28. maaliskuuta 2009

Olen kotona

Hei kultaseni, olen kotona. Oli kivaa, mutta minulla oli sinua ikävä. Tutustuin mielenkiintoisiin naisiin, miehiä siellä ei juuri ollut.

Muistatko, kun puhuimme vapaudesta suhteessa. Olin hyvin vapaamielinen. Minusta on tärkeää, että rakkaani nauttii elämästään myös ilman minua. Annoin ehkä kuitenkin väärän kuvan itsestäni. Olen yhden miehen nainen, ehdottomasti. Ei minua silloin kiinnosta paikat, joissa tarkoituksena on löytää itselleen uusi kumppani.

Olen kotona ja voin olla sylissäsi. Taas ja vihdoinkin. Tätä olen odottanut.

27. maaliskuuta 2009

Pitääkö työt tehdä?

Olen sairastunut tai parantunut – näkökulmasta riippuen. En ole ehtinyt/pystynyt tekemään tällä viikolla kuin pakolliset päivystysvuorot ja rutiinit. Päätän, että nyt hoidan asiat ja sitten iskee paniikki. Yhtäkkiä en osaa, en pysty, en halua tehdä töitä.

Tätä on jatkunut kehityskeskustelusta lähtien, joka tehokkaasti vei lopunkin työmotivaatiosta. Sen vähän, mitä UPJ oli jättänyt jäljelle. Kehityskeskustelussa minulle tarjottiin Nuorten parlamentin jättämää tyhjiötä täyttämään tehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Tehtäviä, joita kuka tahansa voi tehdä. Olen siis yleismies Jantunen. Erityisosaamiselleni, jota olen hankkinut opiskelemalla, jota olen kartuttanut Nuorten parlamentissa toimiessani ja jota minulla on luonnostaan -kuten hyvät puhujan ja siten hyvän kouluttajan taidot – ei työpaikallani ole mitään käyttöä.

Aion käyttää työaikani osaamiseni kehittämiseen. Luen ja kirjoitan. Otan selvää. Kokeilen ja testaan. Työni hoidan, jos pystyn.

Voihan olla, että työpaikallani jossain vaiheessa tarvitaan tietämystäni mm. vaikutusmahdollisuuksista suomalaisessa demokratiassa, nuorista ja sosiaalisesta mediasta. Mutta sellaista osaamista saatetaan tarvita jossain muuallakin.

Pinaattifetalasagne

Olen oppinut pitämään ruoanlaitosta. Ennen kuin tyttäreni ryhtyi kasvissyöjäksi, bravuurini oli stroganov. Kallista, mutta hyvää ruokaa. Opin laittamaan pääsiäislammasta ja tekemään pashaa. Sitten tyttäreni lopetti lihansyönnin ja ruoanlaitossa avautui uusi maailma. Kasvikset olivat siihen asti saattaneet olla aterian lisäke, mutta ei välttämättä sitäkään.

Viehättävintä kasvisruoan valmistuksessa ovat värit. Paprikan ja tomaatin punainen, papujen ja herneiden vihreä, porkkanan oranssi ja sipulin kellertävyys. Ruoka tuoksuu hyvälle ja sen valmistaminen on kuin leikkiä ja tanssia.

Olen valmistanut ruokaa useimmista keittokirjoistamme löytyvistä kasvisruokaresepteistä. Aina ne eivät ole riittäneet ja siksi olen muuttanut liharuoat kasvisruoiksi. Olen oppinut tekemään ruokaa myös summittaisten ohjeiden pohjalta. Pinaattifetalasagneen sain ohjeeksi, että siihen laitetaan fetaa, pinaattia ja tomaattia. Ruoasta tuli tyttäreni lempiruoka, on kuulemma parasta, mitä hän on koskaan syönyt. Lasagnen ohjetta on minulta kysytty ja tässä se on:

Pinaattifetalasagne

Pinaattifetakastike
rypsiöljyä
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
1 tomaatti
1 kasvisliemikuutio
½ tölkkiä murskattua tomaattia eli noin 200 g
1 pss pakastepinaattia (150 g)
2/3 Apetina fetapaketista

Juustokastike
40 g margariinia
4 rkl vehnäjauhoja
7,5 dl maitoa
1 maustemitta suolaa
3 dl juustoraastetta

9 lasagnelevyjä
juoksevaa margariinia vuoan voiteluun

Pilko sipuli ja valkosipulin ja kuullota niitä öljyssä paistinpannulla. Lisää pilkottu tomaatti. Annan niiden maustua sillä aikaa kun pilkot fetan ja raastat juuston. Lisää pannulle kasvisliemikuutio, murskattu tomaatti ja pinaatti ja jonkin ajan päästä fetakuutiot. Anna hautua pannulla välillä sekoittaen sillä aikaa kun valmistat juustokastikkeen.

Sulata kattilassa margariini ja lisää siihen vehnäjauhot. Anna kiehua jonkin aikaa koko ajan sekoittuen. Lisää maito, myös koko ajan sekoittaen. Kun seos on kiehunut ja saostunut, lisää suola ja juustoraaste. Sekoita, kunnes kastike on tasaista.

Voidellun vuoan pohjalle laita ensin juustokastiketta, sitten lasagnelvyt ja sen pinaattifetakastiketta. Teen yleensä kolmikerroksisen lasagnen eli laitan vielä toisen kerroksen juustokastiketta, lasagnelevyjä ja pinaattifetakastiketta. Viimeinen kerros on juustokastike, lasagnelevyt, juustokastike, jonka päälle hieman juustoraastetta. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa noin puoli tuntia. Tarjoile heti, mutta on hyvää myös seuraavana päivänä lämmitettynä.

Ruoan rasvapitoisuutta voi vähentää käyttämällä 8 %:sta fetaa, kevyempää juustoa ja luonnollisesti rasvatonta maitoa.

Tällainen ruoka tekee minustakin kasvissyöjän. Lomilla ja viikonloppuisin syönkin vain kasvisruokaa. Kaipaan kuitenkin myös lihaa ruokavaliooni ja syön lihaa halukkaasti kun sitä on tarjolla.

24. maaliskuuta 2009

Pieleen meni

Viime yönä pääsin nukkumaan neljän aikaan aamulla. Minua väsytti kovasti, ei siitä ollut kyse. Tyttäreni vain riiteli poikakaverinsa kanssa niin kovasti - ja pitkään - ensin netissä ja sitten puhelimessa. En pystynyt keskittymään hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavaan Voimala-keskusteluun, koska tyttäreni vähän väliä huuteli mulle kommenttejaan. Yritin saada häntä rauhoittumaan ja lopettamaan moisen nettiriitelyn, netti kun on vihoviimeinen paikka riidellä.

Luulin, että tilanne rauhoitti ja menin nukkumaan. Tyttärenikin meni. Tunnin päästä hän kiljui, että poikaystävä löi luurin korvaan ja "ettei häntä ole koskaan kohdeltu näin huonosti". Itki hysteerisenä ja hengitti lyhyttä ja nopeaa pintahengitystä. Hoin vieressä, että rauhoitu. Hengitä sisääään ja ulooos - rauhallisesti, tähän tahtiin. Ei tässä mitään hyperventilaatiota seuraavaa tajuttomuutta tarvita.

Riitelevä nuoripari puhui vielä puhelimessa, sovittelivat riitaansa ja elämäänsä. Enkä minä voinut nukkua.

Yksinhuoltajana olen halunnut olla tyttäreni tukena ja apuna aina. Tai en tiedä, onko siinä yksinhuoltajuudesta kyse. Omassa lapsuudessani en muista saaneeni tukea ja turvaa vanhemmiltani. Ehkä epätoivoisesti olen yrittänyt korvata tätä puutetta tyttärelleni.

Hintana tästä on ollut minun elämäni. Tyttäreni ja minun välille on muodostunut tiivis suhde, eikä siihen muita ihmisiä ole mahtunut. Olen ollut tyttäreni henkisenä tyynynä ja siitä on valitettavasti seurannut se, etti hän osaa itse käsitellä tunteitaan ja tunnetilojaan. Ei suinkaan se, että hänestä olisi kehittynyt vahva ja itsenäinen nuori nainen.

Luulin toimivani oikein.

23. maaliskuuta 2009

Vaihtoehtoinen loppu

Katsoin eilen kolmatta kertaa I am Legendin. Loistava leffa yksinäisyydestä. Elokuva tekee joka kerta minuun suuren vaikutuksen. Olen blogannut leffasta aikaisemmin, jolloin pohdin nimenomaan elokuvan loppua. Taas on kyse nimenomaan lopusta. Elokuvan DVD:llä on elokuvalle vaihtoehtoinen loppu. Olin päättänyt etten sitä katso, mutta uteliaisuus on kai vaikeimmin vastustettavia kiusauksia.

Katsoin sen ja ihmettelin, miksi se oli tehty. Vaihtoehtoinen loppu latisti koko elokuvan ja vei siltä pohjan pois elokuvan nimeä myöten!

Myös Ang Leen leffalle Ylpeys ja ennakkoluulo on tehty vaihtoehtoinen loppu. Elokuvahan päättyy raikkaasti perheen isän tyytyväiseen myhäilyyn. Vaihtoehtoinen loppu sisältää ilmeisesti pakolliseksi koetun lopetussuudelman.

Lienee muitakin vaihtoehtoisen lopun saaneita leffoja, mutta nämä minä tiedän ja olen nähnyt. Olen ihmeissäni.

Tarkoittaako vaihtoehtoisen lopun tekeminen ja sen katsottavaksi tuominen dvd:nä tai jonain muuna muotona sitä, ettei luoteta elokuvaan? Ettei se tuotakaan riittävästi mainostuloja, jos loppua ei tehdä sellaiseksi kuin katsojien kuvitellaan haluavan? Miksi sitä sovinnaisempaa loppua ei sitten suoraan tehdä elokuvan lopuksi?

Elokuvia ja tv-sarjojakin on käsitteekseni tehty siltä pohjalta, että katsojat saavat päättää (eli äänestää), kuinka siinä käy. Mutta ei se ole toiminut. Formaatti on toiminut ainoastaan näissä Idolseissa ja Big Brothereissa, mutta kuka niitä katsoo? Katsojilta kysymistä pidetään kuitenkin vuorovaikutuksellisena ja siten hyvänä asiana. Ja taitaapa joku olla sitäkin mieltä, että silloin on kyse demokratiasta.

Vaihtoehtoinen loppu antaa katsojalle vaikutelman siitä, että hän hallitsee elokuvaa ja sen tarinaa. Valta on katsojalla. Mutta en minä sellaista halua, ainakaan elokuvien osalta.

Ehkä elokuvien vaihtoehtoiset loput rinnastuvat niihin elämänkokemuksiin, joiden olisi suonut päättyvän toisin. Ehkä vaihtoehtoisen lopun mahdollisuus antaa joillekin hallinnan tunteen myös oman elämänsä suhteen. Jos sitten pitää jossittelua elämän hallintana.

22. maaliskuuta 2009

Kävelynopeus

Tänään kävelin keskustaan. Ilma oli miellyttävä ja käveleminen pitkästä aikaa tuntui hyvälle. Vuosia sitten eräässä tv-ohjelmassa kaupunkisuunnittelusta puhuttiin ihmisen kyvystä tajuta/huomioida asioita eri nopeuksissa: kävellen, pyöraillen, autossa, ratikassa, junassa jne. Siinä ohjelmassa pidettiin kävelynopeutta ihmiselle opitmaalisena nopeutena silloin kun halutaan havainnoida ympäristöä. Tästä johtuen ohjelmassa voimakkaasti korostettiin sitä, että kaupunkisuunnittelun lähtökohtana tulisi olla kävelynopeus.

Minusta se kuulostaa oikein hyvältä. Kävelynopeuden kaupunkisuunnittelu tarkoittaa melko tiivistä rakentamista siten, että tarvittavat palvelut ovat kävelymatkan päässä. Se tarkoittaa myös sitä, että rakennetun miljöön tulee olla kiinnostava, yksityiskohtia sisältävä ja vaihteleva ollakseen miellyttävä – eikä kaiken tarvitse olla suurta. Asun alueella, jonka suunnittelussa kävelynopeus on otettu melko hyvin huomioon. Alueella ei ole ainuttakaan samanlaista taloa, puistoja ja puistomaisia alueita on useita ja meri tarjoaa alati vaihtuvan maiseman. Kävellen pääsen sinne minne haluankin ja aina voin nousta bussiin, ratikkaan tai metroon, jos haluan jonnekin kauemmas. Pidän asuinympäristöstäni, koska sitä ei ole rakennettu autoille. Eihän minulla ole ajokorttiakaan.

Käsittääkseni useimmat lähiöt on rakennettu autojen nopeudelle. Jotta silloin voisi asioita havaita, täytyy rakennetun miljöön sisältää suuria pinta-aloja: rakennusten on oltava samankaltaisia ja suuria. Rakennettu miljöö on ehkä, mutta vain ehkä, väljempää, koska autolla pitää päästä joka paikkaan. Palvelut eivät välttämättä ole lähellä eikä niitä tavoiteta kävellen. Talojen välissä kulkevat tiet, eivät kadut, ja ne ovat leveitä ja vaikeasti ylitettäviä. Tunnen oloni usein hyvin yksinäiseksi ja turvattomaksikin tällaisessa ympäristössä.

Ehkä kärjistin kävelynopeuden ja autojen nopeuden eroja kaupunkisuunnittelun lähtökohtana. En edes tiedä, kuinka paljon niitä on otettu huomioon. Kävellessä tällaisia tulee mietittyä.

Mitä sitten tänään huomasin? Näin alkoholistin, joka kannatteli repaleisia housujaan. Kylmä hänen varmaan oli, vaikka pitkät kalsarit näyttivätkin olevan jalassa. Ohitin hänet nopeasti. Pelkäsin että hän sanoo minulle jotain, aivan kuin olisimme kavereita. Kuin alkoholismi ja siitä johtuva ahdinko olisi tarttuvaa. Näin ihmisiä kävelevän yksin, kaksin, perheittäin. Kaunis ilma houkutteli. Kanavan vesi oli jäässä, mutta meri vilkkui sinisenä.

17. maaliskuuta 2009

Hah!

Olen kyllästynyt siihen tapaan, jolla viimeaikaiset bloggaukseni olen kirjoittanut. Tunnelmapala toisensa jälkeen. Hah. Kuka sellaista jaksaa lukea? Niiden kirjoittaminen on ollut helppoa, mutta täytyy tällä kirjoittamisella olla muukin motiivi.

Nyt sitten kehittelen sopivaa tarinaa, jonka seuraavaksi blogissani julkaisisin. Alku mulla jo on!

Toiseksi olen ajatellut perustaa toisen blogin, jossa kirjoittelisin ihan toisenlaisia juttuja. Tiukkaa asiatekstiä minua kiinnostavista asioista. Asiatekstin kiinnostavasti kirjoittaminen on minulle huomattavasti vaikeampaa, joten toista blogia saa ehkä odotella jonkin aikaa.

Kirjoittamisiin!

15. maaliskuuta 2009

Elämäni rakkaus

En rakastu helposti. On muutama mies, joita olen elämässäni rakastanut ja joista olen ajatellut: ”Tässä on elämäni mies, elämäni rakkaus”. Ainakin sillä hetkellä ja jonkin aikaa asia on ollut niin. Uskon nimittäin, että jokainen rakkaus syntyessään kestää ikuisesti tai ainakin loppuelämän. Mitenkään muuten ei voi rakastaa! Kokemus on kuitenkin opettanut, että rakkaus kestää aikansa, ei välttämättä koko elämän ajan. Usko ja kokemus eivät mielestäni ole tässä asiassa ristiriidassa keskenään, koska toisessa asiaa tarkastellaan ideaalitasolla ja toisessa käytännön tasolla.

On kuitenkin yksi rakkaus, joka on ollut elämänkumppanini vuosikymmeniä. Musiikin kuunteleminen on minulla lippu toiseen aikaan ja paikkaan. Lapsuudessa ympäröin itseni musiikilla tehdäkseni läksyni. Sen avulla pystyin keskittymään, vaikka kuinka sisareni ja/tai vanhempani olisivat melskanneet vieressä. Musiikin avulla luon itselleni tilan, paikan, joka on vain minua varten. Musiikin avulla saan oman huoneen.

Kun rakennan itselleni tilaa musiikin avulla, ei soivalla musiikilla sinänsä ole paljon merkitystä. Kunhan se on sellaista, josta pidän ja joka on tuttua. Musiikin rytmit ja melodiat vaivuttavat minut jonkinlaiseen transsiin ja juuri siitä syntyy tila ympärilleni. Tällainen musiikin kuunteleminen ei ole sosiaalista, sillä sen tehtävänä on sulkea muu maailma ulkopuolelle.

Kuuntelen musiikkia myös oikeasti. Intohimoisesti, keskittyen, itkien, nauraen, tanssien. Nostalgisesti ja uutta luovasti. Rakastaen, kaivaten, vihaten. En yleensä analysoi kuuntelemaani musiikkia, nautin kokonaisuudesta ja siitä fiiliksestä, minkä kappale minussa synnyttää. Ja niistä mielleyhtymistä, jotka musiikki minussa saa aikaiseksi. Kenen kanssa ja missä tilanteessa kuulin minkäkin biisin ekan kerran tai kuka/mikä teki tästäkin musiikista minulle niin merkityksellisen. Matkustan ajassa kuullessani biisin, jota en ole vuosiin kuullut. Mitä teinkään, ajattelinkaan silloin. Joskus juuri kappaleen sanoilla on merkitystä ja toisinaan rytmi tai melodia on tärkeä. Laulajan äänellä ja tavalla esittää musiikkia on kuitenkin suurin merkitys.

Jos kuuntelisin vain sitä musiikkia, johon nuorena tutustuin, olisi elämäni aika tylsää ja urautunutta. Jotta niin ei olisi, tutustun aktiivisesti itselleni aikaisemmin tuntemattomaan musiikkiin. Kirjastosta lainaan levyjä, joista en tiedä mitään tai joista joko en ole kuullut mitään tai joita ystäväni ovat kehuneet. En aina pidä kuulemastani, mutta joskus tulee vastaan musiikkia, jota haluan kuulla lisää. Tyttäreni ja ystävieni ansiosta olen kuullut itselleni tuntematonta musiikkia. Kiitos heille uusista ja ihanista musiikkielämyksistä!

13. maaliskuuta 2009

Yövieraita

Eilen oli vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tämänpäiväinen kehityskeskustelu stressasi. Mietin, mitä kaikkea esinaiseni on keksinyt varalleni. Pelkäsin, että hän pohtiessaan uusia työtehtäviäni ei ota huomioon kiinnostuksenkohteitani eikä sitä, että olen tottunut vastaamaan paljosta. Ja etten vieläkään pääsisi eroon kirjaston sähköpostin lukemisesta.

Kaipaus ja halu pitivät minua myös hereillä. Olisin niin kovin mielelläni ottanut miehen vierelleni enkä pelkästään vierelleni. Nukahdettuani näin levottomia unia, joista heräilin yhtenään.

Heräsin myös siihen, että tyttäreni tuli viereeni nukkumaan. Sanoin hänelle, että toivoin viereeni aivan toista ihmistä, mutta että hän on kuitenkin paras. Tyttäreni elää tulevaisuutta niin voimakkaasti, että kaipaa minua jo nyt, vaikka ei ole vielä kotoa pois muuttanutkaan. Jonkin ajan päästä hän palasi omaan sänkyynsä.

Levottoman yön jälkeen tuntuu vielä levottomammalta.

12. maaliskuuta 2009

Omat mielipiteet

Jussi Halla-aho kanteli Julkisen sanan neuvostolle, koska A-talk ohjelmassa 30.10.2008 oli käytetty väärin sitaattia hänen blogistaan. Kantelussaan Halla-aho sanoi: "Lauseen siteeraaminen kantelijan mielipiteenä on valheellista uutisointia ja tarkoituksellista mustamaalaamista". Julkisen sanan neuvosto oli sitä mieltä, että sitaattia oli käytetty oikein eikä se antanut väärää kuvaa Halla-ahon blogista.

Olen nyt ihmetellyt tätä pari päivää. Minusta on omituista, että bloggaaja ilmoittaa, etteivät blogissaan ilmaistut mielipiteet ole hänen mielipiteitään. Luulin, että Halla-aho osaa kirjoittaa niin, että tekstistä selviää, kenen mielipiteestä on kysymys. Tämä kai on niitä asioita, jotka koulussa opetetaan jo ala-asteella. Tieteellisessä tekstissä on hyvin tärkeää osoittaa, kenen mielipiteistä, tutkimustuloksista on kyse. Filosofian tohtorin luulisi olevan oikein hyvä tässä.

Mutta ehkä blogin kirjoittaminen on niin vaikeaa, ettei siinä pysty erottamaan omia mielipiteitä muiden mielipiteistä.

Siltä varalta, että asia ihmetyttää, ilmoitan, että tässä blogissa esille tuomani mielipiteet ovat omiani, ellen ole toisin ilmoittanut. Mielipiteisiini olen saanut vaikutteita kaikesta kokemastani, näkemästäni, kuulemastani ja lukemastani. Siten mielipiteeni eivät täysin originaaleja ole, mutta eipä taida kenenkään muunkaan olla.

11. maaliskuuta 2009

En halua. En jaksa.

Väsyttää, nukuttaa. En halua tai jaksa mitään. En olla töissä, en mennä uimaan, en pohtia kehityskeskustelua. En jaksa myöskään rakastaa, en toivoa enkä uskoa.

Eilen kävin taas myöhään illalla apteekissa. Nyt en sentään hakenut hiilitabletteja kuten edellisellä kerralla. Vuorossa olivat tyttären rauhoittavat lääkkeet. Kotiin saavuttuani hän istui kylppärin lattialla lämpimän suihkun valuessa täysillä hänen päälleen. Oli riidellyt poikakaverin kanssa.

Sain hänet pois suihkusta. Annoin hänelle rauhoittavan ja luvan soittaa poikakaverille Englantiin. He saivat riidan sovittua pitkän puhelun aikana.

En jaksa tällaisia tilanteita. Sydämeni heittää sata volttia huolesta, pelosta, tuskasta ja ahdistuksesta. Kesti todella kauan ennen kuin saatoin edes ajatella nukkumaan menemistä.

Tänä aamuna sain itseni kuitenkin kokoon ja olin peräti hyvällä tuulella. Tanssitti. Mutta nyt olen liian väsynyt hyviin fiiliksiin. Ei edes musiikki auta.

Odotan kevättä

Odotan kevättä. Ja kevätkenkiä, joissa voi olla kevytkenkäinen. Niin kauan kuin lumi, jää ja loska täyttävät kadut, niin kauan laahustan vielä tyttäreni vanhoilla talvikengillä. Omani menivät rikki muutama viikko sitten. Kaupoissa olevista talvikengistä ei enää ole myynnissä minun kokoani.

Nyt käyttämäni kengät ovat kivan näköiset, mutta niillä käveleminen on eri asia. Ensinnäkin tuntuu siltä, kuin kävelisin pelkillä sukilla. Toiseksi kengissä ei ole korkoa, joten askel ei saa tukea lainkaan. Niinpä kävely on lähinnä laahustamista enkä sellaisesta nauti. Kaikenlaisia kenkiä sitä on tullut tyttärelle hankittua.

Odotan kevättä, että voin laittaa kevätkengät jalkaan ja alkaa taas harrastamaan töihin kävelyä ja kotiin kävelyä. Uintiharrastuksen aloittamisen jälkeen kaipaan koko ajan enemmän liikuntaa. Uinti 2-3 kertaa viikossa ei tunnu riittävän.

Ehkä siinä on sekin, että lihakseni ovat voimistuneet. Pystyn enempään kuin aikaisemmin ja huomasin tänään jopa istuvani ryhdikkäästi. Tunnen lihakseni liikkuessani. Tunnen itseni kokonaiseksi.

Odotan kevättä, että saan taas kävellessäni laulaa Kauko Röyhkän sanoin: "Minä kävelen".

8. maaliskuuta 2009

Vuorossa äidinkielen esseekoe

Huomenna alkavat ylioppilaskirjoitukset äidinkielen esseekokeella. Tyttäreni kirjoitti syksyllä englannin ja biologian. Keväälle jäivät äidinkieli, ruotsi keskipitkänä, lyhyt ranska ja maantieto.

Kuulostaa helpolta. Ja siltä se on myös vaikuttanut. Olen nähnyt muutaman kerran tyttäreni lukevan ruotsia, ranskaa ja maantietoa. Mutta ei hänellä paineita tunnu olevan eikä halua menestyä kirjoituksissa. Tai sitten hän lukee minulta salaa.

Huominen äidinkieli näyttää kuitenkin jännittävän kovasti. Hän on hyvä kirjoittaja, mutta eivät äidinkielen ylioppilaskirjoitukset sitä mittaa nykyään. Vaan jotain muuta, josta en ole päässyt perille.

Kyse on tyttäreni elämästä, mutta silti minuakin jännittää ja huolestuttaa. En hänen menestymiseensä huomisessa kokeessa voi mitenkään enää vaikuttaa. Mutta peukut aion pitää pystyssä!

Haaveet todeksi

Kunpa voisin koko päivän säilyttää aamufiiliksen. Kun päivä on vielä uusi, mieli vahva ja eheä. Kun kaikki on vielä mahdollista. Pikkuhiljaa se rapisee. Täytyisi olla jokin keino, tapa ajatella ja toimia tai jotain, jolla voisin säilyttää aamufiiliksen. Ehkä annan päivän edetessä periksi erilaisille ongelmille ja ehkä enemmän arjelle. Kaupassakäynnit, ruoan valmistamiset, tiskaaminen, pyykinpesu ja siivous voivat toki olla myös eheyttäviä, mutta ne vievät pois muusta, jota voisi tehdä, ainakin ajankäytön suhteen.

Mitäkö sitten tekisin? Ainakin tekisin viikkoharjoituksia kirjasta Tie luovuuteen. En ole niitä vähään aikaan tehnyt ja tunnen olevani jumissa. Jääneeni kiinni epämääräiseen saamattomuuteen, nostalgiaan ja melankoliaan. Sellainen vie kovasti aikaa vaikka ei siinä mitään tapahdukaan.

Haluaisin aloittaa tanssiharrastuksen. Tämä on vielä rajaamaton, epämääräinen toive, mutta ajan kanssa siitä varmaan tulee jotain. En tiedä, mitä tanssisin ja missä. Olisi kiva, jos tällaisille keski-ikäisille - vähän liikuntaa harrastaneille – naisille, olisi omat kurssinsa. Pelottaa aloittaa tanssikurssi kaikkien notkeiden ja sutjakoiden naisten kanssa, jotka pystyvät tekemään kaiken, mitä ohjaaja käskee. Ehkä sellainen tanssikoulu pitäisi perustaa. Minä voisin sen tehdä. Ja voisihan sillä olla kysyntää. En usko olevani ainut nainen, joka haluaisi aloittaa liikkumisen ja nimenomaan tanssimisen. Ohjaajia varmaan löytyisi ja näin laman aikaan tilankin saisi halvemmalla.

Haave tanssimisesta on elänyt minussa lapsesta lähtien. Omituista, että unohdin sen kokonaan kirjoittaessani kuvitteellista elämistäni. Lapsuuspaikkani oli niin maaseutua, ettei siellä mitään tanssikouluja ollut. Ainoat oikeat liikuntalajit olivat hiihto, jääkiekko, lentopallo pojille ja tytöille telinevoimistelu (liikunnanopettajana oli naisten telinevoimistelun entinen suomenmestari). Ja kuitenkin minä haaveilin tanssimisesta. En muista, sanoinko haaveestani kenellekään. Varmaan oli kyse haaveesta, jonka sanoiksi ja puheeksi muuttamisen uskoin nostavan vastalauseiden ja ivan myrskyn. ”Eihän täällä ole balettikouluja eikä muitakaan mahdollisuuksia harrastaa tanssia”.

Ei ollut silloin. Tanssiminen on kuitenkin minulle niin tärkeä asia, etten voi jättää asiaa vain haaveilun ja unelmoinnin asteelle.

Olen tanssinut ilman mitään kursseja. En balettia, en nykytanssia, en sambaa tai itämaista tanssia. Olen tanssinut rockia paljon. Tampereen yo-talolla kävin sekä maanantaisin että lauantaisin tanssimassa. Eikä sillä ollut merkitystä, pyysikö joku minua tanssimaan. Oikeastaan se vain haittasi, jos piti tanssia toisen kanssa. Olin ujo enkä osannut tanssia toisen kanssa. Yleensä tanssin yksin koko illan. Helsingissä kävin tanssimassa Manalassa ystäväni kanssa. Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Manalan dj muutti musiikin minulle vähemmän mieluisaksi eikä tanssiminen siellä tuntunut enää mukavalta. Siihen loppui tanssiharrastus siltä erää.

Nyt on aika aloittaa tanssiminen uudestaan!

6. maaliskuuta 2009

Hyväosaiset metelöivät

Pääministeri Matti Vanhanen keksi Rukalla hiihdellessään ratkaisun Suomen ongelmiin: nostetaan eläkeikä 65 vuoteen! Tällaisista asioista on ennen ollut tapana keskustella ammattiliittojen kanssa, mutta tällainen vuoropuhelu ei pääministeriä kiinnostanut, koska ne kuitenkin olisivat vastaan.

Asiasta on noussut valtava meteli. Ammattiliitot olivat mielenosoituksellisesti poissa Sata-komitean kokouksesta, oppositio tekee asiasta välikysymyksen, netti täyttyy keskusteluista ja lehtien mielipideosastoilla ihmetellään ratkaisua.

Suomalaisten eliniänodote on noussut hitaasti ja varmasti. Tilastokeskuksen sivuilla tilastot ulottuivat vuoteen 2007 ja silloin 0-vuotiaan miehen eliniänodote oli 75,9 vuotta ja 0-vuotiaan naisen eliniänodote 82,9 vuotta. Näihin lukuihin verrattuna 65-vuotiaana eläkkeelle ei kuulosta mitenkään pahalta. Toinen juttu on sitten se, miten päätös vaikuttaa työpaikkojen ikärakenteisiin. Kuinka ollaan innovatiivisia ja pysytään kehityksessä mukana, kun työpaikalla jyräävät 60-65 -vuotiaat?

Etupäässä meteli eläkeiän nostamisesta inhottaa minua. Inhottaa sen takia, että epäilen kohun peittävän alleen vähempiosaisten ihmisten sosiaaliturvassa tapahtuvia heikennyksiä. Eikä heidän puolestaan nosteta meteliä! Eivätkä he itse sitä useinkaan tee.

4. maaliskuuta 2009

Vanha rakkaus

Kävin tänään pitkästä aikaa Kirjasto 10:ssä. Usein teen sinne täsmäiskuja eli haen jotain tiettyä levyä, mutta nyt menin fiiliksellä ”mitähän täältä tänään löytyy”. Ja löytyihän sieltä. Mukaani tarttuivat

Peter Gabriel: II
Peter Gabriel: Hit
Blondie: Greatest Hits: Sound & Vision ja sokerina pohjalla
David Bowie: Young Americans.

Blondien kokoelman lainasin sen yhden biisin takia. Call me on ollut top kympissäni siitä lähtien kun sen ekan kerran kuulin. Ja laulajaan Debbie Harryyn liittyy kaksi muistoa, jotka kumpikin ajoittuvat johonkin 1970-luvun puoliväliin.

Seurustelin paikkakunnan musiikkifriikin kanssa, mutta ei hän pelkästään musiikkia harrastanut. Lähes yhtä intohimoisesti hän harrasti valokuvaamista. Minulla on vieläkin albumissa valokuva, jossa olen muistaakseni Aulavalla lavalla (ilmeisesti järvilavalla) mikrofoni kädessäni ja olen laulavinani. Kuvan nimeksi poikaystäväni antoi ”Blondie”.

Toinen muistikuva Debbie Harrysta liittyy tapaninpäivään, jolloin ns. Haapaluoman jengi tuli kylään (useampana tapaninpäivänä). Kylään tulivat siis Tammelan Antti ja Esa, Sepposen Hannu, Kärhän Reijo ja muiden nimiä en muista. Tuleva Noitalinna Huraa ilman Sari Peltoniemeä. En muista, mistä tällainen kyläilytraditio syntyi, mutta olihan se kivaa saada lauma poikia kylään - meitähän oli viisi tyttöä. Yksi aihe varsinkin oli Haapaluoman jengille tärkeä: Blondie ja etenkin solisti Debbie Harry.

En ole pitkään aikaan kuunnellut Peter Gabrielia, vaikka olen intohimoisesti kuunnellut hänen lauluaan Genesiksen ajoilta lähtien. Minulla on ollut hänen musiikkiaan pelkästään kaseteilla, jotka ilmeisesti olen kuunnellut puhki tai jostain syystä hukannut. Intruderin synkkää, pelottavaa ja ahdistavaa fiilistä olen ikävöinyt, koska se liittyy muistoissani Fritz Langin elokuvaan M –kaupunki etsii murhaajaa, joka on loistava leffa. Games without frontiers oli hitti aikoinaan, mutta suurimmat hittinsä Peter Gabrielilta taitaa löytyy So-levyltä. Tiskatessani fiilistelin musiikkia ja muistelin kahta Tampereen-aikaista ystävääni, joita tapasin heti Peter Gabrielin keikan jälkeen. He kertoivat haltioituneina keikasta ja Peter Gabrielin hypystä yleisön sekaan. Kunpa olisin ollut itse kokemassa sen. Eniten olen ehkä kuitenkin kuunnellut Peter Gabrielin levyistä nelosta. Tuntui todella hyvältä kuulla mm. Shock the monkey pitkästä aikaa. Ei mitään rauhallista musiikkia. Jostain täytyy vielä löytää Peter Gabrielin kolmonen ja White Shadow.

Eikö minulla ole David Bowien Young Americansia, kun kerran kirjastosta sen lainasin? On toki, vinyylinä ja kasettina. Tällä levyllä on pari todella hyvää biisiä. Nimikappale on hyvä, mutta ei vedä vertoja Bowien tulkinnalle Across the universe –biisistä eikä Fame-kappaleelle, jossa voi kuulla myös John Lennonin äänen. Fame toi mieleen Tampereen yo-talon ja Tapio Korjuksen soittamassa levyjä maanantaisin ja lauantaisin. Korjus kun tykkäsi kovasti soittaa Bowieta ja varsinkin Fame soi todella usein.

Tänään oli vanhojen rakkauksien päivä.

2. maaliskuuta 2009

Kuun päivä

Tänään on maanantai ja siksi kuvana on kuun astrologinen symboli. Useissa kielissä maanantai on nimenomaan kuun päivä (måndag, Monday, lundi, Dies lunae). Pitkään ihmettelin tätä päivien nimien sitomista taivaankappaleisiin, mutta vasta nyt päätin ottaa siitä selvää.

Babylonialais-assyrialaisissa kalenterissa jokainen kuukausi alkoi aina uudesta kuusta ja jokainen kuu syntyi aina maanantaina. Muutkin kuun vaiheet osuivat kalenterin mukaan aina maanantaille. Mielenkiintoista on, että tällaisen kalenterin käyttöönotosta on tuhansia vuosia ja aina vaan maanantai on kuun päivä.

Maanantai on myös viikon ensimmäinen päivä ja ensimmäinen työpäivä. Jotenkin kuvaavaa on, että juuri kuun päivä liittyy rutiineihin ja normaalin päiväjärjestykseen palaamiseen. Astrologiassahan kuu liitetään mm. tuttuihin ja rutinoituihin asioihin, arkeen.

Ajattelin, että maanantain ja kuun suhteen pohtiminen olisi lisännyt puhtia. Ei auttanut, en tunnu mitenkään saavan otetta asioihin. Se tuskin lienee kuun tai maanantain vika.

1. maaliskuuta 2009

Kiireestä pois

Jos pitäisi veikata viikon mieluisinta hetkeä, laittaisin panokseni sunnuntaiaamulle. Ainakin minulle se on viikon paras hetki. Minnekään ei ole kiire. Kahvi, aamusivut ja Hesari, vain sunnuntaiaamuisin saan nauttia näistä kiireettömästi ja keskittyen. Aikaa siihen meneekin muutama tunti. Olen yleensä yksin hereillä, kissa tosin heräilee välillä pyytämään ruokaa tai ulospääsyä. Ihana rauha ja hiljaisuus.

Olen viime aikoina pohtinut ajankäyttöäni. Töissä kuluu eniten aikaa, etenkin näin vähäunisella ihmisellä. Töissäkin on välillä niin kiire, ettei ehdi töitä tehdä! Tämä tosin pitää sisällään ajatuksen siitä, että esim. erilaiset päivystystehtävät estävät tekemästä muita töitä, minun töitäni. Mutta ei minua huoleta se, kuinka vietän työpäiväni ja mitä tehden.

Minua huolettaa se, kuinka onnistun käyttämään vapaa-aikani niin, etten ehdi tehdä kaikkea haluamaani. Ja samalla käytän aikaani esim. tv:n katsomiseen tai Facebookissa roikkumiseen. Miten sellaisiin on aikaa, mutta ei kunnon keskusteluun tyttären kanssa? Mihin aika häviää ja miksi se ei riitä? Ja miksi aina on niin kiire?

Ajankäytössäni on siis jotain vikaa. En ole vielä löytänyt kaikkia henkilökohtaisia aikavarkaitani. Paras keino siihen olisi laittaa ylös kaikki tekeminen ja siihen kuluva aika viikon aikana, mutta siihen vasta aikaa menisikin! Ehkä tyydyn vain vähentämään joitakin ilmiselviä, edellä mainittuja aikavarkaita, jos se jotenkin auttaisi.

Uskon myös kiireettömyyden voimaan ja siunauksellisuuteen. Luovuus ja asioiden löytäminen edellyttävät pysähtymistä, kiireen lopettamista. Perjantaisin töistä palatessani mietin usein, mihin tämäkin viikko on hävinnyt. Mitä olen tehnyt, mitä saanut aikaan, kuinka olen huomioinut tytärtäni, perhettäni ja ystäviäni, läheisiäni? Tarkemmin ajateltuna, toiset ihmiset, rakkaani ja läheiseni, saavat minut unohtamaan kiireeni, useimmiten.

Kiireen poistaa myös ajan itselleen ottaminen. Uintiharrastukseni on minulle juuri tätä. Ja kirjoittaminen. Sitä olisi myös yhteinen aika rakkaan kanssa. Kummallista, miten kello ekan kerran katsottuna on yhdeksän ja seuraavalla kerralla kello onkin jo lähes yksi yöllä. Sellaisesta kiireettömyydestä minä nautin.