18. marraskuuta 2009

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä asiantuntijatyössäni ymmärrän täysin ajatuksen persoonan ja työn erosta. Tietenkin työsuoritteeni on osa minua, mutta se en ole minä. Työsuoritettani koskevat kommentit tai parannusehdotukset eivät ole henkilökohtaisia loukkauksia minun persoonaani kohtaan, vaan tarkoitus on saada yhteisestä työsuoritteesta paras mahdollinen. Kommentit koskevat jotakin minusta irrallista suoritetta, jonka voisin tehdä sadoilla eri tavoilla. Jos joku on eri mieltä kanssani, se ei murenna mun perusturvallisuutta tai itsetuntoa. Eikä erimielisyys tarkoita, etteikö toinen arvostaisi minua työntekijänä ja kollegana tai toisenlaisessa suhteessa rakastaisi minua ihmisenä. Työasioista voidaan ”riidellä” asiallisesti keskittyen työsuoritukseen/-suoritteeseen, eikä siinä ihmisten tarvitse ”riidellä”.

Sisyfos Kivi kirjoitti...

Aivan kuten toteat, työn tekeminen koko persoonallisuudella ei liity yksinomaan asiantuntijaorganisaatioissa työskenteleviin, vaan kaikkea työtä tehdään yhä enemmän myös tunteilla. Erilaisella valmennuksella ja koulutuksella meitä myös kannustetaan kokonaisvaltaisuuteen. "The organization man is out, the flexible woman is in." En ole varma, onko kaikilta osin hyvä näin.

Työ ja vapaa-aika erotettiin oikeastaan vasta teollistumisen myötä. Maataloudessa työ lomittui muuhun elämään ja sitä tehtiin vuodenaikojen, vuorokaudenaikojen ja säiden "armoilla". Liukuhihnalleen pohatta sen sijaan palkkasi meidät tietyksi ajaksi ja tiettyä rahasummaa vastaan. Hänelle tunteemme, ulkoinen esiintymisemme ja tiettyyn rajaan asti myös ajatuksemme olivat yhdentekeviä. Saimme itkeä tai nauraa käsiä liikutellessamme kunhan pysyimme tahdissa ja jauhoimme rahaa. Kellokortin leimattuamme olimme vastaavasti vapaat tekemään ja ajattelemaan mitä lystäämme.

Mutkikkaassa nykytyössä sokea, aikaan ja paikkaan rajattu totteleminen ei enää riitä. Hierarkiat puretaan ja palautetta annetaan nykytyössä organisaatiokaaviosta piittaamatta, sillä vapaa vuorovaikutus on tuloksellisuuden edellytys. Ehkä on hyväkin näin, sillä eivät nuo tehtaat erityisen paratiisimaisia paikkoja tainneet olla. Silti työsuhteen muuttuminen palvelusuhteeksi, jossa olemme henkilökohtaisesti vastuussa niin asiakkaillemme kuin työkavereillemme altistaa meidät monenlaisille vaaroille.

Pienempi yleensä antaa periksi, eli työ joustaa luotevammin vapaa-aikaan kuin vapaa-aika työhön. Tehtaan pilli ei enää vapauta (palkattomasta) ylityöstä kuten ennen. Keskittymistä vaativat työt otamme avokonttorista suosiolla kotiin, jossa myös opiskelemme työssä tarvittavia tietoja ja taitoja. Sähköposteihin ja kännykkään vastaamme vuorokaudenajasta riippumatta. Lomamme muuttuvat akkujen lataamiseksi työtä varten.

On myös vaara, että kunnon palkan tai työsuhteen sijasta alamme saada työstämme vain mitaleja, kiitosta ja lupauksia pätkätöiden jatkumisesta seuraavalla kvartaalilla. Opettajille, sairaanhoitajille, sosiaalityöntekijöille ja muille työhönsä kokonaisvaltaisesti sitoutuneille näyttää jo käyneen näin. Teollisen ajan yleissitovien kirjallisten sopimusten korvautuminen erilaisilla yksilöiden välisillä kirjoittamattomilla psykologisilla sopimuksilla johtaa helposti vahvemman valtaan. Työpaikkansa puolesta pelkäävä asuntovelallinen käyttäytyy kehityskeskusteluissa juuri niin kuin hänen odotetaankin käyttäytyvän ja kehittämisestä tulee onttoa teatteria.

Vaikka toki kaikki olemme ihmisiä, niin herrat kuin narritkin, pelkään kovasti ulottaa perheyhteisön laskelmoimatonta lojaalisuutta hyötyä tavoittelevaan työelämään. Pätkätöitä tekevältä Alepan kassalta sellaisen vaatiminen on suorastaan julmaa. Nykyaikainen työsuhde jatkuu vain niin kauan, kun molemmat osapuolet hyötyvät siitä taloudellisesti. Terve työyhteisö on mielestäni mahdollista rakentaa vain tälle tosiasialle. Rahanahne paperikoneen hoitaja selviää potkuistaan todennäköisesti helpommin kuin alipalkattu, työhönsä ja työyhteisöönsä sitoutunut ihmisten hoitaja. Ainakin omia potkujani helpotti aikanaan se, ettei pomo ollut kaverini enkä vapaa-aikaanikaan viettänyt työporukoissa tai työpaikan harrastekerhoissa.

Mieleeni tulee lopuksi muuttuvaa työtä visioiva pilapiirros vuosien takaa: Kotiin palaava mies kertoo vaimolleen innostuneena: "Sain ylennyksen! Minun ei enää tarvitse käyttää kännykkää!"

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...