30. lokakuuta 2011

Kirjamessuilla

Vietin sunnuntaipäivän kirjamessuilla eksyksissä. Kuljin kirjamessujen kartan kanssa ja silti minun oli todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä olin ja kuinka pääsen haluamaani paikkaan. Olin varautunut eksymiseen ja merkinnyt karttaan muutamia kustantamojen ja kirjakauppojen messupaikkoja. Mutta ei se auttanut. Kohtalontovereiden tapaaminen lohdutti minua kovasti.

Mukana minulla oli kaksi kirjaa: Rajaniemen Kvanttivaras ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olin juuri ajoissa paikalla kuullakseni Esko Valtaojan haastattelevan Hannu Rajaniemeä. Älykästä keskustelua, jonka kuuntelemisesta nautin. Rajaniemi piti scifiä tähän huikean teknologisen kehityksen aikaan hyvin sopivana kirjallisuuden genrenä. Hän valaisi Kvanttivarkaan alussa olevaa sitaattia Maurice Leblancin kirjasta ”Arsene Lupin karkaa” niin, että minäkin ymmärsin itsensä kadottamisen teeman. Kvanttivarkaassa elämän kuvitteellisuus, identiteettien, muistojen, jopa kehojen, vaihtaminen kuvaa osittain jo tätä aikaa.

Haastattelun jälkeen löysin Gummeruksen messupaikan, vaikka olin välillä joutua paniikkiin. Pelkäsin kirjailijan ehtivän poistua ja minä en saakaan omistuskirjoitusta. Onneksi niin ei käynyt. Yhtä tärkeää kuin omistuskirjoituksen saaminen oli kysyä Rajaniemen sukujuurista, sillä Niinimaalla asui Rajaniemen perhe. Mutta ei, Hannu Rajaniemi ei ole lapsuudessani tuntemieni nuorten miesten jälkeläinen.

Tämän jälkeen halusin tupakkaa ja kahvia. Edellisiltä kirjamessuilta muistin hatarasti, missä tupakkapaikka on. Sinne löytäminen oli puhdasta harhailua, epätoivoa ja eksymisen tunnetta, vaikka kysyin tietä. Löysinpä antikvariaattiosaston ja osasin sinne jopa palata saatuani kahvia ja tupakkaa.

Tapasin toisen eksyneen, kirjailija Jääskeläisen. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin hakevani omistuskirjoituksen myöhemmin Ateenan messuosastolta.

Sitä odotellessani käväisin kuuntelemassa Kauko Röyhkää. En jaksanut keskittyä ja toisaalta, olin eilen hänen keikallaan. Eilisillan hyväntuulinen ja säkenöivä muusikko oli tänään hiukan väsynyt kirjailija. Kiersin antikvariaattiosaston ja kartutin kirjahyllyäni neljällä Agatha Christiellä ja yhdellä Robert van Gulikilla. Agatha Christie –kokoelmastani puuttuu enää 37 suomennettua teosta!

Kuvastaja-palkinto myönnettiin Pasi Ilmari Jääskeläiselle vuoden 2010 parhaasta kotimaisesta fantasiateoksesta Harjukaupungin salakäytävät. Onnea! Jääskeläisen haastattelua en ehtinyt kuunnella kuin alusta, sillä ystäväni tulivat hakemaan minua kahville.

Kirjaan Lumikko ja yhdeksän muuta sain omistuskirjoituksen: ”Päiville 30.10.11 kirjamessuilla” ja nimikirjoitus, jossa ehkä lukee Pasi Ilmari Jääskeläinen tai sitten vain Pasi Jääskeläinen. Keskustelimme Lumikosta ja Harjukäytävistä, palkintojen merkityksestä ja siitä, kuinka täältä pääsee pois. Olisin jatkanut keskustelua pitempään, mutta aloin ajatella, että en voi omia kirjailijaa. Vaikka olisin kyllä halunnut.

Onneksi elämässäni on muutakin kuin työ.

29. lokakuuta 2011

Pitäisi siivota, mutta ahdistaa

Minulla on mukavan ihmisen kriisi. Minua ei lannistaisi, ahdistaisi ja masentaisi se, että yksi ihminen pitäisi minua niin ikävänä, ettei halua minua pilaamaan yhteistä hauskanpitoa. Sellaisen voisin ohittaa ja varmaan olisin sen jo unohtanut. Ehkä niin hyvin että unohtaisin karttaa sitä ihmistä.

Mutta kyse on joidenkin yhteisestä päätöksestä, että Päiviä ei kutsuta, koska se ei ole mukava. Onko tällaiseen päätökseen osallistunut sellaisia ihmisiä, joita olen pitänyt työkavereina? Sellaisia, jotka ovat minulle myös Facebook-kavereina?

En ymmärrä, minkälainen epämukava ihminen olen. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen, kohtelias ja hymyilevä. Puhun järkeviä ja viisaitakin joskus. Otan kantaa asioihin, sanon mielipiteeni julkisesti enkä suljettujen ovien takana supatellen. Mutta tästä asiasta en ole pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Outo toki olen. Ujous on persoonallisuuteni taustalla vaikuttava ominaisuus, joka ilmenee siten, että usein valitsen mieluummin yksinolon kuin seuran. Tykkään omituisista asioista. Pukeudun omituisesti. Tykkään työpaikallani ihmisistä, jotka vaalivat mielensä vapautta.

Haluaisin lähteä työpaikaltani, lopettaa sen työsuhteen. Haluaisin luovuttaa taistelutta. En osaa taistella näkymätöntä vihollista vastaan. En osaa imarrella enkä nuoleskella.

Olen yksinäinen ihminen ja aina välillä kuvittelen olevani sen asian kanssa sujut. Kuvittelen, että minusta kuitenkin pidetään vaikka sydänystäviä ei oltaisikaan. Ja sitten tulee tällainen juttu. Tunnen itseni yksinäiseksi, josta kukaan ei tykkää eikä kukaan rakasta.

Mitä mieltä asioissa, elämässä, silloin on?

27. lokakuuta 2011

Koiraihminen?

Silloin tällöin minussa herää koiraihmisyys, vaikka olen kissaihminen ja vaikka pelkään koiria. En mene vapaaehtoisesti koiran lähelle, mutta pelkoni ei estä minua ihastelematta kauniita koiria ja ihastuttavia koiranpentuja. Saksanpaimenkoiran pentu on todella suloinen luppakorvineen. Miten siitä voikin useimmiten tulla niin tylsännäköinen aikuisena!

Viimeaikoina koirafaniutta ovat vakavasti herätelleet suomenlapinkoirat Usma, Seita ja Ainu, joiden elämää olen seurannut Millanin blogien kautta. Elokuva Hachiko sai aikaan sen, että menetin sydämeni japanilaiselle akitalle, sen peruskoiramaisuudelle. Viime kesänä näin junassa koiran, joka kovasti muistutti akitaa, vaikka oli pienikokoisempi. Kävin kysymässä koiran rotua ja sain kuulla sen olevan shiba, myöskin japanilainen koirarotu.

Tänään näin elämäni toisen shiban (kysyin koiran rotua) ja kyllä oli viehättävä koira, pentu vielä. Niin suloinen, että pystyn näkemään itselläni shiba-rotuisen koiran. Selasin shiban rotuyhdistyksen sivut ja totesin, ettei minusta kuitenkaan ole koiranomistajaksi. Rotukoiriin liittyvät vaatimukset kauhistuttavat minua. Luulen, että rodunjalostus ei vielä ole tehnyt shibaa sairaaksi, kuten monen muun koirarodun on käynyt.

Koiraihmisyyteni pysynee kuvitteellisena. Todennäköisesti en hanki koiraa. Jatkan koirien ihailua turvallisesti kadun toiselta puolelta tai valokuvien ja blogien kautta. Ja seuraan mielenkiinnolla, miten tässä vielä käy.

26. lokakuuta 2011

Matematiikkaa

Kun mikä tahansa luku kerrotaan nollalla, saadaan tuloksesi nolla.

Väite: ”Kun kävelet rappusia pitkin ylös, kulutat viisi kertaa enemmän kaloreita kuin käyttämällä hissiä”. Oletan, että hissin käyttämiseen ei kulu kaloreita lainkaan. Kuinka paljon on siis nolla kertaa viisi?

Luin lukiossa lyhyen matematiikan ja tykkäsin siitä, koska se oli niin helppoa. Ei tarvinnut muuta kuin laskea laskut annettujen kaavojen mukaisesti. Tosielämässä niin ei ilmeisesti voi aina tehdä.

25. lokakuuta 2011

Peloton Kurpitsa

Eilen tein Gummeruksen testin. Sen mukaan olen poliisi. Ideakeittiön testin mukaan olen peloton mutta en Pelle kuitenkaan. Eivät kysyneet hämähäkeistä mitään ...

Halloween hahmosi: peloton kurpitsa

Halloween-kurpitsahahmoni:
Ideakeittiön halloween-testi: olen peloton
Olen peloton
Soitathan minulle, jos talosi on tulessa.
 
Oletko ehkä palomies tai sissisotilas? Testimme mukaan et pelkää mitään ja siksi kurpitsaasi kaiverrettakoon mikkihiirinaama. Se kuvastaa parhaiten ”antaa tulla” -asennetta, jolla olet valmis kohtaamaan elämän koettelemukset.

Kuulut siihen harvaan ihmisten joukkoon, joille lasi ei ole joko puolityhjä tai puolitäysi, vaan se on vain lasi ja entäs sitten.

Ihmiset saattavat pitää sinua pahimmillaan yllytyshulluna rämäpäänä, mutta ystäville olet se kylmäpäinen luottohenkilö, johon turvaudutaan pahimman hädän hetkellä.

Lohturuuasta puhuminen voi olla sinun kohdallasi turhaa, koska et sellaista testin mukaan tarvitse. Tässä siis ravintoa ennen tulevia suorituksia:
•Kirsikkainen-juustotorttu
•Poro-sieniruukut

Yllytyshullu olen ollut aina. Rämäpää en ehkä kuitenkaan. Voi olla, että monessa asiassa olen realisti, joka ottaa asiat vastaan sitten kun ne tulevat. Ja monessa asiassa rakentelen linnoja taivaalle tai kehittelen kauhukuvia.

Ehkä kuitenkin alan testin innoittamana pitää itseäni pelottomana. Tulta päin!

24. lokakuuta 2011

Parveke-elämää

En ole pieni ihminen. Pituutta löytyy uljaat 165 senttiä ja painoa hieman yli normaalipainon. Ja silti pelkään hämähäkkejä.

Illan aikana olen urheasti käynyt parvekkeella tupakalla, vaikka siellä oli hämähäkki seitsemän aikaan. Sellainen musta, karvainen ja melkein 50 sentin kolikon kokoinen.

Ensikohtaamisen aikaan minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut suojautua ja puolustautua kauhistuttavaa hämähäkkiä vastaan. Sen jälkeen olen ottanut suojakseni tämän päivän Hesarin. Parvekkeelle mennessäni se on pääni päällä, ettei hiuksiini syöksy epätoivottuja eläimiä. Muuten pidän sitä kädessäni valmiina huitaisemaan sillä minua lähestyvää petoa.

Hämähäkkiä ei ole näkynyt enää. Ehkä se aavisti, ettei tälle parvekkeelle kannata jäädä.

Pelottaa silti edelleen. Niin naurettavaa ja typerää kuin se onkin.

22. lokakuuta 2011

Lippu kirjamessuille ja sateenvarjo

Tänään selvisi se, että yksi kirjamessulippu vastaa yhtä sateenvarjoa.

Kävin aamulla hakemassa Suomalaisesta kirjakaupasta lipun Helsingin kirjamessuille. Samalla reissulla kävin kaupassa. Unohdin hetkeksi sateenvarjoni kassan päätyyn, jossa ostokset pakataan. Huomasin sateenvarjon puuttumisen melkein heti. Mutta ei sitä enää missään ollut. Ymmärrän, ulkona satoi, eikä sateenvarjoni ollut mikään design-tuote. Joku saattoi peräti ajatella, että olin hylännyt sateenvarjoni tarkoituksella.

Kallis sateenvarjo katoaa ja menee rikki ja sekös vasta harmittaa. Kuvien Hello Kitty –sateenvarjon ostin muutama vuosi sitten tyttärelleni. Se oli kallis, mutta silloin oli hätätilanne. Sateenvarjo osoittautui hyväksi, mutta rikki sekin meni. Putosi pöydältä, jolloin kädensija ja sateenvarjon nuppi murskautuivat sirpaleiksi. Sen jälkeen se on ollut kaapissa, koska en ole hennonnut heittää kaunista ja kallista sateenvarjoa pois.

Onneksi en, sillä aion käyttää sitä siihen asti kunnes ostan seuraavan 5-10 euron sateenvarjon.

Oskun lempisateenvarjo.

20. lokakuuta 2011

Kengät eri paria

Herätys puoli tuntia normaalia aikaisemmin on tuskallinen kokemus – minulle ainakin. Joka toinen viikko tapahtuvana en siihen totu. Lisäksi stressaan edellisenä iltana aikaista herätystä niin paljon, ettei nukkumisesta tule mitään.

Joskus yhdentoista jälkeen aivoni alkoivat toimia normaalisti. En edes muista, mitä kaikkea selitin asiakkaille puhelimessa sitä ennen. Sen sijaan muistan tyytymättömyyden tunteen puhelujen jälkeen: taaskaan en pystynyt auttamaan omituisia kysellyttä asiakasta. Epäilen kysymysten vain kuulostaneen omituisilta tokkuraisessa päässäni.

Pystyin silti ihmettelemään mm. 18 bengalintiikerin ampumista.

Työpäivän päätteeksi huomasin laittaneeni aamulla eri paria olevat kengät jalkaani.


19. lokakuuta 2011

Adeline Whiteoak

Vuosikymmeniä sitten luetut kirjat jatkavat kummittelua mielessäni. Nyt vuorossa on Mazo de la Rochen Jalna-kirjat, jotka luin teininä. Ilmeisesti pidin niistä, sillä kirjahyllystäni löytyy Jalnan perhe. Kirjaostos kesältä 1973.

Itse asiassa Jalna-kirjoista muistan vain yhden asian. Suvun matriarkka Adeline Wihiteoak muistuttaa omaa isoäitiäni voimassaan ja karkeudessaan. Merkittäväksi hänet teki kuitenkin hänen usein toistamansa käsky: ”Äkkiä! Joku! Heti! Suudelkaa minua!”


18. lokakuuta 2011

Mukava ihminen?

Aamupäivällä kollega tuli samaan hissiin. Kävimme seuraavan keskustelun.

- Saitko kutsun sen tilaisuuden jatkoille?
- En.
- Hyvä.
- ???
- Kuten tiedät, tarkoitus on kutsua vain mukavia ihmisiä, ei kaikkia.
- Niinpä tietenkin.

Olen kuvitellut olevani mukava ihminen, myös työpaikalla. Ilmeisesti niin ei ole asia, koska tämä oli jo toinen kerta, kun minua ei kutsuta yhteisiin rientoihin. Mielelläni tietäisin, millä tavalla olisin mukavampi.

Toisaalta osa minusta pitää pihlajanmarjoja happamina ja on ylpeä siitä, että kuuluu työpaikan outcasteihin. Pohdin myös, missä vaiheessa tälläinen "sua ei kutsuta" -ilmoittelu on työpaikkakiusaamista.

17. lokakuuta 2011

Uudestaan!

C. S. Lewisin kirjassa Matka Venukseen (Perelandra 1943) ylistetään kokemuksen ainutkertaisuutta. Maukas hedelmä on maukas, koska syö vain yhden hedelmän. Toisen ja useamman hedelmän syöminen latistaa jopa ensimmäisen hedelmän maun.

Asia on varmaan näin. Mutta ainakin minun elämässäni toistolla, asioiden uudestaan kokemisella, on suuri merkitys. Kun viihdyn jonkun ihmisen kanssa, haluan tavata hänet uudestaan. Kun nautin jostain elokuvasta, musiikista tai kirjasta, haluan kokea saman nautinnon uudestaan. Yksi kerta ei vaan riitä. Repeatilla jonkin biisin kuunteleminen tuntuu joskus maailman tärkeimmältä asialta.

Tosin voin ahmia toistoja liikaa. Ridley Scottin Blade Runner (1982) elokuvaa en pysty enää katsomaan. Osaan elokuvan ulkoa tai ainakin kuvittelen osaavani.

Parin viikon ajan olen katsonut Supernaturalia, ties kuinka monennen kerran. Ensin katsoin 3. kauden, sitten toisen ja nyt on 1. kaudesta jäljellä kaksi viimeistä jaksoa. Vielä nautin Supernaturalista suunnattomasti.

Uudestaan olen lukenut Agatha Christien dekkareita, nyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Usein olen unohtanut kirjasta lähes kaiken, joten Christiet ovat melkein kuin uusia lukukokemuksia.

Taidan olla toiston kierteessä.

C. S. Lewis heristää jossain sormeaan.

15. lokakuuta 2011

Kuin silloin joskus

Tänään kaikki oli paremmin. Lauantai sujui kuin silloin joskus.

Sisareni tuli käymään, kuten hänellä oli tapana tulla lauantaisin muutama vuosi sitten. Saunaan emme ehtineet, sillä meillä oli nälkä. Broileria vegetaristille maistui todella hyvältä. Kahvi ja korvapuustit jälkkärinä takasivat sen, että vatsa oli todella täynnä. Buffya emme katsoneet. Sen sijaan tarjoilimme sisarelleni Supernaturalin ensimmäisen jakson.

Puhuimme, innostuimme, olimme huolissamme ja nauroimme. Kotimatkaltaan sisareni soitti ja kertoi hyviä uutisia. Mikäs sen mukavampaa.

14. lokakuuta 2011

Eilen oli epäonnistumisen päivä ja huomenna kaikki on paremmin

Tänään elin tunteella.

Minun piti tavata tänään läheinen ja rakas ihminen. Hän kertoi olleensa jo kaupungilla, toista kertaa ei jaksa lähteä. Jonakin toisena päivänä olisin suhtautunut tähän ymmärtäväisesti. Tänään tunsin itseni hylätyksi, mitättömäksi ihmiseksi, jota ei haluta tavata.

Masennuin, lähdin töistä, söin lohturuokaa ja kehitin päänsäryn. Eiköhän näillä selviä uuteen päivään.

13. lokakuuta 2011

Onnellisuus

Olin tänään kiltti kuluttaja ja kävin Citymarketin 40-vuotistarjouksia ostelemassa. Kahvia, Cokista, kissanruokaa ja leipää. Säästin muutaman euron.

Onnellisuuteeni se ei vaikuttanut mitenkään.

Onnellisuus vuonna 1998.

12. lokakuuta 2011

- 11:11

Periaatteeni on, että en istu työpaikalla vain keräämässä työaikasaldoja. Jos minua väsyttää, ahdistaa tai en pysty keskittymään, lähden töistä pois. Liukuman ja työtehtävien puitteissa tietenkin. Tällä periaatteella olen onnistunut keräämään huomattavan määrän miinustunteja työaikasaldooni.

Tänään tilanne oli toinen. Keskityin työhöni intensiivisesti. Keskittyessäni en huomaa ajankulua, niinpä yhtäkkiä huomasin tehneeni minun mittapuullani pitkän päivän. Töistä lähtiessäni työaikasaldoni oli -11:11. Monta tällaista päivää kiitos ja pääsisin joskus peräti nollatilanteeseen.

Kuvassa vuodelta 1988 Päivi keskittyy.

11. lokakuuta 2011

111011

En oikein tiedä, mitä blogillani tekisin. En siitä halua luopua, mutta en tiedä, mitä kirjoittaisin. Tänään päätin ottaa blogini päiväkirjakäyttöön. Lyhyet kommentit päivästä ja kuva.

Tänään kävelin töihin ja töistä pois. Kotimatkalla selvisin lähikauppaan asti ennen kuin alkoi sataa. Matkalla kaupasta kotiin satoi niin että kenkäni kastuivat.


René Magritten Golconda (1953).