1. marraskuuta 2010

Ihme - kymmenen kertaa tai useammin

Tiedän että tätä ette usko”, aloitti isä, ”mutta enkeleitä on olemassa”. ”Minä jos kuka tiedän sen, sillä ainakin kymmenen kertaa on suojelusenkeli pelastanut henkeni”, hän jatkoi.

Hei, me tunnetaan sut. Kyllä uskotaan!” ja halusimme isän kertovan vähintään ne kymmenen tarinaa ihmepelastumisistaan. Olimme kuulleet ne monta kertaa, mutta yksittäin, muutaman silloin tällöin.

Isäni syntyi kuolleena tai valekuolleena taitaa olla se oikea termi. Talon vanhin poika ei päästänyt syntyessään ääntä, ei pihausta, ei huutoa eikä karjaisua. Vain hiljaisuus. Hämmentynyttä tilaisuutta oli kestänyt puolisen minuuttia kun kätilö otti lapsen syliinsä jaloista roikottaen ja läpsäsi takapuolelle. Huuto täytti huoneen. Lapsi eli!

Dramaattisen syntymän jälkeen onnettomuudet ja täpärästi pelastumiset seurasivat toisiaan. Ilman suojelusenkeliä hevonen olisi kaatunut päälle, isäni olisi hukkunut kaivoon, järveen ja jäihin. Kuorma-auto olisi ajanut moottoripyörän päälle. Auto-onnettomuuksissa isä selvisi naarmuitta vaikka autot menivät lunastukseen.

Ihmeitä toinen toisensa jälkeen.

Kertomuksensa isäni lopetti: ”Suojelusenkeliäni olen joutunut vaivaamaan usein. Joskus olen ajatellut, että niitä on täytynyt olla useampi kuin yksi. Mutta nyt 78-vuotiaana tuntuu, ettei minulla ole enää jäljellä kovinkaan montaa ihmettä”.

Kuolemanpelko käväisi kuulijoiden mielissä, mutta hävisi saman tien. Ei tässä suvussa kuolla. Olihan esi-isämme niitä harvoja, jotka jäivät eloon Kaarle XII:n sotaretkeltä Norjassa.

Toivon, että ihmeiden luetteleminen ja niistä kertominen helpotti myös isäni tuntemaa kuolemanpelkoa.

4 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Tuommoiset tarinat ovat aarteita koko lähisuvulle ja saattavat tosiaan rohkaista vaikeina hetkinä. Sitäpaitsi onhan niitä - suojelusenkeleitä :)

Anonyymi kirjoitti...

Minullakin on olkapäällä istuva suojelusenkeli!
Pahasta kolarista selvisin vain kakkosnikaman pienellä 5mm murteella. Sain toisen tilaisuuden. Olen hyvin kiitollinen siitä!
Jokapäiväisessä elämässä, sekä suurilla, että mutkaisilla poluilla, ilman autoa tai muuta kulkuvälinettä, kuten potkulautaani, huomaan usein suojelevaa vartiointia ja kiperätkin asiat hoituvat onnekkaasti.

'Sivummalta seuraaja'

Päiväkävelyllä kirjoitti...

Millan, joskus tai oikeastaan usein ajattelen, että kaikki perheeni ja sukuni tarinat tulisi kirjata ylös. Alkaen vaikka isän ja äidin suuresta rakkaustarinasta. Sen on onneksi sisareni taltioinut haastatteluna.

Mukava kuulla, että sinullakin Sivummalta seuraaja on suojelusenkeli. Omassa elämässäni en ole vaaratilanteisiin joutunut, joten suojelusenkelini on ehtinyt autella muita :)

tiinakoo kirjoitti...

Kirjaa ihmeessä ylös kaikki ja yllätä lähipiirisi vaikka sellaisella itsetehdyllä kirjalla. Toki ne voisi kustantajakin julkaista, mutta ehkä kaikki eivät halua jakaa asioita ihan kaikille. Minullakin on suojelusenkeli, joka on pelastanut minut jäihinuppoamiselta noin kuusivuotiaana. Parikymppisenä enkeli pelasti minut punaisia päin ajaneen rekanalta, kun sitten vielä viime hetkellä katsoinkin sinne vasemmalle ja reakstiona kaadunkin taaksepäin enkä käväellyt suoraan rekan eteen suojatiellä vihereillä valoilla. On myös ihmeellinen tunne siitä, että olen kuolevainen ja taas toisaalta olen usein tuntenut helpotusta kirkossa sytyttäessäni kynttilöitä, ajatellessani ajasta ikuisuuteen siirtyneitä läheisiäni.Epp