28. toukokuuta 2009

Juhlavalmisteluja

Tyttäreni on muutaman kerran laihduttanut Cokis Lightin avulla. Yhdessä desissä Cokis Lightia on vain 0,4 kaloria. Dieetissä juodaan tätä juomaa aina kun on nälkä, koska se huijaa vatsaa antamalla täysinäisen olon. Joskus hän yhdisti Cokis Light –dieetin sukalaa-dieettiin eli päivässä 100 grammaa suklaata ja muuten Cokis Lightia. Ei kovin terveellistä, mutta tehokasta.

Minä olen ollut Cokis Light –dieetillä sunnuntaista lähtien. Ostin silloin ylioppilasjuhliin itselleni vartaloa myötäilevän mekon, jota en itse saanut edes kiinni. Tuntui ahtaalta ja tiukalta. Dieetin aikana olen syönyt jonkin verran, mutta huomattavasti vähemmän kuin normaalisti.

Tänään mekko mahtui oikein hyvin päälleni ja sain itse vetoketjun kiinni. Odotan kovasti lauantaita, jotta saan taas syödä :-).

Tosin en jännitykseltäni varmaankaan saa syötyä juuri mitään, boolia taitaa kulua sitäkin enemmän.

Isäni kysyi tänään puhelimessa, onko kaikki jo kunnossa juhlia varten. Kyllä muuten, mutta meillä ei ole käytössä autoa eikä kameraa. Tyttäreni isän auto oli matkalla Helsinkiin syttynyt palamaan ja lopun matkaa hän tuli junalla. Autoa tarvitsemme tavaroiden kuskaamiseksi juhlapaikalle ja lauantaina liikkumiseen kotoa koululle ja sieltä juhlapaikalle. Tyttäreni kameran (Samsung) yhdysjohto on vioittunut. Kuvia sillä voi ottaa, mutta kuvia ei saa siirrettyä tietokoneelle.

En kertonut isälleni, ettei meillä ole vielä täytekakusta mitään tietoa, ei ruusuja annettavaksi uudelle ylioppilaalle heti koululla eikä ylioppilasvalokuvausta ollut vielä tilattu. Nämähän on ihan pieniä juttuja, joista kyllä selviää. Niin uskoimme tyttären kanssa.

Kunpa Stockmann ei olisi aiheuttanut Stellan konkurssia. Olisimme tilanneet täytekakut Stellasta. Mutta koska Stellaa ei enää ole, kiertelimme Helsingin keskustan liikkeitä. Epätoivo valtasi meidät huomatessamme, että kaikki täytekakut oli jo myyty ja varauksia ei otettu vastaan. Hätäpäissämme, vastoin periaatteitamme, ostimme yhden Sans Rival –kakun. Sen, jonka takia Stella meni konkurssiin. Ostimme vielä yhden hätäkakun. Näytti siltä, että suunnittelemamme täytekakkutarjoilu ei toteudu.

Tyttäreni lähti lakkiaisharjoituksiin koululle ja minä palasin vielä Stockalle. Yllättäen siellä saattoikin varata kakkuja. Sain sen mitä halusimmekin.

Ruusuja emme saaneet. Niitä ei voi varata. Saimme neuvon ostaa huomenna ruusut valmiiksi. Jos vain ehdimme kukkakauppaan huomenna.

Auto-ongelma ratkesi tavaroiden kuskaamisen osalta. Sisareni tulee miehensä kanssa huomenaamulla ja viemme tavarat (mm. kuohuviinipullot ja boolimaljan) juhlahuoneistoon. Lauantaille autoa ei vielä ole käytössä, mutta tyttäreni isä sanoi hoitavansa asian.

Huomenna uurastamme koko päivän. Aivan varmasti on hyvät juhlat tulossa!

Suoraa toimintaa

Eilen sain taas kärsiä harkitsemattomuudesta. Siitä, että pitäisi ajatella ensin, sitten vasta toimia.

Aloitimme juhlahuoneiston siivoamisen eilen. Sain sisareltani ohjeet, että voisin aloittaa vessan siivouksella ja sitten aloittaa työhuoneen tyhjennyksen. Työhuoneelle en osannut tehdä mitään, joten aloitin vessan siivouksella. Kesti aikansa ennen kuin löysin sopivan rätin ja pesuaineeksi löysin vain Tolua. Niinpä ajattelin pestä pöntön myöhemmin. Mutta lattia ja muut olivat toki pestävissä saman tien. Niinpä lakaisin lattian, riisuin sukat ja pitkikset, koska vessan pesu on märkää puuhaa, ja aloin suihkuttaa vettä käsisuihkusta. Niin minä kotonakin pesen vessan/kylpyhuoneen. Jonkin aikaa suihkutettuani tajusin, että eihän vessassa ollut kaivoa lainkaan! Se onkin vain vessa, ei kylpyhuone.

Jatkoin suihkuttamista, kun kerran olin sen aloittanut. Lisäsin vain lattialle Tolua. Lattian kuivaaminen pienellä rätillä oli melkoisen epämiellyttävää. Märän rätin puristin kuivaksi vessanpyttyyn useamman kerran. Vessapaperin avulla sain pois kastuneet villakoirat. Sain lattian kuivaksi – ja puhtaaksi, mutta olisi siihen varmaan ollut fiksumpikin keino, jos olisin ajatellut ensin.

Lattianpesun jälkeen löysin vessanpesuaineet, Kloriittia, Wc-ankkaa ja lasinpesunestettä. Pesin käsienpesualtaan, vessanpöntön ja peilin. Eikä vessa kuulemma ole koskaan ollut niin puhdas.

Työhuonetta raivasimme niin tyhjäksi kuin mahdollista sisareni palattua töistä. Siivousta jatkamme perjantaina, jolloin hoidamme myös ruokaostokset.

26. toukokuuta 2009

Tämän pitäisi olla helppoa

Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja se koetaan vakavana uhkana maapallolle. Autoja, pesukoneita ja kännyköitäkin mainostetaan ympäristöystävällisinä. Ympäristöystävällisyys on yrityksille myyntikeino, mutta myös pakko. Kioton sopimus, EU:n ilmastosopimukset ynnä muut rajoittavat mm. erilaisten myrkkyjen palautumista luontoon. Oikein hyvä niin.

Yksittäinen ihminen voinee tehdä paljonkin omien valintojensa kautta. Jätteiden lajittelu on helppo tapa osallistua ympäristötalkoisiin, vai onko? Ainakin minun on toisinaan vaikea sijoittaa jotain pakkausmateriaalia tai tavarajätettä oikeaan roskikseen. Ohjeenahan on, että sekajätteisiin vaan silloin kun ei tiedä. Ja se harmittaa. Siksi kaipaan pakkauksiin ja tuotteisiin merkintää, koodia tai symbolia, jonka avulla kerrotaan, onko kyse biojätteestä, energiajätteestä vai mistä. Tällainen merkintähän on esim. kaukosäätimissä ja televisioissa. Miksei se voisi olla yleinen käytäntö?

Jätteiden kierrätyksessä eniten minua harmittavat pakkausmateriaalit, joissa on vähän kaikkea. Leipä pakataan paperipussiin, jossa on muovinen ikkuna. Mehutölkissä on muovinen korkki. Miksi ihmeessä? Muovinen paperipussi meneekin sekajätteisiin sen sijaan että pussin täyttäisi biojätteellä. Mehutölkeistä kiskon tai leikkaan muovit pois. Eikö joku säädös voisi säädellä myös sitä, että tuote pakataan vain yhdenlaiseen materiaaliin?

Lisäksi kaipaan joka kotiin jätekuilua, johon vaan suoraan laitetaan biojätteet ja muut jätteet. Kullekin jätelajille olisi oma kuilunsa. Olisipa se helppoa. Voi olla, että silloin paperinkeräyslaatikoissa olisi vain paperia, kartongin ja pahvinkeräyslaatikoissa vain pahvia ja biojätesäiliöissä vain kompostoitavia jätteitä.

Muun muassa YTV:llä on sivuillaan kattava opas jätteiden lajittelusta.

Kauneudesta

Kissa oli pudottanut hyllystä valokuva-albumeja ja ennen paikoilleen palautusta selasin ne läpi. Huomio kiinnittyi etenkin kuviin itsestäni ja toisaalta niiden vähälukuisuuteen. Muistan jossain vaiheessa päättäneeni, etten ota juhliin mukaan kameraani, koska se tarkoittaa sitä, ettei minusta ole yhtään kuvaa. Niinpä niistä juhlista ei ole kuvia lainkaan.

Kun erosin miehestäni ja muutin tyttäreni kanssa tähän nykyiseen asuntoon, kameran ostaminen oli ensimmäisiä tekojani. Oman elämän dokumentointi tuntui tarpeelliselta. Näyn valokuvissa, olen siis olemassa. Jos olette nähneet Jan Troellin Il Capitanon, tiedätte kuinka tärkeää se on. Aina se ei johda murhaajan uraan, mutta pahalta se tuntuu, kun ei löydä itseään ryhmäkuvisst, ei iloisista perhekuvista, ei kaverikuvista, ei mistään - paitsi työpaikan henkilökuntamatrikkelista.

Selaamani valokuva-albumit ovat ajalta ennen digikameroita, uusimmatkin kuvat viiden vuoden takaa. Kuvia katsellessani näin itseni uudella tavalla: minähän olen ollut kaunis ja säteilevä! Miksi kukaan ei sanonut sitä minulle? Kauniiksi minua ovat aikuisiällä kehuneet vain äitini ja sisareni – heidän kehuja on vaikea uskoa. Tuntuu kuin he tekisivät sen viran puolesta.

Eipä minua lapsenakaan kehuttu kauniiksi. Perheessämme oli vain yksi kaunis lapsi. Ainakin vain yhtä kehuttiin kauniiksi. Me muut taisimme sitten olla rumia tai jotain siltä väliltä. Kun ei mainittu kauniiksi, ainakin minä aloin uskoa olevani lähempänä rumaa kuin kaunista. Tällaista omakuvaa ei muuta mikään, vaikka esim. minua pyydettiin mainoskuviin (kyllä, olen mainostanut keittiökalustoa noin 11-vuotiaana), ei muita.

Vaikka nyt näytän mielestäni kauniilta vanhoissa kuvissa (myös lapsuuden aikaisissa), muistan etten pitänyt niitä ”hyvinä” ne ensi kertaa nähdessäni. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä pidän itseäni kauniina myös viime viikolla otetuissa valokuvissa. Haluaisin silti pitää itseäni kauniina nyt, en jälkikäteen asiaa valokuvista päätellen.

Käsitykseni omasta ulkonäöstäni ei toki perustu valokuviin. Ihminen on toki niin kaunis, kuin miltä itsestä tuntuu. Kauneus on myös katsojan silmissä. Aina silloin tällöin peiliin katsoessani totean olevani kaunis tai ainakin oikein kivannäköinen.

25. toukokuuta 2009

Kesälomasuunnitelmia

Olen kipeä. Kurkkuun sattuu ja on kuumetta. Harmittaa. Ei nyt ole sairastamisen aika, ensi viikolla olisi paljon paremmin aikaa. En usko sairasteluni haittaavan lakkiaisten järjestelyjä. Enemmän se haittaa muuta elämääni. Tänään olin ajatellut tavata ihanaa ystävää, mutta ei se taida sairaana oikein onnistua. Eikä kukaan halua tavata sairasta ihmistä, jotta ei vain saisi tartuntaa.

Sairastelen yksin kotona. Tai onhan minulla kissa seurana. Tyttäreni viettää tämän päivän ja illan ystäviensä kanssa. En osaa levätä mutta en osaa tehdä mitään järkevää. Kotini kaipaisi siivoamista, oikein perusteellista. Juhlia varten siivoan sisareni kodin, jossa lakkiaiset pidetään. Oma kotini on kuin Dorian Grayn muotokuva, joka näyttää todellisuuden siivotuista ja puhtaista kodeista. Ehkä siivoan kotini kesälomalla.

Ehkä tapaan ihania ystäviäni kesälomalla.

23. toukokuuta 2009

Mahdotonta?

Lakkiaisten valmistelu on viime aikoina ollut minulle sopivan juhlavaatteen etsimistä. Tyttäreni ja minä olemme kiertäneet miltei kaikki liikkeet Helsingissä. Enkä ole vieläkään löytänyt etsimääni vaatetta. Sellaista, joka sekä näyttää että tuntuu hyvältä. Usein on käynyt niin että henkarissa hyvännäköinen vaate ei tunnu hyvältä päällä: kiristää vääristä paikoista tai on liian pitkä.

Minulle mieleisen vaatteen löytyminen on kestänyt kauan, koska minun makutuomarillani on erilainen maku vaatteiden suhteen. Hän on valinnut useimmat kokeilemani vaatteet minun toimiessa sovitusautomaattina. Kaikenlaisia olen sovittanut, mutta useimmat ovat olleet tiukasti vartaloa myötäileviä mekkoja. Protestoidessani tällaisia vaatteita vastaan tyttäreni toteaa kuivasti: ”Se on ylioppilasjuhla, ei sun kuulu olla rento”.

Huomenna lähden yksin etsimään itselleni juhlamekkoa. Jos en löydä mieleistäni vaatetta, laitan vanhan mekon päälle. Se on tosin musta, eikä musta ole ylioppilasjuhlan väri.

Tyttäreni mielestä etsin jotain mahdotonta. Niin kai teen aina.

22. toukokuuta 2009

Minä rakastan sinua


Sitä on niin vaikea sanoa. En ole sanonut sitä vuosiin. Olen kyllä kysyttäessä myöntänyt näin olevan. Olen vastannut rakkauden sanoihin haluavani toisen elämääni, mutta juuri noita sanoja "Minä rakastan sinua", en ole sanonut.

Yhtä vaikea on ollut uskoa toisen olevan tosissaan sanoessaan "Minä rakastan sinua". Että mies tarkoittaa sitä, ihan oikeasti rakastaa minua.

Olen minä joskus uskonut. Uskoin ekaa poikakaveriani ja uskoin myöhemmin aviomiestäni – kunnes rakkaus meidät jätti. Mutta iän myötä se on ollut yhä vaikeampaa. Joskus minulle on jopa tullut kiusaantunut olo siitä. Miksi mies sanoo noin, vaikka ei sitä kuitenkaan tarkoita? Luuleeko se, että olen niin naiivi, että minä uskon sen?

Kaikkiin suhteisiin rakkauden vakuuttelu ei edes sovi. Olin vuoden verran seksiin perustuvassa suhteessa, jonka alussa totesimme, ettemme rakasta toisiamme. Tavallaan se oli helpottavaa. Mutta ei sellaisesta suhteesta tule mitään pitemmän päälle: seksistä menee maku rakkauden puuttuessa.

Rakkautta pitää olla, mutta miten saada toinen vakuuttuneeksi rakkaudesta. Riittääkö sittenkään mikään? Jos ei itse uskalla rakastaa, jos ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen, ei mikään vakuuta.

Mutta minäpä olen rakkauden arvoinen. Olen sitä nyt ja olen ollut aina. Miten en ole sitä tajunnut?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä aiheesta etäisesti, vähemmän henkilökohtaisesti. Siitä epäluottamuksesta, joka ihmisten välillä on. Joka ei kuitenkaan ole epäluottamusta kehenkään muuhun kuin itseen. Aivan sama juttu on kohteliaisuuksien vastaanottamisessa, niitäkään ei oteta tosissaan. Mikä tämä tällainen kulttuuri on, jossa hyviä asioita ei osata ottaa vastaan, sallia itselle?

Viattomuuden menetys

Tämä helatorstai on ollut ihana. Ihanuus alkoi jo keskiviikkona, kun nautin oluen töiden jälkeen hyvässä seurassa. Siitä tuli hyvä ja vapautunut olo.

Tänään olen tehnyt vain mukavia asioita. Katsonut Buffya, ykköskautta, jossa kaikki on vielä niin viatonta. Ehdimme ennen Lostin alkua aloittaa Buffyn kakkoskauden, jonka eka jakso jo osoittaa, että viattomuus on menetetty.

Kävelin päivällä kaupungille. Kuuntelin musiikkia kännykästäni ja minusta tuntui, kuin minunkin neitsyys olisi mennyt. Olen toki liikkunut Walkmanin kanssa vuosia sitten, mutta jotenkin tämä musiikin kuuntelu kännykästä on uskomattoman upeaa. Kuin olisi päässyt toiseen maailmaan. Tämä viattomuuden menetys tuntuu oikein hyvältä.

Mutta yksi juttu olisi voinut mennä tänään paremmin. En pystynyt vastustamaan kiusausta. Poltin tänään pari tupakkaa. Olen heikko. Mutta huomenna on taas uusi päivä!

20. toukokuuta 2009

Lihavuudesta eroon

Masennuksen oireita ovat mm. ruokahaluttomuus ja unettomuus. Soili Lehdon väitöskirjassa Biological Findings in Major Depressive Disorder with Special Reference to the Atypical Features Subtype (Vakavaan masennustilaan ja sen epätyypilliseen oirekuvaan liittyviä biologisia löydöksiä) todetaan myös epätyypillinen masennus, jonka oireita ovat jatkuva uupumus ja kyltymätön ruokahalu. Tällainen epätyypillinen masennus jää usein diagnosoimatta masennukseksi ja siten hoitamatta.

Ja niin epätyypillisesti masentunut ihminen syö lisää pysyäkseen hereillä ja paino nousee. Olen tunnistanut uupumuksen ja ruokahalun masennuksen oireiksi siitä lähtien, kun aloin pohtia lihavuuden syitä. Olen jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että lihavuushoito tulisi aloittaa syväterapialla. Jokaisella ylipainoisella on hyviä syitä siihen, että syövät liikaa, mutta joita ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta.

Väitän, että useimmiten lihavuuden syinä ovat masennus ja menneisyyden traumat. Herkät ja haavoittuvat ihmiset rakentavat läskistä ympärilleen suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Sitten onkin hyvä kysellä "Miksi kukaan ei rakasta minua", kun ei itsekään pysty rakastamaan lihavaa itseään. Masennus vain syvenee ja taas syödään. Kierre, josta on vaikea päästä eroon.

Kaikki lihavuus ei toki johdu masennuksesta. Onhan erilaisia sairauksia ja perintötekijätkin saattavat altistaa lihomiselle. Siinä vaiheessa, kun ihminen väittää itselleen, että olen ihana näin lihavana, parasta mitä minä voin olla, hän on kieltänyt lihavuuden ongelmana ja tehnyt siitä hyveen itselleen. En usko, että hän on onnellinen. On kovin rankkaa olla koko ajan niin näkyvästi yhteiskunnan normien ja ihanteiden vastainen. Eikä itsensä hyväksyminen ole silloin helppoa.

Väitän, että lihavien ihmisten syyllistäminen (esim. "itseaiheutetut sairaudet", joiden hoitokustannukset potilas maksaisi kokonaan itse ilman Kelan-koravuksia) ei auta yhtään. Kukaan lihava ei siitä ala laihduttaa. Ei auta myöskään terveyshöpinät. "Kun syöt terveellisesti ja muutat elintapasi, elämäsi laatu paranee". Niin varmaan, mutta ensin pitäisi hoitaa pois lihavuuden aiheuttaneet henkiset vammat. Ja siihen tarvitaan terapiaa.

Aivan eri asia on se, että lihavuus on niin vakava ulkonäöllinen virhe tässä ajassa. Siitä kirjoitan ehkä joskus toiste.

19. toukokuuta 2009

I surrender

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mikä mp3:ssa viehättää. En ole koskaan tullut sellaista musiikkisoitinta hankkineeksi, mutta nyt mulla on kännykkä. Jess. Voin kaikessa rauhassa digata Britney Spearsin … Baby One More Timea eikä minun tarvitse nolostella musiikkimakuani ja selitellä, että tytär se meidän perheessä Britneytä diggaa.

Kännykässäni on 18 kappaletta hyvää musiikkia, Laurie Andersonista Kauko Röyhkään. Kun musiikki soi korvissani ja päässäni, eläydyn siihen voimakkaasti. Paras pitää työhuoneen ovi kiinni, jotta ohikulkijat eivät näe tanssiani ja rytmiliikkeitäni.

18. toukokuuta 2009

Viikon lapset

”Se joka syntyy maanantaina, on kaunis aina.
Katsohan, katsohan tiistailasta, niin sulokasta!
Keskiviikon lapsella on surua vasta!
Torstain lapsella siivet kantaa.
Perjantailapsi rakastaa ja antaa,
Lauantailapsi saa puuhata aina,
vaan se joka syntyy sunnuntaina, on hyvä ja kaunis ja huoleton aina.”


Loru Viikon lapsista löytyy Hanhiemon iloisesta lippaasta, jonka runot on vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheista vapaasti riimitellyt Kirsi Kunnas.

Tämä loru pyöri eilen päässäni. Minulla on tästä toinenkin suomennos, mutta tämä on se tunnetumpi. Hassu juttu oli, että myös tyttäreni oli pohtinut tätä eilen. Hän on torstain lapsi, joka inhosi lapsena omaa osaansa lorun mukaan, koska torstain lapsi esitetään poikana. Vanha englantilainen lastenloru oli kuitenkin oikeassa: tyttäreni on suunnitellut Suomesta poismuuttoa jo pari vuotta. Ensin hän aikoi Norjaan ja nyt on tähtäimessä Englanti. Suomeen ei kuulemma voi jäädä.

Minä olen syntynyt lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi, keskiyöllä. Olen usein ajatellut, että ristiriitainen persoonallisuuteni selittyisi tällä syntymähetkellä. Olen rajatapaus. Olen vahva, voimakas, sosiaalinen ja rohkea – hyvä, kaunis ja huoleton kuin sunnuntailapsi. Olen ujo, sisäänpäin kääntynyt, pelokas puuhaaja kuin lauantailapsi. Puuhaajakin voi toki olla sosiaalinen, mutta näen sen pikemmin yksin tapahtuvana työskentelynä, näkymättömänä naisille tyypillisenä työnä. Sitähän lauantaisiivoukset ja muut kodintyöt ovat.

Ja silti, olen sunnuntailapsena varma siitä, että maailma on olemassa minua varten.

17. toukokuuta 2009

Se on ihan teflonia

Teflon on reagoimatonta muovia, joka keksittiin vahingossa. Reagoimattomuus johtuu siitä, että teflonin kitkakerroin itseään ja terästä vasten on pienin tunnetuista materiaaleista. Teflonia käytetään paistinpannuissa ja kattiloissa, koska silloin ei tarvitse käyttää rasvaa juuri lainkaan ruoanvalmistuksessa. Ruoka ei myöskään pala kiinni pannuihin, jolloin puhtaanapito on helppoa. Teflon on kätevä ruoanlaitossa.

Traagisiinkin asioihin reagoimattomasta ihmisestä käytetään substantiivia teflon ja sen johdannaisia. Eli voidaan sanoa: ”Se on ihan teflonia”. Sama asia voitaisiin ilmaista sanomalla, että tämä on tunnekylmä ellei peräti tunnekuollut ihminen. Kun eihän se reagoi mihinkään tai kaikki tunteet näyttävät luistavan pois kuin liukkaalla teflonilla.

Minäkin olen ihan teflonia. Suojelen itseäni pinnoittamalla itseni teflonilla. Pakko. Muuten sattuisi aivan liikaa. Suojautumisen aloitin pienenä tyttönä katsellessani ja kuunnellessani vanhempieni riitoja ja tappeluita. Vahvistin pinnoitetta useissa elämänvaiheissa. Tarvitsin sitä kestääkseni kaikki hylkäämiset ja huomiotta jäämiset. Tarvitsin sitä kestääkseni kohtaamani ilkeydet, aggressiot ja vihamielisyydet.

Sen verran jätin suojaamattomia pintoja, että pystyin eroamaan aviomiehestä. Täysin pinnoitettuna jatkaisin varmaan avioliittoa edelleen ja pinnoituksesta olisi tullut muuri, jonka läpi ei pääse mitään. Olisin tunnekuollut.

Yllättävän paljon teflonia olen tarvinnut yksinhuoltajana. Murrosikäinen tytär osaa olla ilkeä ja julma. Nollata toisen täysin. Usein ajattelin, etten ole koskaan elämässäni tavannut mitään tai ketään yhtä sadistista, julmaa ja ilkeää ihmistä kuin tyttäreni. Teflonia tarvittiin paljon, koska pelkäsin repeäväni, suuttuvani, menettäväni malttini ja käyväni lapsen kimppuun. Onneksi tyttären murrosikä on ohi ja minä olen joskus peräti ihminen hänen silmissään, en pelkästään äiti.

Teflonin ansioista opin pitämään suuni kiinni minua loukattaessa. Opin olemaan reagoimatta silloin, kun minuun sattui. Opin olemaan puolustamatta itseäni. Opin kääntämään kaiken sisäänpäin.

Tottumuksesta varjelen edelleen itseäni tunteilta. Etenkin, jos minua loukataan, minut laiminlyödään tai minut unohdetaan, reagoin reagoimattomuudella. En puolusta itseäni. En vaadi selitystä: ”Miksi teit niin, miksi loukkasit minua vaikka tiesit sen sattuvan?”. Olen hiljaa ja yritän seuraavalla kerralla olla oma viehättävä itseni. Ja sillä tavalla teflonpinnoitteeni vain vahvistuu.

Teflon ei ole ikuista, kovinkin pinnoite kuluu rikki. Suojaukseni on niin kova, ettei se helpolla rikkoudu. Kun niin tapahtuu, sattuu aivan helvetisti. 'Kun', ei 'jos'.

16. toukokuuta 2009

Kyllä tarvitsee

Erään Facebookin luonnetestin mukaan olen sataprosenttisesti impulsiivinen. Sellainen on kai mahdotonta, mutta olen impulsiivinen. Kuvittelen, että kaiken on tapahduttava heti. Ja jos jonnekin ollaan menossa, niin mennään sitten eikä meinata.

Olin tänään tyttäreni kanssa kaupungilla. Etsimme minulle mekkoa lakkiaisiin. Ei löytynyt, mutta löysin ihanan sinisen jakun, joka maksoi melkein 400 euroa. Tai löysin ja jätin liikkeeseen: liian kallis.

Minulla oli kova vauhti päällä. Hauskutin tytärtäni sanaleikeillä ja suututin häntä kävelemällä kovaa vauhtia. Moneen kertaan hän huusi minun perääni: Äiti, ei tarvitse juosta!". En minä juossut. Olin vain niin innoissani menossa jo seuraavaan kohteeseen ja silloin vauhti kiihtyy.

Kaikki impulsiivisuus on monesti hukassa. Mutta pidän enemmän impulsiivisesta Päivistä kuin siitä Päivistä, jonka epävarmuus ehkäisee kaiken toiminnan.

Vastaan siis tyttärelleni: "Kyllä tarvitsee".

Kummallista


Minä kävelen, näen ja koen. Kummallisia asioita, kuten suksi sillan rakenteissa. Miksi suksi on laitettu siihen? Kuka kyllästyi hiihtämiseen? Eikö suksi luistanut? Tärkein kysymys: missä on toinen suksi? Jatkoiko hiihtäjä sillä matkaansa? Missä ovat sauvat tai toinen sauva?

15. toukokuuta 2009

Lakkiaiset tulossa

Ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat tänään. Hyvin olivat SYKin opettajat arvioineet, kokeiden pisteet olivat pysyneet samoina ylioppilastutkintolautakunnan käsittelyssä. Tuloksissa ei siis ollut mitään yllättävää. Hyvin meni, mutta menköön.

Kirjoitusten päättyessä tyttäreltäni puuttui vielä kolme kurssia. Huhtikuun loppuun asti jännitin, saako tyttäreni valkolakkia lainkaan. Siihen mennessä tuli suorittaa lukion läpäisemiseksi vaadittavat 75 kurssia. Hän sai ne tehtyä. Minusta näytti, että mahdollisimman vähällä vaivalla.

Toukokuun viimeisenä lauantaina vietämme lakkiaisia. Tyttäreni haluaa kutsua kaikki. Hyvä periaate, mutta ei meidän omaan kotiin mahdu. Onneksi sisareni lainaa kotiaan juhlahuoneistoksi. Eikä sinne juhliin kaikkia kutsuta. Sukulaisia, perhettä, hyviä ystäviä – tärkeitä ihmisiä tyttäreni ja minun elämässäni.

Juhlien valmistelu on jo aloitettu.

13. toukokuuta 2009

Nyt se on sitten loppu?

Tänään otin viimeisen Champixin. Tupakasta vieroittamisen kuuri on loppu. Olen siis valmis. Projekti on päättynyt.

En kuitenkaan tunne itseäni tupakoimattomaksi. Tupakkaa tekee edelleen mieli päivittäin. Ei niin usein kuin aluksi, mutta silti. Helpottavaa on, ettei kaikkea mitä on tekemässä, tarvitse keskeyttää tunnin välein tupakan takia. Ikävää on, että ruokahaluni on suurempi. Kuvittelen silti, etten ole lihonut. - vaa’assa en ole käynyt ennen enkä jälkeen. Ikävä työpaikan tupakkarinkiä. Siellä tapasi ihmisiä, joiden kanssa ei muuten ole tekemisissä ja kuuli hyviä juttuja.

Ulkona nautin kevään tuoksuista, mutta hajuaistini ei ole aivan kunnossa vielä. Mutta sen veikin kissa eikä tupakka. Kissan tuloon asti (12 vuotta sitten) haistoin herkästi kaiken mahdollisen. Se ei ollut pelkästään miellyttävää eikä hajuaisti ole sen vuoksi lempiaistini.

On ihanaa vetää keuhkot täyteen ilmaa. On ihanaa, ettei tupakkaan mene enää rahaa. On ihanaa, etten haise enää tupakalle. Eikä suuni maistu tuhkakupilta. Tupakoimatonkin voi siis nauttia minun suutelemisestani.

12. toukokuuta 2009

Järkeä vai ei

”Ei ole mitään järkeä, että työmarkkinatuki vedetään niin korkealle, että se houkuttelee kaikki elämäntapaintiaanit työttömiksi.”

Elinkeinoelämän Keskusliiton lakiasianjohtaja Lasse Laatusen artikkeli Haaveesta tulee totta s. 12-13 Sosiaalivakuutus 1/2009.

Laatusen mukaan liian korkea työmarkkinatuki tarkoittaa kansalaispalkkaa eikä sen käyttöönottoon ole hänen mielestään mitään syytä.

Laatusen lausunnon pohjalta nousee kysymyksiä: onko se totta ja jos se on totta, niin entä sitten? Ja keitä hän nimittelee elämäntapaintiaaneiksi?

Jos työelämään jäisivät vain hyvin motivoituneet, ahkerat ja tunnolliset, energiset ja innovoivat, niin olisiko se pahasta?

Jos kaikki ne, jotka voivat pahoin työelämässä tai nykyisessä työssään, jäisivät työttömiksi, niin olisiko se pahasta?

11. toukokuuta 2009

Pakko päästä nukkumaan

En saanut nukuttua viime yönä. Nukkumaan meni yhden jälkeen. Heräsin puoli neljältä. Mieleen nousi oikein hyviä ahdistuksen aiheita ja sydän tykytti sen mukaisesti. Suunnittelin kymmenkunta bloggausta. En laittanut niitä mihinkään muistiin, ehkä ensi yönä teen sen.

Luin Cameronin Tietä luovuuteen, mutta se herätti levottomuutta. Tuntui kuin heti paikalla olisi pitänyt lähteä ulos kävelemään tai alkaa kirjoittaa aamusivuja. Katsoin Ruotsin tv4:lta Lostin. Siellä ollaan Lostissa pari jaksoa jäljessä. Tämän sarjan ollessa kyseessä kertaus ei ole pahitteeksi. Telkkarin horteinen tuijottaminen rauhoitti mieltäni ja Lostin päätyttyä uskoin saavani vihdoinkin nukuttua. Pyörin sängyssä vielä pitkään, ahdistuspiikkejä kokien. Nukahdin ehkä joskus lähempänä kuutta.

Kello soi seitsemältä. Siirsin herätyksen tuntia myöhemmäksi.

Jatkuva väsymys imee minusta kaiken energian. En jaksa mitään, olen liian väsynyt. Töihin keskittyminen on lähes mahdotonta. Kotitöitä en jaksaisi millään tehdä. Yritän kovasti pysyä hereillä, olla skarppi. Tosiasiassa muistutan zombieta mustine silmänalusineni ja tuijottavine katseineni.

Viikonloppu ei riitä korjaamaan tilannetta. Tarvitsisin unilomaa. Jos vaikka tekisin Anna-Leena Härköset ja nukkuisin puoli vuotta. Paitsi etten ole varmaan koskaan nukkunut edes kahdeksaa tuntia yössä.

Tarvitsisin noin 7 tuntia yössä. Sitä en saa kuin ehkä viikonloppuisin. Menen nukkumaan myöhään ja joudun heräämään aivan liian aikaisin. Aamusivujen kirjoittamisen lopetin osittain siksi että en enää jaksanut nousta sitä varten puolta tuntia aikaisemmin. Töissä taistelen jatkuvasti miinussaldon ylärajaa vastaan. Loppukuu onkin yleensä aikamoista puserrusta, kun pitää saada miinukset alle viiden. En väsymykseltäni jaksa olla töissä. Pakko päästä nukkumaan.

Suunnittelen kaikenlaisia keinoja väsyttää itseni niin etten voi olla menemättä ajoissa nukkumaan. Suosikkini on liikunnan lisääminen hirmuisiin määriin. Että kävelen muutaman tunnin päivässä. Uin joka päivä ainakin 45 minuuttia. Totuus on, etten ole jaksanut mennä uimaan puoleentoista kuukauteen. Töihin kävelen ja takaisin kotiin. Mutta siitä ei tule yhteensä edes tuntia.

Voisin tietenkin yrittää pysyä hereillä töistä kotiin päästyä. Etten nukkuisi päiväunia. Mutta yleensä olen niin väsynyt, että nukahdan jopa tuoliin.

Tätä on jatkunut melkein vuoden tai kauemmin, en muista.

10. toukokuuta 2009

Ebola Helsinki

Työpaikkani kierrätyskärrystä poimin itselleni Taavi Soininvaaran Ebola Helsingin, joka julkaistiin vuonna 2000. Luettuani teoksen ymmärrän, miksi se oli annettu kiertoon.

Teos käynnistyy tuskallisen hitaasti, vaikka kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana. Teoksen roiston motiivi esitellään heti alussa, mutta se on epäuskottava. Ainakaan minä en usko, että välttyäkseen joutumasta vankilaan lapsen yliajosta ihminen tappaa muutaman ihmisen ja myy tappavaa ebola-virusta terroristeille. Motiivin selviämisen jälkeen olo oli hyvin ristiriitainen. Näin heikkoa selitystä en usko. Teos koukutti kuitenkin jollain tasolla. Vaikka tarina oli arvattavissa, halusin tietää, miten siinä käy.

Halusin myös tietää, selviääkö kirjailija kunnialla teoksesta. Ei aivan selvinnyt. Teos on kevyt ja kiltti verrattuna Jack Baueriin ja 24:een. Epäuskottavuus ja kliseisyys vaivaa tekstiä ja juonenkulkua. Kliseistä esimerkkinä olkoon papiljotit päässä aamutakissa liikkuva nainen. Ei kai tuollainen kuva naisesta ole ollut muuta kuin panettelua vuosikymmeniin. Lopussa on vielä lupaus mahdollisesta jatkosta. Saisin lukea lisää Arto Ratamon seikkailusta vakoilun jännittävässä maailmassa. Kuinka tylsää.

Taidan palautta Ebola Helsingin kierrätyskärryyn. Ehkä joku toinen nauttii kirjasta enemmän kuin minä.

9. toukokuuta 2009

Uneksijoiden sukua

Olen uneksijoiden sukua. Äitini ja isäni olivat haaveilijoita, isäni isä oli haaveilija, äitini isä oli haaveilija. Molemmat isoisäni uneksivat paremmasta maailmasta. Heidän paremmat maailmansa olivat erilaiset. Äitini isä oli pasifisti. Köyhä talonpoika, jolla oli 13 lasta. Todellisuus oli hänelle usein vähemmän mieluisaa kuin unelmat, joita hän näki alkoholin avulla. Isän isäni ei juonut lainkaan. Hän ei niin köyhä ollut ja lapsiakin oli vain neljä. Hän unelmoi oikeudenmukaisesta maailmasta, puhui siitä pojalleen jatkuvasti. Kunnes kuoli syöpään isäni ollessa 14-vuotias.

Vanhempani ottivat mallia vanhemmistaan ja jatkoivat uneksimista. He kaipasivat myös parempaa maailmaa. Ongelmana oli, että asioista useimmiten vain uneksittiin. Niistä puhuttiin, paljon ja kaiken aikaa. Mutta siihen se jäi. Varsinkin äiti uneksi siitä, mitä muuta hän voisi elämässään tehdä ja olla kuin viiden tytön äiti. Unelmat olivat innostavia ja osa olisi ehkä ollut toteutettavissa. Mutta ei.

Paitsi yhden asian vanhempani toteuttivat. He innostuivat kovasti A.S. Neillistä ja vapaasta kasvatuksesta. Perheessämme otettiin käyttöön perhedemokratia. Joka sunnuntai kokoonnuimme olohuoneeseen keskustelemaan asioista. Eihän siitä mitään tullut. Isä oli pelottava, diktaattori perheessään. Jo se piti huolen, että todellisia kysymyksiä ja ongelmia ei perhedemokratiaistunnoissa käsitelty. Aina istunnot päättyivät siihen, että joku lapsista itki ja huusi, isä oli vihainen ja me muut olimme peloissamme ja pettyneitä. Eihän tämä vastannut esikuvaansa lainkaan. Ei A. S. Neillin Summerhilliä eikä sitä tapaa jolla Tusinoittain halvemmalla –kirjassa toimittiin. Perhedemokratiaa toteutettiin perheessämme ehkä pari kuukautta.

Saman uneksimisen näen itsessäni ja sisarissani. Olemme loistavia puhuessamme unelmistamme. Siitä, millainen maailma voisi olla. Siitä, mitä olisimme ja tekisimme, jos emme olisi sitä mitä olemme.

Eihän uneksimisessa mitään vikaa ole. Mutta joskus tai useimmiten, pitäisi myös toteuttaa unelmansa. On meissä myös sisua, isosiskoni väitteli tohtoriksi performanssitaiteesta ja pikkusiskoni rakensi mökin. Upeaa!

Minussa sisua saisi olla enemmän. Mistä sitä saa?

7. toukokuuta 2009

Hyvältä näyttää

Olen pitkään kaivannut blogiini kolmipalstaisuutta. Löysin Keisarin uusista vaatteista mieleiseni pohjan ja ohjeet kolmipalstaisuuteen.

Olen oikein tyytyväinen tulokseen. Tunnisteiden selaaminen on nyt helpompaa eivätkä linkkini ole enää piilossa. Lisäsin myös etusivulla olevien tekstien määrää. Blogin uusi ulkoasu vastaa enemmän nykyistä minua. Tämä on kaunis.

Musiikkia kännykkään

Tästä ei tule yhtään mitään. Illasta suuri osa meni taas kännykän kanssa näpräilyyn. Yritin saada musiikkia kännykkään. Olen sitkeä enkä luovuta helpolla (joku voisi sanoa sitä tyhmyydeksi). Noin kymmenen kertaa Windows ilmoitti sulkeneensa Nokia Music Managerin yllättävästi, vaikka ohjelma toimi virheettömästi. Windows lupasi silti etsiä virhettä.

Kokeilin lopuksi ”satunnaista siirtoa”. Sen avulla sain siirrettyä puhelimeeni musiikkia, jota en sinne halunnut. Puhelimellani oli sama musiikkimaku ja ilmoitti, että se ei voi toistaa kyseisiä kappaleita. Niinpä minä poistin ne puhelimesta. Monta tuntia kestäneen aherruksen jälkeen puhelimessani ei ole ainuttakaan biisiä. Lisäksi akku on loppu.

Toivottavasti huomenna asiat sujuvat. Muutkin kuin musiikinsiirto.

5. toukokuuta 2009

Nokia E51

Sain tänään uuden työpuhelimen, Nokia E51. Oma puhelimeni on Nokia 2650 eli vanhanaikainen verrattuna businesspuhelimeen, jota vastaisuudessa töissä käytän.

Tämä päivä on sujunut nopeasti uutta puhelinta opetellessa. Ensimmäiseksi piti opetella soittamaan eli piti ottaa selvää, millä numerolla työkavereille soitetaan. Sitten yritin lähettää tekstiviestejä, mutta se ei onnistunut. Olisi kai muuten, mutta käytin vääränlaista numeroa. Paljon aikaa on mennyt sen selvittämiseen, mitä puhelimella voisi tehdä, jos se vain olisi sallittua.

Kuvia olen kuitenkin ottanut! Ensimmäistä kertaa minulla on puhelin, jossa on kamera. Otin kuvia työhuoneessa, kotimatkalla ja kotona. Kovin tarkkoja niistä ei tullut, olen kuulemma huono kuvaaja. Minua se ei haittaa, koska pidän kuvaamisesta. Ensimmäisen kamerani ostin alle kymmenvuotiaana isäni rahapussista varastetulla kympillä. Kyseessä oli leikkikamera, jolla sai ihan oikeita kuvia. Aion kuvata uudella kännykälläni aina kun muistan.

Kännykkää ei saa viedä työpaikalta pois. Työkoneelle ei saa ladata Nokia PCsuitea. Mahdoton yhtälö mielestäni. Latasin PCsuiten kotikoneelleeni. Tavoitteena oli siirtää ottamani kuvat tietsikalle ja siirtää musiikkia puhelimeen. Ensimmäinen tavoite onnistui, toinen ei. Olisin tarvinnut muistikortin musiikkia ladatakseni.

Taidan hankkia muistikortin, ne eivät paljoa maksa. Ja sitten lataan kännykkään musiikkia! Sen jälkeen soittoääneni on jotain muuta kuin Nokia Tune!

Huomenna meillä on koulutus puhelimen käytöstä. Toivottavasti siellä selviää, mitä puhelimella saa tehdä ja mitä ei. Saako puhelimella käyttää nettiä? Voiko puhelimen synkronoida työkoneella olevan sähköpostin ja kalenterin kanssa? Saako puhelimella soittaa ulkopuolisille ja millä ehdoilla? Joudunko maksamaan puhelimen käytöstä.

Käyttösäännöt ja –ehdot ovat varmasti tiukat. Kuinkahan niiden valvomista noudatetaan? Ja kuinka tarkasti voidaan työntekijän puhelimenkäyttöä seurata rikkomatta perustuslakia?

Nyt löytyy

Lisäsin blogiin tunnisteet. Niitä onkin valtavasti. Olisi ehkä pitänyt antaa tunnisteet vain tyyliin 'musiikki', 'elämä', 'työ'. Mutta halusin olla tarkempi ja tässä sitä ollaan.

Katotaan nyt, jaksanko pitää noin pitkää listaa. Varsinkin kun tässä blogimallissa tunnisteita ei saa siirrettyä sivun oikeaan laitaan. Ei näytä hyvältä.

Mutta kirjoitukseni löytynevät nyt kai paremmin.

3. toukokuuta 2009

Palkitseva työ

”Hänen on hyvä hymyillä, kun työ on palkitsevaa ja asiakkaat tyytyväisiä”, kirjoittaa Salla Korpela Kirkko & kaupunki -lehdessä. Tyytyväisenä hymyilijänä on kirjastoauto-osaston johtaja Auli Strömberg.

Kokemuksesta tiedän, että kirjastotyö voi olla palkitsevaa. Tiedän myös sen, että kirjastoalan palkat ovat etenkin yleisissä kirjastoissa alhaiset. Ehkä kirjastolaiset ovat edelläkävijöinä vuosikymmenet soveltaneet Hyvän työn manifesti 2009:ää. Sen mukaan itse palkka ei tulevaisuudessa muodosta tärkeintä kriteeriä työpaikkaa valitessa. Ihmiset saattavat jopa hakeutua pienempipalkkaiseen työhön, kunhan se muuten on palkitsevaa.

Tämä on ansa, joka hyvin paljon muistuttaa ”kutsumustyön” aiheuttamaa ansaa. Eihän työstä, josta pitää, josta saa iloa tai johon tuntee kutsumusta, tarvitse maksaa tehtäviä vastaavaa palkkaa! Varsinkaan naisvaltaisilla aloilla. Kummasti näihin aloihin liitetään myös adjektiivi matalapalkkainen.

Hyvän työn manifesti 2009:ssa lähtökohtana oli, että yleinen elintaso on niin hyvä, ettei työtä tehdä palkan vuoksi. En tiedä, missä maailmassa julkaisun laatineet Demoslaiset elävät.

Tiedoksi: työssä käydään, töitä tehdään palkan vuoksi. Jos työ sen lisäksi on "palkitsevaa", niin mikäs sen parempaa.

Pelejä ja rakkautta

Pidän Bubblesista sekä kortti- ja lautapeleistä. Ihmissuhdepelejä inhoan. Ei voi olla rakkaudesta kyse silloin kun pelataan ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen saanut seurata tyttäreni parisuhteiden kehittymistä parin vuoden ajan. Nykyisen pojan kanssa hän on ollut neljä kuukautta. Nuori rakkaus ei taida ihmissuhdepelejä. Kumpikin on valmis tekemään kaikkensa toisen eteen ja puolesta.

Ihmissuhdepelin olennaisin sisältö on varovaisuus, tunteiden pidätteleminen ja toisen kyykyttäminen. Ei voi sanoa toiselle, että minä rakastan sinua. Hyvä, jos edes itselleen voi myöntää olevansa rakastunut. Toinen on pidettävä varpaillaan viittaamalla muihin ihaniin naisiin/miehiin, joiden kanssa on vipinää. Tai toinen on jätettävä odottamaan – yhteydenottoa, soittoa, rakkautta, seksiä. On oltava varovainen, koska ei voi tietää, miten juuri tässä parisuhteessa käy.

Ikävät parisuhdekokemuksetko saavat aikaan ihmissuhdepelit? Pelko siitä, ettei minua rakastetakaan? Pelko siitä, että jos annan itseni kokonaan toiselle, olen naurettava ja naiivi? Eikä siipiä haluta polttaa, jäädä yksin vaikertamaan kaipuuta.

Tällaisessa ei ole sijaa rakkaudella lainkaan. Parisuhdepeleissä ei ole kysymys rakkaudesta vaan vallasta. Minusta olemme ihan riittävästi vallan kohteita mm. työpaikoillamme.

Mitä jos uskaltaisimme rakastua ja rakastaa?

2. toukokuuta 2009

Kyllä Facebook tietää

Useimmille meistä minä itse on mielenkiintoisin keskustelunaihe. Omien tekemisten ja ajatusten kertominen muille tuntuu hyvältä – varsinkin jos vielä saa hyvää palautetta. Tällainen on itsen näkyväksi tekemistä ja tarpeellista itsetunnolle.

Itsetuntemus on paljon vaikeampaa. Osaksi itsestä puhumisen tavoitteena on kuulla, mitä toiset minusta ajattelevat, miten he minua arvioivat. Ehkä siten opin tuntemaan itseäni lisää tai saan itseni rakennusaineksia.

Halu tietää itsestä (ja tulevasta) sai aikoinaan minut opiskelemaan astrologiaa. Enkä ole ainut, jolle astrologia on ollut yksi keino itsetuntemukseen, mutta myös toisen ihmisen tuntemiseen. Hyvä syntymäkartan tulkinta kertoo ihmiselle paljon ja auttaa ymmärtämään itseään ja toista. Astrologia on suurelta osalta menneisyyttä elämässäni, jollain tavalla se nolottaa.

Enemmän nolottavat nämä nykyiset itsetuntemuksen välineet eli Facebookin testit. Jokaisen tekemäni testin jälkeen päätän, että tämä saa olla viimeinen. Mutta sitten joku tuttu on tehnyt kiinnostavan testin (tai ainakin tulos on kiinnostava) ja haluan tietää, miten minun käy testissä.

Tähän mennessä olen saanut itsestäni selville mm. seuraavat asiat
- toteemieläimeni on puuma ja se kuvastaa minussa olevaa voimaa
- maalauksista olen Da Vincin Mona Lisa – yhtä mysteerinen
- Tylypahkassa kuuluisin Korpinkynsien huoneeseen, koska olen älyllinen
- kreikkalaisista jumalista olen Athene järkeni ja älykkyyteni vuoksi
- aurani on oranssi, koska olen luova seikkailija
- kiinnostun kusipäisistä miehistä
- kymmenen vuoden päästä olen Karibialla löhöilemässä
- unelma-ammattini on työtön
- Buffy vampyyrintappaja –hahmoista olen Spike
- joudun kuoltuani taivaaseen ja legendahahmoni on Jeesus
- luonnetyypiltäni olen melankolikko
- jne.
Tällaisiin testeihin minä ja muut Facebookin käyttäjät käytämme aikaamme. Jotkut tulokset tuntuvat yllättävän osuvilta. Useimmat taas eivät. Toiset tulokset ovat hauskoja ja toiset nolottavat. Huviksi nämä testit on tarkoitettu, mutta niiden tuloksia kerrotaan kavereille aivan kuin ne olisivat antaneet täsmällisen ja osuvan luonnehdinnan testin tekijän persoonallisuudesta.

Itsensä tunteminen on vaikeaa ja usein kuvitellaan, että jossain taustalla (alitajunnassa?) piilee jotain salaperäistä, tuntematonta. Ehkä juuri tämän salaperäisen selville saamiseksi teemme Facebookin testejä. Vähemmän noloja keinoja varmasti on. Minulle aamusivujen kirjoittaminen on ollut erinomainen keino.

Uskon, että ihminen on keskeneräinen koko elämänsä ajan. Itsensä tuntemaan oppimiseen tarvitaan koko elämä eikä siitä tehtävästä selvitä ilman toisia ihmisiä.

1. toukokuuta 2009

Sivustakatsoja

Lisäsin blogilinkkeihin Sivustakatsojan. Pidän kovasti sen elokuva-arvioista. Sitä paitsi tavoite katsoa kaikki 1001 elokuvaa, jotka "pitää nähdä", on kunnioitettava.