Päivän kirkkaudessa on vaikea ymmärtää yön pimeyttä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää pimeydessä syntyneitä pelkoja.
Pelkään pimeää ja pimeässä. Valoisia kesäöitä en pimennä tummin paksuin verhoin. Kotonani yöllä noustessani juomaan minun ei tarvitse sytyttää valoja, koska katuvalot ja isot teollisuuslamput valaisevat kotiani.
Mutta laivan hytissä on pilkkosen pimeää. Viime yönä heräsin naapurihytin asukkaiden kovaääniseen, mutta hyväntuuliseen keskusteluun. Pimeässä hapuilin kännykkääni katsoakseni kelloa. En nähnyt kellonaikaa, koska jäin tuijottamaan päiväystä: la 18.7.2009. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut yhden päivän yli, mistä on kyse? Mieleeni tuli Johanna Sinisalon novelli Tango merellä, jonka alussa päähenkilö herää muutamaa kuukautta myöhemmin kuin luuli. Tajusin nopeasti, että eilinen kellonaikojen siirtäminen oli jotenkin erehdyttänyt kännykkääni ja tyynesti asetin oikean päivänmäärän.
Levollista unta en enää pystynyt nukkumaan. Säpsähtelin pimeässä outoja ääniä. Laiva piti merkillistä ääntä. Onko varmasti kaikki hyvin? Olimme toisella kannella, joka onnettomuuden sattuessa joutuisi veden valtaan varmasti. Hukkuisinko tyttären kanssa tällä matkalla? Eikä hytistä edes pääsisi nopeasti pois, koska kehotuksen mukaisesti ovessa oli varmuusketju päällä!
En ollut illalla löytänyt kolikkopussiani. Olin varma, että olin hukannut myös kotiavaimeni. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä minnekään, tänne me jäädään eikä päästä elävinä pois.
Aamun koitto ei tuonut lisää valoa hyttiin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Lopulta kello oli niin paljon, että sai nousta ylös. Vihdoinkin valoa ja aurinkokannen auringonpaistetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti