Puhumalla vapaammaksi

Menneisyydestä löytyy meiltä jokaiselta hyvin kipeitä asioita. Kauhuja, joita ei itsekään uskalla tarkastella. Ne kummittelevat mielen syövereissä ja ne saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Ne nousevat pintaan mm. humalan itsesäälissä, jolloin niistä alkaa lähes pakonomaisesti puhua.

Mutta menneisyyden kauhuista ei pääse irti puhumalla niistä humalassa. Se on vain tuskassa piehtarointia eikä sellainen vapauta.

Olen itse kokenut, että niiden kanssa voi elää kertomalla ne, vetämällä ne esiin piiloistaan. Vapauttamalla tuskan ja kauhun sanoiksi, totean ne olemassa oleviksi eikä minun tarvitse niitä enää piilotella. Ei itseltäni eikä muilta. Samalla vapaudun piilotteluun ja salailuun liittyvästä häpeästä.

Olen puhunut, itkenyt ja hämmästellyt menneisyyteni kipupisteitä läheisteni ja rakkaitteni kanssa. Terapeuttisia kohtaamisia, ovien avaamisia mielen syövereihin, ei onneksi ole kovin usein. Sellaisen jälkeen tunnen olevani auki raastettu, vereslihalla ja mielen palautuminen normaalitilaan kestää joskus päiviä. Mutta elämä itseni kanssa on sellaisen jälkeen helpompaa.