Muutamana viime päivänä olen joutunut menneisyyden yllättämäksi.
Minulla on tapana kirjoittaa sille paperille, joka on käsillä. Niinpä erilaisten muistiinpanojeni joukosta löytyy kaikenlaisia kirjoituksiani. Tukholmaan otin mukaan vihon, jossa näytti olevan tilaa. Edelliselle sivulle olin kirjoittanut: ”Luoja varjelkoon minua. Olen rakastumassa” … Ei päiväystä. Joskus tällä vuosituhannella.
Sitten etsin muistiinpanojani Stuart Hallin kirjasta Identiteetti. Kesken kaiken vastaan tuli kirjoitukseni, päivätty viitisen vuotta sitten. Kirjoitin siinä, kuinka olin rakastumassa. Samaan ihmiseen kuin aikaisemmin vastaan tulleessa tekstissä. Uskoin, että on kyse elämää suuremmasta rakkaudesta.
Aivan samoin uskoin viime vuonna, samasta ihmisestä. Kuinka monta kertaa samaan ihmiseen voi/pitää rakastua? Luulin hänen olevan menneisyyttä, niin olen itselleni uskotellut. Kuitenkin nämä tekstit saavat minut ihmettelemään, mikä meni pieleen – joka kerta – vaikka meillä oli yhdessä ”pelottavan mukavaa”. Ehkä minulla tai meillä kummallakaan ei ollut rohkeutta kohdata sitä, mitä olisimme voineet olla. Ehkä siksi törmäämme toisiimme yhä uudestaan, nautimme toisistamme yhä uudestaan. Ja pakenemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti