30. marraskuuta 2009

Hitaasti ja nauttien


Mihin nämä päivät oikein katoavat? Vastahan oli aamukahvin aika! Miten päivässä ehtii tehdä mitään, kun aika kuluu niin nopeasti?

Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.

Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.

Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.

Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.

Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!

Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh

29. marraskuuta 2009

Onneksi en ole poliitikko

Olen iloinen siitä, että en ole poliitikko. Voin pitää idealismini. Minun ei tarvitse olla mukana tekemässä maailmankuvani vastaisia suunnitelmia, ehdotuksia ja päätöksiä.

En oikein ymmärrä, mikä on tämä palveluverkkotyöryhmä, joka seuraavaksi käsittelee helsinkiläisten lähikirjastojen lakkauttamista. Tietoja työryhmästä ei löydy googlettamalla eikä Helsingin kaupungin sivuilta. Lauantain Hesarin jutusta ”Helsinki aikoo karsia myös terveysasemia, kouluja ja päiväkoteja” ymmärsin, että palveluverkkotyöryhmä koostuu kaupunginvaltuutetuista, poliitikoista. Silti työryhmän varapuheenjohtajan Elina Moision (vihr.) mukaan poliittiset lautakunnat saavat lopulta päättää, mitkä toimipisteet mahdollisesti lakkautetaan. Luulin, että lopullisesti asian päättää kaupunginvaltuusto kokouksessaan, mutta kunnallishallinto taitaa olla minulle vieras asia.

Huvittavaa asiassa on, että sekä Elina Moisio että Ville Ylikahri (vihr.) julistavat blogissaan vastustavansa kirjastojen lakkauttamista. Myös Ylikahri on palveluverkkotyöryhmän jäsen. Ketä muita siihen kuuluu Hesarin jutussa mainitun Osku Pajamäen (sd) lisäksi? Mihin palveluverkkotyöryhmää tarvitaan?

Miten Moision, Ylikahrin, Pajamäen ja muiden ideologia kestää olla mukana lakkauttamassa terveysasemia, kouluja, päiväkoteja ja kirjastoja?

27. marraskuuta 2009

Kirjastoja ei saa sulkea

Helsingissä suunnitellaan kirjastojen lakkauttamista. Kyse on Kulosaaren, Malminkartanon, Pitäjänmäen, Puistolan, Pukinmäen, Roihuvuoren, Tapulikaupungin ja Vallilan kirjastoista. Miten tällaista voi edes suunnitella?

Suomalaiset ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on lähikirjasto. Paikka, johon on helppo piipahtaa ohi kulkiessa. En usko, että isot keskitetyt kirjastot korvaavat lähikirjaston puuttumista. Asun itse alueella, jonka lähikirjasto lakkautettiin muutama vuosi sitten. Kirjastoauto käy kahtena päivänä viikossa, mutta se ei korvaa puuttuvaa lähikirjastoa. Kirjasto on paikka, johon voi mennä ilman syytä, vain oleilemaan. Ei tarvitse ostaa eikä maksaa. Kirjoja, tauluja, cd- ja dvd-levyjä saa lainaksi ilmaiseksi.

Kirjasto ei ole kulutusjuhlien tila. Sellaisia meillä on ihan riittävästi.

Allekirjoitin addressin Kirjastoja ei saa sulkea. Allekirjoita sinäkin.

Rakkaus kaiken tappaa

Toisella katsomiskerralla huomioni kiinnittyi enemmän Harper’s Islandin puutteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Kesällä seurasin sarjaa ihmeissäni, koska en ollut nähnyt sarjasta mainoksia. En sarjan alkaessa tiennyt että kyse on murhasarjasta, edes sarjan myöhäinen ajankohta ei antanut minulle tästä viitteitä. Niinpä katselin viitenä iltana viikossa häävieraiden kuolemia, pelkäsin ja jännitin – ja tykkäsin kovasti.

Koska tiesin sarjan tapahtumat, yritin toisella katsomiskerralla löytää viitteitä, joiden avulla murhaajan olisi voinut päätellä. Mutta ei niitä ollut. Wakefieldin tekemiä murhia ei perustella, murhille ei tunnu olevan mitään syytä. Henryn tekemiä murhia perustellaan perimällä. Tottahan murhaajan lapsi on murhanhaluinen! Tieto siitä, että oikeiden vanhempien henkilöllisyys on salattu, suututtaa. Mutta tarvitseeko sen takia tappaa häävieraat? Ei kai se heidän vikansa ollut.

Isä ja poika olivat suunnitelleet tappavansa häävieraat, jokaisen. Minulle ei selvinnyt, mikä oli heidän yhteinen motiivinsa. Pojan yksityinen motiivi oli rakkaus, mutta sen hän salasi isältään.

Kun murhien käsittämättömyyteen lisätään viimeisen jakson onttous, ei sarjaa kokonaisuutena voi pitää laadukkaana. Katsoin sen kuitenkin kaksi kertaa, sillä murhien kammottavuudessa ja mystisyydessä oli jotain kiehtovaa. Lisäksi pidin joistakin henkilöhahmoista kovasti. Cal ja Chloe olivat sarjan rakastavaiset, joiden true love koitti molempien kohtaloksi. Trish oli säteilevän kaunis morsian, rakastunut ja rakastava. Trishiä näytellyt Katie Cassidy esittää Supernaturalissa Rubya. Myös siinä roolissa hän tekee säkenöivää työtä.

Kuvassa Katie Cassidy vaaleana Rubyn tyyliin.




23. marraskuuta 2009

Broileria vegetaristille

Tyttäreni on vegetaristi, joka syö broileria. Koska broileri ei niin kovasti ole minun makuuni, kehittelen broileriruokia, joista minäkin voisin pitää. Viimeisin ja tyttären kovasti kehuma kokeilu oli uunibroileri ja kasvikset. Yhdistin siihen kaksi reseptiä: paahdetut kasvikset ja uunibroileri.

Jotta muistasin tulevan jouluruokamme reseptin myös jouluna, kirjaan sen tähän. Kyse on kahden hengen annoksesta.

  • 2 broilerfilettä
Mausteseos

  • 2 rkl öljyä
  • 1 rkl tomaattisosetta
  • 1 rkl sinappia
  • 1 rkl soijakastiketta
  • 1 tl paprikajauhetta
  • 1 tl currya
  • 1 tl sitruunapippuria
  • 1 tl timjamia
Kasvikset
  • 1 punasipuli
  • 2 paprikaa
  • 2 valkosipulinkynttä
  • 1 Maggi kasvisliemikuutio
  • 0,5 tl timjamia
  • 0,3 tl rouhittua mustapippuria
  • 1 rkl juoksevaa Beceliä
Valmista ensin broilerin mausteseos. Kieritä broilerin fileet mausteseoksessa ja jätä ne siihen maustumaan. Lohko punasipuli ja paprikat ja hienonna valkosipuli ja laita ne kulhoon. Ripottele päälle timjami, mustapippuri ja muserrettu kasvisliemikuutio. Loraus Beceliä päälle. Sekoita kaikki keskenään, vaikka käsin.

Laita broilerin fileet voideltuun uunivuokaan ja kaavi mausteseos niiden päälle. Lorauta vielä soijakastiketta niille. Laita kasvikset vuokaan broilerin ympärille.

Kypsennä ruokaa uunissa 200 asteessa noin 40 minuuttia. Ensimmäisen 20 minuutin jälkeen vuoka kannattaa peittää foliolla, etteivät kasvikset kärvenny.

Nautitaan riisin kanssa hyvässä seurassa.

22. marraskuuta 2009

Not like everyone else

Ollessaan ala-asteella tyttäreni värjäsi hiuksensa sinisiksi. Sen jälkeen koko koulu tunsi hänet Noitana. Jos jotakin tapahtui, tytärtäni syytettiin siitä. Kun hänen ”ystävänsä” hakkeroivat hänen kotisivunsa, opettaja ei aluksi halunnut edes kuulla asiasta. Kun selvisi, että hakkeroijat olivat opettajan suosimia tyttöjä, hän halusi painaa asian villaisella. Kun miesopettaja kävi tyttäreni kimppuun, koska hän oli laittanut voita väärälle puolelle sämpylää – koulussa oli joitain mielivaltaisia sääntöjä – rehtori ei halunnut puuttua asiaan. Vaadin opettajan erottamista, mutta ainut lopputulos oli, että tyttäreni ei tarvinnut enää käydä väkivaltaisen opettajan tunneilla. Tämä kaikki ala-asteella.

Yläasteella ei tällaista ollut, mutta se olikin eri koulu. Ehkä yläasteella opettajat ovat tottuneempia lasten tarpeeseen tuoda omaa ainutlaatuisuuttaan esille. Ehkä he tajuavat, että oman erilaisuuden hahmottaminen ja sen näyttäminen on identiteetin rakentamista. Erilaiset nuorisokulttuurit antavat tähän välineitä. Tyttäreni rakastui japanilaiseen Sailor Moon animeen ja mangaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Anime ja manga olivat silloin lähes tuntemattomia asioita Suomessa. Siniset hiukset tyttäreni halusi, koska Sailor Moonissa on sinitukkainen Sailor Mercury.

Itsensä erilaiseksi tunteminen on välttämätöntä matkalla kohti itsetuntemusta. Aina se ei tunnu hyvältä. Itsensä voi tuntea alieniksi muiden joukossa. Joskus erilaisuus voi tuntua muurilta, joka erottaa toisista ihmisistä.

Siksi pyrkimys olla samanlainen kuin muut on hyvin inhimillistä.

Loppukevennykseksi Sailor Moonin avaustunnari.

18. marraskuuta 2009

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.

16. marraskuuta 2009

Olen kyllästynyt virtuaalisuuteen

Lopetin käyttäjätilini Facebookissa. Olen kyllästynyt virtuaalisuuteen ja virtuaaliminääni. Todennäköisesti en myöskään päivitä blogiani usein.

Kirjoitan toista blogiani, joka on salasanan takana. Enkä jaa siihen kutsuja.

12. marraskuuta 2009

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

11. marraskuuta 2009

Onko niitä?

Annoin itseni tuntea oloni turvalliseksi seurassasi. Halusin painautua syliisi, halusin että otat minut kainaloosi. Uskoin, että silloin olisin turvassa. En sanonut mitään, en tehnyt mitään kertoakseni kaipuustani.

Olisihan minun pitänyt oppia, että tämä tunne huijaa minua. Vähiten olen turvassa kanssasi, koska tunteeni aina yllättävät minut.

Mistä tulee tämä mustasukkaisuus, tämä pettymys?
Missä viipyvät ilo ja luottamus?
Onko niitä?

Kuvassa Kirsi Neuvosen Sateentekijän piilopaikka

10. marraskuuta 2009

Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

7. marraskuuta 2009

On aika täyttää kaivoa

Pääni on tyhjä. Flunssako sen on saanut aikaiseksi vai mikä, en tiedä. Niinpä pidän hieman taukoa bloggaamisessa. Tauon aikana täytän kaivoa ja käyn taiteilijatreffeillä Julia Cameronin termejä käyttääkseni. Ja kirjoitan vain itselleni.

4. marraskuuta 2009

Hirviösusi

Eilen tutustuin uuteen eläinlajiin. Sapelihammastiikerit ja mammutit olivat entuudestaan tuttuja, mutta ilmoitus hirviösuden tulemisesta haaskalle hätkähdytti. Ohjelma oli TV1:n Prisma: kuinka maapallo asutettiin. En edes seurannut ohjelmaa kuin silloin tällöin. Sitten yhtäkkiä: hirviösusi.

Saattaa olla, että ainoastaan hirviösuden ja hirmuliskon nimessä on varoitus: tämä on jotain hyvin pelottavaa ja kamalaa. Tunturisuden hienolla sivustolla kerrotaan kuitenkin hirviösudesta, ettei siinä ollut muuta hirviömäistä kuin koko. Se oli noin 1,5 metriä pitkä ja se painoi noin 74,5 - 87,9 kg. Wikipedia tosin väittää hirviösutta kaksimetriseksi ja 120 kiloiseksi hirviöksi. Sen pää ja hampaat olivat suuremmat kuin nykysuden. Ehkä se oli riittävän hirviömäistä Joseph Leidyn mielestä, joka antoi lajille nimen Canis dirus. Hirviösusi eli noin 100 000 – 10 000 vuotta sitten Amerikan mantereella. Hirviösusi ei ole minkään nykyään elävän koiraeläimen suoranainen kantaisä.

Evoluution monimuotoisuus hämmästyttää minua jatkuvasti.

2. marraskuuta 2009

Hirtetty mies - tai oikeastaan nainen

Ottaa päähän tämä sairastaminen. Olen yskinyt itseni kipeäksi. Jokainen yskäisy sattuu niin paljon, että yskimisen aiheuttama kipu refleksinomaisesti lopettaa yskän puolitiehen . Ja silti yskittää. Varsinkin sängyssä maatessa. Yöksi otan vahvat lääkkeet Dolania, Buranaa ja Duactia, niillä sain viime yön nukuttua.

Tämän päivän Tarot-korttini oli Hirtetty mies (Facebookissa tietenkin). Se kuvastaa mm. pysähtyneisyyden tilaa. Juuri siltä minusta tämän flunssan kanssa tuntuu.

1. marraskuuta 2009

Villi ja viilee ja vaarallinen

No ei sitten yhtään, ainakaan nyt. Kuume jyrää minut kykenemättömyyteen: pystyn vain olemaan. Lukea en jaksa, en katsoa telkkaria. Ei edes ruoka maistu.

Yritin löytää YouTubesta Aki Sirkesalon Kissanaisen. Löytyi vain yksi video, jossa Kissanainen oli kuvitettu piirroksin. En pitänyt siitä. Joten laitain tähän vain sanat. Sunnuntai-illan iloksi haaveilen olevani kuin Kissanainen – jos vain olisin terve.

Sä tuut, sä meet
sä kahjoksi teet
mun pään kun jään
sua ihmettelemään

oijoi
oijoi

Sä tuut, sä meet
sun kissanaskeleet
kun keinuu, täytyy
kaivaa savukkeet

esiin,
mä teen niin

kertosäe:
Villi ja viilee
ja vaarallinen
sä herätät henkiin
mun eläimen,
kissanainen

Sä tuut, sä meet
ja taivaankappaleet
sinkoaa
pian irti radaltaan

ja maa
vavahtaa

Sä tuut, ja suut
jo alkaa supattaa
ei onni hylkää
tänään rohkeaa

jaa jaa
ei kukaan sua kesyttää saa

kertosäe

Villi ja viilee
viekas ja notkee
minua härnää
mun systeemit sotkee

Et etsimään tullut
sä kesyttäjää
en tiedä saako sua ees
silittää,

vaarallista elämää
mun yhtä, sun yhdeksää
kissanelämää

Sä tuut, sä meet
mut kahjoksi teet,
kissanainen

kissanainen (3x)