5. syyskuuta 2011

Pinnaat, senkin laiskuri!

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen siivoamista ja marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista.


Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.

3 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Velvollisuudentuntoiset ajatuksesi ovat kovin tuttuja myös minulle. Voi meitä, milloinkahan osaamme armahtaa itsemme ilman huonoa omaatuntoa.

Celia kirjoitti...

Velvollisuudentuntoiset ajatuksesi ovat kovin tuttuja myös minulle. Voi meitä, milloinkahan osaamme armahtaa itsemme ilman huonoa omaatuntoa. Pikaista paranemista. Yksin sairastaminen ei ole koskaan kivaa.

Millan kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia. Arvaa vaan miltä tuntuu joutua tuommoisella taustalla ennen aikojaan eläkkeelle...Sinulle toivottelen silti leppoisaa potemista ja paranevaa oloa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...