”Tiedän että tätä ette usko”, aloitti isä, ”mutta enkeleitä on olemassa”. ”Minä jos kuka tiedän sen, sillä ainakin kymmenen kertaa on suojelusenkeli pelastanut henkeni”, hän jatkoi.
”Hei, me tunnetaan sut. Kyllä uskotaan!” ja halusimme isän kertovan vähintään ne kymmenen tarinaa ihmepelastumisistaan. Olimme kuulleet ne monta kertaa, mutta yksittäin, muutaman silloin tällöin.
Isäni syntyi kuolleena tai valekuolleena taitaa olla se oikea termi. Talon vanhin poika ei päästänyt syntyessään ääntä, ei pihausta, ei huutoa eikä karjaisua. Vain hiljaisuus. Hämmentynyttä tilaisuutta oli kestänyt puolisen minuuttia kun kätilö otti lapsen syliinsä jaloista roikottaen ja läpsäsi takapuolelle. Huuto täytti huoneen. Lapsi eli!
Dramaattisen syntymän jälkeen onnettomuudet ja täpärästi pelastumiset seurasivat toisiaan. Ilman suojelusenkeliä hevonen olisi kaatunut päälle, isäni olisi hukkunut kaivoon, järveen ja jäihin. Kuorma-auto olisi ajanut moottoripyörän päälle. Auto-onnettomuuksissa isä selvisi naarmuitta vaikka autot menivät lunastukseen.
Ihmeitä toinen toisensa jälkeen.
Kertomuksensa isäni lopetti: ”Suojelusenkeliäni olen joutunut vaivaamaan usein. Joskus olen ajatellut, että niitä on täytynyt olla useampi kuin yksi. Mutta nyt 78-vuotiaana tuntuu, ettei minulla ole enää jäljellä kovinkaan montaa ihmettä”.
Kuolemanpelko käväisi kuulijoiden mielissä, mutta hävisi saman tien. Ei tässä suvussa kuolla. Olihan esi-isämme niitä harvoja, jotka jäivät eloon Kaarle XII:n sotaretkeltä Norjassa.
Toivon, että ihmeiden luetteleminen ja niistä kertominen helpotti myös isäni tuntemaa kuolemanpelkoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihme. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihme. Näytä kaikki tekstit
1. marraskuuta 2010
2. elokuuta 2010
Ihmeitä odotellessa
Kesälomaani on vielä viikko jäljellä. Tai enää viikko.
Tämä kesä on ollut outo, kummallinen, erilainen. Ja ihanan lämmin.
Joka päivä olen valmistautunut ottamaan vastaan ihmeen. Että kohtaisin ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Että saisin rahaa niin paljon, että voisin hankkia tyttärelleni asunnon Oslosta. Että elämässäni tapahtuisi jotain.
Ei ole ihmettä tullut elämääni. Ei vieläkään. Alan olla kärsimätön. Olisi jo minun vuoroni!
Tyttäreni opiskelupaikka Oslon yliopistossa ei ole ihme. Ihme olisi ollut, jos hän ei olisi sitä saanut. Jännitän kovasti hänen elämänmuutostaan. Murehdin, ovatko kaikki yliopistoon liittyvät ilmoittautumiset ja kirjautumiset varmasti kunnossa. Odotan sitä merkillistä maksulappua, josta hyväksymiskirjeessä puhuttiin. Suunnittelen hänen muuttoaan asuntoon, jota ei vielä ole.
On vaikea luopua hänestä. Pelkään yksin jäämistä. Pelkään sitä, etten uskalla nukkua öisin. Pelkään tyhjään kotiin tulemista työpäivän jälkeen. Pelkään, että vietän viikonloput puhumatta kenenkään kanssa, vain kissa seuranani. Ja maanantaisin töissä puhumiseen tottumatonta ääntäni.
Aikaa on vähän. Ensimmäinen pakollinen tilaisuus on 19.8. Muutto Oslon olisi kai 15.8 tai siinä paikkeilla. Ja Oslossa täytynee käydä sitä ennen, allekirjoittamassa vuokrasopimus, hoitamassa yliopistolla asioita, hankkimassa puhelinliittymä ja mahdollisesti myös nettiliittymä. Ja vaikka mitä.
Toivon tyttärelleni hyvää ja turvallista alkua uudessa elämässään. Monet kerrat olen vannottanut, että et sitten jää yksin. Rakenna turvaverkostosi mahdollisimman nopeasti. Onneksi hänellä on ennestään norjalaisia ystäviä, joista yksi muistaakseni asuu Oslossa.
Tajuan, ettei peloistani ole mitään hyötyä, mutta niiden vastustaminen on vaikeaa. Se, että en voi tehdä mitäänasioiden eteen, on suurin pelon aiheuttaja. Joudun vain odottamaan. Ensin asunnon ihmettä, sen jälkeen rahan ihmettä. Muutto Oslon ja siellä elämän aloittaminen ei ilman rahaa suju, eikä minulla ole liikoja rahoja. Tiedän, että annan tyttärelleni kaiken, mikä minulla on ja vähän enemmänkin. Mutta se ei riitä. Opintotuki tulee sitten aikanaan ja se auttaa jonkin verran.
Odotan ihmettä.
Tämä kesä on ollut outo, kummallinen, erilainen. Ja ihanan lämmin.
Joka päivä olen valmistautunut ottamaan vastaan ihmeen. Että kohtaisin ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Että saisin rahaa niin paljon, että voisin hankkia tyttärelleni asunnon Oslosta. Että elämässäni tapahtuisi jotain.
Ei ole ihmettä tullut elämääni. Ei vieläkään. Alan olla kärsimätön. Olisi jo minun vuoroni!
Tyttäreni opiskelupaikka Oslon yliopistossa ei ole ihme. Ihme olisi ollut, jos hän ei olisi sitä saanut. Jännitän kovasti hänen elämänmuutostaan. Murehdin, ovatko kaikki yliopistoon liittyvät ilmoittautumiset ja kirjautumiset varmasti kunnossa. Odotan sitä merkillistä maksulappua, josta hyväksymiskirjeessä puhuttiin. Suunnittelen hänen muuttoaan asuntoon, jota ei vielä ole.
On vaikea luopua hänestä. Pelkään yksin jäämistä. Pelkään sitä, etten uskalla nukkua öisin. Pelkään tyhjään kotiin tulemista työpäivän jälkeen. Pelkään, että vietän viikonloput puhumatta kenenkään kanssa, vain kissa seuranani. Ja maanantaisin töissä puhumiseen tottumatonta ääntäni.
Aikaa on vähän. Ensimmäinen pakollinen tilaisuus on 19.8. Muutto Oslon olisi kai 15.8 tai siinä paikkeilla. Ja Oslossa täytynee käydä sitä ennen, allekirjoittamassa vuokrasopimus, hoitamassa yliopistolla asioita, hankkimassa puhelinliittymä ja mahdollisesti myös nettiliittymä. Ja vaikka mitä.
Toivon tyttärelleni hyvää ja turvallista alkua uudessa elämässään. Monet kerrat olen vannottanut, että et sitten jää yksin. Rakenna turvaverkostosi mahdollisimman nopeasti. Onneksi hänellä on ennestään norjalaisia ystäviä, joista yksi muistaakseni asuu Oslossa.
Tajuan, ettei peloistani ole mitään hyötyä, mutta niiden vastustaminen on vaikeaa. Se, että en voi tehdä mitäänasioiden eteen, on suurin pelon aiheuttaja. Joudun vain odottamaan. Ensin asunnon ihmettä, sen jälkeen rahan ihmettä. Muutto Oslon ja siellä elämän aloittaminen ei ilman rahaa suju, eikä minulla ole liikoja rahoja. Tiedän, että annan tyttärelleni kaiken, mikä minulla on ja vähän enemmänkin. Mutta se ei riitä. Opintotuki tulee sitten aikanaan ja se auttaa jonkin verran.
Odotan ihmettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)