31. joulukuuta 2009

Parempaa Uutta Vuotta 2010!

Tulin tänään tanssien töihin. Riemu ja hyvä fiilis kuplivat minussa. Uusi vuosi alkaa ja minusta oikeasti tuntuu siltä, että on mahdollista aloittaa, jos ei ihan alusta, niin uusia asioita kuitenkin.

Hyvään fiilikseen minut vauhditti M Peoplen Moving on Up. Heather Smallin ääni lumoaa minut joka kerta. Hänen äänensä on täynnä latausta, voimaa ja energiaa ja joskus kuulostaa siltä, kuin hän joutuisi jarruttelemaan äänensä voimaa.

Hauskoja Uuden Vuoden bileitä kaikille niitä viettäville! Omani taisin aloittaa jo aamusta M Peoplen ja Heather Smallin ansiosta.

Pimeä nousee

Olen naiivi, lapsellinen ja idealistinen. Juuri siksi luen edelleen nuorille suunnattuja kirjoja. Joululukemisekseni valitsin nuorten fantasiakirjan Pimeä nousee, joka on Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven julkaistiin lapsellisin viisikkomaisin kansin, aivan kuin kokeeksi. En tiedä, minkälainen vastaanotto kirjalla oli Suomessa aikoinaan, mutta onneksi sarjan kääntämistä jatkettiin. Varsinkin kun sarjan päähenkilö Will aloittaa olemisensa vasta toisessa osassa.

Ainut syy Pimeä nousee -kirjan valinnaksi joululukemiseksi oli sen tapahtumien sijoittuminen talvipäivänseisauksen ja loppiaisen väliin. Mieleeni ei tullut muita kirjoja, jotka näin tarkkaan ajoittuvan joulunaikaan, vaikka niitä lienee olemassa. Loppiaisen tienoilla luen Loppiaisaaton eli Kuten haluatte!

Valinta oli onnistunut, ainakin se on usein pyörinyt mielessäni katsellessani jatkuvaa lumisadetta ja tuntiessani kiristyvän pakkasen. Lumella ja kylmällä on kirjassa keskeinen rooli, ne ovat tarinassa pimeän keinoja estää ikivanhoja toimimasta. Tapahtumapaikkana on eteläinen Englanti. Maa, jossa pienikin lumisade aiheuttaa edelleen sekasortoa. Kun siihen yhdistää pakkasen, englantilaiset ovat pulassa, ainakin minusta se on vaikuttanut siltä. Kirjassa tosin vain melkein.

"Hassua", Will sanoi kun he puikkelehtivat häntä kohti. "Kaikki on ihan pielessä ja silti ihmiset näyttävät paljon onnellisemmilta kuin muulloin. Katsokaa nyt. Kihisevät innosta."
"Englantilaisia", Merriman sanoi.

Pimeä nousee ei ole elämää suurempi, mutta se on hyvä kirja ja se riittää minulle. Kirjan lukeminen on nautinnollista, koska sen kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja taitavaa. Puhdasta fantasiaa se ei ole, sillä Willin elämä tässä ja nyt on koko ajan läsnä. Will on samanaikaisesti viimeinen Ikivanha ja 11-vuotias poika. Molemmat tasot tai elämät on taitavasti lomitettu yhteen. Hyvän ja pahan välinen taistelu on tarinan teemana toki tuttu, mutta silti Pimeä nousee on raikas ja poikkeaa edukseen monesta muusta kirjasta.

Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Olen lukenut muutaman arvostelun elokuvasta. Niissä se yleensä arvioitiin ala-arvoiseksi. Jos se on yhtä huono filmatisointi kuin Kultainen kompassi oli, en sitä halua nähdäkään. Kultaisen kompassin ja koko Universumin tomu -trilogian lukemista suosittelen myös. Miksi tyytyä huonoon leffaan, kun on mahdollista lukea loistavaa kirjallisuutta?

26. joulukuuta 2009

Onko se piraatti?


Sain ihania joululahjoja, mm. hajuvettä, lohikäärmeen ja napeista tehdyn kaulakorun. Yksi lahja, jonka minä ja tyttäreni olimme ostaneet itsellemme Tarjoustalosta, aiheutti hämminkiä. Kyse on mainiosta animaatiosta Pekka Töpöhännästä, jossa Pekka Autiovuori on Monnina ja Tom Pöysti Pekka Töpöhäntänä. Olimme paketoineet dvd:n ja katsoimme kansitekstiä tarkemmin vasta kun kaikki lahjat oli jaettu ja avattu.

Dvd on ilmeisesti piraatti! Alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on dvd:n etukannen mukaan Pelle Svenslös, pitäisi olla Pelle Svanslös. Monnin roolissa on takakannen tekstin mukaan Pekka Ultiovuori! Jos kyse ei ole piraatista, niin miksi sitten nimet ovat väärin? Jos kyse on piraatista, niin miksi Tarjoustalo myy piraatteja? Vahingossa?

25. joulukuuta 2009

Taksilla kotiin

Jouluaatto sisareni luona oli hieno perhe- ja sukujuhla. Sisareni koti oli kaunis ja kuin tehty tuollaisia juhlia varten. Lauloimme miltei kaikki tuntemamme joululaulut – tosin perheemme tyyliin nopeassa tempossa. Lahjat olivat mieluisia ja sekä saajat että antajat olivat tyytyväisiä. Puoli yhdentoista jälkeen aloimme suunnitella kotiin lähtöä.

Taksin tilaaminen sujui hyvin ja taksi tuli lyhyen odottelun jälkeen. Taksiin nousivat sisareni eteen ja tyttäreni taakse. Kiersin auton mennäkseni kuljettajan puoleisesta ovesta taakse istumaan. Jotain kummallista tapahtui, sillä taksi lähti liikkeelle ennen kuin olin istahtanut. Huudahdin, etten minä ole vielä autossa, mutta se ei vaikuttanut kuljettajaan mitenkään. Onnistuin kierähtämään autoon ja vetämään taksin oven vauhdissa kiinni.

Totesin, että multa olisi voinut mennä jalka poikki. Kuljettaja ei kysynyt, olenko kunnossa. Hän ei pyytänyt anteeksi pikaista lähtöään. Matkan aikana tyttäreni kysyi kovalla äänellä, onko jalkani kunnossa. Sisareni kysyi, miten niin. Vastasin, että kun tämä taksi lähti liikkeelle ennen kuin olin ehtinyt istumaan ja että kyllä, jalkaani ei satu. Kuljettaja ei reagoinut keskusteluun mitenkään.

Sisareni lähdettyä tyttäreni alkoi puhua tapahtuneesta kiihtyneenä. Hän halusi tietää kuljettajan nimen. Kuljettaja ei reagoinut mitenkään. Saavuttuamme perille tyttäreni vaati alennusta matkan hinnasta. Ei tullut. Sanoin haluavani hänen nimensä, mutta ei hän kertonut. Väitti kaikkien tietojen olevan kuitissa. Hän ei pyytänyt anteeksi, vaikka häntä siihen kehotimme. Hän väitti, ettei ollut huomannut oven olevan auki ja etteivät kaikki matkustajat ole vielä autossa. Eiköhän se ole kuljettajan tehtävä huomata tuollaiset asiat, ihan lain mukaan.

Kotiin päästyäni soitin kuitissa olevaan numeroon. Vastasi väärä taksikuski ja firmakin oli eri. Yritin soittaa taksikeskukseen, mutta ei siellä ehditty minulle vastata. Googletin kuitissa olevan taksifirman nimen ja sain yhteystiedot. Soitin ja puhelimeen vastannut mies kertoi, että sen niminen taksifirma oli myyty puolitoista vuotta sitten. Hän opasti, että minun kannattaa soittaa taksitarkastajalle huomenna. Heillä on tiedot kuljettajista ja firmoista.

Taisi olla pimeä taksi. Siihen viittaa se, että kuljettajalla ei ollut mitään tapoja ja ettei hän kertonut nimeään. Siihen viittaa myös se, että kuitissa on väärät yhteystiedot. Uskon, että taksikeskus viattomasti välittää ajoja tälle vanhalle firmalle tietämättä, että taksiyritys on myyty aikoja sitten. Kuvittelisin taksikeskuksen paremmin kontrolloivan, minkälaiset firmat takseja ajavat.

Nyt jalkaani jomottaa. Se voi johtua järkytyksestä tai siitä, että jouduin vääntämään jalkaani pyrkiessäni liikkuvaan autoon.

Jokin aika sitten osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin taksien palvelutason laskua. Siihen mennessä oli kohdalleni osunut vain työnsä hyvin osaavia taksikuskeja. Jos keskustelu käytäisiin huomenna, en enää puolustaisi taksikuskien mainetta.

24. joulukuuta 2009

Joulutaika

On jouluaattoa edeltävä yö.

Keskiviikon tavoitteena oli tehdä ostokset niin, ettei jouluaattona tarvitsisi enää käydä kaupassa. Illan mittaan kävi ilmi, että olin ostanut itselleni litran maitoa joulupyhiksi. Ei taida riittää. Muitakin unohduksia ilmeni.

Tiistaina ohjelmassa oli joululaatikoiden teko. En löytänyt valmista lanttuhaudetta, joten jätin lanttulaatikon väliin ja keskityin porkkanalaatikon tekoon. En tiedä minne ajatukseni karkailivat, mutta ei siitä meinannut tulla mitään. Vesi ei imeytynyt riisiin ja lisäsin maidon ennen aikojaan. Pidin laatikkoja uunissa 40 minuuttia ennen kuin huomasin, ettei uuni ollut päällä. Valmiit laatikot otin uunista 23.40. Minulla oli pahat aavistukset ja olin oikeassa: maku oli vetinen. Voi olla, että oppisin tekemään porkkanalaatikkoa, jos harjoittelisin. Tai voi olla, että ensi jouluna ostan valmiit laatikot.

Jouluaaton kiihkon ja jännityksen aion jättää väliin. Kun lähdemme sisareni luokse viettämään joulua, jätän kiivauteni kotiin, otan mukaan vain ystävällisyyteni ja seurallisuuteni. Ja pysyn rauhallisena. Siinä on minun joulutaikani.

Hauskaa, ihanaa ja taianomaista joulua!

22. joulukuuta 2009

Joulukissa

Olen lähes tehnyt joulusiivot. Täydellisyyttä en ole tavoitellut. Kunhan on puhdasta ja näyttää siistiltä. Mielessäni on ollut Marttojen joulusiivousohje: ”Jos aiot viettää joulun komerossa, siivoa se”. Niinpä oma huoneeni on siisti (työpöytäni on täynnä kaikenlaista), samoin keittiö, eteinen ja kylppäri.

En kuitenkaan täysin noudattanut Marttojen ohjetta. Aloin siivota rojulaatikkoa löytääkseni erilaisten jouluvalojen varalamput. Näin siinä sitten kävi.



Osku-kissa viihtyi laatikossa oikein hyvin. Eikä minun tarvinnut enää tuntea tehneeni täysin älytöntä ja aikaavievää siivousta, josta ei mitään hyötyä ole.

19. joulukuuta 2009

Kylmänpelko ja ötökkäfobia

Talven pakkasissa monet moittivat suomalaisten esi-isiä matkasta pohjoiseen. Miksi ihmeessä he eivät kulkeneet etelään? Ei tarvitsisi palella pakkasissa, jos Suomi olisi vaikkapa Italian tai Kreikan paikkeilla.

Oma kantani asiaan vaihtelee sen mukaan, kumpaa kahdesta fobiastani painotan: ötökkäfobiaa vai kylmänpelkoa.

Inhoa ja pelkään ötököitä, etenkin hämähäkkejä. Suomen viileä ilmasto on pitänyt huolen, etteivät täällä vilistä isommat hämähäkit ja muitakin ötököitä on vähemmän kuin lämpimämmän ilmaston maissa. Ilmaston lämpeneminen toisi tänne mm. uusia hämähäkkilajeja ja se on yksi tärkeä syy toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Pelkään kylmää. Se saa minut pukeutumaan jo muutaman asteen pakkaseen kuin olisin lähdössä etelänavalle. Monet kerrokset vaatteita auttavat tarkenemaan ja siksi en yleensä ulkona palele, mutta näytän muodottoman paksulta muiden sipsutellessa tyylikkäinä. Pakkassäässä kauppojen kiertäminen on hikistä puuhaa ja kapakassakin olo saattaa käydä kuumaksi.

Kylmät sisätilat kauhistuttavat minua. En minä nuku viileässä paremmin, olen sitä joutunut kokeilemaan enemmän kuin olisin halunnut. Lapsuuteni koti oli puulämmitteinen talo, jossa talviaamuisin ainut lämmin huone oli keittiö. En tiedä, kuinka aikaisin äitini joutui nousemaan ylös tehdäkseen tulen hellaan ja saadakseen keittiön lämpimäksi.

Kylmänpelkoni liittyy myös fibromyalgiaan, jonka diagnoosin sain viitisen vuotta sitten. Veto ja kylmyys aiheuttavat minulle kiputiloja. Tämä ja ötökkäpelkoni pitävät ikkunani kiinni pitkään myös kesäisin.

Jos joutuisin muuttamaan Suomesta pois, muuttaisin toiseen viileään maahan, koska kylmän kanssa pärjään, mutta ötököiden kanssa en.

17. joulukuuta 2009

Onneksi jouluna saa levätä

Olen aivan poikki. Töissä olen kuulostellut ihmisten fiiliksiä, enkä ole ainut väsynyt. Kiireen ja pakkotahtisuuden aiheuttamia vuoden loppupuolen fiiliksiä eräs kuvasi sanoilla: ”Olen aivan rikki, niin rikki. Aamuisin en millään jaksa nousta ylös”.

Jos joulua ei olisi, se olisi pakko keksiä, totesi joku. Väitän, että joulun pitkiä pyhiä ja joululomaa odotetaan enemmän kuin kesälomaa. Joulupyhiin liittyy tekemättömyys, nautiskelu, kiireettömyys. Voi lukea lukemattomat kirjat – tai olla lukematta. Perinteisesti (joulu)ruokaa on valmistettu niin paljon, ettei juhlapyhinä tarvitse edes ruoanlaittoon ryhtyä.

Tänä vuonna en matkusta jouluksi Alavudelle. Vanhempani tulevat Helsinkiin ja se on suuri helpotus. Olen koti-ihminen ja siksi oma koti on minulle paras paikka rentoutumiseen, rauhoittumiseen.

Jouluaaton vietämme sisareni luona vanhempieni ja muiden sisarteni perheiden kanssa. Siitä on useita vuosia, kun olemme viimeksi viettäneet yhdessä jouluaattoa. Ei siitä kuitenkaan viittäkymmentä vuotta ole, kuten äitini epäili eilen puhelimessa. Huomautin hänelle: ”Äiti, minä olen 50-vuotias ja minulla on kolme nuorempaa sisarta”. Nauroimme pitkään äidin viidellekymmenelle vuodelle ja se tuntui oikein hyvältä. Toivon yhteisestä joulustamme samanlaista hyvää ja sydämellistä rauhaa.

Huominen on vielä jaksettava töissä ja sitten alkaa joululomani.

13. joulukuuta 2009

Kehuja

Sain tänään Ofelialta Christmas Spirit Award –tunnustuksen. Kiitos oikein paljon! Ofelia perusteli tunnustusta näin: ”Valitsin Päivin pitämän Päiväkävelyllä-blogin, josta löytyy aina jotain ajateltavaa ja jonka keskusteluun voisin osallistua paljon useammin kuin osallistun”.




On ilahduttavaa ja mieltä lämmittävää saada kehuja – ja niin hämmentävää. Minut toki kasvatettiin perisuomalaiseen tapaan, jonka yhtenä tunnuslauseena oli: ”Kissa kiitoksella elää”. Niinpä en lapsuudessani kuullut kehuja tai kiitoksia. Myöhemmin kun niitä sain, en tiennyt kuinka suhtautua. Olin varma, ettei kukaan tosissaan kehu minua. Kunhan sanoo.

Nykyään uskon toisen tarkoittavan, mitä sanoo. En tiedä, mitä on tapahtunut. Ehkä luotan itseeni enemmän tai olen oppinut pitämään itsestäni enemmän. Vielä menen toisinaan kehuista lukkoon, koska luulen, etten pysty olemaan niiden mittainen. Tiedän, että on hölmöä ajatella niin. Siksi opettelen siitä pois parhaani mukaan. Parhaiten se toki onnistuu siten, että minua kehutaan lisää:)

Tänään on minun vuoroni kehua ja kiittää. Annan Christmas Spirit Award –tunnustuksen Jennin K-blogille koko lailla kirjallisesti. Hänen analyysinsa kirjoista ovat aitoja, viihdyttäviä ja innostavia. Pidän myös Jennin keskustelevasta tyylistä, tavasta aktivoida lukijansa.

Lisäksi annan Christmas Spirit Award –tunnustuksen Sooloilijan Elämää ja elokuvaa –blogille. Sooloilijan blogi on kaunis! Sen lisäksi pidän hänen tavastaan kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Minäkin pidän taatelikakusta.

Tässä tulevat vielä säännöt, jotka liittyvät tunnustukseen. Kovin paljoa ei tällä kertaa vaadita. Pääasia minusta kuitenkin on, että saan kertoa pitäväni blogeistanne, ei niinkään se, jaksatteko tai haluatteko osallistua tunnustusvelvollisuuksiin.

Anna tunnustus kaikille blogeille, joille haluat toivottaa joulumieltä sekä hyvää joulua!

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin, jolta sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa), joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidät blogiisi.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

11. joulukuuta 2009

Järjenkäytön rajallisuus

Kuin jatkoa postaukselleni Battle Royalista on tämä torstain uutinen: Koulutyttö hakattiin rajusti kaksi kertaa Viikissä. Kahdeksasluokkalainen tyttö oli ensin pahoinpidelty asunnossaan (kodissaan?) ja siitä parin viikon päästä Viikin kirkon edustalla. Tapahtumaa oli ensin seurannut kymmenisen nuorta, jotka olivat kännyköillään kutsuneet kavereitaan katsomaan pahoinpitelyä. Lopulta paikalla oli ollut nelisenkymmentä nuorta seuraamassa pahoinpitelyä. Yksi katsojista oli soittanut uhrin äidille, joka tuleminen paikalle lopetti tilanteen. Äiti myös soitti poliisin paikalle.

Missä on tapahtumaa katsoneiden inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, empatia, järki? Barack Obama vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkintoa viittasi ihmisen rajallisuuteen järjenkäytössä.

Tosin sen tajuamiseen, että toista ei saa pahoinpidellä, ei tarvita järkeä. Sen tajuamiseen, että katsomisen sijaan asialle voi ja pitää tehdä jotain, olisi tarvittu empatiaa ja rohkeutta.

Uskon, että tyttö ei halua nähdä ketään niistä ihmisistä, jotka olivat katsomassa. Olen varma, että hän ei halua koskaan mennä alueen kouluun. Uskon, että hän ei halua asua alueella enää. Uskon, ettei hän halua poistua kodistaan niin kauan kuin se on alueella, jolla hänet pahoinpideltiin. Toivon, että hänen perhettään autetaan välittömästi löytämään uusi asuinpaikka kaukana Viikistä.

10. joulukuuta 2009

Palveluverkkotyöryhmä

Kirkko ja kaupunki –lehti kertoi keskiviikkona ilmestyneessä numerossaan 46 Helsingin kaupunginhallituksen palveluverkkotyöryhmän jäsenet. Ryhmän tehtävänä on valmistella kaupunginhallitukselle esitys virkamiesten laatimasta lakkauslistasta.

Lakkauslistalla on yli 80 kaupungin palvelupistettä mm. useita kirjastoja, päiväkoteja, liikunta- ja nuorisotiloja. Lakkauttamisilla tavoitellaan 80 miljoonan euron säästöjä. Kaupunginhallitus käsittelee asiaa tammikuussa, jonka jälkeen asia menee vielä lautakuntiin. Lopullisen päätöksen tekee kaupunginvaltuusto.

Palveluverkkotyöryhmän jäseninä ovat

Laura Räty (kok), puheenjohtaja
Elina Moisio (vihr), varapuheenjohtaja
Risto Rautava (kok)
Tarja Kantola (sd)
Osku Pajamäki (sd)
Ville Ylikahri (vihr)
Terhi Peltokorpi (kesk)
Jan D. Oker-Blom (rkp)
Outi Ojala (vas)

Jäsenten sähköpostiosoitteet löytyvät Helsingin kaupunginhallituksen sivuilta.

Se on vain leffa

Katsoin tiistai-iltana leffan The Day After Tomorrow Kööpenhaminan ilmastokokous mielessäni. Tyttäreni ilmoitti hyvin selkeästi inhoavansa katastrofileffoja, koska ne järkyttävät häntä. Puolustelin hänelle katastrofielokuvia sillä, että jotkut niistä ovat tarinoita selviytymisestä ja luottamuksesta. Keskiviikkoiltana tyttäreni ehdotti leffan katsomista yhdessä. Hänen leffavalintansa oli Battle Royale, jonka olemme katsoneet muutaman kerran, mutta edellisestä kerrasta on pari vuotta.

Ihmeissäni kysyin tyttäreltäni, että tätäkö sinä voit katsoa järkyttymättä. Tyttäreni hymyili vastatessaan, ettei Battle Royale järkytä, koska se on vain leffa. Ja lisäsi: ”Katastrofileffat ovat ihan eri asia”.

Battle Royalen myyntidvd on Suomessa varustettu K-18 -merkinnällä. Elokuva perustuu Koushun Takamin kauhuromaaniin ja sen ohjasi Kinji Fukasaku vuonna 2000. Alkuasetelmana on yhteiskunnan luhistuminen työttömyyteen ja nuorison kapinointiin. Aikuisten ja päättäjien mukaan nuoret ovat kelvottomia, koska eivät kunnioita enää vanhempiaan tai muita auktoriteetteja. Nuoria vastaan säädetään Battle Royale –laki.

Kerran vuodessa yksi oppivelvollisuutensa päättävä koululuokka valitaan pelaamaan Battle Royalea. Sääntönä on tappaa tai tulla tapetuksi. Jokainen saa sattumanvaraisen aseen. Se voi olla esim. viuhka, kattilan kansi, kirves tai konekivääri. Jos kolmen vuorokauden kuluttua pelin alkamisesta on useampi kuin yksi oppilas hengissä, kaikki kuolevat. Jos vain yksi on hengissä, on hän voittanut pelin ja pääsee pois pelialueeksi valitulta autiolta saarelta. Elokuva kuvaa yhden koululuokan oppilaat tappamassa toisiaan.

Olen katsonut leffan useamman kerran, koska olen halunnut ymmärtää, mistä siinä on kyse. Miten nuoret saadaan tappamaan toisiaan? Miksi nuoret ovat niin vaarallisia, että heihin pitää kohdistaa tällaisia toimenpiteitä? Miksi ja kuinka joku jää henkiin? Mitä hänestä voi sen jälkeen tulla, tapettuaan luokkakaverinsa? Kunnon kansalainen?

Elokuva on dystopia, mutta sen ihmiskuva ei ole täysin pessimistinen: kaikki oppilaat eivät ryhdy tappamaan toisiaan vaan osa kieltäytyy pelaamasta. Neljä nuorta tekee mieluummin itsemurhan kuin ryhtyy tappamaan luokkakavereitaan. Jotkut piilottelevat ja toivovat säilyvänsä hengissä.

Sitten ovat ne oppilaat, jotka ovat heti pelin hengessä mukana. Valmiina tappamaan. Elokuva ei juurikaan pohdi näiden tappajien henkilökohtaisia motiiveja. Sen sijaan yleisinä motiiveina esitellään pelko ja halu säilyä hengissä.

Elokuva järkyttää minua joka kerta. En totu ajatukseen siitä, että ihmiset on kovin helppo saada tappamaan toisensa. Enkä ymmärrä yhteiskuntaa, joka näkee nuoret vihollisinaan. Tämän vuoksi en ole halukas suosittelemaan elokuvaa jokaiselle. Elokuvaa on sanottu yhteiskunnalliseksi satiiriksi, joten jos kestää tappamista, niin siitä vaan.

Minä näin Battle Royalen ensimmäisen kerran vuosia sitten, koska tyttäreni oli lainannut sen kaveriltaan. En tiennyt ennakolta leffasta mitään. Ehkä en olisi antanut hänen silloin katsoa leffaa, jos olisin tiennyt. Elokuva on hyvin tehty, se on tehokas ja se on katsottava loppuun. Jokin siinä minua kiehtoo, sillä minulla on se dvd:nä hyllyssäni.

8. joulukuuta 2009

To be played at maximum volume

Vuonna 1972 vanhempani päättivät, että sinä jouluna ei osteta joululahjoja lainkaan. Sen sijaan perheeseen päätettiin jouluksi ostaa stereot eli levysoitin, viritinvahvistin ja kaiuttimet. Lisäksi jokainen saisi valita yhden mieleisensä levyn.

Otimme mukisematta vastaan tämän esityksen, sillä levysoitin eli stereot kuten silloin sanottiin, oli sentään jotain. Ennen levysoitinta olimme kuunnelleet musiikkia radiosta ja Tandbergin kelanauhurista, johon etenkin minä nauhoitin innolla musiikkia Pop eilen tänään –ohjelmasta.

Philips-merkkiset stereot ostettiin Seinäjoelta. Siellä oli useita levykauppoja, mutta valtasimme Fazerin musiikkikaupan levyostoksiamme varten. Minun levyvalintani oli ollut selvä alusta lähtien. Halusin ehdottomasti David Bowien The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Omilla rahoillani ostin toisenkin levyn. Sen valinta oli vaikeampaa, koska en tiennyt, minkä Bowien levyn olisin ostanut. Päädyin Hunky Doryyn. Olin niin innoissani omista levyistäni, että en varmuudella muista, mitä levyjä neljä sisartani ja vanhempani valitsivat itselleen. Stereot ja levyt käärittiin lahjapaperiin ja joulunodotus alkoi.

Joulu 1972 tulee mieleeni joka kerta kun kuuntelen David Bowien Five Years –kappaletta, joka aloittaa Ziggy Stardustin. Kuuntelin levyä jännittyneenä, lumoutuneena ja ihmeissäni, sillä suurimman osan sen kappaleista kuulin silloin ensimmäisen kerran. En tiedä, mitä odotin, mutta levy kuulosti erilaiselta kuin radiosta kuulemani kappaleet. Kummalliselta ja ihanalta kuulosti myös Hunky Dory, josta olin aikaisemmin kuullut vain Life on Mars –kappaleen. Käperryin olohuoneen nojatuoliin ja upposin musiikkiin.

Valitettavasti Philips-merkkiset stereot olivat maanantaikappale. Kaiuttimet särisivät, kaikkia ääniä ei kuulunut ja stereovaikutelma oli välillä hukassa. Ehkä kuuntelemani musiikin outous johtui siitä, mutta ei laitteen ongelmat minua haitanneet. Minähän kuuntelin David Bowieta!

Heti joulun jälkeen laite vietiin takaisin liikkeeseen korjattavaksi, josta se haettiin entistä ehompana viikon päästä. Tai niin ainakin kuvittelimme. Kaiuttimet särisivät edelleen, jos volyymia oli riittävästi. Sitähän oli, sillä siihen aikaan lp-levyissä luki melko yleisesti: ”to be played at maximum volume”.

Olen viettänyt elämässäni useita hyviä jouluja, mutta vuoden 1972 joulu oli yksi parhaista.

Five Years vuodelta 1972, David Bowie niin nuorena ja kauniina.

6. joulukuuta 2009

Kierrätysmusiikkia

Katsoin, tai oikeastaan kuuntelin, linnan juhlia. Musiikista sanottiin, että siinä on kierrätysteema. Höristin korviani siinä vaiheessa kun Rihannan Umbrella alkoi soida. Kierräytskappaleeksi sen teki toimittajan mukaan se, että kuuluisa saksalainen bändi Baseballs on kierrättänyt jonkin vanhan biisin. Ei se Umbrella niin kovin vanha ole, vuodelta 2007.

Etukäteen olin lukenut Michael Jackson –blogista, että linnassa soitetaan Jackson Fiven Blame it on the Boogie ja Michael Jacksonin Bad. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Kaartin combon revittelevän Badin tahtiin, mutta sitä ei tv-lähetyksessä kuultu. Combon versio Blame it on the Boogie toimi oikein hyvin.

En löytänyt YouTubesta mieleistäni videota Michael Jacksonin Badista. Niinpä tässä soi Rihannan Umbrella. Sitä paitsi pidän Rihannan Umbrellasta enemmän kuin Baseballsin coverista.

2. joulukuuta 2009

Musiikillisia paheita

Kävin tänään kirjastossa toteuttamassa musiikillisia paheitani. Maanantaina kahvilassa kuulemani kappale nousi tänään esille keskustelussa musiikista, josta tykkäämistä ei kehtaa tunnustaa. Yllytyshulluna ja impulsiivisena ihmisenä kävelin kirjastossa suoraan kohtaan Collins, Phil ja siellä hyllyssä minua odotti Face Value. Kappale on tietenkin In the Air Tonight.

Seuraavaksi suuntasin suomalaisen viihdemusiikin saloihin. Halusin vihdoinkin löytää Ville-kissan hautajaisissa ja sen jälkeen synttäreilläni soitetun kappaleen. Edellisellä kerralla esittäjältä oli useita levyjä hyllyssä, mutta ainoassakaan ei ollut sitä kappaletta. Nyt se oli usealla levyllä, mutta valitsin kuitenkin levyn 20 suosikkia: Suuret suomalaiset tangot. Eino Grönin Sä kuulut päivään jokaiseen –tangon lisäksi siinä ovat mm. Esko Rahkosen Erottamattomat sekä Rakasta, kärsi ja unhoita, Reijo Taipaleen Satu ruskeista silmistä ja Olavi Virran Täysikuu.

Suomalaisen viihdemusiikin joukosta löysin myös 20 suosikkia: Suomalaisia elokuvaiskelmiä. Sen lainasin yhden kappaleen takia. Leif Wagerin Romanssi. Ehkä lapsena katsoin elokuvan Katarina ja Munkkiniemen kreivi niin monta kertaa, että Romanssi iskostui mieleeni. Lisäksi kappale tuo mieleeni vanhempani ja heidän rakkaustarinansa. Muutama vuosi sitten äitini syntymäpäivänä isäni lauloi hänelle Romanssin. Tapansa mukaisesti äitini ei pystynyt näyttämään tunteitaan, tuhahteli vain sitä kuunnellessaan. Katsellessani heitä siinä tilanteessa aistin voimakkaasti heidän elämää suuremman rakkautensa.

1. joulukuuta 2009

Säästetään seinistä!

Hölmöläiset olivat rakentaneet kyläänsä useita taloja. Niissä oli neljä seinää, lattia ja katto sekä ikkunoita sopivissa paikoissa. Ovikin oli paikoillaan. Talojen piipuista kohosi savu, sillä ne olivat hyväksi koettuun tyyliin puulämmitteisiä.

Hölmöläiset olivat tyytyväisiä taloihinsa, kunnes yksi keksi: ”Miten ihmeessä kaikki metsät riittävät näiden talojen lämmittämiseen?” Hölmöläiset pohtivat asiaa ja keksivät ratkaisun:

Säästetään seinistä! Otetaan jokaisesta talosta yksi seinä pois. Tottahan kolmen seinän lämmittämiseen tarvitaan vähemmän puuta kuin neljän seinän lämmittämiseen. Tämä on yksinkertaista matematiikkaa, tämän tajuaa hölmöläinenkin.

Tuumasta toimeen, nerokas säästöidea päätettiin toteuttaa heti. Tuli syksy, tuli talvi. Hölmöläiset palelivat taloissaan. Kolmiseinäisten talojen lämmittämiseen kului puuta enemmän kuin neljäseinäisten talojen lämpimänä pitämiseen.

Hölmöläiset eivät ymmärtäneet, mistä puun suurempi menekki johtui. Täytyihän yksinkertaisen matematiikan toimia! Viisas Matti osui hölmöläisten kylään kulkiessaan. Kuultuaan hölmöläisten pyrkimyksestä säästää seinistä hän purskahti nauramaan. ”Rakkaat hölmöläiset, ystävät! Ei taloista voi ottaa seiniä pois, ei sillä tavoin voi säästää.”

Seuraavana kesänä taloihin rakennettiin takaisin neljännet seinät. Samalla talot tiivistettiin, vuorattiin ja ikkunat tilkittiin, jotta lämpö ei pääsisi karkaamaan joka raosta. Seuraavana talvena hölmöläiset päivittelivät toisilleen lämpimissä taloissaan, kuinka hölmöjä ideoita voikaan hölmöläinen saada. Säästää nyt seinistä, onko hölmömpää kuultu! Ja nauroivat päälle.

30. marraskuuta 2009

Hitaasti ja nauttien


Mihin nämä päivät oikein katoavat? Vastahan oli aamukahvin aika! Miten päivässä ehtii tehdä mitään, kun aika kuluu niin nopeasti?

Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.

Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.

Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.

Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.

Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!

Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh

29. marraskuuta 2009

Onneksi en ole poliitikko

Olen iloinen siitä, että en ole poliitikko. Voin pitää idealismini. Minun ei tarvitse olla mukana tekemässä maailmankuvani vastaisia suunnitelmia, ehdotuksia ja päätöksiä.

En oikein ymmärrä, mikä on tämä palveluverkkotyöryhmä, joka seuraavaksi käsittelee helsinkiläisten lähikirjastojen lakkauttamista. Tietoja työryhmästä ei löydy googlettamalla eikä Helsingin kaupungin sivuilta. Lauantain Hesarin jutusta ”Helsinki aikoo karsia myös terveysasemia, kouluja ja päiväkoteja” ymmärsin, että palveluverkkotyöryhmä koostuu kaupunginvaltuutetuista, poliitikoista. Silti työryhmän varapuheenjohtajan Elina Moision (vihr.) mukaan poliittiset lautakunnat saavat lopulta päättää, mitkä toimipisteet mahdollisesti lakkautetaan. Luulin, että lopullisesti asian päättää kaupunginvaltuusto kokouksessaan, mutta kunnallishallinto taitaa olla minulle vieras asia.

Huvittavaa asiassa on, että sekä Elina Moisio että Ville Ylikahri (vihr.) julistavat blogissaan vastustavansa kirjastojen lakkauttamista. Myös Ylikahri on palveluverkkotyöryhmän jäsen. Ketä muita siihen kuuluu Hesarin jutussa mainitun Osku Pajamäen (sd) lisäksi? Mihin palveluverkkotyöryhmää tarvitaan?

Miten Moision, Ylikahrin, Pajamäen ja muiden ideologia kestää olla mukana lakkauttamassa terveysasemia, kouluja, päiväkoteja ja kirjastoja?

27. marraskuuta 2009

Kirjastoja ei saa sulkea

Helsingissä suunnitellaan kirjastojen lakkauttamista. Kyse on Kulosaaren, Malminkartanon, Pitäjänmäen, Puistolan, Pukinmäen, Roihuvuoren, Tapulikaupungin ja Vallilan kirjastoista. Miten tällaista voi edes suunnitella?

Suomalaiset ovat ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on lähikirjasto. Paikka, johon on helppo piipahtaa ohi kulkiessa. En usko, että isot keskitetyt kirjastot korvaavat lähikirjaston puuttumista. Asun itse alueella, jonka lähikirjasto lakkautettiin muutama vuosi sitten. Kirjastoauto käy kahtena päivänä viikossa, mutta se ei korvaa puuttuvaa lähikirjastoa. Kirjasto on paikka, johon voi mennä ilman syytä, vain oleilemaan. Ei tarvitse ostaa eikä maksaa. Kirjoja, tauluja, cd- ja dvd-levyjä saa lainaksi ilmaiseksi.

Kirjasto ei ole kulutusjuhlien tila. Sellaisia meillä on ihan riittävästi.

Allekirjoitin addressin Kirjastoja ei saa sulkea. Allekirjoita sinäkin.

Rakkaus kaiken tappaa

Toisella katsomiskerralla huomioni kiinnittyi enemmän Harper’s Islandin puutteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Kesällä seurasin sarjaa ihmeissäni, koska en ollut nähnyt sarjasta mainoksia. En sarjan alkaessa tiennyt että kyse on murhasarjasta, edes sarjan myöhäinen ajankohta ei antanut minulle tästä viitteitä. Niinpä katselin viitenä iltana viikossa häävieraiden kuolemia, pelkäsin ja jännitin – ja tykkäsin kovasti.

Koska tiesin sarjan tapahtumat, yritin toisella katsomiskerralla löytää viitteitä, joiden avulla murhaajan olisi voinut päätellä. Mutta ei niitä ollut. Wakefieldin tekemiä murhia ei perustella, murhille ei tunnu olevan mitään syytä. Henryn tekemiä murhia perustellaan perimällä. Tottahan murhaajan lapsi on murhanhaluinen! Tieto siitä, että oikeiden vanhempien henkilöllisyys on salattu, suututtaa. Mutta tarvitseeko sen takia tappaa häävieraat? Ei kai se heidän vikansa ollut.

Isä ja poika olivat suunnitelleet tappavansa häävieraat, jokaisen. Minulle ei selvinnyt, mikä oli heidän yhteinen motiivinsa. Pojan yksityinen motiivi oli rakkaus, mutta sen hän salasi isältään.

Kun murhien käsittämättömyyteen lisätään viimeisen jakson onttous, ei sarjaa kokonaisuutena voi pitää laadukkaana. Katsoin sen kuitenkin kaksi kertaa, sillä murhien kammottavuudessa ja mystisyydessä oli jotain kiehtovaa. Lisäksi pidin joistakin henkilöhahmoista kovasti. Cal ja Chloe olivat sarjan rakastavaiset, joiden true love koitti molempien kohtaloksi. Trish oli säteilevän kaunis morsian, rakastunut ja rakastava. Trishiä näytellyt Katie Cassidy esittää Supernaturalissa Rubya. Myös siinä roolissa hän tekee säkenöivää työtä.

Kuvassa Katie Cassidy vaaleana Rubyn tyyliin.




23. marraskuuta 2009

Broileria vegetaristille

Tyttäreni on vegetaristi, joka syö broileria. Koska broileri ei niin kovasti ole minun makuuni, kehittelen broileriruokia, joista minäkin voisin pitää. Viimeisin ja tyttären kovasti kehuma kokeilu oli uunibroileri ja kasvikset. Yhdistin siihen kaksi reseptiä: paahdetut kasvikset ja uunibroileri.

Jotta muistasin tulevan jouluruokamme reseptin myös jouluna, kirjaan sen tähän. Kyse on kahden hengen annoksesta.

  • 2 broilerfilettä
Mausteseos

  • 2 rkl öljyä
  • 1 rkl tomaattisosetta
  • 1 rkl sinappia
  • 1 rkl soijakastiketta
  • 1 tl paprikajauhetta
  • 1 tl currya
  • 1 tl sitruunapippuria
  • 1 tl timjamia
Kasvikset
  • 1 punasipuli
  • 2 paprikaa
  • 2 valkosipulinkynttä
  • 1 Maggi kasvisliemikuutio
  • 0,5 tl timjamia
  • 0,3 tl rouhittua mustapippuria
  • 1 rkl juoksevaa Beceliä
Valmista ensin broilerin mausteseos. Kieritä broilerin fileet mausteseoksessa ja jätä ne siihen maustumaan. Lohko punasipuli ja paprikat ja hienonna valkosipuli ja laita ne kulhoon. Ripottele päälle timjami, mustapippuri ja muserrettu kasvisliemikuutio. Loraus Beceliä päälle. Sekoita kaikki keskenään, vaikka käsin.

Laita broilerin fileet voideltuun uunivuokaan ja kaavi mausteseos niiden päälle. Lorauta vielä soijakastiketta niille. Laita kasvikset vuokaan broilerin ympärille.

Kypsennä ruokaa uunissa 200 asteessa noin 40 minuuttia. Ensimmäisen 20 minuutin jälkeen vuoka kannattaa peittää foliolla, etteivät kasvikset kärvenny.

Nautitaan riisin kanssa hyvässä seurassa.

22. marraskuuta 2009

Not like everyone else

Ollessaan ala-asteella tyttäreni värjäsi hiuksensa sinisiksi. Sen jälkeen koko koulu tunsi hänet Noitana. Jos jotakin tapahtui, tytärtäni syytettiin siitä. Kun hänen ”ystävänsä” hakkeroivat hänen kotisivunsa, opettaja ei aluksi halunnut edes kuulla asiasta. Kun selvisi, että hakkeroijat olivat opettajan suosimia tyttöjä, hän halusi painaa asian villaisella. Kun miesopettaja kävi tyttäreni kimppuun, koska hän oli laittanut voita väärälle puolelle sämpylää – koulussa oli joitain mielivaltaisia sääntöjä – rehtori ei halunnut puuttua asiaan. Vaadin opettajan erottamista, mutta ainut lopputulos oli, että tyttäreni ei tarvinnut enää käydä väkivaltaisen opettajan tunneilla. Tämä kaikki ala-asteella.

Yläasteella ei tällaista ollut, mutta se olikin eri koulu. Ehkä yläasteella opettajat ovat tottuneempia lasten tarpeeseen tuoda omaa ainutlaatuisuuttaan esille. Ehkä he tajuavat, että oman erilaisuuden hahmottaminen ja sen näyttäminen on identiteetin rakentamista. Erilaiset nuorisokulttuurit antavat tähän välineitä. Tyttäreni rakastui japanilaiseen Sailor Moon animeen ja mangaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Anime ja manga olivat silloin lähes tuntemattomia asioita Suomessa. Siniset hiukset tyttäreni halusi, koska Sailor Moonissa on sinitukkainen Sailor Mercury.

Itsensä erilaiseksi tunteminen on välttämätöntä matkalla kohti itsetuntemusta. Aina se ei tunnu hyvältä. Itsensä voi tuntea alieniksi muiden joukossa. Joskus erilaisuus voi tuntua muurilta, joka erottaa toisista ihmisistä.

Siksi pyrkimys olla samanlainen kuin muut on hyvin inhimillistä.

Loppukevennykseksi Sailor Moonin avaustunnari.

18. marraskuuta 2009

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.

16. marraskuuta 2009

Olen kyllästynyt virtuaalisuuteen

Lopetin käyttäjätilini Facebookissa. Olen kyllästynyt virtuaalisuuteen ja virtuaaliminääni. Todennäköisesti en myöskään päivitä blogiani usein.

Kirjoitan toista blogiani, joka on salasanan takana. Enkä jaa siihen kutsuja.

12. marraskuuta 2009

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

11. marraskuuta 2009

Onko niitä?

Annoin itseni tuntea oloni turvalliseksi seurassasi. Halusin painautua syliisi, halusin että otat minut kainaloosi. Uskoin, että silloin olisin turvassa. En sanonut mitään, en tehnyt mitään kertoakseni kaipuustani.

Olisihan minun pitänyt oppia, että tämä tunne huijaa minua. Vähiten olen turvassa kanssasi, koska tunteeni aina yllättävät minut.

Mistä tulee tämä mustasukkaisuus, tämä pettymys?
Missä viipyvät ilo ja luottamus?
Onko niitä?

Kuvassa Kirsi Neuvosen Sateentekijän piilopaikka

10. marraskuuta 2009

Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

7. marraskuuta 2009

On aika täyttää kaivoa

Pääni on tyhjä. Flunssako sen on saanut aikaiseksi vai mikä, en tiedä. Niinpä pidän hieman taukoa bloggaamisessa. Tauon aikana täytän kaivoa ja käyn taiteilijatreffeillä Julia Cameronin termejä käyttääkseni. Ja kirjoitan vain itselleni.

4. marraskuuta 2009

Hirviösusi

Eilen tutustuin uuteen eläinlajiin. Sapelihammastiikerit ja mammutit olivat entuudestaan tuttuja, mutta ilmoitus hirviösuden tulemisesta haaskalle hätkähdytti. Ohjelma oli TV1:n Prisma: kuinka maapallo asutettiin. En edes seurannut ohjelmaa kuin silloin tällöin. Sitten yhtäkkiä: hirviösusi.

Saattaa olla, että ainoastaan hirviösuden ja hirmuliskon nimessä on varoitus: tämä on jotain hyvin pelottavaa ja kamalaa. Tunturisuden hienolla sivustolla kerrotaan kuitenkin hirviösudesta, ettei siinä ollut muuta hirviömäistä kuin koko. Se oli noin 1,5 metriä pitkä ja se painoi noin 74,5 - 87,9 kg. Wikipedia tosin väittää hirviösutta kaksimetriseksi ja 120 kiloiseksi hirviöksi. Sen pää ja hampaat olivat suuremmat kuin nykysuden. Ehkä se oli riittävän hirviömäistä Joseph Leidyn mielestä, joka antoi lajille nimen Canis dirus. Hirviösusi eli noin 100 000 – 10 000 vuotta sitten Amerikan mantereella. Hirviösusi ei ole minkään nykyään elävän koiraeläimen suoranainen kantaisä.

Evoluution monimuotoisuus hämmästyttää minua jatkuvasti.

2. marraskuuta 2009

Hirtetty mies - tai oikeastaan nainen

Ottaa päähän tämä sairastaminen. Olen yskinyt itseni kipeäksi. Jokainen yskäisy sattuu niin paljon, että yskimisen aiheuttama kipu refleksinomaisesti lopettaa yskän puolitiehen . Ja silti yskittää. Varsinkin sängyssä maatessa. Yöksi otan vahvat lääkkeet Dolania, Buranaa ja Duactia, niillä sain viime yön nukuttua.

Tämän päivän Tarot-korttini oli Hirtetty mies (Facebookissa tietenkin). Se kuvastaa mm. pysähtyneisyyden tilaa. Juuri siltä minusta tämän flunssan kanssa tuntuu.

1. marraskuuta 2009

Villi ja viilee ja vaarallinen

No ei sitten yhtään, ainakaan nyt. Kuume jyrää minut kykenemättömyyteen: pystyn vain olemaan. Lukea en jaksa, en katsoa telkkaria. Ei edes ruoka maistu.

Yritin löytää YouTubesta Aki Sirkesalon Kissanaisen. Löytyi vain yksi video, jossa Kissanainen oli kuvitettu piirroksin. En pitänyt siitä. Joten laitain tähän vain sanat. Sunnuntai-illan iloksi haaveilen olevani kuin Kissanainen – jos vain olisin terve.

Sä tuut, sä meet
sä kahjoksi teet
mun pään kun jään
sua ihmettelemään

oijoi
oijoi

Sä tuut, sä meet
sun kissanaskeleet
kun keinuu, täytyy
kaivaa savukkeet

esiin,
mä teen niin

kertosäe:
Villi ja viilee
ja vaarallinen
sä herätät henkiin
mun eläimen,
kissanainen

Sä tuut, sä meet
ja taivaankappaleet
sinkoaa
pian irti radaltaan

ja maa
vavahtaa

Sä tuut, ja suut
jo alkaa supattaa
ei onni hylkää
tänään rohkeaa

jaa jaa
ei kukaan sua kesyttää saa

kertosäe

Villi ja viilee
viekas ja notkee
minua härnää
mun systeemit sotkee

Et etsimään tullut
sä kesyttäjää
en tiedä saako sua ees
silittää,

vaarallista elämää
mun yhtä, sun yhdeksää
kissanelämää

Sä tuut, sä meet
mut kahjoksi teet,
kissanainen

kissanainen (3x)

31. lokakuuta 2009

Lauantaikuume

Höh. Olen kuumeessa, taitaa olla flunssa. Ei tunnu kivalta. Pää ei ole skarpeimmillaan.

Otin hyvät lääkkeet levätäkseni ja parantuakseni levon kautta. Tiesin ennakolta, että ipuprofeiinin ottaminen on riski. Se saattaa piristää ja antaa vaikutelman siitä, että voi paremmin. Juuri niin kävi. Aloin laittaa ruokaa ja sen jälkeen tiskata. Nyt sitten tuntuu, etten jaksa mitään.

Lomaviikko on ollut oikein hyvä. Torstai oli kiireinen Ateneum-vierailuineen, Painonvartijoineen ja Kolmannen naisen keikkoineen. Ateneumista ostin Picasso-pinssin. Siinä lukee: ”Good taste is the enemy of creativity”. Tällä voin hienosti puolustella tyylittömyyttäni ja toisinaan puuttuvaa hyvää makua.

Painonvartijoissa sain avaimenperän, sillä olen laihtunut 10 % siitä, kun aloitin. Hieno tulos, jota oli kiva juhlia Kolmannen Naisen keikalla. Keikka oli parasta Kolmatta Naista, mitä olen nähnyt. Uudet ja vanhat biisit oli lomitettu kivasti. Olisin kuitenkin toivonut enemmän biisejä uudelta levyltä, sillä suoraan sanottuna olen nähnyt Kolmannen Naisen esittävän hittejään lukemattomat kerrat. Uusien biisien mukanaolo sähköisti keikan ja edellytti myös bändiltä aktiivisempaa otetta. Juttelin keikan jälkeen Pesolan Sakarin kanssa ja hän kertoi uusien biisien soittamisen olevan haasteellista. Aivan selkäytimestä ne eivät vielä tule.

Tänään olisi sisareni synttärit. En tiedä, jaksanko mennä sinne, olo on sen verran hutera.

28. lokakuuta 2009

Leopon, liikeri ja tiikoni

”Äiti, tiedätkö, mitä ne japanilaiset ovat tehneet?”
Mielessäni pyörii useita vastauksia, mutta kysyn kuitenkin, että mitä japanilaiset ovat tehneet.
”Ne ovat risteyttäneet leijonan ja leopardin, jälkeläisen nimi on leopon”.
Huokaisemme kumpikin järkyttyneinä.
”Kauheaa”, toteamme yhtä aikaa.
”Äiti, sun pitää kirjoittaa tästä blogissasi!”

Olimme aikaisemmin lukeneet vain leijonan ja tiikerin risteytyksistä Kissaeläimet Felidae –sivustolta. Yritimme keksiä syytä luonnottomien risteytyksien tekemisiin. Uteliaisuus, vastuuttomuus, raha? Onhan eläintarhassa oleva leopon hieno yleisöhoukutin? Todella, risteytyksiä tehdään nimenomaan eläintarhoissa. Korkeasaaren kaltaiset eläintarhat, joille eettisyys ja eläintensuojelu ovat keskeisiä arvoja, taitavat olla vähemmistönä eläintarhojen kirjossa.

Michael Crichton kirjoitti sekä Dinosauruspuistossa että Kadonneessa maailmassa ihmisen ylimielisyydestä ja hybriksestä nimenomaan biologian saralla. Asioita tehdään, koska se on mahdollista, pohtimatta seurauksia. En usko leijonaa ja tiikeriä risteyttävien ajattelevan, minkälainen eläinyksilö jälkeläisestä tulee. Yksineläjä vai laumaeläin? Kuka opettaa liikerin tai tiikonin elämään lajinmukaista elämää?

Väittävät, että nämä risteytykset ovat kauniita. Minusta ne ovat kammottavia. Siksi en laita tähän kuvaa.

Lisää tietoa kissaeläinten risteytyksistä.

27. lokakuuta 2009

Löytöretkeilyä ja uintia


Kävin eilen uimassa pitkästä aikaa ja ensimmäistä kertaa Yrjönkadun uimahallissa sisareni kanssa. Sisareni oli käynyt siellä aikaisemmin joskus kymmenen vuotta sitten. Paikka oli niin hieno kuin valokuvista voi päätellä, mutta se oli myös vanha ja outo. Käyntimme Yrjönkadun uimahallissa oli haparoiva, koska paikka ja sen käytännöt olivat meille kummallekin vieraita.

Otimme pukukopit, jotka osoittautuivat niin pieniksi, että halusin sieltä heti pois. Kiltisti riisuin pukukopin ovi kiinni, vaikka ahtaanpaikankammo vyöryi päälleni. Uimasta tultuani en enää pystynyt pitämään ovea kiinni. Sitä paitsi – kaikkihan siellä olivat alasti. Mitä piiloteltavaa minulla olisi enää voinut olla?

Olin ottanut uimapuvun mukaan ja käytin sitä. En sen takia, että olisin hävennyt vartaloani vaan koska se oli mukana. Tyytyväisyydellä totesin, että viime keväänä ostamani uimapuku oli muuttunut suureksi päälläni. Suurin osa naisista ei käyttänyt uimapukua.

Edellisestä yleisessä uimahallissa käynnistäni oli runsaat kymmenen vuotta. Työpaikkani uima-altaassa olin usein ainut uija. Nyt uijia oli niin paljon, että uiminen sinänsä ei ollut nautinnollista. Väistely, hidastelu ja hitaampien uijien ohittaminen oli stressaavaa. Uimahallin välineistössä oli vesijuoksuliivit. Kokeilin ensimmäistä kertaa vesijuoksua. Opastusta vesijuoksuun en saanut, enkä tiedä, teinkö sen oikein. Ainakaan se ei tuntunut missään siinä tilanteessa eivätkä lihakseni siitä kipeytyneet.

Uimahallin sauna oli hyvä. Lämmin ja tilava. Pesutilasta välittyi uimahallin ikä eikä suihkuja ollut tarpeeksi. Olin ottanut mukaani vain shampoon ja hiushoidon. Nyt tiedän, että mukana olisi pitänyt olla myös suihkugeeli. Olin luullut, että kaikissa uimahalleissa suihkugeeli kuuluu vakiovarusteisiin. Shampoon onnistuin hukkaamaan ennen käyttöä, joten lainasin sisareni shampoota.

Hiustenkuivaajat löysimme vasta pois lähtiessämme. Jo päällysvaatteisiin pukeutuneina emme niitä käyttäneet vaan lähdimme märin hiuksin pois. Vessan sentään löysimme, vaikka aluksi näytti siltä, ettei koko uimahallissa ole vessaa.

Maanantaisin Yrjönkadun uimahallin toinen kerros on kiinni. Sisarellani ja minulla on tarkoitus mennä seuraavan kerran sinne jonain muuna viikonpäivänä, jotta pääsemme tutustumaan myös toiseen kerrokseen.

Löytöretki Yrjönkadun uimahallissa jatkuu.

26. lokakuuta 2009

Syysluettavaa

Olin eilen kirjamessuilla hurmioitumassa. Hyväilin kirojen selkämyksiä, nautiskelin niiden sisällöstä, tutusta tai tuntemattomasta. Kirjamessut sykkivät kävijöiden innostuneisuudessa.

Olin päättänyt ostaa yhden kirjan, antikvariaattimessujen puolelta Agatha Christietä. Toisin kävi. Ostin kirjoja lähes ekstaasissa. Seitsemännen kirjan jälkeen päätin, että nyt riittää. Päätöksen jälkeen hypistelin vielä lukuisia kirjoja ja haaveilin taidekirjasta ”Maailman ihanin tyttö”.

Syysluettavakseni ostin
Stefano Benni : Baol
Jyrki Siukonen : Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria
Agatha Christie: Stylesin tapaus
Agatha Christie : Murha maalaiskylässä
Agatha Christie: Salaperäiset rukinjyvät
Agatha Christie: Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä
Agatha Christie: Bertramin hotellissa ; Vuoksi ja luode
.

Ostamani kirjat olivat edullisia, mutta yllätyin antikvariaattien korkeista kirjahinnoista. Olisin mielelläni ostanut myös Waltarin Johannes Angeloksen, Castenedan Kotkan lahjan ja Asimovin Alastoman auringon muutaman mainitakseni, mutta yli 20 euroa tuntui kohtuuttomalta hinnalta.

15-vuotias siskontyttöni oli hyvää seuraa. Hän oli ensimmäistä kirjamessuilla ja ilmeisesti viihtyi oikein hyvin. Niin minäkin.

25. lokakuuta 2009

Poliittinen kasvatus

Kaikki on keskustapuolueen syytä.” Tähän äitini kommenttiin päättyivät useimmat hiukankin politiikkaa hipovat keskustelut lapsuudessani. Idealistisena alkiolaisena äitini oli hyvin pettynyt keskustapuolueeseen, joka hänen mielestään oli unohtanut Santeri Alkion hyvät opit. Suurimmat katkeruuden hetket liittyivät vuotuisiin verokalentereiden ilmestymiseen. Äitini tutki tarkkaan maanviljelijöiden veroäyrit ja vertasi niitä omiinsa. Miten nekin paljon maata ja metsää omistavat sikatilalliset maksavat vähemmän veroäyrejä kuin mitä hän maksoi pienestä, silloin koulun vahtimestari-keittäjän, palkastaan? MOT: keskustapuolueen syyllisyys oli todistettu. Toinen, lähes yhtä raskauttava todiste, oli järvien rehevöityminen.

1960-luvulla keskustapuolueen syyttäminen kaikesta pahasta ei ollut tapana. Eikä se ollut sitä etenkään Alavudella, jonka asukkaista suurin osa on uskollisia keskustan kannattajia ja äänestäjiä ( yli 51 % edellisissä kunta- ja eduskuntavaaleissa).

Alavutelaisittain tyypillisempää ehkä oli se, että äitini toisinaan varmemmaksi vakuudeksi osallistui poliittiseen keskusteluun kommentilla ”Saatanan sossut”. Tälle demereiden pirullisuudelle hän ei koskaan esittänyt perusteluja. Ehkä se oli vain sanonta, jota toisinaan oli soveliaampaa käyttää keskustelussa.

Nämä lähes irralliset lausahdukset muuttuivat perheessäni vitsiksi enkä usko sen synnyttäneen inhoa keskustaa tai demareita kohtaan. Mutta epäluottamus vallassaolijoita kohtaan jäi.

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli myös Alavudella poliittisen aktiivisuuden aikaan. Kouluneuvostovaaleja pidettiin ja monet nuoret tunnustautuivat taistolaisiksi tai maolaisiksi. Kommunistinen opintopiiri jakoi oppejaan. Olin liian nuori ymmärtääkseni näistä muuta kuin kuilun ihmisten välillä. Yhtäkkiä pahiksia olivatkin kokoomuslaiset. Kysymykseeni kokoomuslaisten ajatusmaailmasta minulle vastattiin, että he kannattavat mm. apartheidia ja olisivat kannattaneet natseja. Etelä-Afrikan harjoittama apartheid oli siihen aikaan pahimpia tietämiäni asioita. Eihän sellaista voi kukaan kannattaa, mutta aloin kuitenkin suhtautua varauksellisesti kokoomuslaisiin. Ymmärtääkseni jotain lainasin Marxin Pääoman. Luin muutaman sivun, mutta ei ymmärrykseni siitä lisääntynyt.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, kuinka tuon ajan voimakas aatemaailmaa värittää ihmisten tapoja käsittää ja arvottaa asioita. Annan esimerkkejä. Kaupallisuus on pahasta. Kaupallisesti menestynyt bändi, ei kai sellainen voi olla hyvä. Agatha Christie kirjoitti vain yläluokan näkökulmasta, siispä hänen kirjansa ovat vain halpaa viihdettä. Viihde on pahasta, koska se ei sivistä ihmistä eikä sisällä yhteiskunnallista ajattelua. Aikakauden keskeisin ajatus taisi kuitenkin olla käsitys yhteisön ylivoimaisuudesta yksilöön verrattuna. Joukossa on voimaa ja yksilön on sopeuduttava ja alistuttava yhteisön edun mukaisesti.

Noin ei enää ajatella. Kaupallisesti menestyneen bändin täytyy olla hyvä, ei kai se muuten menestyisi. Vapaa-aikana hakeudutaan viihteen pariin sankoin joukoin. Ja yksilö on kuningas yksinäisellä saarellaan.

Odotan jo antiteesia.

edit: Miten tällainen virhe pääsi tekstiin, missä ajatukseni olivat. En odota antiteesia vaan synteesiä.

23. lokakuuta 2009

Mieleni minun tekevi


Aloitan tänään viikon loman. En aio matkustaa, enkä tehdä mitään erityistä. Nukun, luen, katson tv:tä ja Supernaturalia, syön kevyesti ja teen pitkiä päiväkävelyjä. Loman odotetuimpia hetkiä ovat Kolmannen Naisen keikka Tavastialla ja sisaren synttärit Halloweenina. Ei hän sille voi mitään, että on syntynyt lokakuun viimeinen päivä.

Loma alkaa perjantain tyyliin Painonvartijoiden tiloissa viikkopunnituksessa ja tietoiskussa. Tänään aiheena on unen määrä. Toivottavasti pysyn hereillä. Tiedän, mitä liian vähäinen nukkuminen tekee painon vartioinnille. Olen tiennyt sen vuosia. Näläntunteen kontrolli heikkenee väsyneenä. Väsyneenä en jaksa ajatella, mitä syön. Makeaa tekee mieli enemmän kuin olisi hyväksi. Väsyneenä syön pysyäkseni hereillä. Toki silloinkin näkkileipä vähärasvaisella juustolla ja tomaatilla maistuu, mutta sen lisäksi olisi kiva saada vielä jotain.

Tällä viikolla olen antanut väsymykselle periksi. Olen syönyt suklaata ja muuta hyvää. En usko vaa'an lukeman kertovan tänään laihtumisesta. Onneksi ainut laihtumisen aikatauluni on tavoite viiden vuoden aikana oppia terveelliset ruokatottumukset.

Huomenna tai sunnuntaina menen kirjamessuille, tai sitten molempina päivinä. Hyvä loma tiedossa.

22. lokakuuta 2009

En pelaa enää

Kissa alkaa peseytyä, kun on hämillään tai ei tiedä, mitä tekisi.


Minä en ala peseytyä, minä pelaan Bubblesia. Kaivatesssani hengähdystaukoa, ollessani ahdistunut ja epätietoinen. Kun on kyllästyttänyt enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää.

En pelaa enää. En ole päättänyt ryhdistäytyä ja lopettaa ajan haaskaamisen Bubblesin pelaamiseen. En pelaa, koska pelaamani Bubblesin linkki ei enää toimi.

Googletin Bubblesia ja toki tästä suositusta pelistä on useita versioita netissä. Versioita, joita en osaa pelata. Tai osaan, mutta en ole yhtä hyvä, koska pallot liikkuvat eri tavoin ja tyssäävät matkansa kesken kaiken. Rentoutumisen ja viihtymisen sijaan nämä toiset versiot hermostuttavat ja stressaavat. Sellaisia en ryhdy pelaamaan.

Olen voinut käyttää aikaa Crichtonin dinosauruskirjoihin ja Supernaturaliin, koska Bubbles ei ole toiminut pariin viikkoon. Kaikki nämä ovat tyydyttäneet samaa tarvetta päästä arjesta ja jopa elämästäni jonnekin muualle. Tämä ilmeisen suuri tarve saattaa johtua unen vähyydestä. En jaksa keskittyä mihinkään olennaiseen. En myöskään pysty nukkumaan, yössä korkeintaan viisi tuntia ja puolisen tunnin päikkärit päälle.

Olen hereillä, mutta en silti ole.

21. lokakuuta 2009

Eskapismia

Eskapismi viihteen muodossa on vienyt aikani parin viikon ajan. Ensin luin Michael Crichtonin Dinosauruspuiston, joka on jännittävämpi kuin elokuvaversio Jurassic Park. Nautin suuresti seikkailusta dinosaurusten kanssa. En voinut vastustaa kiusausta jatkaa eskapismiretkeäni dinosaurusten kanssa, joten Dinosauruspuiston jälkeen aloitin lukemaan Crichtonin Kadonnutta maailmaa. Jatko-osa ei ollut yhtä toimiva suorastaan tylsien tieteen kehitystä ja sitä pilkkaavien saarnojen vuoksi. Aivan kuin Crichton olisi halunnut sanoutua irti maailmasta, jossa hän eli. Dinosauruspuistossa saarnattiin myös, mutta hienovaraisemmin, paremmin tarinaan upottaen.

Dinosaurukset eivät riittäneet eskapismin tarvettani tyydyttämään. Yliluonnollinen elementti puuttui. Sen sain Supernaturalista, jonka ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ostin viime viikolla. Katsoin yksin ensimmäiset kymmenen osaa. Pelkäsin, jännitin ja osan katsoin peiton kulman takaa. Ilmeisesti olin aloittanut Supernaturalin katsomisen tv:stä vasta toisesta tuotantokaudesta, sillä en ollut nähnyt jaksoja aikaisemmin.

Tein saman tempun kuin äitini, joka pyysi sisareni ja minut katsomaan kanssaan pelottavaa kauhuelokuvaa hirvittävästä kummitushevosesta. Elokuvan jälkeen kesti pitkään ennen kuin pystyin liikkumaan ulkona pimeällä niin etten pelännyt hevosen hyökkäävän kimppuuni. Asuimme vielä Niinimaalla, jossa pimeyttä riitti öiseen aikaan ainoastaan tähtien ja täydenkuun tarjotessa valoa. Pyysin tyttäreni seurakseni katsomaan Supernaturalia. Kummallista oli, että Supernaturalin jaksot muuttuivat heti vähemmän pelottaviksi ja huumorin osuus kasvoi katsoessani sitä tyttäreni kanssa.

Supernatural on outo sarja ja pidän siitä kovasti sen vuoksi. Ei mitään tekemistä arjen eikä todellisuuden kanssa. Oivallista katsottavaa eskapismin tarpeeseen.

20. lokakuuta 2009

Korvakoruidentiteetti


Tyttäreni rakastaa korvakoruja. Vuosien ajan hän on pyytänyt lahjaksi tai tuliaisiksi korvakorut. Ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet hänelle niitä ja lahjaksi antaneet mm. Kap-kaupungista, Berliinistä, Ateenasta, Pietarista, Krakovasta, Lontoosta, Trondheimista, New Yorkista ja Thaimaasta. Hän on myös ostanut niitä itse. Hänen korvakorukokoelmansa on saanut myös minut haaveilemaan. Jospa joskus laittaisin minäkin reiät korviini.

Ilahduin siitä, että tyttäreni antoi minulle synttärilahjaksi reiät korviin ja harjoituskorvakorut. Tänään tuli kolme viikkoa korvieni rei’ittämisestä ja sain ottaa ne pois. Ne olivat niin tiukassa, että tarvitsin tyttäreni apua niiden poisottamiseen. Otti kipeää. Äiti sanoi aikoinaan harjatessaan hiuksiamme, että naisen täytyy kärsiä kauneuden takia. Kärsin vielä toisenkin kerran laittaessani uudet korvakoruni.

Lauantaina kävin korvakoruostoksilla tai oikeastaan vasta kiertelin ja katselin. Mietin, minkälaisen korvakoruidentiteetin haluan. Miellynkö raskaisiin näyttäviin koruihin vai pidänkö enemmän ohuista renkaista tai nauhakoruista? Päätin, että korvakoruidentiteettini saa kehittyä rauhassa. Ostan sellaiset, jotka sillä hetkellä miellyttävät. Ensimmäiset ostamani ovat ohuet renkaat, joissa on violetti pyramidin muotoinen lasipala. Seuraavat ovat sitten jotain muuta.

Pidän tästä naisellisesta lisästä minussa. Näytän kuulemma huolitellummalta. Se lienee tarpeen, koska huoliteltu ulkonäkö ja minä olemme melko etäisessä suhteessa toisiimme. Hiukseni ovat aina haluamallaan tavalla. Ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Sopii minulle, kunhan värit toimivat hyvin yhdessä.

17. lokakuuta 2009

Eräs matka

Helmikuussa 1989 lähdimme junalla Kuopioon viiden ihmisen porukalla. Sisareni oli aloittanut siellä opintonsa syksyllä ja tämä oli eka kerta kun matkasimme katsomaan hänen kuopiolaista elämäänsä. Yöjunassa oli tunnelmaa ja Kuopiossa meitä odottivat kolmen aikaan yöllä lumikinokset, pakkanen ja sisareni. Majoittauduimme sisaren pieneen opiskelukämppään, nukkumispaikat löytyivät eteisen lattialta.


Tuliaisiksi veimme Kolmannen Naisen juuri ilmestyneen levyn Hikiset siivut. Itsestään selvä valinta, täytyihän sisarelle viedä keskelle Savoa jotain tuttua, alavutelaista. Kuuntelimme levyä kämpillä viettämämme ajat. Jos se ois helppoo ja Äiti pojastaan pappia toivoi tuntuivat vetoavan muihin kuulijoihin. Minä olisin jaksanut kuunnella yhä uudestaan kappaletta Sylistäsi heräsin.

Kappaleen sanat avasivat minulle uuden näkökulman. Ihanko totta joku voi parisuhteessa kehottaa toista pitämään unelmista kiinni, vaikka sitten parisuhteen hinnalla? Kuunnellessani katselin kihlattuani ja tajusin, ettei hän koskaan ajattelisi niin.

Kolmannen Naisen vaiheita olin seurannut ensimmäisestä R.A.S.A.:n Aulavan keikasta lähtien kesällä 1980. Iloitsin muiden tavoin bändin menestyksestä rockin SM-kisoissa vuonna 1984. Kolmas Nainen Tavastialla toukokuussa 1986 tahditti ensitreffejäni tulevan aviomieheni kanssa ja ensimmäistä yhteistä Provinnsirockkia samaisena kesänä. Mutta vasta Hikiset siivut –levy teki Kolmannesta Naisesta minulle tärkeimmän kotimaisen bändin.

Elämääni tahdittivat monet Kolmannen Naisen kappaleet. Kun olin aviomieheni pahoinpitelemänä odottamassa lääkärille pääsyä, alkoi radiossa soida En oo kuullut mitään. Niinpä. Olin huutanut apua, eikä kukaan tullut soittamaan ovikelloa ja kysymään mikä on hätänä. Olivat toki kuulleet.

Uutisen Kolmannen Naisen hajoamisesta kuulin radiosta ollessani vanhempieni luona Alavudella. Uutisen jälkeen alkoi Tästä asti aikaa soida, josta tyttäreni korviin tarttui kertosäe mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Isäni paheksui kovin nelivuotiasta tytärtäni, jonka laulamana sanat kuulostivat sopimattomilta.

Nyt Kolmannelta Naiselta on ilmestynyt uusi levy Sydänääniä. Ostin sen heti tunteakseni biisit Tavastian keikalla lokakuun lopulla. En tiedä vielä, mitä ajatella uudesta levystä. Kolmas Nainen kuulostaa siinä erilaiselta ja silti niin samalta. Kolmas Nainen on nimenomaan live-bändi. Siksi luotan uuden levyn loksahtavan paikoilleen vasta keikalla. Kiitos sisarelleni, joka osti minulle lipun Tavastialle!

16. lokakuuta 2009

Äidin rooli

Viisaita neuvoja haluan kuulla, mutta mistä tiedän, että neuvo on viisas? Viisaalta tuntuu neuvo: Älä murehdi. Voiko olla murehtimatta, kun toinen toistaan hurjemmat kauhukuvat nousevat päähän? Mitä hyötyä murehtimisestani on? Ei asiat sillä paremmaksi muutu, varsinkin kun ei ole minun elämästäni kyse. Viisasta neuvoa on vaikea noudattaa. Murehtiminen pitää minut hereillä, valvottaa yöt. Sydän on raskas.

Torjuakseni murehtimista kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv-sarjoja ja elokuvia. Puuhastelen kaikenlaista, järjestelen papereita ja elämääni. Eskapismia ja kaaoksen torjuntaa. Murehtiminen on kaaoksen pelkoa. Pelkoa siitä, että asiat karkaavat käsistä niin, ettei niille mitään enää mahda. Tosin en minä nytkään niille mitään voi. Toivon voivani olla edes avuksi ja tueksi tarvittaessa, siinä äidin rooli.

15. lokakuuta 2009

Se onkin päiväkirja

En tiedä, miten näin pääsi tapahtumaan. Koko illan olen käynyt läpi taloudellista tilannettani. Minulla on ollut vuosia tapana tilastoida kaikki menoni ja laskuni. Täydellinen tilastoni ei ole. Kadotan kuitteja ja unohdan merkitä kuitittomat ostokset, mutta näin olen aika hyvin perillä siitä, mihin rahani oikein häviävät. Pystyn myös aika hyvin arvioimaan, miten paljon tarvitsen menoihini esim. vuodessa.

Menoistani merkitsen päivänmäärän, maksutavan, laadun, luokan, hinnan ja erikseen vielä tiedon siitä, jos ostin velaksi. Esimerkiksi ruoka kuuluu luokkaan ravinto, olut luokkaan hupi jne. Olutmenoista olen toisinaan (silloin kun olen muistanut) merkinnyt myös, missä seurassa tai tilaisuudessa olen olutta nauttinut.

Näin ”kuitit”-tilastosta on tullut jonkinlainen päiväkirjani. Tänään tein kuukausiyhteenvedot huhtikuusta syyskuuhun. Synnyttikö se mielessäni huolestumista taloudellisesta tilanteesta? No ei, vaikka menoni taitavat olla useimmiten suuremmat kuin tuloni.

Sen sijaan melankolia ja nostalgia, omituinen kaiho ja surumielisyys, hiipivät mieleeni ja valtasivat sen. Enkä ymmärrä miksi. Minähän selvisin kaikesta: ylioppilasjuhlista, surusta ja tuskasta, tyttären englantilaisen poikaystävän vierailusta. Viime aikoina kaikki on tuntunut menevän paremmin. Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän. Olen motivoituneempi työssäni kuin aikoihin, olen onnistuneesti muuttanut ruokatottumuksiani ja laihtunut, elämä tuntuu mukavalta.


Ehkä kyse on irtipäästämisestä. Mennyt on menneisyyttä ja sen tajuamiseen tarvitsen välillä melankoliaa ja nostalgiaa. Aikani niissä kieriskeltyäni voin nousta ylös ja huokaista helpotuksesta ja todeta tyytyväisenä ettei mennyt koskaan palaa.

13. lokakuuta 2009

Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään

Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.

Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.

Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.

Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.

Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.

Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.

Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.

Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.

11. lokakuuta 2009

Tiedonjanoa ja mielikuvitusta


Niinimaan koulun kirjastossa oli lapsuuteni tärkein ja rakkain kirja. Luin ja selasin sen yhä uudelleen. Kyseessä on WSOY:n kustantama Kompassi: nuorten tietokuvasto vuodelta 1959. Kannessa kerrotaan kirjassa olevan 430 värikuvaa, mutta ei kirjan kiehtovuus perustunut pelkästään kuviin. Teoksen 48 artikkeleista suosikkejani olivat
Marco Polo Kiinassa
Meren aarrekammiosta
Maapallomme maailmankaikkeuden osana
Ihmissuvun aamu
Muinaisaikojen eläinmaailmasta
Marie Curien tarina
Käärmeet – äänettömät murhamiehet
Avaruuden kiertolaiset
Jalokivet
Kreetan labyrintti.


Olin tiedonhaluinen lapsi ja nämä artikkelit osittain tyydyttivät uteliaisuuttani ja osittain loivat lisää kysymyksiä. Tähdistä, avaruudesta ja pyrstötähdistä lukeminen saivat minut haaveilemaan astronomin urasta. Vakavissani harkitsin paleontologiksi ryhtymistä, sillä rakastin dinosauruksia. Olisin halunnut tietää niistä paljon enemmän ja kuvittelin itseni loistavaksi dinosaurustutkijaksi, joka tekee sensaatiomaisia löytöjä.

Käärmeet kiehtoivat minua ja luin niistä kaiken, mitä käsiini sain. Eläinten maailma –kirjasarjan käärmeitä käsittelevän osan osasin ulkoa. Käärmeet kiehtoivat, koska ne olivat kauniita, salaperäisiä ja vaarallisia. Niinimaalla oli kyykäärmeitä, joita varsinkin kissanpennut ihmettelivät kovasti. Kerran meillä oli lemmikkinä kyykäärme, kerron sen tarinan ehkä joskus. Salaperäisyyden vuoksi myös merten syvyydet kiehtoivat. Ihmettelin artikkelin kuvitusta, etenkin syvänmeren kalojen valoelimiä. Minusta oli ihmeellistä, että kaloilla oli omat lamput mukanaan aina.

Vaikka Marie Curie oli naisesikuvani, fyysikoksi ja kemian tutkijaksi en koskaan halunnut. Maria Curiessa kiehtoi hänen elämäntarinansa, ponnistelunsa päämäärien saavuttamiseksi ja työn tekeminen yhdessä rakastetun Pierren kanssa.
Kompassi on edelleen minulle rakas. Enää se ei ole väline tiedonjanon ja mielikuvituksen tarpeiden tyydytykseen. Sen sijaan se toimii nostalgisena matkana lapsuuteen ja se auttaa ymmärtämään, miten minusta tuli minä. Kirjan ansiosta minulle ei enää riittänyt pelkästään se, mitä lähiympäristöni minulle kertoi. Tiesin, että maailma oli paljon enemmän ja halusin tietää siitä kaiken.

Siksi lähdin opiskelemaan historiaa. Koin suunnattoman pettymyksen, kun tajusin, etten millään voi tietää kaikesta kaikkea.

10. lokakuuta 2009

Paha eduskunta

”Enää en äänestä. Näkeehän sen, minkälaisia roistoja ne poliitikot ovat. En halua antaa tukeani niin korruptoituneelle systeemille, joka vain ylläpitää roistoja”.

Olen kuullut tuollaisia kommentteja useitakin viime aikoina. Ihmettelen logiikkaa, jonka mukaan äänestämättä jättäminen korjaa tilanteen paremmaksi. Ihmettelen myös sitä lyhytmuistisuutta. Kukahan ne konnamaiset poliitikot on sinne eduskuntaan äänestänyt? Sinä ja minä, kaikki me, jotka kävimme äänestämässä. Mutta myös kaikki ne, jotka eivät äänestäneet. Jättämällä äänestämisen muille he hiljaisesti hyväksyvät sen, että eduskuntaan valitaan kansanedustajia, jotka eivät heidän asioitaan todennäköisesti aja. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen eduskunta meillä olisi, jos äänestysprosentti olisi korkeampi.

”Onneksi eduskunnassa on yksi hyvä tyyppi, joka pitää meidän, kansan, puolta eduskuntaa vastaan”. ”On se hyvä, että Niinistö laittaa eduskunnan kuriin”. Näinkin olen kuullut sanottavan.

Miten näin epädemokraattiset ajatukset syntyvät? Ei ole puhemiehen tehtävä puolustaa kansaa eduskuntaa vastaan. Eduskunta edustaa kansaa, elämme edustuksellisessa demokratiassa. Jos eduskunnan koostumus ei miellytä, siihen voi vaikuttaa seuraavissa vaaleissa. Ei ole mikään pakko äänestää aina niitä samoja poliitikkoja eduskuntaan.

Ajatus pahasta eduskunnasta ilmentää demokratian alennustilaa. Onko demokratialle olemassa vaihtoehtoja? Haluaisivatko ihmiset luopua äänioikeudestaan? Muutetaanko järjestelmä niin, että kansanedustajat valittaisiin arvalla? Jokainen kansanedustaja olisi vain yhden kauden edustajana? Toimisiko tällainen järjestelmä? Lisäisikö se demokratiaa? Olisiko meillä silloin hyvä eduskunta?

8. lokakuuta 2009

Kyllä me leikittiin

Elämä sisarusparvessa ei ollut pelkkää tappelua vaikka edellisestä postauksesta saattaisi hätäisesti niin päätellä. Keskeisimpiä leikkejämme olivat "Ravintolassa istuminen", "Kauppa" ja "Merenpohjan elämää".

Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.

Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.

Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.

Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?

Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.

Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.

6. lokakuuta 2009

Olin tappelija

Heti aamusta olin ärtyisä. Kiroilutti. Kun ystäväni aamupäivällä soitti, oli jokaisessa lauseessani jokin kirosana. Pidän kiroilusta, mutta kiroilen vain poikkeustilanteissa. Päivän mittaan rauhoituin ja ärtyisyys muuttui tehokkaaksi toimintakyvyksi, jota kiireisessä päivässä tarvitsin.

Kiroilu on hyvä tapa purkaa turhaumia ja aggressioita ja se antaa voimaa. Lapsuudessani kiroiluun ei kovasti kiinnitetty huomioita. Ehkä siksi opin vain perisuomalaisia kirosanoja kuten ’perkele’, ’saatana’, jumalauta’ ja ’hitto’. Sitä v-alkuista sanaa ei lähiympäristössäni käytetty kirosanana ja siksi opin sen käytön vasta aikuisena. Äitini kiroili usein kotitöitä tehdessään. Hän ei kovaan ääneen huutanut kirosanoja. Sen sijaan hän sihisi. Opin häneltä, että siivoaminen sujuu oikein hyvin kirosanoja huudellen. Opin kiroilemaan hiljaa ja mielessäni tyttäreni huomautettua siitä. Hänen puuttumisensa kiroiluuni tuntui sananvapausloukkaukselta, jonka jälkeen siivoaminen tuntui tahmealta työltä.

Vihan ja aggression purkamiseen kiroilu on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin väkivalta. Tämän oppiminen vei minulta monta vuotta. Olin lapsena kova tappelemaan. Lapsuudessani sisarteni kanssa hoidimme kaikki erimielisyytemme hyökkäämällä toistemme kimppuun. Revimme hiuksista, purimme, raavimme ja löimme toisiamme. Tappeluissa emme käyttäneet muita aseita kuin kehoamme, mutta uhkasimme toisiamme jopa puukoilla, puuhaloilla ja - hämähäkeillä. Sen verran meillä oli järkeä, että emme uhkauksia toteuttaneet.

Tytöt ovat niin rauhallisia ja lempeitä lapsia. Leikkivät vain nukeilla ja koettavat olla kilttejä.

Sain tappelijan maineen. Ensimmäisellä luokalla isot pojat yllyttivät luokkani ainoan pojan kimppuuni vain nähdäkseen tytön tappelevan. Yllätyin ja suutuin pojan hyökkäyksestä. Tappelin tosissani , purin ja kynsin, minkä ehdin. Opettajani, nuori nainen, tuli lopettamaan tappelun. Nähdessään kynsieni jäljet pojan kasvoissa hän päätti rangaista minua tappelusta. Nöyryyttävästi hän leikkasi kynteni. Poikaa ei rangaistu mitenkään. Janosin kostoa ja tappelin tämän pojan kanssa vuosien mittaan muutaman kerran.

Vielä oppikoulun aloitin tappelijana. Hyvin nopeasti sain huomata, ettei sitä katsottu hyvällä, että tyttö käyttää asioiden selvittelyyn nyrkkejä. Opettelin toisen tavan reagoida asioihin. Tai oikeastaan se tuli luonnostaan ujouteni saattelemana. En reagoinut mitenkään ja lopulta en kuullut enkä nähnyt, kuinka minua kiusattiin. Myöhemmin aikuisena kouluaikaa muistellessani tajusin, että minua pidettiin outona ja omituisena ja siksi minua kiusattiin.

Edelleenkin tilanteessa, jonka koen kiusalliseksi ja hyökkääväksi, ensimmäinen reaktioni on tulla mykäksi. Sanat löydän usein jälkikäteen, eivätkä ne silloin auta. Mutta riittävästi ärsytettynä olen aikamoinen verbaalikko. Joskus kesken riidan huomaan ajattelevani, että olipa tuokin loistavasti analysoitu ja ilmaistu ja toivon osaavani aina ilmaista itseäni yhtä hyvin.

5. lokakuuta 2009

Uusia haasteita


Tulen aika hyvin toimeen teknologian kanssa. Kaikki alkoi kai kelanauhurista, jonka isäni osti joskus 60-luvun loppupuolella. Hän halusi käyttää sitä englanninkielen opetuksessa, mutta me tyttäret opimme hyvin nopeasti nauhoittamaan kielituntien päälle musiikkia. Minulle mahdollisuus tallentaa musiikkia merkitsi ehkä enemmän kuin sisarilleni, koska hyvin nopeasti opin kaikki kelanauhurin metkut. Ongelmatilanteissa minulta kysyttiin neuvoa. Opin, että koneista selviää, kun vaan ryhtyy toimeen.

Tästä asenteesta on ollut hyötyä asentaessani tietokoneita, televisioita, digibokseja ja kotiteattereita – omaan käyttöön tietenkin. Eikä niitä kukaan puolestani olisi tehnytkään. Puhelimien mp3-soittimista olen kirjoittanut pari kertaa. Synttärilahjaksi sain uuden haasteen: iPodin.

Olin kuullut usealta taholta, että iPodiin voi ladata musiikkia vain yhdeltä koneelta. Jos iPodin kytkee toiseen tietokoneeseen, katoavat aikaisemmin tallennetut musiikkitiedostot. Sain myös päinvastaista informaatiota.

Vei viikon, ennen kuin uskalsin yrittää musiikin lisäämistä iPodilleni. Pelkäsin, että menetän paljon ihanaa musiikkia, jota laitteeseen oli valmiiksi ladattu. Niin ei käynyt, sillä iPodissani oli valmiiksi laitettu asetus, jolla valtuutetaan iTunesin sallimaan iPod nanon hallitsemisen käsin. Innoissani latasin miltei kaiken musiikin, jota Windows media playerissä oli.

Melkein kaiken. IPod nano ei tue WMA-äänitiedostoja. Siinä muodossa minulla on media playerissä monet rakkaimmista levyistä ja kappaleista, mm. David Bowien Hunky Dory. Näistä eri tiedostomuodoista en ymmärrä mitään. En tajua, miksi juuri Hunky Dory on WMA-muodossa kaikkien muiden Bowien albumien ollessa mp3-muodossa. Onneksi kyse ei ole ylitsepääsemättömästä vaikeudesta vaan ainoastaan haasteesta ja uuden oppimisesta. IPodin ohjeessa sanotaan, että iTunesin avulla tiedostomuodon voi muuttaa iPodille sopivaan muotoon.

Seuraavaksi siis iTunesina opiskelemaan.