30. heinäkuuta 2009

Totuttelua


Neljättä päivää töissä. Kadun vastakkaisella puolella tehdään ulkosivuremonttia. Metelistä huolimatta pidän ikkunaa auki, sillä huoneessani on kuuma.

Töissä käynti vaatii totuttelua. Lomalla totuin liikkumaan paljon. Jokainen syy oli riittävän hyvä lähteä kotoa ulos ihmisten ilmoille. Samassa rakennuksessa, miltei koko ajan samassa tuolissa istuminen tuntuu pakkopaidalta. Selkäkin siinä väsyy. Työpaikkaliikuntaa ovat syömässä käynnit ja ulkona piipahtamiset. Suurin osa ihmisistä on vielä lomalla. On hiljaista. Työkavereihin törmään sattumalta ja ruokalassa.

Valvon lähes yhtä myöhään kuin lomallakin. Lyhyet yöunet eivät vielä ole aiheuttaneet loputtoman väsymyksen tunnetta. En vain osaa mennä ajoissa nukkumaan. Eilen ja tänään iski kesken työpäivän väsymys. Miten pysyä hereillä, kun silmät eivät tahdo pysyä auki? Lähden ulos pienelle kävelylle, soitan ystävilleni ja juon kahvia. Tuleeko koskaan aikaa, jolloin meille yöihmisille on rytmiimme sopivat työajat? Sekin riittäisi, että siesta otettaisiin käyttöön työpäivään kuuluvana ja että sen saisi viettää haluamaansa aikaan.

Olen tehnyt melko rutiininomaisia töitä, jotka vastaavat hyvin palkkatasoani. Ei suunnittelua, ei kehittelyä, ei mitään luovaa. Ei kovin innostavaa. Onneksi syksy tuo tullessaan toisenlaisia tehtäviä ja haasteita.

Kuvassa: Sisustukseen sopivaa / Tiina Kirves. Työ oli esillä Ruoholahden metroasemalla ja ihastuin siihen kovasti

Lilja, Lyyli ja Fanny

Keskustelu Hirliin kanssa yksin elämisestä ja parisuhteesta sai minut muistelemaan sukuni yksin eläneitä naisia. Molemmat isoäitini ja isotätini jäivät leskeksi. Miestä ei heiltä vienyt sota, vaan sairaus – syöpä. Toinen isoäitini oli leskeksi jäädessään 38-vuotias. Hän kuoli 82-vuotiaana. Monet kerrat kuulin hänen leuhkivan yksin pärjäämisellä. Kuinka hänellä ei ole ollut miestä Juho Rikhardin kuoleman jälkeen. Ihmettelin sitä kovasti jo lapsena.

Isoäitini Lilja tunnettiin kovana ja pelottavana ihmisenä. Joka haukkui opettajan siitä, että tämä oli antanut väärän numeron serkulleni. Minä muistelen sitä aina kiitollisuudella, sillä opettaja ei uskaltanut antaa minulle ehtoja matikasta. Hän haukkui lääkärit, miniänsä ja meille lapsenlapsille hän puhui kaunistelemattomaan tyyliin. Ikimuistoisin oli hänen kommenttinsa: ”Älä istu noin, pillus näkyy”, kun istuimme tuolilla polvet koukussa tukien jaloilla tuolin reunaan hameenhelman noustessa ylös. Ei meille lapsille kukaan muu sillä tavalla puhunut.

Hänellä oli neljä lasta miehensä kuollessa, nuorin täyttäisi parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Köyhä hän ei ollut, talo oli isohko. Piiat ja rengit olivat hänen apunaan. Ja isäni, joka oli silloin 12-vuotias. Talon mies. En millään voi uskoa isoäidilläni olleen helppoa. Kovuus ja pelottavuus olivat olleet puolustuskeino tilanteessa, jossa oli ollut pakko pärjätä.

Kovan kuoren alla hän rakasti meitä lapsenlapsiaan. Hautajaisissaan ilmeni, että hän oli koskettanut useimpia ihmisiä nimenomaan rakkaudella. Niissä hautajaisissa itkivät kaikki.

44 vuotta yksin, ilman kumppania ja rakkautta. Ehkä arvot olivat silloin erilaiset. Avioliitto saattoi perustua rakkaudelle. Tai kyse saattoi olla järkevästä naimakaupasta. Rakkaus ei välttämättä ollut keskeinen eikä tärkeä seikka avioliitossa. On vaikea ymmärtää, minkälaista isoäitini elämä oli. Hän ei ollut ihminen, jolta saattoi kysyä: ”Miksi sinulla ei ole miestä? Oletko onnellinen? Oletko yksinäinen?”

Sukuni yksinelävistä naisista yksinäisimmältä vaikutti lapsen silmin Lyyli, isotätini. Hän muutti miehensä kuoltua takasin synnyinseudulleen ja asui yksin Mustassa niemessä. Pienessä ja kauniissa mökissä järven rannalla yhdessä koiransa kanssa. Mökille ei ollut ajotietä, soutaen sinne pääsi parhaiten. Ja kävellen kiertäen maita pitkin. Koiran lisäksi Lyylin seurana oli televisio. Hän ei usein lähtenyt mökistään, elintarvikkeet hänelle toimitti setäni.

Lyylin tarina oli romanttinen. Suuri rakkaus mieheensä Arviin oli hänen elämänsä sisältö. En tiedä, kuinka kauan hän oli leskenä. Todennäköisesti pitkään, olemme pitkäikäistä sukua. Hän ei tainnut koskaan leuhkia yksin elämisellään, mutta Arvistaan hän puhui aina.

Toisen isoäitini, Fannyn, tarinaa tunnen hyvin vähän. Hän eli leskenä kymmenisen vuotta, lyhyen ajan verrattuna Lyyliin ja Liljaan. Siitä osan hän makasi dementoituneena vanhainkodissa. Oliko hänen yksin elämisensä onnellisin, koska dementikkona hän ei paljoa tästä maailmasta tiennyt? Mitä hän ajatteli, koki ja tunsi?

En haluaisi itselleni Fannyn kohtaloa. Olen romantikko, mieluiten valitsisin Lyylin elämän. Eipä sitten muuta kuin suurta elämäni rakkautta odottelemaan. Ehkä se sieltä jostain pian tulee.

27. heinäkuuta 2009

Blogivarkaus

Kummalliseen asiaan törmäsin Sitemeterissä. Blogiini oli tultu googlettamalla Muutoksia-bloggauksen alku. Klikkasin linkkiä ja ensimmäinen tulos ei ollut blogini vaan miksu.pointblog.fi:n teksti Muutoksia, joka oli sanasta sanaan minun tekstini - eikä mitään viittausta blogiini. Kommentoin blogia ihmettelemällä, mistä on kyse. Vastausta en ole saanut.

Ovatko muut bloggaajat törmänneet tällaiseen varkauteen? Mistä muusta voi olla kyse kuin varkaudesta?

Muutoksia

Olen ensimmäistä päivää töissä loman jälkeen. Mieleni on valpas ja aktiivinen, oikeastaan odotan hyvää työvuotta alkavaksi. Töitä, jopa mielekkäitä töitä, pitäisi olla riittävästi. Toivon, että parin hirvittävän työvuoden jälkeen pystyisin keskittymään töihini kunnolla.

Kuitenkin jossain on hahmoton ajatus siitä, että työpaikkani on minulle väärä. Jos en olisi nykyisessä työssäni, tekisin varmaan samaa kuin lomalla. Kirjoittaisin, haistelisin tuulta, etsisin kirjoja ja musiikkia sekä lukisin ja kuuntelisin niitä. Perustaisin tanssikoulun naisille, jotka haluavat liikkua, mutta eivät kehtaa mennä kuntosalille. Vetäisin Keskeneräisten asioiden iltoja. Opettelisin soittamaan, kerrostalossa soitin olisi syntikka. Huilun soiton voisin opetella uudestaan, jos kerrostalossa saisi harrastaa musisointia.

Kirjoittaminen tuntuu oikein hyvältä. Harrastus se ei ole. Se on välttämättömyys. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä olevan parhaiten minulle sopiva tapa ilmaista itseäni. Bloggaaminen on oiva keino siihen, samoin aamusivut. Kummassakin on ideana saada teksti valmiiksi. Ilman sitä jäisin pohtimaan ovatko valitsemani sanat ja sanajärjestys parhaat kuvaamaan haluamaani asiaa, eikä valmista tulisi. Tunnen, että pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, mutta aika ei tunnu riittävän.

Kotielämäni mullistuu tänään kolmeksi viikoksi. Tyttären poikakaveri Englannista tulee meille. Nuori pari on riidellyt railakkaasti ja ehdin jo toivoa, ettei vierailu toteutuisi. Kaksioni käy ahtaaksi meille kolmelle ja koettelee kärsivällisyyttä. Myös tytärtäni jännittää vierailun sujuminen. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Unelmat ja arki ovat elämässäni kaukana toisistaan. Kaipaan elämääni muutosta, mullistusta, joka toisi mukanaan, no, ainakin rakkautta ja elämän, joka tuntuisi enemmän omalta.

26. heinäkuuta 2009

Parisuhde vs. yksin eläminen

Olisi kiva tietää, kuinka moni bloggaaja on sinkku, yksineläjä. Hesarissa on muutaman viikon ajan käyty keskustelua parisuhteen ja yksin elämisen yhteydestä mahdollisuuteen sairastua dementiaan. Kaikki alkoi Hesarin uutisesta, jossa tutkimustuloksia tulkittiin siten, että parisuhde suojaa dementialta. Sen sijaan yksinasuminen keski-iässä lisää riskiä sairastua dementiaan moninkertaiseksi.

Tällaisia uutisiahan saa lukea jatkuvasti. Juttu vaikutti asialliselta, enkä pohtinut sitä sen enempää. Seuraavana päivänä yksinäisyystutkija kommentoi Hesarin uutista. Hän oli nähnyt uutisoinnin harhaanjohtavana, koska siinä ei ollut eritelty yksinelämistä enempää. Kyse olisikin hänen mukaansa siitä, minkälaiset elämänhallintavalmiudet ihmisellä on. Pitkään parisuhteessa eläneellä saattaisi olla parisuhteen päätyttyä olla elämänhallinta heikkoa, joka näkyy kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä ja ottaa vastuuta elämästään.

Yksinäisyystutkijan mielipidekirjoituksen pohjalta aloin nähdä uutisen parisuhteen suojaavalta vaikutukselta dementiaa vastaan toisella tavalla. Uskon edelleen, että parisuhde suojaa dementialta tai ainakin hidastaa sen kehittymistä. Tämän näen omissa vanhemmissani, jotka ovat olleet naimisissa jo 52 vuotta.

Kuitenkin nimenomaan yksin eläminen antaisi sellaisia valmiuksia, jotka suojaisivat dementialta. Yksinelävän on oltava aktiivinen, harrastettava jotain, mentävä aktiivisesti ihmisten pariin. Muuten käy yksinäisyys liian ahdistavaksi. Tänään Hesarin mielipideosastolla Kimmo Hämäläinen kommentoi keskustelua otsikolla Yksinolo pakottaa kehittymään. Hän mainitsi mm. bloggaamisen olevan hänelle yksi keino täyttää yksineläjän aika. Aikaahan yksineläjällä on, koska ei ole perhettä eikä kumppania vaatimassa huomioita. Ei myöskään osoittamassa huomiota. Bloggaaminen on keino torjua yksinäisyyttä. Uskon näin olevan monella muulla bloggaajalla. Niin minullakin.

On mielenkiintoista, että aikana, jolloin yksineläjien määrä kasvaa parisuhteessa eläviin nähden, uutisoidaan yhä uudelleen, kuinka vaarallista yksin eläminen on. Onko tarkoitus saada yksineläjät tuntemaan syyllisyyttä omasta elämäntilanteestaan? Pelottelullako yksin elämisen vaaroista saadaan ihmiset pysymään parisuhteissaan tai solmimaan parisuhteita?

Olen kiitollinen tälle yksinäisyystutkijalle siitä, että hän toi keskusteluun yksin elämisen myönteisenä asiana.

25. heinäkuuta 2009

Yöjuttu

Miksi en pääse sinusta eroon? Vihaan sinua, koska kaipaan sinua. Jokainen päivä toivon näkeväni sinut, kuulevani sinusta jotain. Jokainen päivä pelkään tapaavani sinut. En ole varma, pystyisinkö olemaan viileä. Ai sinäkö siinä, mitä kuuluu, miten menee. En millään pysty olemaan kaverisi. Se sattuu niin pirusti.

Aina välillä ikäväni kasvaa niin suureksi, etten voi pitää sitä sisälläni. Kirjoitan sinusta ja sinulle. Jälkeenpäin minua nolottaa. Miksi toin haavoittuvaisuuteni ja herkkyyteni esille? Miksi en voinut vain kärsiä hiljaa mielessäni? Onko pakko nolata itsensä julkisesti myöntämällä, että olen toivottomasti rakastunut mieheen, joka ei minusta välitä. Välitti hän joskus – hetken. Enkä minä saa häntä mielestäni.

Haluaisin kyllä.

24. heinäkuuta 2009

Jäähyväiset, osa 2

Eilinen oli raskas päivä. Villen kuolema ja hautajaiset kirvoittavat kyyneleet silmiini edelleen.

Villen lisäksi hyvästelin eilen opiskelijaidentiteettini. Kävin läpi opiskeluajan mapit ja kansiot. Säilytin ainoastaan omat tekstini, kirjoista tekemäni muistiinpanot ja joitakin yksittäisiä juttuja. Kaikki muut vein paperinkeräykseen. Viisi kassillista paperia ja 12 mappia.

Papereita läpi käydessäni ajattelin sitä valtavaa tietomäärää, jonka itselleni hankin. Lähes joka kurssiin liittyen luin huomattavasti vaadittua enemmän. Etenkin kaikki kansalaisvaikuttamiseen ja demokratiaan liittyvät asiat saivat minut penkomaan nettiä ja kirjastoa lisää.

Ja taas ihmettelin sitä, ettei työpaikkani halunnut hyödyntää osaamistani ja tietämystäni silloin kun se oli suurimmillaan eli opiskeluaikana. Eipä minulle haluttu antaa opintovapaatakaan. Olin kuulemma liian tärkeä Nuorten parlamentille ja gradun tekeminen on pikkujuttu, joka tehdään työn ohessa. Väitelleen tohtorin mielestä gradu on pikkujuttu. Murrosikäisen tyttären äidin, yksinhuoltajan, silmissä kyse ei ole pikkujutusta.

Tunnollisena ihmisenä annoin itseni sekä työlle että opinnoille. Sairastuin. Olin kuumeessa joka ikinen päivä, olin hyvin väsynyt ja minulle tuli muistihäiriöitä. Olin töistä poissa väsymyksen ja kuumeen takia. Mutta opintovapaata en saanut. Enkä opintoihini liittyviä työtehtäviä.

Stressin ja erilaisten ristiriitojen seurauksena romahdin kesän 2007 alussa. Olin koko kesän sairaslomalla ja lomalla. Töihin palasin innokkaana ja luovana, ideoita pursuen. Lähes jokainen ideani tyrmättiin. Hoidin vielä vuoden 2008 Nuorten parlamentin valmistelut, mutta sydämeni ei ollut enää työssä mukana. Opintoja en pystynyt edes ajattelemaan.

Olin ollut passiivinen opiskelija jo pari vuotta. Viime syksynä minulle kävi vahinko yliopistoon ilmoittautumisen kanssa. Olin päättänyt ilmoittautua viimeisenä mahdollisena päivänä eli syyskuun 15. En käynyt yliopiston sivuilla sitä ennen. Olisinpa käynyt. Ilmoittautumisen ajankohtaa oli muutettu, viimeinen ilmoittautumispäivä oli ollut syyskuun 1. päivä. Se niistä opinnoista.

Ehkä jossain vaiheessa palaan yliopistoon. Nautin opiskelemisesta, uudesta tiedosta ja asioiden ymmärtämisestä uudella tavalla, uusilla käsitteillä. Olen aina vastannut kysymykseen ”Mitä tekisit elämässäsi, jos et tekisi sitä mitä nyt teet?” samalla tavoin: opiskelisin.

Viime aikoina olen löytänyt elämääni muita asioita. Opiskelu ei tunnu enää niin tärkeältä identiteettiäni rakentavana asiana. Siksi opiskelusta muistuttavista asioista luopuminen oli helppoa - ja raskasta.

Jäähyväiset

Kolmea kissaveljestä ei enää ole. Ville, Oskun ja Oton veli, kuoli eilen illalla. Se oli sairastanut pitkään. Useista lääkärillä käynneistä ja testeistä huolimatta siitä ei löydetty mitään sairautta. Sairas se silti oli. Ville söi paljon, ahmimalla, mutta ruoka ei pysynyt sen sisällä. Kissaparka laihtui niin, että oli lopulta vain luuta ja nahkaa.

Tänään Ville haudattiin rakastamansa pensaan paikalle. Ennen hautaan panoa silitin Villeä. Turkki oli hyvin pehmeä, mutta luut tuntuivat kovalta. Eloton kissa – ei kissa ole koskaan niin hiljaa liikkumatta. Eikä se ollut lämmin.

Sisareni, Villen omistaja, oli varannut hautajaismusiikiksi ”Sä kuulut päivään jokaiseen”. Itkimme kaikki, sisareni, tyttäreni ja minä. Varovasti sisareni kääri Villen peittoon ja laski aikaisemmin kaivamaansa hautaan. Päälle multaa ja kukkia maljakossa.

Ville oli maailman vahvin kissa. Meillä ollessaan se piti sänkyä pystyssä ja vielä eilen se oli pitänyt sisareni mökkiä pystyssä. Se oli loistava hyppääjä ja kaupunkiasunnossa se usein oleskeli hattuhyllyllä. Sinne päästäkseen sen piti ensin hypätä kirjahyllyyn ja sieltä loikata metrin verran hattuhyllylle.

Ville rakasti noutamisleikkiä. Vuosia sitten tyttärelläni oli kuminen isohko hämähäkki. Jostain syystä se oli nukkumaan mennessäni sängyssäni. Heitin sen kauhistuneena pois, mutta Ville toi sen takaisin. Heitin sen uudestaan ja taas Ville toi sen. Kuminenkin hämähäkki kammotti minua niin paljon, että vein sen roskiin. En halunnut enää Villen tuovan sitä sänkyyni.

Villellä oli mahtava ääni. Pienikokoinen kissa karjui kuin leijona.

Ville päiväunilla

21. heinäkuuta 2009

Vadelmavenepakolainen

Olin kuullut paljon kehuja Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta. Suomalainen mies haluaa olla ruotsalainen mies. Kuulostaa juuri sellaiselta absurdilta tarinalta, josta pidän. Ostin kirjan kirpparilta ja tarkoitukseni oli lukea se Tukholman reissulla. Aivan en ehtinyt kirjaa matkan aikana lukea, sain sen vasta tänään luettua loppuun.

Oikeastaan Vadelmavenepakolainen yllätti minut. Se on tarkkaa havainnointia suomalaisista ja ruotsalaisista. Kirja sisältää useita helmiä. Yksi suosikkini on kuvaus ruotsalaisesta työelämästä:

Päähenkilö, siinä vaiheessa jo Mikael Andersson, on ensimmäistä päivää ruotsalaisessa työpaikassaan. Päivä koostuu useista kokouksista, joista merkittävimmässä pohditaan kaksi tuntia sitä, kuinka kahvit maksetaan. Palkasta kaikilta sama summa vai lipasmaksu, jolloin kukin maksaisi vain juomansa kahvit. Lopuksi äänestetään. Puheenjohtaja julistaa äänestystuloksen ja samalla ilmoittaa, että on kutsunut seuraavaksi päiväksi työpaikalle psykologin klo 10-15, jotta hävinnyttä vaihtoehtoa äänestäneet pääsevät puhumaan traumastaan.

Toinen suosikkini on hänen tapansa opiskella ruotsalaisuutta ja göteborgilaisuutta: hän palkkaa siihen itsemurhaa useasti yrittäneen miehen. Opetussuunnitelman kurssit ovat nimeltään mm. ruotsalainen tapa reagoida kriisitilanteisiin, ruotsalaiset tavat ja perinteet sekä oman lapsuuden tunteminen.

Vadelmavenepakolainen ei kuitenkaan ole niin viaton kirja, kuin esimerkeistä voisi päätellä. Suomalaisena Mikko Virtasena päähenkilö on valmis tekemään häikäilemättömästi mitä vain ollakseen ruotsalainen. Jopa murhaamaan. Vadelmavenepakolainen kuvaa skitsofreenista ihmistä, joka on vielä sosiopaatti. Tarkoitus pyhittää kaikki keinot.

Kirja on ruotsalaisen yhteiskunnan ironista ylistystä. Per Albin Hansson, Tage Erlander, Olof Palme ja Anna Lindh ovat päähenkilön pyhimykset, jotka ovat luoneet ruotsalaisen identiteetin. Vahinko vain, ettei heitä enää ole. Ruotsalaisuus ei sittenkään ole onnela kuin ruotsalaisille, jos heillekään.

Pidin Vadelmavenepakolaisesta paljon ja liitän sen kirjahyllyyni. Työpaikkani kirjankierrätyskärry saa olla sitä ilman vielä pitkään.

Raivopääkissa

En tiedä, mitä tekisin kissalleni. Se on miukunut kovasti sen jälkeen, kun palasimme Tukholman reissulta. Tänään se hyökkäsi kimppuuni. Petasin sänkyä ja se kai oli kissan mielestä kohtuutonta ja raivostuttavaa. Onneksi näin sen elekielestä, mitä on tulossa ja suojauduin päiväpeitolla sen hyökkäystä vastaa. Kissa hyppäsi kimppuuni, mutta sain sen pyydystettyä päiväpeittoon. Yhden kynnen se onnistui upottamaan ranteeseeni. Heitin - kuvaannollisesti - kissan parvekkeelle ja desinfioin haavan.

Mitä tällaiselle raivopääkissalle tehdään? Muuten kiva kissa, mutta näitä hyökkäyksiä se on harrastanut aina. Hyökkäysten välillä saattaa olla pitkiä aikoja, jona aikana alkaa uskoa, ettei se enää tee sellaista. Siksi jokainen kerta järkyttää. Kissan ei kuulu hyökätä raivostuneena ihmisen kimppuun.

Varoitamme vieraitamme aina kissan arvaamattomasta luonteesta. Vieraat eivät sitä halua uskoa, sillä kissa tulee paijattavaksi ja silitettäväksi. Mukava sitä on paijata, koska sillä on hyvin pehmeä turkki ja se kehrää kovaäänisesti. Mutta kun sitä on sen mielestä riittävästi paijattu, se hyökkää, usein varoittamatta.

Minulla on ollut useita kissoja eikä yksikään ole ollut näin aggressiivinen. Ihana Juippi-kissa tuli hieman aggressiiviseksi veljensä Lanssin kuoleman jälkeen. Juippi hyökkäsi jalkoihin silloin tällöin, koska se ei mielestään saanut riittävästi huomiota.

Joka kerta hyökkäyksen jälkeen olen valmis viemään kissan nukutettavaksi. Ehkä se todellakin pitäisi joskus tehdä.

20. heinäkuuta 2009

Nostalgiaa

Tämän päivän nostalgia-annos on Secret Affairin I’m not free, but I’m cheap. Rakastuin tähän heti ekalla kuulemisella, keväällä 1982. Silloinkin oli kyse live-esityksestä. Varsinkin saksofonin ja trumpetin vuoropuhelu kuulostaa oikein hyvältä, ja sitähän riittää.

">

Tänään tulee 40 vuotta ensimmäisestä kuukävelystä.
"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle", totesi astronautti Neil Armstrong. En tiedä, mutta minut se ainakin sai ihmettelemään, mitä kaikkea jännittävää, salaperäistä ja tutkimatonta maailmankaikkeudesta voikaan löytyä.

Kotitalousrobotti

En käytä loma-aikaa siivoamiseen enkä muuhun kodin ylläpitotöihin. Tiskaan siinä vaiheessa, kun keittiöstä ei enää löydy vapaata paikkaa likaisilta astioilta. Valitettavasti kotini alkaa olla nukkavierun oloinen hoitamattomuuden takia. Olohuoneessa on kirjoja tuoleilla ja pöydillä eivätkä kaikki taida mahtuakaan kirjahyllyihin. ”Tärkeitä” papereita on siellä täällä ja kissankarvat ovat valkaisseet vihreän maton. Puhumattakaan kaikista niistä esineistä, jotka ovat siellä, mihin ne on käsistä laskettu.

Olisi ehkä aika siivota. Itse asiassa aloitin jo eilen laittamalla paperikeräykseen tyttären lukioaikaisia kokeita ja monisteita. Eihän niitä enää tarvita. Ei tarvita lukiokirjojakaan, mihinkähän ne laittaisin. En ole käynyt tarjoamassa niitä Lukiolaisten kirjakauppaan ja ottaisivatko ne edes kolmen vuoden takaisia kirjoja. Kierrätyskeskukseen voi toki viedä mitä vain, mutta en oikein raaskisi viedä kalliita lukiokirjoja sinne. Johonkin ne pitäisi saada, sillä ne vievät turhaan tilaa kirjahyllyistäni.

Viimeisen lomaviikon käyttäminen kodin siivoamiseen kuulostaa hölmöltä. Enkä tekisikään sitä, jollei olisi pakko. Tai ainakin kuvittelen, että vieraita varten kodin täytyy olla siisti ja puhdas. Ehkä olen vain kiinni joissakin vanhentuneissa käsityksissä.

Viikon päästä maanantaina tyttären poikakaveri Englannista tulee meille kolmeksi viikoksi. Voisi koti edes aluksi olla hyvännäköinen, vaikka ehtii kolmessa viikossa repsahtaa pahasti.

Poikakaverin tulo ei stressaa minua pelkästään siivoamisen takia. Ahdistaa ajatus kolmesta ihmisestä kaksiossamme. Ahdistaa ajatus siitä, että olen kolme viikkoa muukalainen omassa kodissani. Ahdistaa ajatus siitä, että minun roolini poikakaverin vierailun aikana on olla kotitalousrobotti.

Jostain syystä robotin rooli ei kiehdo minua.

18. heinäkuuta 2009

Uudestaan

Muutamana viime päivänä olen joutunut menneisyyden yllättämäksi.

Minulla on tapana kirjoittaa sille paperille, joka on käsillä. Niinpä erilaisten muistiinpanojeni joukosta löytyy kaikenlaisia kirjoituksiani. Tukholmaan otin mukaan vihon, jossa näytti olevan tilaa. Edelliselle sivulle olin kirjoittanut: ”Luoja varjelkoon minua. Olen rakastumassa” … Ei päiväystä. Joskus tällä vuosituhannella.

Sitten etsin muistiinpanojani Stuart Hallin kirjasta Identiteetti. Kesken kaiken vastaan tuli kirjoitukseni, päivätty viitisen vuotta sitten. Kirjoitin siinä, kuinka olin rakastumassa. Samaan ihmiseen kuin aikaisemmin vastaan tulleessa tekstissä. Uskoin, että on kyse elämää suuremmasta rakkaudesta.

Aivan samoin uskoin viime vuonna, samasta ihmisestä. Kuinka monta kertaa samaan ihmiseen voi/pitää rakastua? Luulin hänen olevan menneisyyttä, niin olen itselleni uskotellut. Kuitenkin nämä tekstit saavat minut ihmettelemään, mikä meni pieleen – joka kerta – vaikka meillä oli yhdessä ”pelottavan mukavaa”. Ehkä minulla tai meillä kummallakaan ei ollut rohkeutta kohdata sitä, mitä olisimme voineet olla. Ehkä siksi törmäämme toisiimme yhä uudestaan, nautimme toisistamme yhä uudestaan. Ja pakenemme.

17. heinäkuuta 2009

Minä pidän ihmisistä

Yhdenvertaisuus.fi –sivustolla määritellään stereotypia seuraavasti:
”Stereotypia on yksinkertaistettu, leimaava, kapea ja kaavamainen mielikuva, mielipide tai arvio. Se voidaan muodostaa esimerkiksi toisesta ihmisestä, ryhmästä tai kansasta. Suomalaisia on määritelty rehellisiksi, mutta hiljaisiksi, ranskalaisia on kuvattu herkuttelijoiksi ja saksalaisia sotilaallisiksi. Stereotypian ongelma on yksilöllisyyden ja yksilöllisten erojen unohtaminen. Vähemmistöihin liitetään usein stereotypioita.”

Ruotsalaiset vanhukset ovat ystävällisiä, avoimia, puheliaita ja mukavia

Laivan buffet-paivallisellä samaan pöytään oli ruokaa hakiessamme ilmestynty kaksi lasia vettä. Pian pöytään tuli iäkäs ruotsalainen pariskunta ruokalautasten kanssa. Kumpikaan heistä ei sanonut meille mitään, sitä emme toki odottaneetkaan, mutta nainen aloitti heti kiukkuisen mulkoilun. Ehkä hän oli luullut, että saavat pitää pöydän kahdestaan. Mykkiä pahansuopia katseita kohdistui meihin niin usein, että jo pohdin, ehtiikö tuo vanha nainen syödä ollenkaan.

Viereisessä pöydässä oli suomalainen perhe: äiti, isä ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä. Tytöt käyttäytyivät hyvin, olivat rohkeita ja hakivat itse ruokansa. Paljon makeaa jälkiruokaa syötyään tytöillä oli niin hauskaa, että heidän äänenkorkeutensa nousi jonkin verran. Vanha nainen laittoi kädet korvilleen, ettei olisi kuullut lasten ilonpitoa. Kun se ei auttanut, hän kääntyi lasten vanhempien puoleen ja sanoi hyvin vihaisesti ruotsiksi: ”Ettekö te saa lapsianne hiljentymään?”. Tämän kommentin jälkeen hiljaisuus laskeutui viereiseen pöytään. Ei kuulunut aikuisten keskustelua, ei lasten iloista pulputusta.

Saimme hienon esimerkin siitä, kuinka suomalaiset opetetaan häpeämään omaa käytöstään ja itseään. Saimme järkytykseksemme todeta, että kaikki ruotsalaiset vanhukset eivät ole mukavia. Tyttäreni toisteli useaan kertaan jälkeenpäin: ”Mä en voi uskoa, että ne olivat ruotsalaisia.”

Suomalaiset vanhukset ovat katkeria ja juroja tuppisuita

Hissiin tuli suomalainen iäkäs pariskunta. Mies puhui koko ajan vaimolleen hellästi, otti kädestä kiinni ja sanoi: ”Minä pidän sinusta kiinni ettei sinua pelota, kun olemme niin korkealla”. Pariskunnan rakastava ja kunnioittava käytös toisiaan kohtaan hymyilytti ja sai meidät nauramaan hyvää mieltä. Mies huomasi sen ja innostui: ”Tästähän tulee hyvä matka, kun on kolme tyttöä heti alussa” ja katsoi vaimoonsa. Vaimoa selvästi ilahdutti tytöksi kutsuminen. Muistelimme tätä suomalaista pariskuntaa useasti matkan aikana.

Stereotypian vastainen kokemus muistuttaa siitä, että kyse on yksilöistä, ei ryhmästä tai kansasta. Louis Bromfieldin teos Sateet tulivat alkaa sitaatilla, jossa kaksi miestä keskustelee baarissa. Toinen mies kysyy toiselta, pitääkö tämä venäläisistä. Toinen vastaa ”En”. Toinen kysyy, pitääkö toinen sitten englantilaisista, intialaisista, amerikkalaisista tai ranskalaisista. Joka kerta toinen vastaa ”En”. Kyselijä hämmentyy ja lopulta kysyy tuskastuneena ”Mistä sinä sitten pidät?” Toinen vastaa: ”Minä pidän ihmisistä.”

Pilkkosen pimeää

Päivän kirkkaudessa on vaikea ymmärtää yön pimeyttä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää pimeydessä syntyneitä pelkoja.

Pelkään pimeää ja pimeässä. Valoisia kesäöitä en pimennä tummin paksuin verhoin. Kotonani yöllä noustessani juomaan minun ei tarvitse sytyttää valoja, koska katuvalot ja isot teollisuuslamput valaisevat kotiani.

Mutta laivan hytissä on pilkkosen pimeää. Viime yönä heräsin naapurihytin asukkaiden kovaääniseen, mutta hyväntuuliseen keskusteluun. Pimeässä hapuilin kännykkääni katsoakseni kelloa. En nähnyt kellonaikaa, koska jäin tuijottamaan päiväystä: la 18.7.2009. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut yhden päivän yli, mistä on kyse? Mieleeni tuli Johanna Sinisalon novelli Tango merellä, jonka alussa päähenkilö herää muutamaa kuukautta myöhemmin kuin luuli. Tajusin nopeasti, että eilinen kellonaikojen siirtäminen oli jotenkin erehdyttänyt kännykkääni ja tyynesti asetin oikean päivänmäärän.

Levollista unta en enää pystynyt nukkumaan. Säpsähtelin pimeässä outoja ääniä. Laiva piti merkillistä ääntä. Onko varmasti kaikki hyvin? Olimme toisella kannella, joka onnettomuuden sattuessa joutuisi veden valtaan varmasti. Hukkuisinko tyttären kanssa tällä matkalla? Eikä hytistä edes pääsisi nopeasti pois, koska kehotuksen mukaisesti ovessa oli varmuusketju päällä!

En ollut illalla löytänyt kolikkopussiani. Olin varma, että olin hukannut myös kotiavaimeni. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä minnekään, tänne me jäädään eikä päästä elävinä pois.

Aamun koitto ei tuonut lisää valoa hyttiin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Lopulta kello oli niin paljon, että sai nousta ylös. Vihdoinkin valoa ja aurinkokannen auringonpaistetta.

15. heinäkuuta 2009

Vadelmavenepakolaiseksi


Lähden tänään tyttäreni kanssa Tukholmaan Siljan kyydissä. Menemme vain katselemaan ja ehkä shoppailemme jotain, mitään erityistä ei listallamme ole. Huomenna pitäisi Tukholmassa olla runsas 20 astetta lämmintä ja poutaa. Matkaoppaaksi otan Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen pari vuotta katsellut Ruotsin tv-kanavia Welhon Norra-paketin avulla. SVT1, SVT2, Barnkanalen/Kunskapskanalen, TV3 ja TV4 sekä Ztv, joka on nuorisokanava. Paljon näiltä kanavilta tulee roskaa niin kuin telkkarista aina, mutta myös hyvää. Olen katsellut loistavia dokumentteja rasisimin historiasta ja kiinnostavia teemailtoja mm. vampyyreista. Eniten katson kuitenkin elokuvia ja tv-sarjoja.

Kesäkuun lopussa TV4:lla alkoi Harper’s Island, jota Suomen TV4 alkaa näyttää syksyllä nimellä 25 vierasta. Olen aivan koukussa sarjaan, vaikka se on pelottavin ja jännittävin katsomani tv-sarja ikinä! Tai ehkä juuri siksi. Matkamme vuoksi minulta jää näkemättä sarjan kolmanneksi viimeinen ja toiseksi viimeinen jakso ja se harmittaa syvästi. En toki matkaa varatessani tiennyt Harper’s Islandista mitään.

Tv-kanavien ohjelmatarjonnan ja mainosten perusteella arvioiden Ruotsi on ihmisläheisempi yhteiskunta kuin Suomi. Esimerkiksi mainosten vanhukset ovat aktiivisia ja rakastavaisia. Vai oletteko nähneet Suomessa mainoksia, joissa vanha pariskunta suutelee ja nauttii toistensa seurasta? Keskusteluohjelmia tulee lukematon määrä ja Riksdagenin istunnot tulevat suorana aina.

Ehkä minustakin tulee vadelmavenepakolainen.

Kuva on edelliseltä Tukholman reissultamme. Levähdimme pitkään Kaarle XII:n puistossa ihastellen kukkivia kirsikkapuita.

14. heinäkuuta 2009

Löytyi

Edellisestä Hietsun kirpparilla käynnistä oli aikaa viikon verran. Kiertelin ja tein ostoksia. Tuntui kuin myyjät olisivat käyneet lukemassa blogistani valituksen siitä, että Agatha Christien kirjat eivät kierrä, sillä nyt oli useammalla myyjällä Christietä pöydällään. Kiertelin ja tein ostoksia. Viime kesän vahingosta viisastuneena ostin kaikki ne Christiet, joita minulla ei ennestään ollut:
Hiirenloukku: kahdeksan rikoskertomusta
Ikiyö
Kohtalokas viikonloppu
Kuolema lähettää viestin
Rouva McGinty on kuollut
Syyttömyyden taakka.


Voisin viettää loppuloman sängyssä maaten ja lukien. Tosin olen liian aktiivinen pysyäkseni paikallani pitkään.

Huomisen Tukholman matkan kunniaksi ostin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen. Aion ottaa sen mukaan matkalukemiseksi fiiliksiin päästäkseni. Matkasta tulee ilmeisesti hauska, niin monet ovat kirjaa minulle hauskaksi maininneet.

Löysin myös David Bowien Tonightin. Ei ole parasta Bowieta, mutta siinä on God Only Knows, jossa Bowien ääni soi upeasti. Ja sanat! ”God only knows, what I would do without you”, mutta jatkuu ”my life would still go on, believe me”. Niinpä.

Kannatti käydä kirpparilla.

13. heinäkuuta 2009

Rakastu väärin

Kuunnellessani Finnconissa esitystä paranormaaleista romansseista ihmettelin, miksi esityksen pitäjä ei analysoinut syitä paranormaalien romanssien suosioon. Suuresta suosiosta hän kertoi esimerkkinä, että Tukholman Science Fiction Bokhandelnista ei muuta scifiä juuri löydy. Mielenkiintoista oli myös keskittyminen kirjallisuuteen, kun nimenomaan elokuvat ja tv-sarjat ovat tehneet paranormaaleista romansseista tunnettuja ja suosittuja (Buffy, Twilight).


Kirjallisuudessa paranormaali romantiikka tarkoittaa romanttista kirjallisuutta, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Muistaakseni 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttisen kirjallisuuden ja taiteen yksi tärkeimmistä elementeistä oli yliluonnollisuus, jolloin sillä yleensä tarkoitettiin toteutuvia unia (painajaisunia), aaveita ja erilaisia myyttisiä hahmoja. Paranormaalissa romantiikassa yliluonnollisuus tarkoittaa eri lajien välisiä rakkaussuhteita, esim. ihmisen ja vampyyrin välillä.

Eri lajien väliset rakkaudet ovat väärin rakastumista. Huikea esimerkki tästä on Jorge Amadon ihastuttava Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen. Saalistaja rakastuu saaliiseen, saalis vihamieheensä. Onnellista loppua tarinalla ei ole. Onnellinen loppu puuttuu myös Pienen merenneidon tarinasta, jossa merenneito rakastuu ihmiseen.

Paranormaalit romanssit ovat mielestäni eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rakkauden allegorioita. Globaalin muuttoliikkeen aikana yhä useampi rakastuu toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen. Eikä se ole helppoa. Kulttuurit voivat olla keskenään vihamielisiä ja kilpailevia, mutta rakkaus kaiken voittaa? Vihan keskellä syntyneen rakkauden kuuluisin esimerkki kirjallisuudessa on Romeo ja Julia. Romeo ja Julia kuolevat, mutta paranormaaleissa romansseissa rakkaus voittaa. Tai häviää mahdottomuuteensa.

Viime EU-vaaleissa eräs ehdokas kampanjoi vaalilauseella ”Äänestä väärin!”. RKP:lla puolestaan oli pari vuotta sitten kampanja ”Rakastu suomenruotsalaiseen!” Mielessäni nämä kaksi lausetta yhdistyvät lauseeksi Rakastu väärin. Toivomukseksi eri kulttuurien välisen kanssakäymisen lisääntymiseksi. Paranormaali romantiikka käsittelee kysymyksiä eri kulttuurien yhteensovittamisesta ja siksi se on niin suosittua.

11. heinäkuuta 2009

Vampyyri - supersankari vai hirviö

En usko vampyyreihin enkä muihin hirviöihin. Vampyyrit ovat kuitenkin myyttisinä hahmoina hyvin kiehtovia. Ne ovat kuolemattomia, ne eivät vanhene ja elääkseen ne tarvitsevat ihmisen verta. Siksi vampyyrit ovat ihmisiä tappavia hirviöitä – ainakin olivat ennen. Finnconin paneelissa modernista vampyyrimyytistä ilmeni toisenlainen vampyyri.

Nykyajan vampyyri on supersankari, joka taistelee pahuutta vastaan. Toisia, pahoja vampyyrejä, vastaan, muita hirviöitä vastaan tai pahoja ihmisiä vastaan. Elääkseen tämä supersankari ei juo ihmisen verta vaan joko synteettistä verta (True Blood) tai eläimen verta (Angel). Ehdottomasti nykyvampyyri on hyvännäköinen. Mitä pelättävää tällaisessa vampyyrissä enää on? Tai mitä kiinnostavaa?

Veren imeminen kaulasta on hyvin eroottista. Vaara on seksikästä. Siksi nykyvampyyri Angel muuttuu välillä vaaralliseksi Angelukseksi. Pahuus on seksikästä, siksi Spike on aina ehdottomasti kiinnostavampi kuin Angel, Lestat kiinnostavampi kuin Louis.

Paneelin jälkeen ihmettelin, kuinka kauan nykyvampyyri pysyy hengissä, sen verran hengettömältä se vaikutti. Mutta kaikki ei ollutkaan vielä käsitelty. Huomenna sunnuntaina paneeli pohtii vampyyrien ja ihmisten välisiä rakkaussuhteita. Näiden ”paranormaalien romanssien” ansiosta nykyvampyyri elänee pitkään.

9. heinäkuuta 2009

Näkymä keittiön ikkunasta


Vaihdoin kannettavan keittiöön. Työskentely sujuisi paremmin mobiilinetin kanssa, sillä kaapelinetin johdot ovat todella lyhyet.

Keittiössä kirjoittaessani näen ikkunasta nopeasti liikkuvat pilvet. Vielä vuosi sitten ikkunastani näkyi tavarasatama kontteineen. Tavarasatama oli kiehtova, yritin aina arvella, mitä konteissa oli, mistä ne olivat tulleet ja mihin menossa. Pidin myös siitä ajatuksesta, että ikkunastani näkyi Helsingin historiaa satama- ja työläiskaupunkina.

Tavarasatamaa ja kontteja ei enää ole. On tyhjyyttä, avaruutta ja paljon taivasta. On meri, jota ei konteilta aikaisemmin näkynyt. Tänään minulle tarjoiltiin täydellinen sateenkaari. Mielelläni pitäisin avaran maisemani, mutta alueelle aletaan rakentaa ensi vuonna uutta asuinaluetta.

Kuvan otin 23.5.2009, yhtä pilvisenä päivänä kuin tänäänkin. Maisemani muuttuu kaiken aikaa, eikä kuvassa näkyvä iso konttiensiirtolaite nökötä enää keskellä tyhjyyttä.

Alueella tehdään kovasti työtä jo nyt, sillä kaiken täytyy olla valmista Madonnan konserttia varten.

Finncon 2009

Rakastan science fictionia. Sen tapaa tarkastella asioita toisesta näkökulmasta. Halusta etsiä ratkaisuja ongelmiin. Sitä, että asiat eivät ole vain sitä, miltä ne näyttävät. Ensimmäinen lukemani scifi oli Kobo Abon Välijääkausi 4 joskus 12-vuotiaana. En ollut lukenut mitään vastaavaa aikaisemmin ja halusin saada samanlaista lisää. Luin Asimovit, Besterit, Strugatskit ym. ja olin innoissani. Jossain vaiheessa näin listan scifi-klassikoista, jotka luin listan järjestyksessä. Tosin yksi klassikko odottaa vielä hyllyssäni lukemista eli Thomas Mooren Utopia. En tiedä, miksi en ole saanut sitä luettua.

Nykyään luen vähän, aika ei tunnu riittävän lukemiseen. Portti-lehden avulla pysyin perillä scifi-kirjallisuudesta, mutta en sitäkään ole lukenut aikoihin. Ehkä opiskeluvuodet Tampereella ovat syynä siihen, että olen aina pitänyt Portista enemmän kuin Tähtivaeltajasta.

Huomenna alkaa tämän vuoden Finncon Kaapelitehtaalla - naapurissani - ja on aika päivittää scifitietämykseni. Viime vuoden Finncon tuntui lähes työltä, koska matkustin Tampereelle kahtena päivänä ja yritin osallistua niin moneen tilaisuuteen kuin mahdollista. Nyt säästyn matkustamisen vaivalta. Todennäköisesti ahmin niin paljon kuin mahdollista. Mielenkiintoisimmat esitykset, joihin todennäköisesti osallistun, ovat:

Perjantaina
15:00-16:00 Fanfiction? Vakava harrastus vai puhdasta hauskanpitoa?
Tähän kutsuin fanficciä kirjoittavan siskontyttäreni seurakseni.
16:00-18:00 Tulevaisuuden työ? Miten siihen vaikuttaa ilmastonmuutos? Arvomyllerrys? Kenties rahamarkkinoiden rajut muutokset tai vaikkapa kaikenlaiset pandemiat? Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkija Johanna Ollila alustaa, kuinka tieteellisesti rakennetaan tulevaisuuden skenaarioita ja vetää workshopin aiheesta tulevaisuuden työ.
18:00-19:00 Spekulatiivinen seksuaalisuus. Sekä science fiction että fantasia ovat tutkailleet sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta monin eri keinoin. Millaista on erilainen seksuaalisuus, niin fantasiamaailmassa kuin tässä meidän omassamme?

Lauantaina
11:00-12:00 The New Breed - modern vampire mythos. Ever since Anne Rice introduced vampire Lestat to the unsuspecting audience, the children of the night have transformed from blood-thirsty Balkan nobility into something a bit more… sexier and about as blood-thirsty.
13:00-14:00 Miyavi Street Team Finlandin miitti, kaikki jäsenet ja Miyavi fanit tervetulleita! Tutustutaan uusiin ihmisiin, jutellaan Miyaviin liittyvistä asioista yms. En taida olla kohderyhmää, mutta pidän Miyavin musiikista. Voi olla, että nolostelen ikääni teinien joukossa ja vain käväisen katsomassa.
14:00-15:00 Transhumanistinen puheenvuoro. Clarke ennusti satelliitit, Star Trek kännykät. Nyt tieteiskirjallisuuteen on alkanut ilmestyä tekoälyjä, mielen siirtämistä tietokoneelle ja ihmisen varjoonsa jättäviä superälykkyyksiä. Toistaako historia itseään, kertooko tieteiskirjallisuus biologisen ihmisen lopun olevan lähellä? Katsaus uploadien ja tekoälyjen teknillisiin mahdollisuuksiin sekä yhteiskunnallisiin seurauksiin, jos ne toteutuisivat.
15:30-17:00 Tuhoa Turha Tuote. Vähän toisenlainen huutokauppa. Huuda tuote ja pelasta se, tai maksa siitä ilosta että se pannaan tuhannen päreiksi.
20:00-23:00 Ilmiömäiset iltabileet. Kaapelitehtaan Hima&Sali ja Puristamo klo 20-02. Ohjelmassa mm. scifi-deitti, filkkejä, naamiaiskisojen pukujen esittely, pöytälätkäturnaus Finncon-KAMPEN ja muuta fandom-ohjelmaa. Liput 4e

Sunnuntaina
11:00-12:00 Paranormaalit romanssit. Paranormaaliksi romanssiksi kutsuttu alagenre jyrää maailmalla, ja nyt sitä harrastetaan jo Suomessakin. Mitä se on, mistä sitä löytää, onko sitä muutakin kuin viihdehuttua? Siitä ja kaikesta muusta mitä ihmissusivampyyriromantiikkaan liittyy, kertoo kriittinen fani.
13:00-15:00 Kaikki maailman scifisarjat. Lyhyt katsaus koko maailman kaikkiin scifi-tv-sarjoihin.
Varmana osallistun. Mutta menee päällekkäin Buffy-miitin kanssa, joka 14.00-15.00. Olisi kiva käydä tapaamassa muita Buffy-faneja. Tosin en ole pitkään aikaan käynyt Buffy-foorumilla, yhteen aikaan lähes asuin siellä.
15.00-16.00 päällekkäin kolme kiinnostavaa tilaisuutta.
1) Tutkija kohtaa tutkimuskohteensa. Fanitutkijat kertovat tutkimuksestaan ja havainnoistaan.
2) Battlestar Galactica ja sukupuolen dekonstruktio.
3) Book Then, Book Now, Book in the Future. Book is a book, except when it’s not. The future of book is the question: will there still be books as we know them now? Is the electronic version The Way or is there a third alternative?
16:00-17:00 Doctor Who. Travel with the Timelord through time and space. Your guide will be Kristoffer Lawson.
17:00-18:00 Kerronnan eri muodot. Tarinankerronta on aina ollut osa ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa. Suullinen kerrontaperinne toimi moitteettomasti tuhansia vuosia ennen kuin keksimme ryhtyä kirjaamaan tarinoita luettavaan muotoon. Myöhemmin lisäsimme tarinaan kuvan, liikkeen ja äänen. Nykyään kerromme tarinoita monipuolisemmin kuin koskaan. Onko kaikki hyvin? Ovatko kaikki mukana?

Tulee pitkiä päiviä. Ihanaa!

7. heinäkuuta 2009

Päivä Michael Jacksonin kanssa

Kolmesta lähtien olen viettänyt tämän päivän Michael Jacksonin kanssa. Ruotsin TV4 aloitti silloin Michael Jackson –päivän elokuvalla Jacksonien perheestä. Väliilä katsoin MTV:n Michael Jackson –päivää. Nyt Ruotsin TV4 näyttää suorana muistotilaisuuden.

Hämmäsyttävää, miten suuri merkitys Michael Jacksonilla on ollut. Ympäri maailmaa ihmiset katsovat muistotilaisuutta ja surevat toki Jacksonia mutta myös jonkin aikakauden päättymistä elämässään. En muista toista yhtä suurta mediatapahtumaa, kuin mitä Michael Jacksonin kuolema on ollut.

Omaksi yllätyksekseni itkin sen perjantain, 25.6. Työtoverini kanssa katsoin YouTubesta Michael Jacksonin parhaita: Billie Jean, Beat it, paras kuukävely, Rock With You sekä Black or White. Se helpotti tuntemaani omituista ikävää.

Olen katsonut kaikki Michael Jackson –ohjelmat, mitä televisiosta on tullut. Ruotsin SVT kunnostautui jopa omalla dokumentilla, Michael Jackson ruotsalaisten silmin. Kävihän hän Ruotsissa ainakin neljä kertaa esiintymässä. Dokumentti loppui Thriller-videoon, joka kuulemma pysäytti koko Ruotsin silloin kun se esitettiin ensimmäisen kerran. Video näytettiin kuulutuksineen: tv-kuuluttaja varoitti videon pelottavasta sisällöstä ja kehotti pitämään käden ulottuvilla jotain, jolla peittää silmät. Tällaista tapahtuu kai vain Ruotsissa.

Päivä Michael Jacksonin kanssa jatkuu. Muistotilaisuuden jälkeen Ruotsin TV4 näyttää Michael Jacksonin Dangerous-kiertueen konsertin Bukarestissa 1.10.1992. Kun se päättyy, on jo huominen ja sisareni syntymäpäivä.

Linkki, joka kokoaa muistotilaisuuden näyttävät netti-tv:t.

Erilainen päivä

Tänään on ollut erilainen päivä. Sataa. En käynyt kirpparilla, en kirjastossa. Sannin isä tuli ja lähti Sannin kanssa Lahteen. Tekee hyvää Sannille olla muualla kuin kotona.

Omituiseksi tätä päivää ei ole tehnyt sade eikä se, että Sanni ei ole kotona. Omituista on se, että talossa, jossa asun, ei tänään tule lainkaan lämmintä vettä. Vedenkulutukseni on ollut huomattavasti vähäisempi kuin yleensä.

Rakastan puhtautta. Henkilökohtainen puhtaus on minulle tärkeää, käyn suihkussa päivittäin. Tähän on kaksi syytä. Toinen juontaa aikaan, jolloin olin 11-12-vuotias. Jumppamaikkani kehotti menua peseytymään useammin. Haisin kuulemma pahalle. Lapsuudenkodissani hanasta tuli vain kylmää vettä. Sellaista yksityistä tilaa, jossa olisi voinut peseytyä, ei ollut. Ei kylppäriä eikä sisävessaa, vaan sauna erillisessä rakennuksessa. Saunaan ei tullut vettä lainkaan, se piti kantaa kaivolta. Vesi lämmitettiin isossa padassa, johon mahtui ainakin 50 litraa vettä. Sauna oli luonnollisesti kylmä tila, lämmintä siellä oli vain, jos lämmitti saunan. Olisin halunnut nähdä, kuinka jumppamaikkani olisi niissä tiloissa huolehtinut henkilökohtaisesta puhtaudestaan.

Kun äidin ja isän rakentama talo valmistui Alavuden keskustaan, aloitin suihkussa käynnin. Nautin vesipisaroiden hyväilyistä ihollani ja usein olin suihkussa puoli tuntia. Useita kertoja päivässä.

Toinen syy käydä päivittäin suihkussa on vähän kummallisempi. Minulla on hyvin huono koordinaatiokyky, josta seuraa se, että kompastelen paljon ja törmäilen esineisiin. Olen jatkuvasti mustelmilla. Suihkussa levittäessäni suihkugeelin käyn läpi ruumiini rajat. Tällä tavoin saan kehoni koordinaatit haltuuni joka aamu ja selviän päivästä vähemmällä törmäilyllä.

Tänään en päässyt suihkuun, koska en halunnut peseytyä kylmällä vedellä. Siksi minusta tuntuu kuin tämä päivä ei olisi alkanut.

5. heinäkuuta 2009

Ympäristöä muuttamassa

YK:n ympäristöohjelman UNEPin julkaisema "Africa: Atlas of our Changing Environment" on tiivis kuva- ja tietopaketti Afrikasta. Kuvat Tiedeuutisissa.

Suosittelen.

Näistä en luovu - tänään

Edellisen jutun kommentoija kysyi: ”jos joutuisit radio-ohjelmaan "Näistä levyistä en luovu", niin mitä valitsisit? Aikaa tunti ja puolet menee puheeseen”.

Käsittääkseni otsikko ”Näistä levyistä en luovu” on leikkimielinen. Kaikesta täytyy joskus luopua, sen tietää jokainen. Mutta jos ei tarvitsisi ihan vielä luopua, en luopuisi näistä levyistä/kappaleista

David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Tämä levy mullisti elämäni: aloin tosissani harrastaa musiikkia. Jos tästä pitäisi valita jokin yksittäinen kappale, niin Starman. Ei ehkä ole levyn paras, tai no, koko levy sisältää vain parhaita, mutta tämän kuulin ensin.

Sitä ennen
Jimi Hendrix: All Along the Watchtower. Kiitokset Eilalle kaikista niistä hetkistä, jolloin kuuntelimme Hendrixiä, Santanaa, Janis Joplinia ja myöhemmin Osibisaa ja Redbonea. Ja vielä myöhemmin Hurriganesin Roadrunneria.

Ja vielä aikaisemmin
Aram Hatšaturjan: Valssi baletista Naamiaiset. Koska Pieni merenneito tanssii tämän valssin prinssin kanssa.

Myöhemmin
Bob Dylan: Forever Young. Koska näin Ville-Veikko Hirvelän tanssivan tämän Tampereen yo-talolla.

Neil Young: Ohio. Opiskelijamellakka yliopistokampuksella Ohiossa. Paikalle kutsuttiin armeija hillitsemään tilannetta. Neljä opiskelijaa kuoli armeijan luodeista. Kun aikoinaan luin Kylmän sodan historian tenttiin, siinä oli tästä seuraava lause: ”Four men were shot and killed”. Ihmettelin poikakaverilleni, miksi asia pitää ilmaista näin, eikö lukija jo ammutuksi tulemisesta ymmärrä, että ne neljä miestä kuolivat. Kyse oli englannin ja suomen kielen passiivin eroista, joista poikakaverini teki myöhemmin opinnäytetyönsä.

Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma. Koska se on.

Kolmas Nainen: Sylistäsi heräsin (live-versio). Pidä unelmistasi kiinni.

Joan Armatrading: The Weakness in Me. Rakkaus tekee minutkin heikoksi.

Sielun Veljet: Laulu. Koska on vielä helvetisti kaunista katseltavaa.

Carole King: You’ve Got A Friend. Perustelut täällä.

Jos aikaa vielä riittäisi, niin White Stripesin Seven Nation Army, Malice Mizerin Syunikiss, Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja lopuksi Britney Spearsin ...Baby One More Time.
Nämä biisit tänään, huomenna jotkut muut. Musiikki on hetkessä, fiiliksissä ja tunteissa. Siksi kysymykseen, mistä levyistä en luopuisi, on mahdotonta antaa lopullista vastausta.

4. heinäkuuta 2009

Elämänkumppani

Eilen latasin lisää musiikkia puhelimeeni. Vanhoja rakkaita biisejä:

- Ville Pusa: Du. Tämän biisin takia olen nähnyt Ville Pusan kahdesti. Erinomainen esiintyjä.
- Kent: Om du var här
- R.E.M.: The One I Love
- Queen: Under Pressure. David Bowie ja Freddy Mercury yhdessä.
- Crowded House: Don’t Dream It’s Over
- Police: Every Breath You Take. Jokaisen stalkkerin toivebiisi. Joskus luulin tätä rakkauslauluksi, mutta sanat alkoivat ahdistaa. Miksi joku haluaa seurata jokaista hengenvetoani ja askeltani?
- Police: Synchronicity II. Aavemainen, uhkaava fiilis
- Police: Wrapped Around Your Finger
- ym.

Nyt biisejä on sata. Vieläkin liian vähän, sillä samat biisit toistuvat jatkuvasti. Työkoneellani on noin 1600 biisiä. Siihen määrään hienot biisit hukkuvat. Jotta niin ei tapahtuisi, laadin soittolistoja nimellä ”Parhaat”, Superhyvät” jne. Nautin kuitenkin myös satunnaisuudesta ja yllätyksellisyydestä eli yleensä kuuntelen musiikkia randomina. Joskus kyllästyn, joskus yllätyn, kun pitkästä aikaa soi biisi, jota en edes muistanut listalla olevan.

Musiikki on minulle tärkeämpi kuin kirjallisuus, tärkeämpi kuin elokuvat ja tv-ohjelmat. Musiikki on elämänkumppanini. Elämäni tärkein asia se ei kuitenkaan ole.

2. heinäkuuta 2009

Lomailua

Lomani aikana olen päivittäin käynyt Hietsun kirpparilla. En etsi tavaraa enkä vaatteita, ne eivät minua kiinnosta. Etsin Agatha Christien sellaisia kirjoja, joita minulla ei vielä ole. Viime kesänä Christietä liikkui paljon. Tänä kesänä ei lainkaan. Tällä viikolla oli myynnissä ranskankielinen Idän pikajuna. En ranskaa osaa ja Idän pikajuna on jo hyllyssäni. On kummallista, että Christietä ei näy lainkaan. Onko joku muukin päättänyt kerätä kaikki Christiet?

Christien puutteessa olen ostanut kaksi muuta kirjaa. Markus Zusakin Kirjavarkaasta kiinnostuin heti lukiessani siitä ensimmäisen arvostelun tai esittelyn. Sain sen 1,5 eurolla. Hitaasti mutta kiehtovasti alkavaa Kirjavarasta olen lukenut sadan sivun verran. Kirjassa kuolema kertoo tarinan kirjoja varastavasta tytöstä Natsi-Saksassa.

Toisesta kirjasta minulle kertoi sisareni. Hän on loistava kertomaan kirjoja ja joskus on käynyt niin, että kirja on ollut parempi hänen kertomanaan kuin luettuna. Saa nähdä, miten Eileen Favoriten Sankarittarien käy. Kirja majatalosta, jonka vieraina ovat romaanien sankarittaret, täytyy olla mukaansatempaava.

Toinen suosikkipaikkani on Kirjasto 10. Sieltä käyn lainaamassa musiikkia. Kesän aikana sielläkin on vähän asiakkaita ja levyt ovat kirjastossa, ei lainassa. Levyjä on kaikkialla, ikkunalaudoilla, kärryissä ja hyllyissä. Ihana paikka. Mutta ei sielläkään ollut The Inmatesin albumia The First Offence. Kysyin sitä tänään kirpparin levymyyjältä ja hän lupasi etsiä sitä minulle.

The First Offence ja the Inmates vievät minut kahdelle aikamatkalle. Ensiksi kevääseen 1982, jolloin poikakaverini palasi kahden kuukauden Englannin reissultaan modiksi muuttuneena. Tuomisina hänellä oli mod-maihari ja runsaasti levyjä. Toiseksi ne vievät loppuvuoteen 1997, jolloin näin Inmatesin Tavastialla. Menin ystäväni kanssa Tavastialle, koska hänkin meni. Tajusin vasta musiikkia jonkin aikaa kuunneltuani, että hei, tämähän on se Inmates, josta pidän. En tainnut siihen aikaan seurata keikkakalenteria – enkä seuraa nykyäänkään.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 15-vuotiaan tytön raiskaamisesta oli kaiken oikeustajun vastainen. Millä tavoin on tuomiota lieventävä tekijä se, että uhri on pian 16-vuotias? Juuri tämän seikan olisi luullut koventavan rangaistusta, ei lieventävän sitä. Tosin raiskaus pilaa uhrin elämän ja erityisesti seksielämän, oli uhri minkä ikäinen tahansa. Lievä väkivalta tuomion keventämisen perusteena on oikeustajun vastainen. Raiskaus on aina törkeää väkivaltaa.

Hesarin tämänpäiväisessä jutussa viitattiin asian mahdolliseen käsittelyyn korkeimmassa oikeudessa, jotta asiaan saataisiin selkeä linjaus. Asia ei toimi näin. Suomessa oikeuskäytännöt perustuvat lakiin. Ei niin kuin esim. Englannissa, jossa oikeuskäytännöt määrittelevät lakia. Selkeän linjauksen saamiseksi raiskaustuomioihin on muutettava lakia. Toivottavasti sellainen lakiesitys saadaan aikaiseksi, jossa raiskaus on aina törkeää väkivaltaa ja jossa siitä seuraa aina ehdotonta vankeutta.

Toivon silti, että Itä-Suomen hovioikeuden tuomiosta valitetaan korkeimpaan oikeuteen.