Keskustelu Hirliin kanssa yksin elämisestä ja parisuhteesta sai minut muistelemaan sukuni yksin eläneitä naisia. Molemmat isoäitini ja isotätini jäivät leskeksi. Miestä ei heiltä vienyt sota, vaan sairaus – syöpä. Toinen isoäitini oli leskeksi jäädessään 38-vuotias. Hän kuoli 82-vuotiaana. Monet kerrat kuulin hänen leuhkivan yksin pärjäämisellä. Kuinka hänellä ei ole ollut miestä Juho Rikhardin kuoleman jälkeen. Ihmettelin sitä kovasti jo lapsena.
Isoäitini Lilja tunnettiin kovana ja pelottavana ihmisenä. Joka haukkui opettajan siitä, että tämä oli antanut väärän numeron serkulleni. Minä muistelen sitä aina kiitollisuudella, sillä opettaja ei uskaltanut antaa minulle ehtoja matikasta. Hän haukkui lääkärit, miniänsä ja meille lapsenlapsille hän puhui kaunistelemattomaan tyyliin. Ikimuistoisin oli hänen kommenttinsa: ”Älä istu noin, pillus näkyy”, kun istuimme tuolilla polvet koukussa tukien jaloilla tuolin reunaan hameenhelman noustessa ylös. Ei meille lapsille kukaan muu sillä tavalla puhunut.
Hänellä oli neljä lasta miehensä kuollessa, nuorin täyttäisi parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Köyhä hän ei ollut, talo oli isohko. Piiat ja rengit olivat hänen apunaan. Ja isäni, joka oli silloin 12-vuotias. Talon mies. En millään voi uskoa isoäidilläni olleen helppoa. Kovuus ja pelottavuus olivat olleet puolustuskeino tilanteessa, jossa oli ollut pakko pärjätä.
Kovan kuoren alla hän rakasti meitä lapsenlapsiaan. Hautajaisissaan ilmeni, että hän oli koskettanut useimpia ihmisiä nimenomaan rakkaudella. Niissä hautajaisissa itkivät kaikki.
44 vuotta yksin, ilman kumppania ja rakkautta. Ehkä arvot olivat silloin erilaiset. Avioliitto saattoi perustua rakkaudelle. Tai kyse saattoi olla järkevästä naimakaupasta. Rakkaus ei välttämättä ollut keskeinen eikä tärkeä seikka avioliitossa. On vaikea ymmärtää, minkälaista isoäitini elämä oli. Hän ei ollut ihminen, jolta saattoi kysyä: ”Miksi sinulla ei ole miestä? Oletko onnellinen? Oletko yksinäinen?”
Sukuni yksinelävistä naisista yksinäisimmältä vaikutti lapsen silmin Lyyli, isotätini. Hän muutti miehensä kuoltua takasin synnyinseudulleen ja asui yksin Mustassa niemessä. Pienessä ja kauniissa mökissä järven rannalla yhdessä koiransa kanssa. Mökille ei ollut ajotietä, soutaen sinne pääsi parhaiten. Ja kävellen kiertäen maita pitkin. Koiran lisäksi Lyylin seurana oli televisio. Hän ei usein lähtenyt mökistään, elintarvikkeet hänelle toimitti setäni.
Lyylin tarina oli romanttinen. Suuri rakkaus mieheensä Arviin oli hänen elämänsä sisältö. En tiedä, kuinka kauan hän oli leskenä. Todennäköisesti pitkään, olemme pitkäikäistä sukua. Hän ei tainnut koskaan leuhkia yksin elämisellään, mutta Arvistaan hän puhui aina.
Toisen isoäitini, Fannyn, tarinaa tunnen hyvin vähän. Hän eli leskenä kymmenisen vuotta, lyhyen ajan verrattuna Lyyliin ja Liljaan. Siitä osan hän makasi dementoituneena vanhainkodissa. Oliko hänen yksin elämisensä onnellisin, koska dementikkona hän ei paljoa tästä maailmasta tiennyt? Mitä hän ajatteli, koki ja tunsi?
En haluaisi itselleni Fannyn kohtaloa. Olen romantikko, mieluiten valitsisin Lyylin elämän. Eipä sitten muuta kuin suurta elämäni rakkautta odottelemaan. Ehkä se sieltä jostain pian tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti