloksi C

Otin hyllyllisestä C-kirjoja kaksi kuvaa.

Ja minähän en sitten ole keräilijä! Enkä minä lue dekkareita! Muuten vain C-kirjoista suurimman osan on kirjoittanut Agatha Christie.

Näin kesällä/syyskesällä 2008 tv:stä ohjelman Agatha Christien koodi. Innostuin ohjelmasta niin, että päätin lukea kaikki Christiet – ja hankkia ne itselleni. Nyt niitä on nelisenkymmentä eli noin puolet. Jotkut ovat olleet loistavaa kirjallisuutta kuten esim. Eikä yksikään pelastunut, Syyttömyyden taakka ja Ikiyö. Floppeja ei juurikaan ole ollut joukossa, tosin Vaarallinen talo ei minua sytyttänyt.

Christiet ovat ilmestymisjärjestyksessä. Ensimmäisenä komeilee Stylesin tapaus, joka on ensimmäinen Agatha Christien julkaisema dekkari ja Hercule Poirotin ensiesiintyminen. Esirippu on viimeinen Poirot ja Neiti Marplen viimeinen juttu on nimensä mukainen.

Ceen aloittaa kuitenkin Julia Cameronin Tie luovuuteen. Romaanien joukkoon eksynyt vai tahallaan siihen laitettu? Vaihtoehto C on tässäkin tapauksessa oikea. Kirja on siinä ainoassa paikassa, johon sille on aikoinaan löytynyt tilaa. Tie luovuuteen –kirjasta olen kirjoittanut pari kertaa ja se on suuri vaikuttaja matkalla itseeni.

Coletten Vilja oraalla kertoo nuoren miehen ja ”kypsän” naisen eroottisesta rakkaudesta. Sain sen 15-vuotislahjaksi sisareltani. Luulen, että hän ei ollut lukenut kirjaa etukäteen. Joseph Conradinin Anarkisti on ollut hyllyssä parisen vuotta enkä vieläkään ole löytänyt aikaa sen lukemiseen.

Dinosauruksia olen rakastanut lapsesta lähtien. Michael Chrichtonin Dinosauruspuiston ja Kadonneen maailman aion lukea vielä monta kertaa uudestaan. Kirjat ovat parempia kuin elokuvat, joista pidän myös todella paljon.

Michael Cunninghamin romaaneista jäljellä on enää Samaa sukua. Pidin kovasti Kodista maailman laidalla, joten annoin sen pois. Joskus en itsekään ymmärrä omaa logiikkaani.

Viimeinen C, James Oliver Curwoodin Lumikenttien laki, ei taida olla minun. Omistustekstin mukaan sen on antanut Tuulikki-tädilleni muistoksi Alavudelta vuonna 1957 äitini yhdessä vanhimman, vuonna 1957 syntyneen, tyttärensä kanssa. Erittäin romanttinen seikkailukertomus sijoittuu Kanadan erämaihin turkismetsästäjien aikaan. Kiehtova ja ihana tarina, joka saa kaipaamaan lumisia erämaita ja rakkautta. Kai se on silti palautettava sisarelleni, jolta olen sen lainannut.

Tiistain iloksi B

Lapsuuden sankareita, lukemattomia kirjoja, upeita novelleja, scifiä, fantasiaa ja Bulgakov! Ja kaksi Dan Brownia, joita nolostelen ja joista haluaisin päästä eroon.

Lasten- ja nuorten kirjoja luen luultavasti aina. Etenkin vanhoihin rakkaisiin palaaminen on useimmiten palkitsevaa. B-kirjaimeen niitä mahtuu useita: Peter Pan, Blytonin Seikkailu-sarja, Tarzan ja Marsin sankari, jumalat ja sotavaltias ja Marsin ritarit.

B-kirjain ja novellit näyttävät myös kuuluvan yhteen Karen Blixenin ja Boccaccion myötä. Karen Blixenin novelleja oli joskus enemmänkin, mutta olen joko lainannut tai hukannut ne. Ray Bradburyn Toiset taivaat -novellikokoelma lentelee jossain maailmalla. Se unohtui tyttäreltäni lentokoneeseen varmaan vuosi sitten ja edelleen se harmittaa.

Alfdred Besterin Määränpäänä tähdet oli pitkään paras lukemani scifi. Luin sen ties kuinka monennen kerran pari vuotta sitten enkä enää pitänytkään siitä. Banksia en ole edes aloittanut ja Baol on jäänyt kesken. Voi olla, että joskus luen ne. Tai sitten kyllästyn tilaa vieviin lukemattomiin kirjoihin ja vien ne kierrätykseen jonnekin.

Ray Bradbury on yksi monista lempikirjailijoistani. Paha saapuu portin taa –kirjasta olen kirjoittanut aikaisemmin ja Fahrenheit 451:n lukemisesta on aivan liian pitkä aika.

Avalonin usvat oli 80-luvulla niitä pakko lukea –kirjoja. Sen tapa katsella kuningas Arthurin legendaa naisten näkökulmasta on edelleen haastava. Kristinuskon vastaisuudessa se on samalla viivalla Universumin tomun kanssa!

Saatana saapuu Moskovaan, aina, yhä uudelleen.

B:n myötä kirjojen hankintatavat laajenevat. Synttärilahjaksi Bulgakov, kirjakerhon liittymislahjoina Dan Brownit, muuten vaan saadut ja lapsuudenkotoa tuodut.

Sunnuntain iloksi A

Kotini jokaisessa huoneessa on kirjahylly(jä) paitsi kylpyhuoneessa. Hyllyt ovat täynnä romaaneja, sarjakuvia, lehtiä, oppikirjoja, tietokirjoja sekä cd- ja dvd-levyjä. Lukuisat kirjahyllyt kertovat enemmän kotini pienuudesta kuin suuresta määrästä kirjallisuutta, musiikkia tai elokuvia. Vakuuttelen itselleni muutaman kerran kuussa Anttilan TopTenissä ja Suomalaisessa kirjakaupassa, että en ole keräilijä enkä omistaja. Usein huonolla menestyksellä.

Päätin valokuvata kirjahyllyni kirjain kirjaimelta. Aloitin huoneeni romaanihyllystä, jossa yllättäen on miltei pelkästään romaaneja. Valokuvan avulla luetteloin kirjahyllyjeni sisällön helposti tarvitsematta turvautua excelin apuun. Kirjastoihmisenä rakastan luetteloita, listoja ja järjestystä, joista viimeksi mainittua usein vain periaatetasolla.

Sunnuntaina 270211 kirjahyllyni A

En usko siihen väitteeseen, että kirjahyllyn sisällön avulla voi päätellä, millainen ihminen on. Kuitenkin jo tästä näkyy, että suhtaudun aakkosjärjestykseen huolettomasti, lempikirjailijoideni tuotantoa kerään ja olen kiinnostunut scifistä.

Kirjan sisältö merkitsee minulle enemmän kuin se, onko kirja uusi tai onko se edes ostettu. Kirjastojen kierrätyskärryjä olen hyödyntänyt Akuninin ja Amadon kirjoissa. Kirpputoreja ja antikvariaatteja kirjojen ostopaikkoina olen suosinut pitkään.

Olen myös lapsestaan ylpeä äiti. Pienen kierresidoksella sidotun kirjan tekijä ja kuvittaja on tyttäreni. Hän teki tämän Hienot vaatteet -kirjan ala-asteella. Kirjasen takakannessa olevan esittelyn mukaan ”Tämä kirja kertoo Annesta ja Marista jotka saavat isoisältään hienot puvut. Ja pyrkivät hoviin ja pääsevät”. Tarina on hieno ja kuvitus upea.

Seuraavaksi, joskus, ilonaiheena on B.

The Gorgeus Blogger -palkinto

Sain Elämää ja elokuvaa -blogin Sooloilijalta The Gorgeus Blogger –palkinnon.

Kiitos tästä todella paljon!

Palkinnon saajan on vastattava viiteen kysymykseen ja jaettava palkinto eteenpäin viidelle blogille.


1. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?


Kirjoitan Päiväkävelyllä siitä, mitä tunnen, koen, näen, kuulen, ajattelen ja teen. Kirjoitan ihmisistä elämässäni, Oskusta, muista kissoista ja eläimistä. Elokuvista, kuvista, musiikista, kirjoista ja tv-sarjoista. Tarinoita lapsuudestani, perheestäni ja suvustani.

Kirjoitan vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista ja elämän kummallisuuksisista. Olen optimisti, jota ajoittain epätoivo vaivaa. Kirjoitan omasta elämästäni, sen kipeistä asioista tai ilonaiheista. Olen intuitiolla kirjoittava fiilistelijä, joka ottaa asioista selvää.

2. Mikä tekee blogistasi ainutlaatuisen muihin blogeihin verrattuna?

Jokainen blogi on ainutlaatuinen ilmentäen kirjoittajaansa. Päiväkävelyllä on omalla tavallaan ainutlaatuinen, koska se on minun blogini. Yleisblogina Päiväkävelyllä voi saada yllättävää seuraa.

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoituksen?

Ikiaikaisena päiväkirjan kirjoittajana siirtymä bloggaamiseen oli luonteva. Tarve kirjoittaa asioista on yhtä suuri kuin halu oppia kirjoittamaan yhä paremmin. Kuvittelin kirjoittavani Päiväkävelyllä tarkkoihin ja älykkäisiin havaintoihin perustuvia juttuja siitä, mitä ympärilläni (ja tämän voi ymmärtää sekä suppeasti että laajasti) tapahtuu.

Sen sijaan blogiin liittyvä julkisuus oli vaikeampi juttu. Kotisivut minulla oli 2000-luvun alusta lähtien, mutta en niitä mainostanut lukuunottamatta Harry Potter –sanakirjaa. Aloitin blogini huhtikuussa 2008 ja kerroin siitä aluksi vain sisarilleni. Sitten jaoin osoitetta työtovereilleni, mutta Blogilistalle Päiväkävelyllä ilmestyi vasta tammikuun lopussa 2009. Oman elämän, ajatusten ja havaintojen avaaminen itselle vieraiden ihmisten luettavaksi oli jännittävää!

Olen myös lopettanut blogin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla poistin miltei vuoden tekstit. Toisella kerralla olin kirjoittamatta pari viikkoa. Olin silloin huomattavasti ahkerampi kirjoittaja kuin nykyään. Syy jatkaa bloggaamista on sama kuin aloittaa bloggaaminen: tarve kirjoittaa ja tuoda ajatuksiani ja kokemuksiani esille.

Ssosiaalisena erakkona bloggaaminen on minulle hyvä väline olla yhteydessä muihin ihmisiin!

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Nykyiseen blogiin olen tyytyväinen. Voisin toki kirjoittaa useammin. Jutun aiheita tulee vastaan jatkuvasti ja kirjoitan niistä sitä mukaan kuin ehdin ja jaksan.

Tyttäreni mielestä blogini aloittava karikatyyri minusta on ihmisiä karkottava. Minusta se on hauska ja sopivan ristiriitainen.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?

Hassu kysymys. En mitään, jokainen blogi on jollain tavalla tekijänsä kuva. Tosin ei koskaan täysin yhteneväinen ja hyvä niin.

The Gorgeous Blogger –palkinnon eteenpäin antaminen vain viidelle tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Siksi annan sen kaikille niille muuta ajateltavaa antaville blogeille, jotka olen listannut tuossa oikeassa laidassa. Siis Huomio! Millan, Celia, Ofelia, Aikamatkustaja, Ressu ja kaikki muut.

Joskus

Joskus tunnen itseni tällaiseksi.

Pienen kirahvin tavoin kurkistan kotoa maailmaan. Se mitä näen, ei ole tärkeää. Paljon tärkeämpää on, että saan katsella maailmaa kotonani.

Viime aikoina olen kulkenut vain kodin, työn ja kaupan väliä. Olen turvallisesti kurkistanut maailmaan pysymällä poissa seikkailuista ja unelmista.

Alkaa kyllästyttää. Olen jumittunut elämäni rutiineihin. Haluaisin jotain muuta. En vain tiedä, mihin ryhtyisin.

Suklaata ostamassa

Olin Oslossa hoitamassa jotain tyttäreni asiaa. Kaikki oli kunnossa, jäljellä oli enää matka lentokentälle ja paluu kotiin. Rautatieasemalla huomasin aikaa junan lähtöön olevan vielä viitisentoista minuuttia. Silloin tajusin, että eihän minulla ole tuliaisia.

Syöksyin rautatieasemalta takakautta ulos ja löysin itseni Tampereen Itsenäisyydenkadulta. Oslossa olin silti kaiken aikaa, vaikka syöksyin Tammelantorille asti kioskia tai kauppaa etsiessäni. Freia-suklaata oli saatava. Löysin pienen kioskin (7 elevenin), jossa ei näyttänyt olevan mitään.

Kysyin myyjältä suklaata ja hän toi takahuoneesta Freian erilaisia suklaalevyjä. Pinnistelin muistaakseni, mikä olikaan tyttäreni suosikki useista eri mauista ja päädyin maitosuklaaseen. Päätin ostaa myös kalenterin, vaikka aikaa oli kulunut jo tuhottoman paljon. Hoputin myyjää pakkaamaan tuotteet nopeasti, mutta se kävi tuskastuttavan hitaasti.

Ostosten kylkiäisenä sain ison pinkin pyykkikorin, jonka kanssa lähdin juoksemaan Itsenäisyydenkatua pitkin rautatieasemalle. Olin myöhässä, junan lähtöaika oli jo mennyt. Kuvittelin, että jos vain pääsen rautatieasemalla, sieltä varmasti lähtee jokin bussi tai juna, jolla pääsen lentokentälle. Suunnittelin taksin ottamista, vaikka aikaisemmat kokemukseni norjalaisesta taksista olivat huonot. Muistelin, että jos myöhästyn tästä lennosta, pääsen kuitenkin jollain konstilla Helsinkiin. Vain tajutakseni, että kyse oli päivän viimeisestä lennosta. Rahattoman epätoivolla kauhistelin kallista hotellia ja toivoin, että tyttärelläni silti olisi vielä asunto Oslossa. Että pitikin ne avaimet just palauttaa.

Epätoivoi painoi juoksemistani. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, mutta jäljellä oleva matka rautatieasemalle pysyi samana. Kuin vastassani olisi ollut paksu ilmamuuri, joka esti eteenpäin pääsyn. Käännyin ympäri juostakseni takaperin, mutta ei se auttanut.

Heräsin hengästyneenä. En tiennyt olevani niin huonossa kunnossa, että unessa juokseminen hengästyttää.

Uusi läppäri

Uusi läppäri on ollut käytössäni jo muutaman viikon. Tosin aluksi oli hieman erimielisyyttä siitä, kenen koneesta on kyse.



Oskun tutki laatikon tarkkaan ja testasi sen mukavuuden nukkumispaikkana.

Yllättäen paketin sisältö ei ollut Oskun mielestä lainkaan kiinnostava. Kuka nyt tällaisesta piittaisi?

Minä!

Tuulen viemää

Ofelian blogissa oli haaste lukea kirja ja katsoa sen pohjalta tehty elokuva. Viisi kirjaa ja viisi elokuvaa. Olen muutaman kerran kirjoittanut kirjan ja elokuvan suhteesta, joten päätin ottaa tämän haasteen vastaan.

Aloitin kirjasta, jonka olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Elokuvan olen nähnyt lukuisat kerrat ja onpa se dvd:nä hyllyssäni. Kirjan olin juuri ostanut kirja-alesta.

Marhgaret Mitchellin vuonna 1936 julkaisema Tuulen viemää on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Sen pohjalta tehtyä elokuvaa pidetään maailman menestyneimpänä elokuvana.

Miksi näin? Kestääkö tarinan suosio siinä olevan rakkaustarinan (-tarinoiden) vuoksi vai onko syynä Scarlettin persoonallisuus? Haetaanko siitä romantiikkaa, etelävaltioiden elämää ja sisällissotaa vai nykynaisen esikuvaa itsenäisestä naisesta?

Kirjan luettuani en tiedä, mitä siitä sanoisin, sillä en ole varma riittävätkö mitkään sanat kuvaamaan sen monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta. Romanttisena romaanina tunnettu Tuulen viemää on lisäksi kaikkea muuta ja nautin juuri siitä muusta paljon enemmän kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin rakkaustarinasta. Luin kirjaa kuin historiallista kuvaelmaa puuvillaplantaasien elämästä lihakesteineen, sisällissodan muuttumisesta voitonvarmuudesta tappioon, voittajan kostosta hävinneille ja hävinneiden pääsemisestä jaloilleen.

Näiden asioiden kuvaaminen Scarlett O’Haran kautta on mielenkiintoinen ratkaisu, sillä Scarlett tekee kaiken eri tavoin kuin muut etelävaltiolaiset, georgialaiset ja atlantalaiset eikä hän ole miellyttävä ihminen. Hän on kovasydäminen, tunnoton, itsekäs, häikäilemätön ja välinpitämätön muita kuin rakkaitaan ja Taraa kohtaan. Eikä hän ole hieno nainen, vaikka se oli suurinta, mitä etelävaltiolaiselta naiselta odotettiin.

Silti luin kirjan myös Scarlettin tarinana, sillä hänen taistelutahtonsa, rohkeutensa, voimansa, sitkeytensä ja kykynsä feeniks-linnuin tavoin nousta tuhkasta on huikea. Nykynaisen esikuvaksi sanottu Scarlett on kuitenkin kauhistuttava, välillä suorastaan vastenmielinen. Häikäilemättömyydessään hän on valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kyvyttömyyttään olla rehellinen en toivo kenenkään esikuvaksi. Rahaa ja valtaa rakastava Scarlett näki ihmissuhteet peleinä, joissa hänen täytyi aina voittaa.

Romaanin alussa Scarlett rakastaa Ashley Wilkesiä, kaikella 16-vuotiaan nuoren naisen intohimolla. Tämä rakkaus sokeuttaa Scarlettin näkemästä mitään muuta. Elokuvan pohjalta olin pitänyt Ashleya typeränä pelkurina, joka ei uskalla sanoa Scarlettille, ettei rakasta häntä. Kirjan Ashley rakasti ja himoitsikin Scarlettia, mutta ei hienona miehenä voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Vasta Ashleyn vaimon Melanien kuoltua Ashley ja Scarlett ymmärtävät, etteivät he rakasta toisiaan.

Silloin Scarlett on 28-vuotias ja hän on menettänyt elämässään kaiken muun paitsi rikkauden. Juostessaan kotiin hän tajuaa rakastavansa Rhett Butleria, mutta sekin on liian myöhäistä. Scarlettin tavoin Rhett oli tavoitellut jotain sellaista, jota ei ollut olemassa. Myös Rhett oli peluri eikä hän siksi voinut sanoa Scarlettille rakastavansa tätä, sehän olisi ollut aseiden antamista toiselle.

Romaanissa oli kaksi asiaa, joista en pitänyt. Toinen oli tämä suoruuden puute. Kyvyttömyys sanoa rehellisesti, mitä tuntee ja ajattelee. Tiedän toki, kuinka vaikeaa se voi olla.

Toinen asia oli kirjan muuttuminen loppupuolella tunteelliseksi. Minua häiritsi se, että yhtäkkiä keskityttiin vain Scarlettin ja Rhettin raadolliseen avioliittoon, sen onnettomuuksiin ja onnettomuuteen. Eihän kirjassa voinut olla kysymys vai siitä! Itkin Rhettin kanssa, mutta Scarlettin kanssa en itkenyt. Sillä kuten Mammy asian ilmaisi:

”Miss Melly tuntee Miss Scarlettin yhtä hyvin kuin minä. Herra antaa sille lapselle voimaa kestää sen, mitä sen pitää kestää. Tää näin asia on murtanu sen sydämen, mutta kyllä se kestää sen kuitenkin. Rhett-herran takia minä tänne tulin.”

Kirja päättyy Scarlettin uhoon:

”Ajattelen tätä kaikkea huomenna Tarassa. Silloin jaksan paremmin. Huomenna keksin jonkin keinon, millä saan hänet takaisin. Onhan huomenna uusi päivä.”

Tarinan suosio perustuu ehkä tähän. Kukapa ei haluaisi olla yhtä voimakas kuin Scarlett?

Romaania lukiessani elokuva kuvitti tapahtumia kaiken aikaa. Aluksi se oli häiritsevää, tuntui kuin en olisi päässyt kirjan maailmaan lainkaan. Lisäksi en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja jokainen poikkeama ilahdutti minua ja sai minut innostumaan romaanista lisää. Se kannattaa lukea!

Salaisuus

Mikä sille nyt tuli? Hei, mihin sä hävisit, kävitkö kaukanakin?

En minä sille mitään voinut, että niin tapahtui. Minä vain yhtäkkiä hävisin tästä maailmasta, en reagoinut mihinkään, en nähnyt, en kuullut mitään: silmäni seisoivat päässä, tuijotin ja puhuin sekavia. Jälkeenpäin en muistanut niistä mitään. Kohtaukset olivat hyvin lyhyitä, kestivät alle minuutin, mutta olivat ne silti havaittavia.

Vanhemmat veivät minut tutkimuksiin, ensimmäinen Helsingin reissuni oli matka Lastenlinnan sairaalaan. Siellä otettiin EKG eli aivokäyrä ja tutkittiin monin tavoin. Diagnoosi oli lievä lapsuudenaikainen epilepsia. Sain vahvan lääkityksen. Mogadonia ja Dihydantonia (tästä nimestä en ole varma) aamuin illoin. Niistä huolimatta hyvin jännittävissä tilanteissa sain kohtauksen. Kela-korttiini sain mystisen numeron ja perään 100 %.

Kävin vuoden kahden välein tutkituttamassa aivokäyräni. Ensin Helsingissä ja lopuksi Seinäjoella. Minulle tehtiin älykkyystestikin, joka kertoo enemmän siitä tietämättömyydestä, joka lapsuuden epilepsiaan vielä 1960-1970 –luvuilla liittyi kuin minusta.

Teini-iän myötä oireet hävisivät. Paranin. Pitkään minua hävettivät 100 %:n korvausprosentti ja numerosarja Kela-kortissani. Opiskeluaikoina kävin EKG:ssä saadakseni sen pois. Lääkäri selitti, että normaalista aivokäyrästäni huolimatta merkintää Kela-kortista ei poisteta. Sellainen ei kuulemma ole tapana.

Miksikö kerron tämän nyt? A-talkissa keskusteltiin narkolepsiasta ja sikainfluenssarokotteesta. Erästä äitiä haastateltiin. Hän halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut tietää kaikkien tietävän juuri hänen lapsensa sairastavan. Ymmärrän sen kyllä.

Mutta.

Minun sairauteni salattiin myös. Opettajilta kouluissa, luokkatovereilta, kavereilta, sukulaisilta. Siitä ei saanut puhua, vaikka se olisi selittänyt outoa käytöstäni. Jälkeenpäin ajatellen en usko, että olisin tuntenut itseni vähemmän oudoksi tai erilaiseksi, vaikka kaikki olisivat tienneetkin sairaudestani. Ehkä pikemmin päinvastoin. Minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni kummalliseksi, kantaa salaisuutta, joka synnytti häpeää.

Ei ihme, että minusta tuli hyvin ujo tyttö, joka tappeli.

Sairauteni salaaminen tuntuu jälkeenpäin väärältä ratkaisulta. Kuinka oikein oli sitten antaa lapselle vahva lääkitys, on toinen asia. Auttoiko se edes? Olisiko kohtauksia muutenkin ollut vähemmän sinä aikana kun söin lääkkeitä? Turha sellaista on toki miettiä. Minä muuten inhoan lääkkeiden ottamista.

Pari vuotta sitten kävin neurologilla ankaran päänsäryn vuoksi. Kertoessani hänelle lapsuuden epilepsiasta lääkäri kääntyi uteliaan kiinnostuneena ja innostuneena puoleeni ja kysyi: Oliko sulla Petit Mal? Vasta tämä lääkärin asenne ja kysymys pois viimeisetkin häpeän rippeet. Aloin olla lähes ylpeä sairaudestani.