22. huhtikuuta 2013

Tämäkin kirja muutti elämäni

Lukuviikon kunniaksi aloin miettiä kirjaa, joka muutti elämäni. Onhan niitä, useita, kuten Doris Lessingin Shikasta. Lopulta kaivoin hyllystäni Kuninkaan käskystä etelässä, jonka sain isältäni 6-vuotiaana, kun vihdoin olin oppinut lukemaan.

Kuninkaan käskystä etelässä on lasten kirja Afrikasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä. No silloin kauan sitten mikä tahansa kirja kelpasi luettavaksi. Merkittäväksi kirjaa eivät tehnyt silloin tällöin vilahtavat lähetystyöjutut vaan kirjan tarinat ja kuvat.  Jorma Piirosen kuvitus antoi ihmettelyn aihetta aikana, jolloin tv oli mustavalkoinen ja kanavia oli kaksi.

Kansi antaa viitteitä jostain pelottavasta. Hirveän iso käärme. Muistan kovasti ihmetelleeni, mikä se kuningas mahtaa olla. Pitkään uskoin kannen käärmeen olevan se kuningas :)


Näin isoja lintuja ei Niinimaalla lennellyt.


Käärme tarinassa Iso-Konkoro.



Tarinoissa isot leipäpuut syövät lapsia, noidat kaappaavat lapsia rumpuunsa ja Iso-Konkoro on Okvavango-virran halitja. Yksi tarina on piinannut minua kesästä 1966 lähtien, sillä se ei ollut satua vaan tositarina: koko päivän jalassa olleessa kengässä oli ollut skorpioni. Vieläkin kopistelen kenkäni ja tossuni ne ennen jalkaan laittoa. Skorpionia en usko kengästäni löytyvän, mutta jotain muuta pelottavaa ja vaarallista siellä voi olla! Näin niitä pelkoja syntyy.



Isä on kirjoittanut kirjan sisäkanteen: ”Innoittakoon tämä kirja Sinua lukemaan ja kehittymään sekä lukemisen taidossa että asioitten ymmärtämisessä.”  En tiedä, minkälaista ymmärryksen kasvua isä minussa toivoi tapahtuvan kirjan myötä. Ei ainakaan uskonnollista, sillä kotini ei ollut uskonnollinen.  Kirjamakuni kehittyi kummalliseen suuntaan. Janosin tarinoita oudosta, toisenlaisesta, eri ajasta ja paikasta, vaikka luin kaikkea mahdollista. Edelleen tarinat, jotka hieman heittävät todellisuuden toiselle puolelle, ovat uskomattoman kiehtovia.



15. huhtikuuta 2013

Melkein valmis

Tänään siivosin työpöydän. Tyhjä, alastomalta näyttävä pöytäni on outo ja vieras. Joskus minulla oli tapana työpäivän päätteeksi tyhjätä pöytä. Ajattelin että asiat ovat hallinnassa ja järjestyksessä ja että olenpa minä tehokas, kun näin siisti pöytä jää minua odottamaan. En minä kauan sellaista jaksanut. Aloin jättää papereita pöydälle itselleni viestiksi, että nämä asiat ovat kesken, tee niille jotain.

Marraskuu toi minulle työtehtävän, joka täytti työpöytäni, aikani, pääni eikä päästänyt minua vapaa-aikanakaan. Tuli uniini ja stressasi.  Pöytä täytti kirjoista, eripainoksista, arkistomateriaaleista, papereista. Horjuvista pinoista lenteli papereita lattialle. Kahvin juonti muuttui taitolajiksi. Mihin uskallan laskea kuppini, jottei se tahraa kirjaston kirjoja tai tärkeitä dokumentteja? Mikä mahtaisi olla se paikka pöydälläni, jossa vahinko olisi vähäisin, mikäli tönäisen kahvikuppini ja kahvi valuu pöydälle?

Perjantaina päätin, että nyt saa riittää. Valmis tehtävä ei toki ole, mutta mikä on koskaan valmis? Korjailuja ja lisäyksiä tulee vielä, valokuvat on valitsematta ja muu kuvitus on tekemättä, mutta enää en tutki, enää en hae uutta ja jännittävää tietoa asiasta. Enää en yritä ratkaista, mitä tapahtui, milloin mitäkin tapahtui ja miksi. Laitoin työni tuloksen muille eteenpäin ja lähdin melkein helpottunein fiiliksin viikonloppua viettämään.

Ja tänään siivosin työpäydän :)