Säästetään seinistä!

Hölmöläiset olivat rakentaneet kyläänsä useita taloja. Niissä oli neljä seinää, lattia ja katto sekä ikkunoita sopivissa paikoissa. Ovikin oli paikoillaan. Talojen piipuista kohosi savu, sillä ne olivat hyväksi koettuun tyyliin puulämmitteisiä.

Hölmöläiset olivat tyytyväisiä taloihinsa, kunnes yksi keksi: ”Miten ihmeessä kaikki metsät riittävät näiden talojen lämmittämiseen?” Hölmöläiset pohtivat asiaa ja keksivät ratkaisun:

Säästetään seinistä! Otetaan jokaisesta talosta yksi seinä pois. Tottahan kolmen seinän lämmittämiseen tarvitaan vähemmän puuta kuin neljän seinän lämmittämiseen. Tämä on yksinkertaista matematiikkaa, tämän tajuaa hölmöläinenkin.

Tuumasta toimeen, nerokas säästöidea päätettiin toteuttaa heti. Tuli syksy, tuli talvi. Hölmöläiset palelivat taloissaan. Kolmiseinäisten talojen lämmittämiseen kului puuta enemmän kuin neljäseinäisten talojen lämpimänä pitämiseen.

Hölmöläiset eivät ymmärtäneet, mistä puun suurempi menekki johtui. Täytyihän yksinkertaisen matematiikan toimia! Viisas Matti osui hölmöläisten kylään kulkiessaan. Kuultuaan hölmöläisten pyrkimyksestä säästää seinistä hän purskahti nauramaan. ”Rakkaat hölmöläiset, ystävät! Ei taloista voi ottaa seiniä pois, ei sillä tavoin voi säästää.”

Seuraavana kesänä taloihin rakennettiin takaisin neljännet seinät. Samalla talot tiivistettiin, vuorattiin ja ikkunat tilkittiin, jotta lämpö ei pääsisi karkaamaan joka raosta. Seuraavana talvena hölmöläiset päivittelivät toisilleen lämpimissä taloissaan, kuinka hölmöjä ideoita voikaan hölmöläinen saada. Säästää nyt seinistä, onko hölmömpää kuultu! Ja nauroivat päälle.

Hitaasti ja nauttien

Mihin nämä päivät oikein katoavat? Vastahan oli aamukahvin aika! Miten päivässä ehtii tehdä mitään, kun aika kuluu niin nopeasti?

Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.

Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.

Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.

Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.

Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!

Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh

Onneksi en ole poliitikko

Olen iloinen siitä, että en ole poliitikko. Voin pitää idealismini. Minun ei tarvitse olla mukana tekemässä maailmankuvani vastaisia suunnitelmia, ehdotuksia ja päätöksiä.

En oikein ymmärrä, mikä on tämä palveluverkkotyöryhmä, joka seuraavaksi käsittelee helsinkiläisten lähikirjastojen lakkauttamista. Tietoja työryhmästä ei löydy googlettamalla eikä Helsingin kaupungin sivuilta. Lauantain Hesarin jutusta ”Helsinki aikoo karsia myös terveysasemia, kouluja ja päiväkoteja” ymmärsin, että palveluverkkotyöryhmä koostuu kaupunginvaltuutetuista, poliitikoista. Silti työryhmän varapuheenjohtajan Elina Moision (vihr.) mukaan poliittiset lautakunnat saavat lopulta päättää, mitkä toimipisteet mahdollisesti lakkautetaan. Luulin, että lopullisesti asian päättää kaupunginvaltuusto kokouksessaan, mutta kunnallishallinto taitaa olla minulle vieras asia.

Huvittavaa asiassa on, että sekä Elina Moisio että Ville Ylikahri (vihr.) julistavat blogissaan vastustavansa kirjastojen lakkauttamista. Myös Ylikahri on palveluverkkotyöryhmän jäsen. Ketä muita siihen kuuluu Hesarin jutussa mainitun Osku Pajamäen (sd) lisäksi? Mihin palveluverkkotyöryhmää tarvitaan?

Miten Moision, Ylikahrin, Pajamäen ja muiden ideologia kestää olla mukana lakkauttamassa terveysasemia, kouluja, päiväkoteja ja kirjastoja?

Kirjastoja ei saa sulkea

Helsingissä suunnitellaan kirjastojen lakkauttamista. Kyse on Kulosaaren, Malminkartanon, Pitäjänmäen, Puistolan, Pukinmäen, Roihuvuoren, Tapulikaupungin ja Vallilan kirjastoista. Miten tällaista voi edes suunnitella?

Suomalaiset ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on lähikirjasto. Paikka, johon on helppo piipahtaa ohi kulkiessa. En usko, että isot keskitetyt kirjastot korvaavat lähikirjaston puuttumista. Asun itse alueella, jonka lähikirjasto lakkautettiin muutama vuosi sitten. Kirjastoauto käy kahtena päivänä viikossa, mutta se ei korvaa puuttuvaa lähikirjastoa. Kirjasto on paikka, johon voi mennä ilman syytä, vain oleilemaan. Ei tarvitse ostaa eikä maksaa. Kirjoja, tauluja, cd- ja dvd-levyjä saa lainaksi ilmaiseksi.

Kirjasto ei ole kulutusjuhlien tila. Sellaisia meillä on ihan riittävästi.

Allekirjoitin addressin Kirjastoja ei saa sulkea. Allekirjoita sinäkin.

Rakkaus kaiken tappaa

Toisella katsomiskerralla huomioni kiinnittyi enemmän Harper’s Islandin puutteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Kesällä seurasin sarjaa ihmeissäni, koska en ollut nähnyt sarjasta mainoksia. En sarjan alkaessa tiennyt että kyse on murhasarjasta, edes sarjan myöhäinen ajankohta ei antanut minulle tästä viitteitä. Niinpä katselin viitenä iltana viikossa häävieraiden kuolemia, pelkäsin ja jännitin – ja tykkäsin kovasti.

Koska tiesin sarjan tapahtumat, yritin toisella katsomiskerralla löytää viitteitä, joiden avulla murhaajan olisi voinut päätellä. Mutta ei niitä ollut. Wakefieldin tekemiä murhia ei perustella, murhille ei tunnu olevan mitään syytä. Henryn tekemiä murhia perustellaan perimällä. Tottahan murhaajan lapsi on murhanhaluinen! Tieto siitä, että oikeiden vanhempien henkilöllisyys on salattu, suututtaa. Mutta tarvitseeko sen takia tappaa häävieraat? Ei kai se heidän vikansa ollut.

Isä ja poika olivat suunnitelleet tappavansa häävieraat, jokaisen. Minulle ei selvinnyt, mikä oli heidän yhteinen motiivinsa. Pojan yksityinen motiivi oli rakkaus, mutta sen hän salasi isältään.

Kun murhien käsittämättömyyteen lisätään viimeisen jakson onttous, ei sarjaa kokonaisuutena voi pitää laadukkaana. Katsoin sen kuitenkin kaksi kertaa, sillä murhien kammottavuudessa ja mystisyydessä oli jotain kiehtovaa. Lisäksi pidin joistakin henkilöhahmoista kovasti. Cal ja Chloe olivat sarjan rakastavaiset, joiden true love koitti molempien kohtaloksi. Trish oli säteilevän kaunis morsian, rakastunut ja rakastava. Trishiä näytellyt Katie Cassidy esittää Supernaturalissa Rubya. Myös siinä roolissa hän tekee säkenöivää työtä.

Kuvassa Katie Cassidy vaaleana Rubyn tyyliin.

Broileria vegetaristille

Tyttäreni on vegetaristi, joka syö broileria. Koska broileri ei niin kovasti ole minun makuuni, kehittelen broileriruokia, joista minäkin voisin pitää. Viimeisin ja tyttären kovasti kehuma kokeilu oli uunibroileri ja kasvikset. Yhdistin siihen kaksi reseptiä: paahdetut kasvikset ja uunibroileri.

Jotta muistasin tulevan jouluruokamme reseptin myös jouluna, kirjaan sen tähän. Kyse on kahden hengen annoksesta.

• 2 broilerfilettä

Mausteseos

• 2 rkl öljyä
• 1 rkl tomaattisosetta
• 1 rkl sinappia
• 1 rkl soijakastiketta
• 1 tl paprikajauhetta
• 1 tl currya
• 1 tl sitruunapippuria
• 1 tl timjamia

Kasvikset

• 1 punasipuli
• 2 paprikaa
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 Maggi kasvisliemikuutio
• 0,5 tl timjamia
• 0,3 tl rouhittua mustapippuria
• 1 rkl juoksevaa Beceliä

Valmista ensin broilerin mausteseos. Kieritä broilerin fileet mausteseoksessa ja jätä ne siihen maustumaan. Lohko punasipuli ja paprikat ja hienonna valkosipuli ja laita ne kulhoon. Ripottele päälle timjami, mustapippuri ja muserrettu kasvisliemikuutio. Loraus Beceliä päälle. Sekoita kaikki keskenään, vaikka käsin.

Laita broilerin fileet voideltuun uunivuokaan ja kaavi mausteseos niiden päälle. Lorauta vielä soijakastiketta niille. Laita kasvikset vuokaan broilerin ympärille.

Kypsennä ruokaa uunissa 200 asteessa noin 40 minuuttia. Ensimmäisen 20 minuutin jälkeen vuoka kannattaa peittää foliolla, etteivät kasvikset kärvenny.

Nautitaan riisin kanssa hyvässä seurassa.

Not like everyone else

Ollessaan ala-asteella tyttäreni värjäsi hiuksensa sinisiksi. Sen jälkeen koko koulu tunsi hänet Noitana. Jos jotakin tapahtui, tytärtäni syytettiin siitä. Kun hänen ”ystävänsä” hakkeroivat hänen kotisivunsa, opettaja ei aluksi halunnut edes kuulla asiasta. Kun selvisi, että hakkeroijat olivat opettajan suosimia tyttöjä, hän halusi painaa asian villaisella. Kun miesopettaja kävi tyttäreni kimppuun, koska hän oli laittanut voita väärälle puolelle sämpylää – koulussa oli joitain mielivaltaisia sääntöjä – rehtori ei halunnut puuttua asiaan. Vaadin opettajan erottamista, mutta ainut lopputulos oli, että tyttäreni ei tarvinnut enää käydä väkivaltaisen opettajan tunneilla. Tämä kaikki ala-asteella.

Yläasteella ei tällaista ollut, mutta se olikin eri koulu. Ehkä yläasteella opettajat ovat tottuneempia lasten tarpeeseen tuoda omaa ainutlaatuisuuttaan esille. Ehkä he tajuavat, että oman erilaisuuden hahmottaminen ja sen näyttäminen on identiteetin rakentamista. Erilaiset nuorisokulttuurit antavat tähän välineitä. Tyttäreni rakastui japanilaiseen Sailor Moon animeen ja mangaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Anime ja manga olivat silloin lähes tuntemattomia asioita Suomessa. Siniset hiukset tyttäreni halusi, koska Sailor Moonissa on sinitukkainen Sailor Mercury.

Itsensä erilaiseksi tunteminen on välttämätöntä matkalla kohti itsetuntemusta. Aina se ei tunnu hyvältä. Itsensä voi tuntea alieniksi muiden joukossa. Joskus erilaisuus voi tuntua muurilta, joka erottaa toisista ihmisistä.

Siksi pyrkimys olla samanlainen kuin muut on hyvin inhimillistä.

Loppukevennykseksi Sailor Moonin avaustunnari.

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.