Parveke-elämää

En ole pieni ihminen. Pituutta löytyy uljaat 165 senttiä ja painoa hieman yli normaalipainon. Ja silti pelkään hämähäkkejä.

Illan aikana olen urheasti käynyt parvekkeella tupakalla, vaikka siellä oli hämähäkki seitsemän aikaan. Sellainen musta, karvainen ja melkein 50 sentin kolikon kokoinen.

Ensikohtaamisen aikaan minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut suojautua ja puolustautua kauhistuttavaa hämähäkkiä vastaan. Sen jälkeen olen ottanut suojakseni tämän päivän Hesarin. Parvekkeelle mennessäni se on pääni päällä, ettei hiuksiini syöksy epätoivottuja eläimiä. Muuten pidän sitä kädessäni valmiina huitaisemaan sillä minua lähestyvää petoa.

Hämähäkkiä ei ole näkynyt enää. Ehkä se aavisti, ettei tälle parvekkeelle kannata jäädä.

Pelottaa silti edelleen. Niin naurettavaa ja typerää kuin se onkin.

Pelko on vihan alku

Alavudella käydessäni äitini luki ääneen Seura-lehden pääkirjoituksen, joka kertoi Helsingin vaarallisista alueista. Hän oli vakuuttunut siitä, että asia on juuri niin kuin lehteen oli kirjoitettu. En tunnistanut kuvauksista sitä Helsinkiä, jossa asun.

Pääkirjoituksen mukaan Kampin Narinkkatorilla ja Kampin kauppakeskuksessa varastetaan niin paljon uhkailuun ja lievään väkivaltaan turvautuen, että nuoret eivät enää uskalla oleskella alueella. Tallinnanaukiolla Itäkeskuksessa ei voi olla rauhassa hetkeäkään ilman että laitapuolen kulkija tulee häiritsemään. Kaisaniemen puistoon ei kannata mennä, siellä raiskataan.

Selvähän se, Helsinki on vaarallinen kaupunki.

Seuran pelotteleva pääkirjoitus oli mielestäni vastuuton. On totta, että kirjoituksessa mainittuja rikoksia tai häirintää on tapahtunut ja tapahtuu kyseisissä paikoissa. En halua vähätellä näitä, mutta pääkirjoituksesta sai vaikutelman, että jokaista alueella liikkuvaa kohtaa ryöstö, raiskaus, häirintä tai väkivalta.

Sekä Kampin että Itäkeskuksen alueella liikkuu tuhansittain ihmisiä päivässä, samoin Kaisaniemen puisto on vilkkaassa käytössä. Halusiko pääkirjoituksen laatija pelotella ihmiset pois kyseisiltä alueilta vai halusiko hän vain ylipäätään pelotella lukijoita? Liikkuuko hän itse kyseisillä alueilla vai perustiko hän tekstinsä kuulopuheisiin ja lukemiinsa juttuihin? Ehkä hänet oli peloteltu ja hän halusi jakaa pelkonsa.

Vaarallinen Helsinki ja sen vaaralliset alueet, jotka kuka tahansa voi luetella. Pelon maantiedettä levitetään surutta ja ajattelematta sen seurauksia. Kaisaniemen puiston maine vaarallisena paikkana illan ja yön pimeinä tunteina on aiheuttanut sen, etten minäkään siellä siihen aikaan mielelläni liiku. Mutta juuri pelottelulla alueesta tulee vaarallinen, sillä rikollisten on helppo olla siellä, missä muut eivät uskalla liikkua.

Pelottelun avulla ihmiset saadaan välttämään liikkumista tietyillä alueilla tai jopa tiettyjen liikennevälineiden (metro!) käyttämistä. Pelottelun avulla ihmiset saadaan pysymään kotona. Jos pitää liikkua, niin se tehdään turvallisesti yksityisautolla. Minusta tällainen kehitys on järjetöntä. Umpioituminen ja vieraiden vaikutusten välttäminen lisää pelkoa ja maailmasta tulee hyvin pelottava paikka.

Pelko on vihan alku.

Oivallus ja jumala

Tänään oivalsin yhden asian.

Jos on kauan pelännyt jotain ihmistä tai asiaa, niin jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen ei enää jaksa pelätä.

Tänään sain myös muistutuksen siitä, että joillakin ihmisillä on Suomessa jumalan asema. Tällaisia byrokraatteja löytyy mm. työvoimatoimistosta.

Viime kesäisestä jutusta en tehnyt kantelua oikeusasiamiehelle. Nyt minulla on siihen vielä parempi syy. Tyttäreni tarkisti tietonsa ja siellä oli hyvin panetteleva kirjoitus hänestä. Se teksti annetaan työnantajalle, jos hän menisi esim. työharjoitteluun työvoimatoimiston kautta. Sellaista tekstiä ei käsittääkseni missään organisaatiossa saa asiakkaista kirjoittaa. Se on vastoin ihmisoikeuksia.

Kuvassa Supernaturalin veljekset Sam ja Dean Winchester. Saan suurta iloa tästä tv-sarjasta.

Ihmeitä odotellessa

Kesälomaani on vielä viikko jäljellä. Tai enää viikko.

Tämä kesä on ollut outo, kummallinen, erilainen. Ja ihanan lämmin.

Joka päivä olen valmistautunut ottamaan vastaan ihmeen. Että kohtaisin ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Että saisin rahaa niin paljon, että voisin hankkia tyttärelleni asunnon Oslosta. Että elämässäni tapahtuisi jotain.

Ei ole ihmettä tullut elämääni. Ei vieläkään. Alan olla kärsimätön. Olisi jo minun vuoroni!

Tyttäreni opiskelupaikka Oslon yliopistossa ei ole ihme. Ihme olisi ollut, jos hän ei olisi sitä saanut. Jännitän kovasti hänen elämänmuutostaan. Murehdin, ovatko kaikki yliopistoon liittyvät ilmoittautumiset ja kirjautumiset varmasti kunnossa. Odotan sitä merkillistä maksulappua, josta hyväksymiskirjeessä puhuttiin. Suunnittelen hänen muuttoaan asuntoon, jota ei vielä ole.

On vaikea luopua hänestä. Pelkään yksin jäämistä. Pelkään sitä, etten uskalla nukkua öisin. Pelkään tyhjään kotiin tulemista työpäivän jälkeen. Pelkään, että vietän viikonloput puhumatta kenenkään kanssa, vain kissa seuranani. Ja maanantaisin töissä puhumiseen tottumatonta ääntäni.

Aikaa on vähän. Ensimmäinen pakollinen tilaisuus on 19.8. Muutto Oslon olisi kai 15.8 tai siinä paikkeilla. Ja Oslossa täytynee käydä sitä ennen, allekirjoittamassa vuokrasopimus, hoitamassa yliopistolla asioita, hankkimassa puhelinliittymä ja mahdollisesti myös nettiliittymä. Ja vaikka mitä.

Toivon tyttärelleni hyvää ja turvallista alkua uudessa elämässään. Monet kerrat olen vannottanut, että et sitten jää yksin. Rakenna turvaverkostosi mahdollisimman nopeasti. Onneksi hänellä on ennestään norjalaisia ystäviä, joista yksi muistaakseni asuu Oslossa.

Tajuan, ettei peloistani ole mitään hyötyä, mutta niiden vastustaminen on vaikeaa. Se, että en voi tehdä mitäänasioiden eteen, on suurin pelon aiheuttaja. Joudun vain odottamaan. Ensin asunnon ihmettä, sen jälkeen rahan ihmettä. Muutto Oslon ja siellä elämän aloittaminen ei ilman rahaa suju, eikä minulla ole liikoja rahoja. Tiedän, että annan tyttärelleni kaiken, mikä minulla on ja vähän enemmänkin. Mutta se ei riitä. Opintotuki tulee sitten aikanaan ja se auttaa jonkin verran.

Odotan ihmettä.

Tappoiko uteliaisuus kissan?

Rakastan uteliaisuutta, halua ottaa asioista selvää. Persoonallisuudenpiirteistä rankkaan uteliaisuuden kärkeen älykkyyden, huumorintajun, emotionaalisuuden ja luotettavuuden rinnalle.

Myönteinen ominaisuus uteliaisuus ei ole aina ollut. "Uteliaisuus tappoi kissan" lienee tunnetuin uteliaisuudesta varottava sanonta. Todennäköisesti se on suora johdannainen Raamatussa olevasta suorasta kiellosta ja uhkauksesta: " Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista, vaan siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä kuin syöt, olet kuoleman oma."

En lähde tulkitsemaan jumalan motiiveja, teologit ja filosofit ovat pohtineet sitä suurella antaumuksella ja asiantuntemuksella tuhansia vuosia. Silti väkisinkin tulee mieleeni, että uteliaisuuden tappavilla seurauksilla uhkaaminen ja pelottelu on keino pitää yllä status quota, pysähtyneisyyden tilaa, yhteiskunnassa ja kirkossa. Jos et tiedä paremmasta, et voi sitä myöskään vaatia. Uteliaisuus on muutoksen edellytys.

Uteliaisuus, halu tietää, on ajanut minua elämäni valinnoissa. Uteliaisuuteni vuoksi aloitin historian opinnot. Uteliaisuutta tyydytän myös työssäni kirjastossa silloin, kun haen ihmisille tietoa asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Kuvassa Osku-kissa tarkkailee ympäristöään. Todennäköisesti se tietää parhaiten, mitä tässä talossa ja tällä alueelle tapahtuu. Harmi vain, että se ei kerro minulle tietojaan. Oskua uteliaisuus ei ole tappanut.

Kylmänpelko ja ötökkäfobia

Talven pakkasissa monet moittivat suomalaisten esi-isiä matkasta pohjoiseen. Miksi ihmeessä he eivät kulkeneet etelään? Ei tarvitsisi palella pakkasissa, jos Suomi olisi vaikkapa Italian tai Kreikan paikkeilla.

Oma kantani asiaan vaihtelee sen mukaan, kumpaa kahdesta fobiastani painotan: ötökkäfobiaa vai kylmänpelkoa.

Inhoa ja pelkään ötököitä, etenkin hämähäkkejä. Suomen viileä ilmasto on pitänyt huolen, etteivät täällä vilistä isommat hämähäkit ja muitakin ötököitä on vähemmän kuin lämpimämmän ilmaston maissa. Ilmaston lämpeneminen toisi tänne mm. uusia hämähäkkilajeja ja se on yksi tärkeä syy toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Pelkään kylmää. Se saa minut pukeutumaan jo muutaman asteen pakkaseen kuin olisin lähdössä etelänavalle. Monet kerrokset vaatteita auttavat tarkenemaan ja siksi en yleensä ulkona palele, mutta näytän muodottoman paksulta muiden sipsutellessa tyylikkäinä. Pakkassäässä kauppojen kiertäminen on hikistä puuhaa ja kapakassakin olo saattaa käydä kuumaksi.

Kylmät sisätilat kauhistuttavat minua. En minä nuku viileässä paremmin, olen sitä joutunut kokeilemaan enemmän kuin olisin halunnut. Lapsuuteni koti oli puulämmitteinen talo, jossa talviaamuisin ainut lämmin huone oli keittiö. En tiedä, kuinka aikaisin äitini joutui nousemaan ylös tehdäkseen tulen hellaan ja saadakseen keittiön lämpimäksi.

Kylmänpelkoni liittyy myös fibromyalgiaan, jonka diagnoosin sain viitisen vuotta sitten. Veto ja kylmyys aiheuttavat minulle kiputiloja. Tämä ja ötökkäpelkoni pitävät ikkunani kiinni pitkään myös kesäisin.

Jos joutuisin muuttamaan Suomesta pois, muuttaisin toiseen viileään maahan, koska kylmän kanssa pärjään, mutta ötököiden kanssa en.

Se on vain leffa

Katsoin tiistai-iltana leffan The Day After Tomorrow Kööpenhaminan ilmastokokous mielessäni. Tyttäreni ilmoitti hyvin selkeästi inhoavansa katastrofileffoja, koska ne järkyttävät häntä. Puolustelin hänelle katastrofielokuvia sillä, että jotkut niistä ovat tarinoita selviytymisestä ja luottamuksesta. Keskiviikkoiltana tyttäreni ehdotti leffan katsomista yhdessä. Hänen leffavalintansa oli Battle Royale, jonka olemme katsoneet muutaman kerran, mutta edellisestä kerrasta on pari vuotta.

Ihmeissäni kysyin tyttäreltäni, että tätäkö sinä voit katsoa järkyttymättä. Tyttäreni hymyili vastatessaan, ettei Battle Royale järkytä, koska se on vain leffa. Ja lisäsi: ”Katastrofileffat ovat ihan eri asia”.

Battle Royalen myyntidvd on Suomessa varustettu K-18 -merkinnällä. Elokuva perustuu Koushun Takamin kauhuromaaniin ja sen ohjasi Kinji Fukasaku vuonna 2000. Alkuasetelmana on yhteiskunnan luhistuminen työttömyyteen ja nuorison kapinointiin. Aikuisten ja päättäjien mukaan nuoret ovat kelvottomia, koska eivät kunnioita enää vanhempiaan tai muita auktoriteetteja. Nuoria vastaan säädetään Battle Royale –laki.

Kerran vuodessa yksi oppivelvollisuutensa päättävä koululuokka valitaan pelaamaan Battle Royalea. Sääntönä on tappaa tai tulla tapetuksi. Jokainen saa sattumanvaraisen aseen. Se voi olla esim. viuhka, kattilan kansi, kirves tai konekivääri. Jos kolmen vuorokauden kuluttua pelin alkamisesta on useampi kuin yksi oppilas hengissä, kaikki kuolevat. Jos vain yksi on hengissä, on hän voittanut pelin ja pääsee pois pelialueeksi valitulta autiolta saarelta. Elokuva kuvaa yhden koululuokan oppilaat tappamassa toisiaan.

Olen katsonut leffan useamman kerran, koska olen halunnut ymmärtää, mistä siinä on kyse. Miten nuoret saadaan tappamaan toisiaan? Miksi nuoret ovat niin vaarallisia, että heihin pitää kohdistaa tällaisia toimenpiteitä? Miksi ja kuinka joku jää henkiin? Mitä hänestä voi sen jälkeen tulla, tapettuaan luokkakaverinsa? Kunnon kansalainen?

Elokuva on dystopia, mutta sen ihmiskuva ei ole täysin pessimistinen: kaikki oppilaat eivät ryhdy tappamaan toisiaan vaan osa kieltäytyy pelaamasta. Neljä nuorta tekee mieluummin itsemurhan kuin ryhtyy tappamaan luokkakavereitaan. Jotkut piilottelevat ja toivovat säilyvänsä hengissä.

Sitten ovat ne oppilaat, jotka ovat heti pelin hengessä mukana. Valmiina tappamaan. Elokuva ei juurikaan pohdi näiden tappajien henkilökohtaisia motiiveja. Sen sijaan yleisinä motiiveina esitellään pelko ja halu säilyä hengissä.

Elokuva järkyttää minua joka kerta. En totu ajatukseen siitä, että ihmiset on kovin helppo saada tappamaan toisensa. Enkä ymmärrä yhteiskuntaa, joka näkee nuoret vihollisinaan. Tämän vuoksi en ole halukas suosittelemaan elokuvaa jokaiselle. Elokuvaa on sanottu yhteiskunnalliseksi satiiriksi, joten jos kestää tappamista, niin siitä vaan.

Minä näin Battle Royalen ensimmäisen kerran vuosia sitten, koska tyttäreni oli lainannut sen kaveriltaan. En tiennyt ennakolta leffasta mitään. Ehkä en olisi antanut hänen silloin katsoa leffaa, jos olisin tiennyt. Elokuva on hyvin tehty, se on tehokas ja se on katsottava loppuun. Jokin siinä minua kiehtoo, sillä minulla on se dvd:nä hyllyssäni.

Pilkkosen pimeää

Päivän kirkkaudessa on vaikea ymmärtää yön pimeyttä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää pimeydessä syntyneitä pelkoja.

Pelkään pimeää ja pimeässä. Valoisia kesäöitä en pimennä tummin paksuin verhoin. Kotonani yöllä noustessani juomaan minun ei tarvitse sytyttää valoja, koska katuvalot ja isot teollisuuslamput valaisevat kotiani.

Mutta laivan hytissä on pilkkosen pimeää. Viime yönä heräsin naapurihytin asukkaiden kovaääniseen, mutta hyväntuuliseen keskusteluun. Pimeässä hapuilin kännykkääni katsoakseni kelloa. En nähnyt kellonaikaa, koska jäin tuijottamaan päiväystä: la 18.7.2009. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut yhden päivän yli, mistä on kyse? Mieleeni tuli Johanna Sinisalon novelli Tango merellä, jonka alussa päähenkilö herää muutamaa kuukautta myöhemmin kuin luuli. Tajusin nopeasti, että eilinen kellonaikojen siirtäminen oli jotenkin erehdyttänyt kännykkääni ja tyynesti asetin oikean päivänmäärän.

Levollista unta en enää pystynyt nukkumaan. Säpsähtelin pimeässä outoja ääniä. Laiva piti merkillistä ääntä. Onko varmasti kaikki hyvin? Olimme toisella kannella, joka onnettomuuden sattuessa joutuisi veden valtaan varmasti. Hukkuisinko tyttären kanssa tällä matkalla? Eikä hytistä edes pääsisi nopeasti pois, koska kehotuksen mukaisesti ovessa oli varmuusketju päällä!

En ollut illalla löytänyt kolikkopussiani. Olin varma, että olin hukannut myös kotiavaimeni. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä minnekään, tänne me jäädään eikä päästä elävinä pois.

Aamun koitto ei tuonut lisää valoa hyttiin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Lopulta kello oli niin paljon, että sai nousta ylös. Vihdoinkin valoa ja aurinkokannen auringonpaistetta.