Suklaata ostamassa

Olin Oslossa hoitamassa jotain tyttäreni asiaa. Kaikki oli kunnossa, jäljellä oli enää matka lentokentälle ja paluu kotiin. Rautatieasemalla huomasin aikaa junan lähtöön olevan vielä viitisentoista minuuttia. Silloin tajusin, että eihän minulla ole tuliaisia.

Syöksyin rautatieasemalta takakautta ulos ja löysin itseni Tampereen Itsenäisyydenkadulta. Oslossa olin silti kaiken aikaa, vaikka syöksyin Tammelantorille asti kioskia tai kauppaa etsiessäni. Freia-suklaata oli saatava. Löysin pienen kioskin (7 elevenin), jossa ei näyttänyt olevan mitään.

Kysyin myyjältä suklaata ja hän toi takahuoneesta Freian erilaisia suklaalevyjä. Pinnistelin muistaakseni, mikä olikaan tyttäreni suosikki useista eri mauista ja päädyin maitosuklaaseen. Päätin ostaa myös kalenterin, vaikka aikaa oli kulunut jo tuhottoman paljon. Hoputin myyjää pakkaamaan tuotteet nopeasti, mutta se kävi tuskastuttavan hitaasti.

Ostosten kylkiäisenä sain ison pinkin pyykkikorin, jonka kanssa lähdin juoksemaan Itsenäisyydenkatua pitkin rautatieasemalle. Olin myöhässä, junan lähtöaika oli jo mennyt. Kuvittelin, että jos vain pääsen rautatieasemalla, sieltä varmasti lähtee jokin bussi tai juna, jolla pääsen lentokentälle. Suunnittelin taksin ottamista, vaikka aikaisemmat kokemukseni norjalaisesta taksista olivat huonot. Muistelin, että jos myöhästyn tästä lennosta, pääsen kuitenkin jollain konstilla Helsinkiin. Vain tajutakseni, että kyse oli päivän viimeisestä lennosta. Rahattoman epätoivolla kauhistelin kallista hotellia ja toivoin, että tyttärelläni silti olisi vielä asunto Oslossa. Että pitikin ne avaimet just palauttaa.

Epätoivoi painoi juoksemistani. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, mutta jäljellä oleva matka rautatieasemalle pysyi samana. Kuin vastassani olisi ollut paksu ilmamuuri, joka esti eteenpäin pääsyn. Käännyin ympäri juostakseni takaperin, mutta ei se auttanut.

Heräsin hengästyneenä. En tiennyt olevani niin huonossa kunnossa, että unessa juokseminen hengästyttää.