27. helmikuuta 2011

Sunnuntain iloksi A

Kotini jokaisessa huoneessa on kirjahylly(jä) paitsi kylpyhuoneessa. Hyllyt ovat täynnä romaaneja, sarjakuvia, lehtiä, oppikirjoja, tietokirjoja sekä cd- ja dvd-levyjä. Lukuisat kirjahyllyt kertovat enemmän kotini pienuudesta kuin suuresta määrästä kirjallisuutta, musiikkia tai elokuvia. Vakuuttelen itselleni muutaman kerran kuussa Anttilan TopTenissä ja Suomalaisessa kirjakaupassa, että en ole keräilijä enkä omistaja. Usein huonolla menestyksellä.

Päätin valokuvata kirjahyllyni kirjain kirjaimelta. Aloitin huoneeni romaanihyllystä, jossa yllättäen on miltei pelkästään romaaneja. Valokuvan avulla luetteloin kirjahyllyjeni sisällön helposti tarvitsematta turvautua excelin apuun. Kirjastoihmisenä rakastan luetteloita, listoja ja järjestystä, joista viimeksi mainittua usein vain periaatetasolla.

Sunnuntaina 270211 kirjahyllyni A


En usko siihen väitteeseen, että kirjahyllyn sisällön avulla voi päätellä, millainen ihminen on. Kuitenkin jo tästä näkyy, että suhtaudun aakkosjärjestykseen huolettomasti, lempikirjailijoideni tuotantoa kerään ja olen kiinnostunut scifistä.

Kirjan sisältö merkitsee minulle enemmän kuin se, onko kirja uusi tai onko se edes ostettu. Kirjastojen kierrätyskärryjä olen hyödyntänyt Akuninin ja Amadon kirjoissa. Kirpputoreja ja antikvariaatteja kirjojen ostopaikkoina olen suosinut pitkään.

Olen myös lapsestaan ylpeä äiti. Pienen kierresidoksella sidotun kirjan tekijä ja kuvittaja on tyttäreni. Hän teki tämän Hienot vaatteet -kirjan ala-asteella. Kirjasen takakannessa olevan esittelyn mukaan ”Tämä kirja kertoo Annesta ja Marista jotka saavat isoisältään hienot puvut. Ja pyrkivät hoviin ja pääsevät”. Tarina on hieno ja kuvitus upea.

Seuraavaksi, joskus, ilonaiheena on B.

26. helmikuuta 2011

The Gorgeus Blogger -palkinto

Sain Elämää ja elokuvaa -blogin Sooloilijalta The Gorgeus Blogger –palkinnon.

Kiitos tästä todella paljon!

Palkinnon saajan on vastattava viiteen kysymykseen ja jaettava palkinto eteenpäin viidelle blogille.


1. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?


Kirjoitan Päiväkävelyllä siitä, mitä tunnen, koen, näen, kuulen, ajattelen ja teen. Kirjoitan ihmisistä elämässäni, Oskusta, muista kissoista ja eläimistä. Elokuvista, kuvista, musiikista, kirjoista ja tv-sarjoista. Tarinoita lapsuudestani, perheestäni ja suvustani.

Kirjoitan vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista ja elämän kummallisuuksisista. Olen optimisti, jota ajoittain epätoivo vaivaa. Kirjoitan omasta elämästäni, sen kipeistä asioista tai ilonaiheista. Olen intuitiolla kirjoittava fiilistelijä, joka ottaa asioista selvää.

2. Mikä tekee blogistasi ainutlaatuisen muihin blogeihin verrattuna?

Jokainen blogi on ainutlaatuinen ilmentäen kirjoittajaansa. Päiväkävelyllä on omalla tavallaan ainutlaatuinen, koska se on minun blogini. Yleisblogina Päiväkävelyllä voi saada yllättävää seuraa.

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoituksen?

Ikiaikaisena päiväkirjan kirjoittajana siirtymä bloggaamiseen oli luonteva. Tarve kirjoittaa asioista on yhtä suuri kuin halu oppia kirjoittamaan yhä paremmin. Kuvittelin kirjoittavani Päiväkävelyllä tarkkoihin ja älykkäisiin havaintoihin perustuvia juttuja siitä, mitä ympärilläni (ja tämän voi ymmärtää sekä suppeasti että laajasti) tapahtuu.

Sen sijaan blogiin liittyvä julkisuus oli vaikeampi juttu. Kotisivut minulla oli 2000-luvun alusta lähtien, mutta en niitä mainostanut lukuunottamatta Harry Potter –sanakirjaa. Aloitin blogini huhtikuussa 2008 ja kerroin siitä aluksi vain sisarilleni. Sitten jaoin osoitetta työtovereilleni, mutta Blogilistalle Päiväkävelyllä ilmestyi vasta tammikuun lopussa 2009. Oman elämän, ajatusten ja havaintojen avaaminen itselle vieraiden ihmisten luettavaksi oli jännittävää!

Olen myös lopettanut blogin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla poistin miltei vuoden tekstit. Toisella kerralla olin kirjoittamatta pari viikkoa. Olin silloin huomattavasti ahkerampi kirjoittaja kuin nykyään. Syy jatkaa bloggaamista on sama kuin aloittaa bloggaaminen: tarve kirjoittaa ja tuoda ajatuksiani ja kokemuksiani esille.

Ssosiaalisena erakkona bloggaaminen on minulle hyvä väline olla yhteydessä muihin ihmisiin!

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Nykyiseen blogiin olen tyytyväinen. Voisin toki kirjoittaa useammin. Jutun aiheita tulee vastaan jatkuvasti ja kirjoitan niistä sitä mukaan kuin ehdin ja jaksan.

Tyttäreni mielestä blogini aloittava karikatyyri minusta on ihmisiä karkottava. Minusta se on hauska ja sopivan ristiriitainen.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?

Hassu kysymys. En mitään, jokainen blogi on jollain tavalla tekijänsä kuva. Tosin ei koskaan täysin yhteneväinen ja hyvä niin.

The Gorgeous Blogger –palkinnon eteenpäin antaminen vain viidelle tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Siksi annan sen kaikille niille muuta ajateltavaa antaville blogeille, jotka olen listannut tuossa oikeassa laidassa. Siis Huomio! Millan, Celia, Ofelia, Aikamatkustaja, Ressu ja kaikki muut.

21. helmikuuta 2011

Joskus

Joskus tunnen itseni tällaiseksi.


Pienen kirahvin tavoin kurkistan kotoa maailmaan. Se mitä näen, ei ole tärkeää. Paljon tärkeämpää on, että saan katsella maailmaa kotonani.

Viime aikoina olen kulkenut vain kodin, työn ja kaupan väliä. Olen turvallisesti kurkistanut maailmaan pysymällä poissa seikkailuista ja unelmista.

Alkaa kyllästyttää. Olen jumittunut elämäni rutiineihin. Haluaisin jotain muuta. En vain tiedä, mihin ryhtyisin.

19. helmikuuta 2011

Suklaata ostamassa

Olin Oslossa hoitamassa jotain tyttäreni asiaa. Kaikki oli kunnossa, jäljellä oli enää matka lentokentälle ja paluu kotiin. Rautatieasemalla huomasin aikaa junan lähtöön olevan vielä viitisentoista minuuttia. Silloin tajusin, että eihän minulla ole tuliaisia.

Syöksyin rautatieasemalta takakautta ulos ja löysin itseni Tampereen Itsenäisyydenkadulta. Oslossa olin silti kaiken aikaa, vaikka syöksyin Tammelantorille asti kioskia tai kauppaa etsiessäni. Freia-suklaata oli saatava. Löysin pienen kioskin (7 elevenin), jossa ei näyttänyt olevan mitään.

Kysyin myyjältä suklaata ja hän toi takahuoneesta Freian erilaisia suklaalevyjä. Pinnistelin muistaakseni, mikä olikaan tyttäreni suosikki useista eri mauista ja päädyin maitosuklaaseen. Päätin ostaa myös kalenterin, vaikka aikaa oli kulunut jo tuhottoman paljon. Hoputin myyjää pakkaamaan tuotteet nopeasti, mutta se kävi tuskastuttavan hitaasti.

Ostosten kylkiäisenä sain ison pinkin pyykkikorin, jonka kanssa lähdin juoksemaan Itsenäisyydenkatua pitkin rautatieasemalle. Olin myöhässä, junan lähtöaika oli jo mennyt. Kuvittelin, että jos vain pääsen rautatieasemalla, sieltä varmasti lähtee jokin bussi tai juna, jolla pääsen lentokentälle. Suunnittelin taksin ottamista, vaikka aikaisemmat kokemukseni norjalaisesta taksista olivat huonot. Muistelin, että jos myöhästyn tästä lennosta, pääsen kuitenkin jollain konstilla Helsinkiin. Vain tajutakseni, että kyse oli päivän viimeisestä lennosta. Rahattoman epätoivolla kauhistelin kallista hotellia ja toivoin, että tyttärelläni silti olisi vielä asunto Oslossa. Että pitikin ne avaimet just palauttaa.

Epätoivoi painoi juoksemistani. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, mutta jäljellä oleva matka rautatieasemalle pysyi samana. Kuin vastassani olisi ollut paksu ilmamuuri, joka esti eteenpäin pääsyn. Käännyin ympäri juostakseni takaperin, mutta ei se auttanut.

Heräsin hengästyneenä. En tiennyt olevani niin huonossa kunnossa, että unessa juokseminen hengästyttää.

15. helmikuuta 2011

Uusi läppäri

Uusi läppäri on ollut käytössäni jo muutaman viikon. Tosin aluksi oli hieman erimielisyyttä siitä, kenen koneesta on kyse.



Oskun tutki laatikon tarkkaan ja testasi sen mukavuuden nukkumispaikkana.

Yllättäen paketin sisältö ei ollut Oskun mielestä lainkaan kiinnostava. Kuka nyt tällaisesta piittaisi?


Minä!

13. helmikuuta 2011

Tuulen viemää

Ofelian blogissa oli haaste lukea kirja ja katsoa sen pohjalta tehty elokuva. Viisi kirjaa ja viisi elokuvaa. Olen muutaman kerran kirjoittanut kirjan ja elokuvan suhteesta, joten päätin ottaa tämän haasteen vastaan.

Aloitin kirjasta, jonka olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Elokuvan olen nähnyt lukuisat kerrat ja onpa se dvd:nä hyllyssäni. Kirjan olin juuri ostanut kirja-alesta.

Marhgaret Mitchellin vuonna 1936 julkaisema Tuulen viemää on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Sen pohjalta tehtyä elokuvaa pidetään maailman menestyneimpänä elokuvana.

Miksi näin? Kestääkö tarinan suosio siinä olevan rakkaustarinan (-tarinoiden) vuoksi vai onko syynä Scarlettin persoonallisuus? Haetaanko siitä romantiikkaa, etelävaltioiden elämää ja sisällissotaa vai nykynaisen esikuvaa itsenäisestä naisesta?

Kirjan luettuani en tiedä, mitä siitä sanoisin, sillä en ole varma riittävätkö mitkään sanat kuvaamaan sen monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta. Romanttisena romaanina tunnettu Tuulen viemää on lisäksi kaikkea muuta ja nautin juuri siitä muusta paljon enemmän kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin rakkaustarinasta. Luin kirjaa kuin historiallista kuvaelmaa puuvillaplantaasien elämästä lihakesteineen, sisällissodan muuttumisesta voitonvarmuudesta tappioon, voittajan kostosta hävinneille ja hävinneiden pääsemisestä jaloilleen.

Näiden asioiden kuvaaminen Scarlett O’Haran kautta on mielenkiintoinen ratkaisu, sillä Scarlett tekee kaiken eri tavoin kuin muut etelävaltiolaiset, georgialaiset ja atlantalaiset eikä hän ole miellyttävä ihminen. Hän on kovasydäminen, tunnoton, itsekäs, häikäilemätön ja välinpitämätön muita kuin rakkaitaan ja Taraa kohtaan. Eikä hän ole hieno nainen, vaikka se oli suurinta, mitä etelävaltiolaiselta naiselta odotettiin.

Silti luin kirjan myös Scarlettin tarinana, sillä hänen taistelutahtonsa, rohkeutensa, voimansa, sitkeytensä ja kykynsä feeniks-linnuin tavoin nousta tuhkasta on huikea. Nykynaisen esikuvaksi sanottu Scarlett on kuitenkin kauhistuttava, välillä suorastaan vastenmielinen. Häikäilemättömyydessään hän on valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kyvyttömyyttään olla rehellinen en toivo kenenkään esikuvaksi. Rahaa ja valtaa rakastava Scarlett näki ihmissuhteet peleinä, joissa hänen täytyi aina voittaa.

Romaanin alussa Scarlett rakastaa Ashley Wilkesiä, kaikella 16-vuotiaan nuoren naisen intohimolla. Tämä rakkaus sokeuttaa Scarlettin näkemästä mitään muuta. Elokuvan pohjalta olin pitänyt Ashleya typeränä pelkurina, joka ei uskalla sanoa Scarlettille, ettei rakasta häntä. Kirjan Ashley rakasti ja himoitsikin Scarlettia, mutta ei hienona miehenä voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Vasta Ashleyn vaimon Melanien kuoltua Ashley ja Scarlett ymmärtävät, etteivät he rakasta toisiaan.

Silloin Scarlett on 28-vuotias ja hän on menettänyt elämässään kaiken muun paitsi rikkauden. Juostessaan kotiin hän tajuaa rakastavansa Rhett Butleria, mutta sekin on liian myöhäistä. Scarlettin tavoin Rhett oli tavoitellut jotain sellaista, jota ei ollut olemassa. Myös Rhett oli peluri eikä hän siksi voinut sanoa Scarlettille rakastavansa tätä, sehän olisi ollut aseiden antamista toiselle.

Romaanissa oli kaksi asiaa, joista en pitänyt. Toinen oli tämä suoruuden puute. Kyvyttömyys sanoa rehellisesti, mitä tuntee ja ajattelee. Tiedän toki, kuinka vaikeaa se voi olla.

Toinen asia oli kirjan muuttuminen loppupuolella tunteelliseksi. Minua häiritsi se, että yhtäkkiä keskityttiin vain Scarlettin ja Rhettin raadolliseen avioliittoon, sen onnettomuuksiin ja onnettomuuteen. Eihän kirjassa voinut olla kysymys vai siitä! Itkin Rhettin kanssa, mutta Scarlettin kanssa en itkenyt. Sillä kuten Mammy asian ilmaisi:

”Miss Melly tuntee Miss Scarlettin yhtä hyvin kuin minä. Herra antaa sille lapselle voimaa kestää sen, mitä sen pitää kestää. Tää näin asia on murtanu sen sydämen, mutta kyllä se kestää sen kuitenkin. Rhett-herran takia minä tänne tulin.”

Kirja päättyy Scarlettin uhoon:

”Ajattelen tätä kaikkea huomenna Tarassa. Silloin jaksan paremmin. Huomenna keksin jonkin keinon, millä saan hänet takaisin. Onhan huomenna uusi päivä.”


Tarinan suosio perustuu ehkä tähän. Kukapa ei haluaisi olla yhtä voimakas kuin Scarlett?

Romaania lukiessani elokuva kuvitti tapahtumia kaiken aikaa. Aluksi se oli häiritsevää, tuntui kuin en olisi päässyt kirjan maailmaan lainkaan. Lisäksi en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja jokainen poikkeama ilahdutti minua ja sai minut innostumaan romaanista lisää. Se kannattaa lukea!

3. helmikuuta 2011

Salaisuus

Mikä sille nyt tuli? Hei, mihin sä hävisit, kävitkö kaukanakin?

En minä sille mitään voinut, että niin tapahtui. Minä vain yhtäkkiä hävisin tästä maailmasta, en reagoinut mihinkään, en nähnyt, en kuullut mitään: silmäni seisoivat päässä, tuijotin ja puhuin sekavia. Jälkeenpäin en muistanut niistä mitään. Kohtaukset olivat hyvin lyhyitä, kestivät alle minuutin, mutta olivat ne silti havaittavia.

Vanhemmat veivät minut tutkimuksiin, ensimmäinen Helsingin reissuni oli matka Lastenlinnan sairaalaan. Siellä otettiin EKG eli aivokäyrä ja tutkittiin monin tavoin. Diagnoosi oli lievä lapsuudenaikainen epilepsia. Sain vahvan lääkityksen. Mogadonia ja Dihydantonia (tästä nimestä en ole varma) aamuin illoin. Niistä huolimatta hyvin jännittävissä tilanteissa sain kohtauksen. Kela-korttiini sain mystisen numeron ja perään 100 %.

Kävin vuoden kahden välein tutkituttamassa aivokäyräni. Ensin Helsingissä ja lopuksi Seinäjoella. Minulle tehtiin älykkyystestikin, joka kertoo enemmän siitä tietämättömyydestä, joka lapsuuden epilepsiaan vielä 1960-1970 –luvuilla liittyi kuin minusta.

Teini-iän myötä oireet hävisivät. Paranin. Pitkään minua hävettivät 100 %:n korvausprosentti ja numerosarja Kela-kortissani. Opiskeluaikoina kävin EKG:ssä saadakseni sen pois. Lääkäri selitti, että normaalista aivokäyrästäni huolimatta merkintää Kela-kortista ei poisteta. Sellainen ei kuulemma ole tapana.

Miksikö kerron tämän nyt? A-talkissa keskusteltiin narkolepsiasta ja sikainfluenssarokotteesta. Erästä äitiä haastateltiin. Hän halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut tietää kaikkien tietävän juuri hänen lapsensa sairastavan. Ymmärrän sen kyllä.

Mutta.

Minun sairauteni salattiin myös. Opettajilta kouluissa, luokkatovereilta, kavereilta, sukulaisilta. Siitä ei saanut puhua, vaikka se olisi selittänyt outoa käytöstäni. Jälkeenpäin ajatellen en usko, että olisin tuntenut itseni vähemmän oudoksi tai erilaiseksi, vaikka kaikki olisivat tienneetkin sairaudestani. Ehkä pikemmin päinvastoin. Minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni kummalliseksi, kantaa salaisuutta, joka synnytti häpeää.

Ei ihme, että minusta tuli hyvin ujo tyttö, joka tappeli.

Sairauteni salaaminen tuntuu jälkeenpäin väärältä ratkaisulta. Kuinka oikein oli sitten antaa lapselle vahva lääkitys, on toinen asia. Auttoiko se edes? Olisiko kohtauksia muutenkin ollut vähemmän sinä aikana kun söin lääkkeitä? Turha sellaista on toki miettiä. Minä muuten inhoan lääkkeiden ottamista.

Pari vuotta sitten kävin neurologilla ankaran päänsäryn vuoksi. Kertoessani hänelle lapsuuden epilepsiasta lääkäri kääntyi uteliaan kiinnostuneena ja innostuneena puoleeni ja kysyi: Oliko sulla Petit Mal? Vasta tämä lääkärin asenne ja kysymys pois viimeisetkin häpeän rippeet. Aloin olla lähes ylpeä sairaudestani.