12. marraskuuta 2009

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...