24. kesäkuuta 2011

Koskaan ei voi tietää

”Apua!” ”Auttakaa!”

Huudot häiritsivät minua, en pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Ajattelin, että näin isossa talossa lisäkseni joku muu kuulee huudot ja tekee asialle jotain. Ilmeisesti ei, sillä huudot jatkuivat. Puolisen tuntia niitä kuunneltuani en enää kestänyt ajatusta siitä, että kukaan ei tee mitään jonkun huutaessa apua. Mitä jos huudot yhtäkkiä lakkaisivat? Tarkoittaisiko se sitä, että huutaja on menettänyt tajunnan tai kuollut?

Soitin 112:een ja selitin tilanteen. Koska en pystynyt kertomaan, mistä asunnosta huudot kuuluivat, he pyysivät minua menemään rappuun ja arvioimaan, mikä asunto on kyseessä. Hiiviskelin rapussa kerroksesta toiseen kuin mikäkin vakoilija ja kuuntelin ovien takana. Ei kuulunut mitään. Soitin uudestaan hätäkeskukseen ja siellä kerrottiin poliisien olevan jo matkalla.

Päästin poliisit rappuun ja kotiini kuuntelemaan huutoja. Välillä he kävivät viereisessä rapussa, jos huutaja olisikin siellä. Ei ollut. Pelkäsin, että huudot loppuvat ja että sen jälkeen olisi mahdotonta paikallistaa avuntarvitsijaa. Hienotunteiset poliisit eivät olisi halunneet soittaa jokaista ovikelloa ja palasivat yhä uudelleen asuntooni kuuntelemaan huutoja.

Lopulta he uskoivat löytäneensä asunnon ja lähtivät kodistani. Vielä sen jälkeen huudot jatkuivat. Jonkin ajan päästä ne loppuivat. Siitä kului vielä puolisen tuntia siihen, että poliisi soitti minulle ja kertoi asunnon löytyneen ja henkilön saavan apua. Olin helpottunut.

Avatessani kotini ovet poliisille mielessäni oli hädän lisäksi toinen ajatus: ”Miksi ihmeessä en ole siivonnut?” Sänkyäkään en ollut vielä ehtinyt petata. Ja minun mielestä sotkuisen kodin lisäksi vielä nolompaa on ruveta siivomaan vieraiden saavuttua. Niinpä yritin olla kuin en huomaisikaan koko asiaa. Se sujui helposti, sillä melkein koko huomioni oli keskittynyt huutojen kuuntelemiseen.

Lomani aikana siivoaminen on tuntunut täysin tarpeettomalta toimenpiteeltä. Olin varma, että kukaan ei tule käymään. Ehkä kuitenkin on totta, että koskaan ei voi tietää, kuka tulee käymään.

Tilanteesta on jo muutama tunti. Palautuminen tyyneyteen ja rauhallisuuteen on vielä kesken. Ehkä juhannusaaton vietto sisarten kanssa auttaa siinä.

23. kesäkuuta 2011

Tallinnan Ikkunakissa

Eilen opin sen, että kovalla tuulella matka Tallinnaan Linda Linen katamariinilla voi olla epämiellyttävä. Aallot keikuttivat venettä niin, että oksennuspussin hakumatkalla oli koko ajan pidettävä jostain kiinni. Portailla liikkuminen oli lähes mahdotonta. Onneksi matka kesti vain puolitoista tuntia.

Linnahallin satama on liian suureellinen nimitys paikalle, johon Linda Linen veneet saapuvat ja josta ne lähtevät. Paikka on kuitenkin upea Linnahallin portaiden ja niiltä avautuvien meri- ja kaupunkinäkymien vuoksi. Portaiden kävely ylös ja alas oli korkeapaikankammosta kärsivälle koettelemus, jonka jälkeen jalat olivat jonkin aikaa puupökkelöitä.


Löysimme jotain siitä, mitä lähdimme etsimään ja enemmän. Uus-katua kävellessämme tutustuimme Ikkunakissaan, joka tervehti jokaista ohikulkijaa. Saamastaan huomiosta ilahtuneena kissa kellahti selälleen ja nousi nopeasti ylös. ”Eihän ihailijat vain ole lähteneet pois? Jäikö joku tervehtimättä, sillä aikaa kuin kelliskelin selälläni?”, tuntui kissa tuumivan.


Tallinna on ristiriitainen kaupunki kauneudessaan ja rumuudessaan, vanhuudessaan ja uutuudessaan, sekoitus isoja puistoja, kovia liikekeskuksia ja Vanhan kaupungin tunnelmaa.

22. kesäkuuta 2011

Tallinna kutsuu

Huomenna keskiviikkona lähdemme päivän reissulle Tallinnaan. Edellisestä Tallinnan matkastamme on kulunut kolme vuotta, aivan liian pitkä aika.


Tällä kertaa jätämme parlamenttirakennuksen väliin. Tarkoituksemme on kuljeskella kaupungilla, ihastella raatihuoneen lohikäärmettä, jos se siellä edelleen on, ja kierrellä kauppoja. Katsastamme Helina Tilkin ihanat kissaposliinit ja etsimme sopivia lahjoja ja vaatteita kesän juhliin.

Vähäkalorinen dieetti tulee mukanamme. Noudatamme sitä tai emme. Ehkä päädymme syömään johonkin ihanaan ravintolaan ja nauttimaan sen tunnelmasta.

19. kesäkuuta 2011

Keittoa, smoothieta ja vettä


Neljäs päivä vähäkalorisella dieetillä ja olo on ihanan kevyt. Ei närästä, ei turvota. Mihin niitä turvotusta vähentäviä jogurtteja ja närästyslääkkeitä tarvitaan, kun oikeastaan tarvitsi vain vähentää syömisiään – ja miettiä mitä syö.

Allevon ohjeen mukaan heidän keittonsa ja pirtelönsä viisi kertaa päivässä pitäisi riittää. Lisäksi saisi nauttia vain vettä tai vähäkalorisia juomia. Näin hullu en ole. Päivittäin olen syönyt kasviksia, joko tuoreita tai pakasteita. Lisäksi tyttäreni kehitti ihanan smoothien, jonka teemme heti aamulla.

2 banaania
2 persikkaa
iso kourallinen mansikoita
noin 3-4 dl vähäkalorista mansikkakeittoa

Pilko hedelmät ja mansikat. Laita sekoittimeen lopuksi mansikkakeitto ja anna mennä. Smoothie on ihanan raikas ja hyvänmakuinen.

Allevolta löysin peruna-purjokeiton, jota pystyn syömään. Aluksi minun oli hirveä nälkä. Heikotti kovasti ja päätä särki. Näitä oireita ei enää ole, elimistöni on kai tottunut vähempään ravintoon. Juon paljon vettä, sillä tähän dieettiin liittyy jatkuva jano.

Eilen kaivoin vanhan, pölyisen ja ikivanhan mekaanisen vaa’an esille ja punnitsin itseni. Ylipainoa on noin 10 kiloa. Toivon tämän vähäkalorisen dieetin toimivan todellisena kick-startina, innostavana lähtölaukauksena pysyvään painonpudotukseen ja ruokailutottumusten muutokseen. Olisi niin mukavaa olla hoikempi!

17. kesäkuuta 2011

Enkelioppi

Työpaikkani henkilökunnan kirjastosta lainasin kaksi kirjaa, jotka olivat jääneet Kirjavinkkien arvosteluista mieleen. Danielle Trussonin Enkelioppi ja John Verdonin Numeropeli ovat kumpikin aikamoisia tiiliskiviä, mutta onhan lomalla aikaa lukea.


Danielle Trussonin Enkelioppi hämmensi minua kovasti. Niin luontevaa kuin onkin katsoa Supernaturalia ja ihastella enkeli Castielia, enkeleistä lukeminen tuntui lähes loukkaavalta. Ihanko totta joku kuvittelee, että otan kirjan lähtökohdan enkeleistä ja enkelitutkijoista tosissani? Näin ajatellessani ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut, sillä olen lukenut lukuisat määrät fantasiaa ja scifiä ilman mitään vaikeuksia.

Jotta olisin pystynyt lukemaan Enkeliopin, yritin – ensimmäistä kertaa lukemishistoriani aikana – luokittaa kirjaa johonkin genreen. Oliko teos realismia, scifiä vai fantasiaa? Realistinen fantasia tuntui melko hyvältä, mutta ei tarkkaan osuvalta. Ihmettelin kovasti itseäni ja tarvettani löytää kirjalle genre. Lopulta tyydyin ajatukseen siitä, että Enkelioppi kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta tai rinnakkaistodellisuudesta. Maailmasta, jossa Raamatun kertomukset esim. vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista ovat tosia. Tähän tulokseen päästyäni olin lukenut jo puolet kirjasta.

Pidin kirjasta, vaikka moneen otteeseen pelkäsin sen muuttuvan ennalta arvattavaksi ja Da Vinci koodin tyyppiseksi kaahailuksi. Päähenkilönä on 23-vuotias nunna Evangeline Pyhän Rosan luostarissa. Kirja alkaa Evangelinen aamusta, sen rutiinien kuvailulla. Tunnin osallistuminen keskeytymättömään rukoukseen, luostarin postin läpikäyminen ja työ kirjastossa olivat ehkä se juttu, joka koukutti minut. Hidasta ja tapahtumatonta ja varmaan useimpien mielestä erittäin epäkiinnostavaa. Ja juuri siksi pidin kirjailijaa rohkeana ja älykkäänä.

Tarina langenneiden enkelien ja ihmisten lapsista, nefileistä, ja niitä vastaan taistelevista enkelitutkijoista on huikea, älykäs, hyvin perusteellinen ja välillä piinaavan jännittävä. Luin kirjaa niin kauan kuin silmäni pysyivät auki, nukuin pari tuntia ja heräsin jatkamaan lukemista. Suoraan sanottuna lumoava kirja.

Kuvitellessani olevani kirjan kanssa jo sinut, luin kansiliepeeseen kirjoitetun jutun. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu, toki, ja siihen on tulossa jatko-osa. Lukemiseni oli loppua siihen. Eikö tarinaa saa kerrottua yhdessä kirjassa? Pelkäsin kirjan päättyvän ällöttävään cliffhangeriin ja joutuvani odottamaan vuosia saadakseni selville, miten tarinassa käy. Cliffhanger lopussa oli, mutta ei sietämätön. Yllättävä ja omituinen loppu useine kuolemineen päätti tarinan jättäen kuitenkin sopivasti avoimia kysymyksiä Enkelioppi 2:ta varten.

Enkeliopin lukeminen oli myös fyysinen kokemus. Suurikokoinen ja painava kirja sängyssä makuulla luettuna oli haaste ranteilleni. Onneksi Numeropeli on hieman kevyempi.

Yökötystä ja hyviä enteitä

Voi yökötys sentään!

Tiedän olevani etuoikeutettu asuessani vauraassa Suomessa. Olen tottunut hyvään, niin vaatteissa, asumisessa kuin ravinnossakin. Ruoka on maistunut ehkä liikaakin, sillä painan hieman enemmän kuin pituiseni ihmisen normaalipianon.

Muutama viikko sitten sain ajatuksen, että lomallani minä ja tyttäreni yhdessä laihduttaisimme Allevon avulla. Tyttäreni oli aikaisemmin kokeillut eri makuja ja todennut kaakaopirtelön maun parhaaksi.

Kuuri alkoi torstaina, joten kokemukseni on lyhyt. Mutta silti. Olen yrittänyt unohtaa makuaistin olemassaolon, mutta en voi. Kaakaopirtelön maku yököttää minua. Siihen kuulemma tottuu halutessaan. Minä en halua. Huomenna menen kauppaan ja ostan jotain muuta. Kokeilen Allevo-patukoita ja korvaan niillä ravintoni. Toivottavasti ne eivät yökötä.

Tarkoituksena on pitää puolentoista viikon vähäkalorinen dieetti. Toivottavasti se onnistuu eli löydän sellaisen ravinnonkorvikkeen, jota pystyn syömään. Ja toivottavasti en sen jälkeen syö kuin hevonen.


Huomenna menen myös kirjastoon ja lainaan Terry Pratchettin ja Neil Gaimannin yhteisteoksen Hyviä enteitä. Ratkiriemukas kirja, jossa maailmanloppu uhkaa. Neljästä apokalyptisesta vitsauksesta yksi on nälkä. Nälän ratkaisu yltäkylläisessä runsaudessa on muistuttaa ylipainosta ja luoda laihuus kauneuden ihanteeksi. Hykertelen tällä ja kirjan kaikilla muilla hulvattomilla ideoilla samalla kuin yritän nauttia elämästäni vähäkalorisella dieetillä.

----------------------------------
Edit: Surukseni Hyviä enteitä on lainassa, kadonnut tai odottaa noutoa kaikissa Helmet-kirjastoissa. Täytyy lukea jotain muuta.

13. kesäkuuta 2011

Fred Vargasin kissajutut ja Osku

Fred Vargasin Adamsberg-romaaneissa on kissa nimeltä Kerä. Kerä asuu Adamsbergin johtaman murharyhmän toimistossa. Kissa kuvataan laiskaksi otukseksi, joka pitää kantaa ruokakupille, hiekkalaatikolle ja juomaan. Valkoviinistä pitävä Kerä nukkuu päivät kopiokoneen päällä. Kopiointia varten toimistoon hankittiin toinen kone, sillä Kerää ei haluttu pelästyttää eikä häiritä.

Kissaan usein liitetyt adjektiivit itsenäinen ja riippumaton eivät kuvanneet Kerää lainkaan. Se ei kestänyt yksinoloa vaan tarvitsi ihmisen seuraa kaiken aikaa. Kerällä oli murharyhmässä suosikki-ihmisensä. Kun Retancourt lähti toimistosta hoitamaan tehtäviä tai kotiin, kissa saattoi miukua 3 tuntia oven edessä.


Ikimetsän sydän –romaanissa Kerä tekee sankariteon. Eihän kissoja tunneta sankarillisina eläiminä kuin saduissa ja kissoja rakastavien ihmisten kertomuksissa. Tapaus on dramaattinen, traaginen, huvittava ja uskomaton ja kertoo kissan rakkaudesta suosikki-ihmistään kohtaan. Jo tämän sankariteon takia Ikimetsän sydän kannattaa lukea.

Myös Vargasin romaanissa Elottomat, jalattomat kissalla on keskeinen rooli. Kerä asustaa tässäkin kirjassa murharyhmän toimistossa, mutta nyt asialla on komisario Adamsbergin naapurin hoivaama kissa pentuineen.

Kolmannessa lukemassani Vargasin romaanissa Kuriton mies nurin ei ole kissaa. Susia ja lampaita sen sijaan mielin määrin.

Kerä-kissa muistuttaa meidän Oskua. Oskulla on harvinaiset itsenäisyydenpuuskansa, mutta muuten se on siellä missä minä ja tyttäreni. Oskua ei tarvitse kantaa ruokakupille, mutta sen vieressä on istuttava, muuten ruokailusta ei tule mitään.

Tytärtäni Osku palvoo (kyllä sellainen on kissalle mahdollista). Tyttäreni ollessa poissa kotoa Osku on levoton, miukuu ja etsii tytärtäni. Ja kun tyttäreni tulee kotiin, mitä kissa tekee? Ei ole huomaavinaan, jatkaa nukkumista ja tulee vastaan vasta kun sitä on kutsuttu riittävän kauan.

12. kesäkuuta 2011

Kasvispastaa kahdelle

Tyttäreni kävi pari viikkoa sitten Oslossa. Siellä hän oli syönyt maailman parasta pizzaa, Vesuvius-nimistä, eräässä ravintolassa. Pizzassa oli ollut rucolaa, mozzarella-juustoa ja tomaattikastiketta.

En tiedä, oliko hän tutustunut tähän kasvispastaan Oslossa käydessään, mutta hän ideoi kasvispastan rakennusaineet sieltä palattuaan.  Kokkina lisäilin rakennusaineisiin jotain mielestäni tarpeellista.

2 tomaattia tai 6-8 luumu-, kirsikka- tai helmitomaattia
pieni kukkakaali
100 g kesäkurpitsaa
1 pieni valkosipulinkynsi 
1 kasvisliemikuutio
tilkka öljyä
½ pikkulusikallista suolaa
1 pikkulusikallinen sokeria
1 prk pesto rossoa (190 g)
1 prk creme fraichea
kierremarkaroonia
rucolasalaattia.

Pilko ja huuhtele ensin kukkakaali. Pehmitä kukkakaali joko keittämällä sitä hetken tai höyryttämällä. Huuhtele ja pilko tomaatit ja kesäkurpitsa. Laita kattilaan tilkkanen öljyä ja lisää joukkoon tomaatit ja kukkakaali. Pilko valkosipulinkynsi ja heitä kattilaan. Anna hautua hetken. Lisää kasvisliemikuutio, suola ja sokeri.

Laita kierremakaroni kiehumaan.

Lisää kasvisten joukkoon pesto rosso ja hetken päästä creme fraiche. Sekoita.

Kun makaroni on valmista, kaada keitinvesi pois ja lisää makaroni kattilaan, jossa kasvikset ovat hautumassa. Sekoita ja ruoka on valmista nautittavaksi.

Kovin kaunista ruoka ei ole, joten siitä ei ole valokuvaa. Lautaselle lisättävä rucola parantaa ruoan näyttävyyttä ja tuo oman lisänsä tähän pehmeän ja samalla voimakkaanmakuiseen ruokaan.

11. kesäkuuta 2011

Oon kaupungissa


Jouko Kärkkäisen "Ulappa puhuu" on osa Oon kaupungissa -tapahtumaa, jossa taide levittäytyy eri puolille Helsinkiä. 

9. kesäkuuta 2011

Silmän ja mielen iloa

Taivaallisen ihana sää on houkutellut minut ulos, ihailemaan kesän kauneutta. Kävellen - luonnollisesti.

Aamuisin työmatkalla silmäni lepäävät näissä näkymissä.




Illalla lähden ulos kävelylle. Kiirehdin, sillä haluan päästä meren äärelle.


Paluumatkalla kotiin maltan nähdä jo muutakin.


Kun pääsen kotiin, menen parvekkeelle vilvoittelemaan. Näen sieltäkin meren, mutta tästä näkymästä en ole vielä kauneutta löytänyt.


Silmän ja mielen ilo on haettava muualta.

6. kesäkuuta 2011

Päivän sanat

Epävarmuus on viisautta.


Rakastava lempeys on ainut tapa kohdella toista ihmistä. Muunlaisessa ei ole järkeä!