Ollessaan ala-asteella tyttäreni värjäsi hiuksensa sinisiksi. Sen jälkeen koko koulu tunsi hänet Noitana. Jos jotakin tapahtui, tytärtäni syytettiin siitä. Kun hänen ”ystävänsä” hakkeroivat hänen kotisivunsa, opettaja ei aluksi halunnut edes kuulla asiasta. Kun selvisi, että hakkeroijat olivat opettajan suosimia tyttöjä, hän halusi painaa asian villaisella. Kun miesopettaja kävi tyttäreni kimppuun, koska hän oli laittanut voita väärälle puolelle sämpylää – koulussa oli joitain mielivaltaisia sääntöjä – rehtori ei halunnut puuttua asiaan. Vaadin opettajan erottamista, mutta ainut lopputulos oli, että tyttäreni ei tarvinnut enää käydä väkivaltaisen opettajan tunneilla. Tämä kaikki ala-asteella.
Yläasteella ei tällaista ollut, mutta se olikin eri koulu. Ehkä yläasteella opettajat ovat tottuneempia lasten tarpeeseen tuoda omaa ainutlaatuisuuttaan esille. Ehkä he tajuavat, että oman erilaisuuden hahmottaminen ja sen näyttäminen on identiteetin rakentamista. Erilaiset nuorisokulttuurit antavat tähän välineitä. Tyttäreni rakastui japanilaiseen Sailor Moon animeen ja mangaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Anime ja manga olivat silloin lähes tuntemattomia asioita Suomessa. Siniset hiukset tyttäreni halusi, koska Sailor Moonissa on sinitukkainen Sailor Mercury.
Itsensä erilaiseksi tunteminen on välttämätöntä matkalla kohti itsetuntemusta. Aina se ei tunnu hyvältä. Itsensä voi tuntea alieniksi muiden joukossa. Joskus erilaisuus voi tuntua muurilta, joka erottaa toisista ihmisistä.
Siksi pyrkimys olla samanlainen kuin muut on hyvin inhimillistä.
Loppukevennykseksi Sailor Moonin avaustunnari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti