22. toukokuuta 2009

Minä rakastan sinua


Sitä on niin vaikea sanoa. En ole sanonut sitä vuosiin. Olen kyllä kysyttäessä myöntänyt näin olevan. Olen vastannut rakkauden sanoihin haluavani toisen elämääni, mutta juuri noita sanoja "Minä rakastan sinua", en ole sanonut.

Yhtä vaikea on ollut uskoa toisen olevan tosissaan sanoessaan "Minä rakastan sinua". Että mies tarkoittaa sitä, ihan oikeasti rakastaa minua.

Olen minä joskus uskonut. Uskoin ekaa poikakaveriani ja uskoin myöhemmin aviomiestäni – kunnes rakkaus meidät jätti. Mutta iän myötä se on ollut yhä vaikeampaa. Joskus minulle on jopa tullut kiusaantunut olo siitä. Miksi mies sanoo noin, vaikka ei sitä kuitenkaan tarkoita? Luuleeko se, että olen niin naiivi, että minä uskon sen?

Kaikkiin suhteisiin rakkauden vakuuttelu ei edes sovi. Olin vuoden verran seksiin perustuvassa suhteessa, jonka alussa totesimme, ettemme rakasta toisiamme. Tavallaan se oli helpottavaa. Mutta ei sellaisesta suhteesta tule mitään pitemmän päälle: seksistä menee maku rakkauden puuttuessa.

Rakkautta pitää olla, mutta miten saada toinen vakuuttuneeksi rakkaudesta. Riittääkö sittenkään mikään? Jos ei itse uskalla rakastaa, jos ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen, ei mikään vakuuta.

Mutta minäpä olen rakkauden arvoinen. Olen sitä nyt ja olen ollut aina. Miten en ole sitä tajunnut?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä aiheesta etäisesti, vähemmän henkilökohtaisesti. Siitä epäluottamuksesta, joka ihmisten välillä on. Joka ei kuitenkaan ole epäluottamusta kehenkään muuhun kuin itseen. Aivan sama juttu on kohteliaisuuksien vastaanottamisessa, niitäkään ei oteta tosissaan. Mikä tämä tällainen kulttuuri on, jossa hyviä asioita ei osata ottaa vastaan, sallia itselle?

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...