29. marraskuuta 2011

Kämp Tower

Minä en halua Kämp Toweria Jätkäsaareen. Se on ruma eikä se sovi ympäristöön.

Norjalainen rakennuttaja Arthur Buchardt ei saanut hotellia Katajanokalle. Yrittänyttä ei laiteta, tuumi Arthur ja aloitti uuden hotellihankkeen. Kämp Tower –niminen 34-kerroksinen hotelli ja kongressikeskus on suunnitteilla Jätkäsaareen. Rakennuslupaa ei vielä ole, mutta tulevan hotellin suunnittelijaksi valitulla arkkitehtitoimistolla Arkkitehdit Davidsson Tarkela Oy:llä ovat jo havainnekuvat valmiina.

Oheisessa kartassa numero 7 on Kämp Towerin rakennuttajalle AB Invest AB:lle varattu.


Tosin silloin kun tonttia varattiin ei vielä puhuttu 34 kerroksesta. Ilman asemakaavan muutosta Kämp Toweria ei voi rakentaa. Toivon totisesti ettei muutos mene läpi.

 Pari kuvaa suunnitteilla olevasta Kämp Towerista.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Bulevardilta avautuisi Hietalahteen tällainen näkymä.

Olen kovasti nauttinut asuinalueestani. Olen ajatellut asuvani täällä, tässä asunnossa, loppuelämäni. Viime aikoina katsellessani ikkunastani näkyvää rakennustyömaata olen alkanut epäillä. Kämp Tower ei ainakaan vähennä epäilyjä.

Juttuja aiheesta:

24. marraskuuta 2011

Tulevaisuuden historiankirjoittajille

Käyn papereitani (ja muistojani) läpi silloin tällöin. Joskus käy niin, että jokin asia on menettänyt merkityksensä kokonaan. Silloin heitän paperin, kirjoituksen, keikkalipun, valokuvan, lehtileikkeen pois. Sanoudun irti siitä kokemuksesta, elämyksestä tai ideasta. Sitä ei ole enää olemassa minulle.

Tätä ei tapahdu usein. Näen aina mielessäni tulevaisuuden historiankirjoittajat, jotka eivät voi ymmärtää jotain asiaa minusta, tästä ajasta tai paikasta ja maailmanmenosta, koska olen heittänyt juuri sen tekstini pois.


Työelämässä olen suhtautunut tulevaisuuden historiankirjoittajiin vielä vakavammin. Olen joskus säilyttänyt esim. jokaisen sähköpostin, joka jollain selittäisi sitä, mitä kaikkea olen työurallani tehnyt. Työtehtävieni muuttuessa tai jostain muusta syystä olen heittänyt papereitani pois, paljonkin.

Työpaikkani muuttaa keväällä. Olemme saaneet kehotuksen ottaa mukaamme mahdollisimman vähän työhuonekirjallisuutta. Ymmärsin myös, että papereita ei juurikaan kannata muuttaa.

Olen yrittänyt, olen käynyt työhistoriaani (tammikuusta 1987 alkaen) läpi. Aivan alkuajoilta minulla ei ole tallessa mitään. Silti 25 vuoden aikana ehtii kertyä paljon mm. kirjoittamiani tekstejä ja pitämiäni koulutuksia erilaisissa tehtävissä ja rooleissa. Jonkin verran on myös virallisempaa materiaalia kuten sijaisuuksia, jäsenyyksiä ja kehityskeskusteluita. On myös kutsuja näyttelyihin, kiitoksia hyvin hoidetusta työstä ja valokuvia.

Nämä kaikkiko minun pitäisi heittää pois? Jotta en rasittaisi muuttofirmaa tai täyttäisi tulevaa työhuonettani enemmällä kuin mitä sinne mahtuu? Jostain voin varmasti luopua.

En paljosta, sillä olen vakuuttunut yhdestä asiasta. Ainoastaan minulla on työhistoriaani liittyvä aineisto. Virallinen dokumentti voi kertoa työtehtäväni. Minulla oleva aineisto kertoo, mitä näissä työtehtävissäni olen tehnyt. Ei kattavasti, mutta aika paljon enemmän.

Minua ahdistaa ajatus, että kollegani heittävät surutta työhistoriansa menemään. Millainen on organisaatio, josta on olemassa vain virallisten dokumenttien kertoma tarina? Historiaa voi toki kirjoittaa niiden pohjalta, mutta se olisi hengetöntä ja tuntuisi epätodelliselta. Ei sellainen voittaisi Tieto-Finlandiaa.

22. marraskuuta 2011

Valohalaus kaikille

Kuvittelin, että kasvava pimeys ei minua lannista. Muuten vain syön makeaa niin että napa paukkuu ja haaveilen talviunista. Sitten alkoi apatia. Ei huvita, ei innosta, ei kiinnosta.

Ja silti, jostain saan voimaa torjua voimattomuutta. Ehkä se on Torchwoodin 4. kausi Miracle Day, joka on yhtä jaksoa vaille katsottu. Tai sitten Fred Vargasin kirjan ääneen lukeminen iltaisin tai kävellen kuljetut työmatkat.

Tämän päivän pelasti kuitenkin yksi sana, jonka opin Facebookissa.

Valohalaus.

21. marraskuuta 2011

Päivän johdot

Kannan laukussani työpäivisin johtoja: kahden puhelimen laturia johtoineen ja iPodin latausjohtoa. Kaupan kassalla etsiessäni laukustani rahapussia vetelen sitten toisiinsa kietoituneita johtoja muiden kaupassa olijoiden iloksi tai harmiksi.

Laukkuni on nimittäin Maija Poppasen laukun sukua. Maija Poppasen laukussa oli mm. lampunvarjostin, matto, lääkettä ja viherkasvi.


Maija Poppanen löysi laukustaan etsimänsä helposti. Minun laukustani ei löydä mitään, kaikki on siellä sekaisin limittäin lomittain toistensa alla, takana ja sivulla. Kankaisessa Longchampin laukussani ei ole lokeroita eikä saumattua pohjaa. Siksi sinne mahtuu paljon: vaatteita, papereita, ruokaostoksia, johtoja, rahapussi, hiusharja, nenäliinoja, bussilippu jne.

Kiroan laukkuani päivittäin etsiessäni sieltä tarvitsemaani. Olen siihen myös hyvin tyytyväinen. Jos en itsekään löydä sieltä mitään ilman laukun ylösalaisin kääntämistä, ei sieltä löydä kukaan muukaan mitään.

Päivän johdot

Odotan aikaa, jolloin selviän yhdellä laturilla ja - kun kerran tuli puheeksi - yhdellä kaukosäädöllä.

16. marraskuuta 2011

Ilman rutiineja jäisin kotiin

Väsytti hemmetisti. Harkitsin herätyksen siirtämistä puoli tuntia myöhemmäksi, mutta olisin silloin todennäköisesti vielä väsyneempi.

Laitoin kahvin tulelle, annoin kissalle ruokaa, nostin lehden postiluukun edestä, otin kulauksen kahvia ja kävin tupakalla. Aamuinen rutiinini on aina sama jatkuen Hesarin lukemisella, kahvin juonnilla jne. Suihkuun asti päästyäni tajusin, että ilman rutiinejani en tänäkään aamuna olisi pystynyt nousemaan ylös ja lähtemään töihin.

Aamu ilman rutiineja.

14. marraskuuta 2011

Ääneen lukemisen ihanuus

Loppukesällä alkoi perheessäni uusi perinne, joka itse asiassa oli osa elämäämme jo parikymmentä vuotta sitten. Uudestaan tapa alkoi vahingossa, kuten niin monet hyvät asiat.

Olin lainannut pikalainana Fred Vargasin kirjan Jalattomat, elottomat. Luin kirjaa sängyllä ja tytär tuli viereeni. Aloin lukea ääneen. Tavaksi tuli, että joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman luvun ääneen. Kirjan huumori oli ääneen luettuna paljon hauskempaa, sen dialogi usean toistamisen arvoista ja pelottavat, kammottavatkin, kohtaukset helpommin sulatettavissa kuin itsekseen luettaessa.

Pikalainana olleen kirjan jouduin palauttamaan ja kirja jäi pahasti kesken. Löysin Jalattomat, elottomat pokkarina Akateemisesta kirjakaupasta ja erittäin viihdyttäväksi todettu ääneen lukeminen saattoi jatkua.

Luettuamme Jalattomat, elottomat loppuun jatkoimme Fred Vargasin tuotannolla. Sen verran hidasta ääneen lukeminen on (ei joka ilta ja vain muutama luku kerralla), että Sinisten ympyröiden miehen laina piti uusia kaksi kertaa ennen kuin kirja oli luettu. Nyt on vuorossa Vargasin Kuriton mies nurin, joka on oma kirjani.

Kun olin lapsi, minulle luettiin ääneen. Niinimaan koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari Sanna-Liisa jaksoi lukea meille, minulle ja sisarilleni, joka ilta. Lastenkirjoja hän ei meille lukenut, vaan poikien seikkailukirjoja ja Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvist –kirjoja. Se oli ihanaa ja hyvin jännittävää.

Ääneen lukemiseen liittyy minulla paljon lämpimiä, ihania muistoja. Ehkä sen takia tuntuu niin luontevalta jatkaa ääneen lukemisen hyvää ja vanhaa perinnettä.

Tänään käynnistynyt Pohjoismainen kirjastoviikko julistaa tänä vuonna ääneen lukemisen sanomaa. Tämä maanantai on omistettu ääneen lukemiselle.

Julius LeBlanc Stewart: Reading Aloud (1883)

13. marraskuuta 2011

Jätkäsaari 400 m

Verkkokauppa.comin avajaiset Jätkäsaaressa oli odottamani syy katsella aluetta jalankulkijan näkökulmasta. Kesken olevien ja alkamistaan odottavien rakennustyömaiden Jätkäsaari ei vielä kauneudella lumoa. Vetovoimana alueelle on toiminut länsisatama ja sieltä lähtevät ja sinne saapuvat laivat Tallinnaan. Verkkokauppa.comin siirtyminen Jätkäsaareen tekee alueesta tutun myös muille kuin matkustavaisille.

Tai siis miehille. Verkkokauppa.comin jonossa lauantaina oli arviolta 97 % miehiä ja poikia. Muutama vaimo, äiti, tyttöystävä tai sisko oli paikalla. Meitä yksin jonossa olevia naisia oli kaksi, minä ja eräs läppäriään noutamaan tullut nainen. Tajusin tämän miesvaltaisuuden vasta Top Gear –lehdestä, jota jaettiin ilmaiseksi jonottajille. Milläpä sitä muulla voisi viihdyttää miehiä jonossa kuin kunnon autolehdellä? Joskus tällainen voimakkaisiin stereotypioihin perustuva ajattelu tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkien iloksi itse Joulupukki jakoi jonottajille Marianne-karkkeja. Onneksi olin liikkeellä melko varhaiseen aikaan (helsinkiläisittäin) ja selvisin 20 minuutin jonotuksella. Itse kaupassa vietin vain 20 minuuttia, josta suurin osa ajasta meni jonottaessani puhelinpisteen myyjälle. Ostin puhelimen, valkoisen HTC Wildfire S:n. Minäkin olen nyt sitten älykäs!

Kävellessäni takaisin kotiin olisin ottanut yleisvalokuvan alueesta, mutta kamerastani loppui akku. Kuvasta olisi näkynyt, kuinka vaikea alueella on liikkua jalkaisinkin. Takaisin tullessa harhailinkin pari kertaa ad hoc –parkkipaikoilla, mutta onneksi matka oli lyhyt ja päämäärä koko ajan nähtävissä.

Ilman Verkkokauppa.comin tehokasta viitoitusta en olisi alueella osannut kulkea.

Onneksi matka oli lyhyt.


Melkein perillä.

11. marraskuuta 2011

Energialataus

Miltei joka päivä haaveilen töitten jälkeisestä kahvikupillisesta pullan kera. En kuitenkaan keitä kahvia kotiin tultuani enkä osta pullaa. Pulla närästää ja kahvista saan sellaisen energialatauksen, että uni ei tule silmään.

Tänään en kuitenkaan halunnut vastustaa kiusausta. Ostin dallaspullan ja keitin itselleni kahvit. Ja tässä sitä ollaan, pirteänä ottamaan maailma vastaan. Mitä lie tuokaan tullessaan.

9. marraskuuta 2011

Pian se on ohi

Lähes kaksi vuotta sitten hairahduin pahasti. En kulkenutkaan Citymarketissa Soneran pisteen ohi. Komea nuori mieskö minut sai pysähtymään vai uteliaisuus, en tiedä. Mies puhui hyvin ja sujuvasti. Kun lähdin, minulla oli kahden vuoden sopimus Soneran kanssa ja puhelin, jota en tarvinnut.

Jo ensimmäisestä laskusta selvisi, että olen tehnyt pahan virheen. Minun ja tyttären liittymäpaketit olivat ylimitoitetut puheajan suhteen, joten maksoin joka kuukausi turhasta. Tekstiviestit eivät kuuluneet pakettiin. Puhelut ja tekstiviestit ulkomaille nostivat myös kuukausittain laskuani huomattavasti.

Puhelimelle onneksi tuli käyttöä sen jälkeen kun tyttäreni kaunis Nokia 7373 meni lopullisesti rikki.

Kytkykauppasopimukseni päättyy ensi tiistaina. Tänään tein jo uuden sopimuksen Saunalahden kanssa. Suunnitelmissani on myös siirtyä nykyiakaisemman puhelimen käyttäjäksi: seuraavaksi älypuhelin. HTC, iPhone tai joku muu.

8. marraskuuta 2011

Keskiviikko

Maanantaina odotan viikonloppua.

Tiistaina odotan keskiviikkoa.

Torstain huomaan, että keskiviikko oli jo.

Perjantaina en millään jaksaisi olla töissä.

Lauantaina ja sunnuntaina nautin.

Keskiviikkoa etsimässä.


 

7. marraskuuta 2011

Lisää kävelyä?

Suomalaiset naiset haluavat kuulemma liikkua enemmän. Luin vain tämän otsikon, hymähdin ja käänsin sivua. Minäkin haluaisin liikkua enemmän. Mutta en liiku. Haluaisin vain.

Kävelen aamuisin töihin ja iltapäivällä takaisin kotiin. Tästä liikkumisesta olen suorastaan riippuvainen. Jos sateen, pakkasen, kiireen tai jonkin muun syyn takia en voi aamulla kävellä, päivä ei tunnu käynnistyvän millään. Kävely on minulle meditaatiota, jonka aikana ja ansiosta herään, tunnen olevani elossa ja luotan itseeni ja tulevaisuuteeni. Aina en edes huomaa kävelleeni perille asti.

Kävellessäni töistä kotiin karistan työn mielestäni ja kehostani. Siirryn konkreettisesti työajasta aikaan, joka on minun.

Jos koneella oleminen, pasianssin pelaaminen ja kirjoittaminen olisivat liikuntaa, olen superliikkuja. Ja vielä enemmän, jos tv-sarjojen ja elokuvien katsominen olisi liikuntaa. Viime aikoina olen yhä useammin ihmetellyt, kuinka edes pystyn näin liikkumattomaan elämään vapaa-ajallani. No, on pimeää, haluan liikkuessani olla vapaa ja inhoan kaikkea ohjattua liikuntaa ja liikuntatiloja.

Onneksi en ole ainut suomalainen nainen, joka haluaisi liikkua enemmän.

6. marraskuuta 2011

Keskustelun aloittamisen vaikeus

Luin kesällä Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Teos on viisas, hauska ja osuva kuvaus ihmisistä lampaiden silmin nähtynä.

Yksi kirjan useista hyvän mielen ideoista liittyi keskustelun aloittamisen vaikeuteen. Kun tervehtimiseen, tilanteeseen ja säähän liittyviin aloituksiin reagoidaan vaikenemalla, voi Zora-lampaan tapaan ehdottaa: ”Puhutaanko siitä, miten taivaaseen pääsee”.

Valitettavasti sekään ei kirjassa auttanut, keskustelua ei syntynyt. Kun seuraavan kerran olen vastaavassa tilanteessa, toivon silti muistavani Zoran ehdotuksen. Vaikka keskustelua ei syntyisikään, olen ainakin jäänyt keskustelukumppanini mieleen.

Puhumalla vapaammaksi

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.


Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.

5. marraskuuta 2011

Tuomari Dee

Olen ties kuinka monta kertaa päättänyt: nyt minä kirjoitan Robert van Gulikin tuomari Dee –kirjoista. Aina se on jäänyt kesken. En ole löytänyt sanoja kuvatakseni, kuinka suuresti nautin niiden lukemisesta. Tai kertoakseni siitä, kuinka luettuani viimeisen tuomari Deestä kertovan kirjan, Murha Kantonissa, itkin pitkään hillittömästi. Silloin olin tosin raskauden vuoksi hormonimyrskyn valtaama, mutta vieläkin kirjan luettuani silmäni ovat kosteat.

Kirjojen muinainen Kiina, sen oikeusjärjestelmä, vaikuttavat henkilöt ja kiehtovat rikokset ja niiden ratkaisutavat vievät lukijan mennessään. Itse tuomari Dee on suorastaan massiivinen hahmo jo kokonsa puolesta mutta myös järkähtämättömässä oikeudentajussaan ja älykkyydessään ja työlleen elämisestä – tuomari Deen yksityisestä elämästä ei kerrota juuri mitään. Tuomari Deetä auttavat rikosten ratkaisussa hänen apulaisensa, sihteeri Hoong, Ma Joong, Chiao Tai ja Tao Gan.


Tuomari Dee on vuosina 630-700 Kiinassa elänyt tuomari, joka jo eläessään tuli kuuluisaksi kyvystään ratkaista monimutkaisia rikoksia ja ongelmia. Robert van Gulik on silti kirjoissaan käyttänyt hyväkseen kirjailijan oikeutta yhdistellä asioita ja käyttää mielikuvitusta. Niinpä tuomari Dee –kirjoissa osa rikoksista perustuu vanhan kiinalaiseen salapoliisiperinteeseen eivätkä siten ole oikeasti tuomari Deen ratkomia rikoksia.

Kirjan lukijalle tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Kuten Hannu Rajaniemi sanoi kirjamessuilla: ”Kaikki romaanit perustuvat kuvitteelliseen maailmaan, joissakin kirjoissa se maailma muistuttaa enemmän sitä jossa elämme ja toisissa vähemmän”. Näin minäkin olen aina ajatellut. Siksi mielestäni on hupsua ja mielikuvituksen puutetta vaatia kaunokirjallisuudelta ehdotonta dokumentaarisuutta, tiukasti oikean tiedon jakamista.

Kiinalaiset kultamurhat oli ensimmäinen lukemani tuomari Deestä kertova kirja. Tiesin heti, että näitä Robert van Gulikin kirjoittamia kirjoja haluan lukea lisää. Lainasin niitä kirjastosta ja vuonna 1988 ostin Kummitusluostarin, ensimmäisen tuomari Deen hyllyyni.

Kuvittelin tähän aamuun asti, että minulla on kaikki suomennetut Robert van Gulikin tuomari Deestä kertovat kirjat. Luulin, että kirjamessuilta ostamani Temppelin aave olisi ollut se viimeinen puuttuva. Kaikkea sitä voi luulla.

Kerta kaikkiaan kiehtovia kirjoja nämä tuomari Deet.

2. marraskuuta 2011

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.

1. marraskuuta 2011

Juhlien jälkeen

Olen ollut kiltti tyttö ja syönyt kaiken. Ainakin melkein, sillä loput keksit olivat jo muuttuneet pahanmakuisiksi. Karkit sentään maistuivat vielä hyviltä.

Gillen kauralastut ovat herkullisia, jos niitä ei ole pakko syödä.

Näin minulle käy aina. Juhlavieraat eivät syö kaikkea tarjolla olevaa ja sitten minä joudun syömään jäljelle jääneet. Vaikka ei maistuisi eikä tekisi mieli eikä olisi nälkä. Syötävä on, sillä muuten ne joutuisi heittämään pilaantuneina pois. Ja se ei käy.

Tämä lapsuudessa päähäni iskostettu toimintamalli on lihottava, aiheuttaa närästystä ja vatsakipua. Joskus vielä pääsen tällaisesta päähänpiintymästä eroon.

Juhlat olivat tyttäreni halloweennaamiaiset, joissa en ollut mukana. Olisin ehkä aloittanut kaiken loppuun syömisen jo silloin.