Pompeji

On lupa odottaa kirjalta paljon, kun kirjan takakannessa lukee London Sunday Timesin suositus:” Hehkuvan jännittävä – sykkii painostavaa tunnelmaa. On vaikea kuvitella nautittavampaa thrilleriä.” Tosin en ostanut kirpparilta Robert Harrisin kirjaa Pompeji takakannen suosituksen perusteella, vaan koska minua kiinnostavat antiikki, Vesuviuksen purkaus ja Pompejin viimeiset päivät vuonna 79.

Lähtökohta kirjassa on hyvä. Aquarius Marcus Attilius on huolissaan akvedukti Aqua Augustan toiminnasta. Nerokasta tarkastella tulivuoren purkausta veden kautta! 

Teos alkaa kaksi päivää ennen Vesuviuksen purkausta. Maa vavahtelee, täysikuu lähestyy, vesi maistuu rikiltä eivätkä tuulet viilennä piinaavassa helteessä. Kukaan ei aavista, mitä on tulossa. Tarina etenee hitaasti. Thrilleriä teoksessa onkin lukijan piina odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Siksi kirjaa lukiessa minulle syntyi vaikutelma, että kirjailijalle on annettu käsky kirjoittaa tietty määrä sivuja, vaikka sisältöä ei niin pitkälle riittäisikään. Niinpä kirjassa on kohtauksia ja henkilöitä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin tai syvennä henkilökuvausta. Yksi tällainen on Numerius Popidius Ampliatuksen järjestämät pidot Vulcanuksen kunniaksi.

Ehkä minä nämä antaisin anteeksi, mutta kirjan tapa kertoa hyvin vastenmielisiä asioita (mm. orjan syöttäminen mureenoille ja edellä mainitut pidot) yhdistettynä alatyyliseen ja karkeaan kielenkäyttöön saivat minut inhoamaan kirjaa. Eikä hyvää kuvaa antanut sekään, että kirjassa vilautetaan keskisormea. Sekö oli tapana Rooman valtakunnassa vuonna 79? Moni muukin kohtaus sai minut epäilemään, että kirjailija on suoraviivaisesti vienyt nykyistä elämäntapaa antiikin Roomaan.

Teoksen päähenkilö Marcus Attilius on todellinen supermies. Hän tekee kaiken, minkä lupaa ja on älykkö. Kirjan runsaan kolmen vuorokauden aikana hän nukkuu kaksi kertaa, syö muutaman kerran, kiipeää Vesuviuksen huipulle ja vaeltaa Pompeijiin tuhkakivisateessa etsimään rakastettuaan. Silti häneenkin liittyen kirjassa on todella inhottava kuvaus hänen vaimonsa kuolemasta kolmisen vuotta sitten – ja täysin turhaan. Minulle olisi aivan hyvin riittänyt tieto vaimon kuolemasta.

Kirjassa on myös paljon hyvää. Roomalaisten rakentamien akveduktien esittely saa haukkomaan henkeään. Akveduktien ansiosta taloihin tuli sisälle lämmin ja kylmä vesi, käytössä oli vesivessa ja hyvin toimiva viemäröintijärjestelmä. Puhtauden merkitystä Rooman valtakunnassa korostavat myös kyplylät, joita kirjassa kuvataan ansiokkaasti. Ilmeistä onkin, että kirjailija on perehtynyt Rooman historiaan, Pompejiin ja Vesuviuksen purkaukseen. 

Kun kirjassa vihdoin päästään purkauspäivään, kirjan teksti paranee huomattavasti. Kieli on jäntevää ja kerronta etenee mukaansatempaavasti. Teksti säilyy hyvin osoittelevana. Ikävän ihmisen kuolema kuvataan vastenmielisen yksinkohtaisesti kun taas Plinius vanhemman kuoleman kuvaus on hienostunut. 

Vesuviuksen purkauksesta sain kirjasta lukea yksityiskohtia, joista ei minulla ollut aavistustakaan. Hohkakiven sataminen niin, että laivat eivät pysty liikkumaan Napolilahdella, yllätti minut. Jonkin aikaa jopa luulin, että tämä hohkakivien sade oli se, joka teki Pompejista kuuluisan. Sen teki kuitenkin vasta kuumasta kaasusta, tuhkasta ja kivestä muodostunut purkauspilvi.

Lukiessani Pompejia päätin viedä kirjan heti luettuani kirjaston kierrätyshyllyyn. En katselisi enää hetkeäkään kirjaa, joka onnistuu inhottamaan niin paljon. En kuitenkaan tee niin. Säilytän sen kirjahyllyssäni, ainakin jonkin aikaa. Jos vaikka joskus haluaisin palata kuvauksiin akvedukteista tai Vesuviuksen purkauksesta. Ja nyt tiedän olla lukematta uudestaan kirjan joitakin kohtauksia.

Tämäkin kirja muutti elämäni

Lukuviikon kunniaksi aloin miettiä kirjaa, joka muutti elämäni. Onhan niitä, useita, kuten Doris Lessingin Shikasta. Lopulta kaivoin hyllystäni Kuninkaan käskystä etelässä, jonka sain isältäni 6-vuotiaana, kun vihdoin olin oppinut lukemaan.

Kuninkaan käskystä etelässä on lasten kirja Afrikasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä. No silloin kauan sitten mikä tahansa kirja kelpasi luettavaksi. Merkittäväksi kirjaa eivät tehnyt silloin tällöin vilahtavat lähetystyöjutut vaan kirjan tarinat ja kuvat.  Jorma Piirosen kuvitus antoi ihmettelyn aihetta aikana, jolloin tv oli mustavalkoinen ja kanavia oli kaksi.

Kansi antaa viitteitä jostain pelottavasta. Hirveän iso käärme. Muistan kovasti ihmetelleeni, mikä se kuningas mahtaa olla. Pitkään uskoin kannen käärmeen olevan se kuningas :)

Näin isoja lintuja ei Niinimaalla lennellyt.

Käärme tarinassa Iso-Konkoro.

Tarinoissa isot leipäpuut syövät lapsia, noidat kaappaavat lapsia rumpuunsa ja Iso-Konkoro on Okvavango-virran halitja. Yksi tarina on piinannut minua kesästä 1966 lähtien, sillä se ei ollut satua vaan tositarina: koko päivän jalassa olleessa kengässä oli ollut skorpioni. Vieläkin kopistelen kenkäni ja tossuni ne ennen jalkaan laittoa. Skorpionia en usko kengästäni löytyvän, mutta jotain muuta pelottavaa ja vaarallista siellä voi olla! Näin niitä pelkoja syntyy.

Isä on kirjoittanut kirjan sisäkanteen: ”Innoittakoon tämä kirja Sinua lukemaan ja kehittymään sekä lukemisen taidossa että asioitten ymmärtämisessä.”  En tiedä, minkälaista ymmärryksen kasvua isä minussa toivoi tapahtuvan kirjan myötä. Ei ainakaan uskonnollista, sillä kotini ei ollut uskonnollinen.  Kirjamakuni kehittyi kummalliseen suuntaan. Janosin tarinoita oudosta, toisenlaisesta, eri ajasta ja paikasta, vaikka luin kaikkea mahdollista. Edelleen tarinat, jotka hieman heittävät todellisuuden toiselle puolelle, ovat uskomattoman kiehtovia.

Melkein valmis

Tänään siivosin työpöydän. Tyhjä, alastomalta näyttävä pöytäni on outo ja vieras. Joskus minulla oli tapana työpäivän päätteeksi tyhjätä pöytä. Ajattelin että asiat ovat hallinnassa ja järjestyksessä ja että olenpa minä tehokas, kun näin siisti pöytä jää minua odottamaan. En minä kauan sellaista jaksanut. Aloin jättää papereita pöydälle itselleni viestiksi, että nämä asiat ovat kesken, tee niille jotain.

Marraskuu toi minulle työtehtävän, joka täytti työpöytäni, aikani, pääni eikä päästänyt minua vapaa-aikanakaan. Tuli uniini ja stressasi.  Pöytä täytti kirjoista, eripainoksista, arkistomateriaaleista, papereista. Horjuvista pinoista lenteli papereita lattialle. Kahvin juonti muuttui taitolajiksi. Mihin uskallan laskea kuppini, jottei se tahraa kirjaston kirjoja tai tärkeitä dokumentteja? Mikä mahtaisi olla se paikka pöydälläni, jossa vahinko olisi vähäisin, mikäli tönäisen kahvikuppini ja kahvi valuu pöydälle?

Perjantaina päätin, että nyt saa riittää. Valmis tehtävä ei toki ole, mutta mikä on koskaan valmis? Korjailuja ja lisäyksiä tulee vielä, valokuvat on valitsematta ja muu kuvitus on tekemättä, mutta enää en tutki, enää en hae uutta ja jännittävää tietoa asiasta. Enää en yritä ratkaista, mitä tapahtui, milloin mitäkin tapahtui ja miksi. Laitoin työni tuloksen muille eteenpäin ja lähdin melkein helpottunein fiiliksin viikonloppua viettämään.

Ja tänään siivosin työpäydän :)

Tervetuloa Seurasaareen

Ensimmäinen lomapäivä!

Viitisen kilometria kävellen Seurasaareen loman alkajaisiksi tuntui oikein hyvältä idealta. Matkaa Seurasaareen oli Reittioppaan mukaan 5,7 km, mutta alun ratikkamatka Töölöön lyhensi jalkaisin kuljettua matkaa kilometrin verran. Seurasaarentien kiemuraisia mutkia kävellessäni aloin uskoa olleeni liian optimisti: jalkapohjaani hiertynyt rakko vähensi matkan nautittavuutta.

Muistin Seurasaaren ärhäköiden oravien paratiisina. Seurasaaren vastaanottokomitea koostui naurulokeista, jotka paistattelivat päivää sillalla. Naurulokit näyttivät olevan vallitseva eläinlaji Seurasaaressa varisten ohella. Lisäksi puluja, harmaalokkeja ja hanhia oli runsaasti. Oravia näin vain pari.

En yleensä viihdy Seurasaaren kaltaisissa paikoissa. Perinnekylät ym. ahdistavat minua. Onneksi Seurasaaressa riittää muutakin ihmeteltävää kuin harmaat aidat, vanhat pappilat ja kirkot. Majesteettiset, ikivanhat puut tavoittelevat siellä taivasta.

Kahvila Liiteripuhvetti Café oli viihtyisä.

Liiteripuhvetti Caféssa nautimme kahvit juuri uunista otetun korvapuustin kanssa.  

Kahvilaan tuli asiakkaita tasaisena virtana eikä kahvilassa töissä olleella nuorella naisella ollut juuri aikaa levähtää. Mieleeni tuli viime kesän juttu Linnanmäen työolosuhteista. Siksi toivon, että tämän nuoren naisen työnantaja on järjestänyt niin, että hän voi pitää kunnollisen ruokatauon ja että hän voi myös käydä vessassa työpäivän aikana. Palkkaa en usko hänelle kovinkaan paljon maksettavan. No, suoraan sanottuna työ näytti niin kutsutulta paskaduunilta. Vaikutelmani voi toki olla väärä ja toivottavasti se on sitä.

Kotiin palasimme bussilla ja ratikalla. Seurasaaren bussia odotellessa katselin merenlahden vastarannalla olevaa maisemaa. Se näytti kovin tutulta. Linnumatkaa Seurasaaren näytti olevan vain muutema siivenisku.

Aisteista elokuviin

Jatkan 11 kysymykseen vastaamista.

3. Mikä aisteista on sinulle tärkein?

Jäin jumiin Millanin kolmanteen kysymykseen. En pysty päättämään, mikä aisti on minulle tärkein. Tarvitsen niistä jokaista, kaiken aikaa.

4. Jos voisit muuttaa elämässäsi yhden asian, mikä se olisi?

Muuttaisin keväältä 1977 yhden asian. Lukisin lyhyen matematiikan yo-kokeeseen. Jäin aikoinaan pisteen päähän siitä, että olisin päässyt opiskelemaan valtio-oppia Tampereelle. Lyhyen matikan ällällä, johon mulla oli täydet mahdollisuudet, se olisi onnistunut. (Siihen aikaan yliopistoon pääsi papereilla, oi niitä aikoja.)

En olisi viettänyt välivuotta, en ehkä olisi opiskellut historiaa enkä ehkä kirjastotiedettäkään. Elämäni saattaisi olla hyvin erilaista. Mielelläni kurkistaisin rinnakkaistodellisuuteen nähdäkseni, millaista se olisi.

Tässä todellisuudessa opiskelin myös valtio-oppia kaikkien muiden oppiaineiden lisäksi, mutta se oli eri asia. Elämäni oli jo suuntautunut toisin.

Muuttaisin kyllä toisenkin asian. Pitkään uskoin, etten voi tehdä jotain asiaa, koska joku toinen on siinä kuitenkin parempi. Jos olisin heti lapsesta tajunnut tällaisen ajattelun tuhoisuuden, elämäni olisi kulkenut hyvin erilaisia latuja. Vieläkin olen turhan arka tuomaan esille omaa osaamistani, tietämystäni, kykyjäni ja lahjojani, mutta opettelen tällaisesta itseni syrjäyttämisestä koko ajan pois.

5. Jos voisit antaa jollekin lahjaksi ihan mitä tahansa, mitä antaisit ja kenelle?

Tässä vastauksessa olen hyvin perinteinen äiti. Antaisin lapselleni lahjaksi kouluajan, jossa häntä ei kiusata. Valitettavasti menneisyyttä ei voi muuttaa. Siksi antaisin tyttärelleni itseluottamusta ja vahvuutta elämäänsä.

6. Lempivuodenaikasi?

Olen rakastanut syksyä miltei koko elämäni. Syksyn värejä, innostuneisuutta ja uusien asioiden aloittamista.

Ennen inhosin kesää, sillä en pitänyt helteistä. Fibromyalgia muutti tämän ja rakastan nykyään kesän lämpöä ja aurinkoa. On niin ihanaa olla ilman kipuja!

7. Lempieläimesi?

Osku

Lempieläimeni on kissa. Mutta myös kettu ja tiikeri.

8. Millaisista elokuvista pidät?

Katson elokuvia miten sattuu. Ilahdun terävistä poliittisista trillereistä ja jollakin toisella kerralla esim. scifi, kauhu, fantasia, melodraama tai komedia tuntuvat siltä, mitä sillä hetkellä tarvitsen. On vain yksi genre, jota en katso. Sotaelokuvat ovat minulle liikaa, en niitä pysty katsomaan.

Ehkä parhaiten elokuvamakuani kuvaa luettelo joistakin lempielokuvistani.

Parempi kuin Beckham

12 apinaa, Viattomuuden aika, Alien, Avatar, Blade Runner, Bram Stokerin Dracula, Casablanca, The day after tomorrow, Ghost writer, Fight club, Hämärästä aamunkoittoon, I am legend, Inception, In the mood for love, Jotain annettavaa, Jurassic Park, Kadonneen aarteen metsästäjät, Kirjava satama, Komisario Palmun erehdys, L.A. Condidential, Matrix, Moulin Rouge, Mullholland drive, Muumio, The Network society, Parempi kuin Beckham, Pirates of Caribbean –leffat, Revolutionary road,  Suljettu saari, Taru sormusten herrasta –leffat, Terminator-leffat, Thelma ja Louise, Titanic, Tomb raider, Tuuleen viemää, Tähtien sota –leffat sekä Ylpeys ja ennakkoluulo muutama mainitakseni. Eikä tässä ollut edes sellaisia klassikkoleffoja kuin Polkupyörävaras, Milanon ihme tai Jules ja Jim.

Missä olet hyvä?

Helpon ensimmäisen kysymyksen jälkeen Millanin haasteessa seuraa heti perään hämmentävä kysymys. Olenko minä hyvä jossain? Ja jos olen, saako sen sanoa? Eikös se ole leuhkimista ja omahyväisyyttä? Vai olisiko se sittenkin omien vahvuuksien tunnistamista? Positiivinen omakuva ja käsitys itsestä vie kuulemma pitkälle. Ja kun vielä välillä muistuttaa muita omista vahvuuksista, pääsee vielä pitemmälle. Minne – sitä en tiedä.

Aikoinaan kirjoitin Päiväkävelyllä Tie luovuuteen –kirjan harjoituksena jutun, jossa kehuin itseäni. Onneksi minulla oli vielä koneella tämä teksti, sillä joskus poistin kaikki varhaisemmat tekstini. Luin jutun ja tunnistan sen hyvät asiat itsessäni edelleen.

Nyt kuitenkin jotain uutta siitä missä olen hyvä.

Kesä 2009

Olen hyvä olemaan tässä ajassa. En haaveile tulevasta enkä haikaile mennyttä. Toisinaan kävellessäni ja usein valokuvatessani menetän ajantajun ja vain nautin askelten rytmistä, ympäristöstä, kauneudesta, uudesta näkökulmasta.

Olen hyvä järjestämään papereita, valokuvia, pyykkiä, astioita, kirjoja jne. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että kodissani olisi siistiä. Mutta kirjat ovat hyvässä järjestyksessä, tosin eivät nekään aina. En ole kovin tiukkapipoinen tässä järjestyksenkaipuussani.

Yllätän itseni ja tyttäreni toisinaan todella hyvällä ruoalla. Omista resepteistäni lempiruokani on Broileria vegetaristille.

Olen hyvä keskustelemaan ja puhumaan. Tiedän paljon asioita, olen laaja-alaisesti kiinnostunut maailmasta ja joskus olen jopa huumorintajuinen. Vahvistan puheeni perillemenoa käsin, ilmein ja äänenpainoin.

Olen hyvä lukemaan ääneen.

Olen myös hyvä kuuntelemaan, sillä usein annan tilaa toiselle. Intuitiivisuuteni ja herkkyyteni auttavat minua valitsemaan oikeat kysymykset ja sanat, mutta ei toki aina.

Tyttäreni mukaan olen hyvä ihminen, sillä ajattelen asioita toisen näkökulmasta. Olin yllättynyt tästä kommentista, sillä uskon olevani samalla tavalla itsekeskeinen kuten muutkin ihmiset.

Olen hyvä idealisti, jossa on hipaus realistia.

Mitä syöt mieluiten?

Millan Talviunilla antoi minulle haasteen vastata 11 kysymykseen. Ensimmäinen kysymys oli niin innostava, että vastaan siihen erikseen.

1. Mitä syöt mieluiten?

Suklaata. 

Viime aikoina olen syönyt enemmän tummaa suklaata luettuani sen parantavista voimista. James A. Duken kirjassa Parantavien ruokien opas suklaata ylistetään lukuisasti. Lisäksi suklaa kuuluu teen ja kahvin kanssa Duken tehotusinaan, jotka ovat ”12 mainiointa tauteja karkottavia ruoka-ainettani”. 

Duken mukaan

• suklaassa oleva teobromiini voi pysäyttää yskän alkuunsa,
• Se piristää mieltä, eli auttaa masennuksessa.
• Suklaa tekee vapaat radikaalit vaarattomiksi (!) ja estää kolesterolimolekyylejä hapettumasta.
• Suklaan flavonoidit suojaavat suonikohjuilta
• ja pitävät ihon hyvänä. Ei ryppyjä.

Duken mukaan suklaata saa syödä enintään 85 g päivässä, mutta 15 g riittää.  Se on 200 gramman suklaalevystä neljä palaa, minä laskin. Tosin tuosta matemaattisesta ponnistelusta ei ollut käytännön hyötyä. Suositusten mukaisia, vähintään 60 % kaakaota sisältäviä, suklaalevyjä olen nähnyt myytävän vain 100 gramman pakkauksissa. 

Viime aikoina suosikkini on ollut Fazerin ohut tumma suklaa. 4 palassa olisi 16 g. Joskus se riittää. Joskus ostan lisäksi suklaapatukan, sillä en vielä ole rakastunut tumman suklaan makuun.

Yhdentoista aikaan illalla

Yhdentoista aikaan illalla minuun iskee vimmainen halu kirjoittaa. Yhdentoista aikaan illalla alan mennä nukkumaan. Ristiriita, josta blogikirjoitteluni on kärsinyt pitkään.

Yritän nukkua 7 tuntia yössä, tosin tavoite toteutuu harvoin. Vuosia nukuin viisi tuntia yössä. Jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, kuinka jaksoin ja millaisessa tokkurassa elämääni vietin.

Nukkuminen on ihanaa!

Unten mailla kesällä 1986

Kauneus voi iskeä koska tahansa

En ole lopettanut kirjoittamista. Siihen vain ei ole ollut aikaa.

Olen taistellut (vähän dramatisointia) itseni arvokkaaksi koettuani itseni pitkään täysin arvottomaksi. Etenkin työelämässä. Arvottomuuden tunne on jumiuttanut minua, blokannut parhaansa mukaan minua olemasta minä. En ole siitä vieläkään täysin vapaa, työelämä jaksaa muistuttaa arvottomuudestani vähän väliä.

Jotta en alkaisi väheksyä myös itseäni kyvyttömäksi elämään, menin sisarelleni NLP-hoitoon. Niin kiireistä on elämämme ollut, että olemme ehtineet tavata vain kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kartoitimme, mikä elämässäni on parasta, ihanaa ja mistä nautin eniten. Toisella kerralla asetimme minulle ankkurit, joiden avulla torjua kolmea ihmisen hyvinvoinnin pahinta vihollista. Avuttomuutta/keinottomuutta vastaan taistelen rohkeudella, arvottomuutta vastaan rakkaudella ja en edes muista mikä se kolmas oli, mutta siihen auttaa luottamus.

Ankkurit ovat toimineet erinomaisesti. Aloin luottaa itseeni, suhtautua itseeni rennommin, nähdä asiat toisella tavalla. 

Ankkurit eivät kuitenkaan ole vieneet aikaani. Valokuvat ja valokuvaus ovat sen tehneet. Olen digitoinut suuren määrän valokuvia valokuvaamalla vanhoja kuvia. Sitä ei voi tehdä koska tahansa, sillä tarvitaan juuri tietynlainen valaistus, koska salamaa ei voi käyttää. Valaistuksen ollessa otollinen otan kerralla vajaa sata kuvaa. Toki skannaaminen olisi helpompaa, mutta minulla ei ole skanneria.

Vanhoihin valokuviini liittyy toisinaan merkintä tilanteesta ja ajankohdasta, jolloin kuva on otettu. Usein se puuttuu. Vertailemalla kuvia toisiinsa päättelen ajankohdan, mutta silloinkin se on vain arvaus. Ja lopputulos voi olla kummallinen. Kuten havainto siitä, että tyttäreni olisi käyttänyt samaa mekkoa kahtena eri jouluna: ollessaan viisi ja seitsemän.

Kuvien nimeämiseen olen kehittänyt oman järjestelmän, jonka avulla saan kuvat kronologiseen järjestykseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei asia minulle heti auennut. Sain nimetä sadat kuvat uudestaan kehittäessäni nimeämisjärjestelmää.

En muokkaa valokuvista ottamiani kuvia juuri lainkaan. Joskus teen rajauksia, mutta en muuta kuvissa mitään. Jotkut kuvat ovat luokattoman huonoja. Joskus koko kuvaussessio on epäonnistunut. Useimmin olen hyvin tyytyväinen kuviin, jotka jaan sisarilleni Picasan ja Facebookin kautta. Aikaa vanhojen kuvien digitoimiseen menee tuhottomasti, mutta yleensä teen sitä vimmaisen innostuneena enkä tajua ajankulua.

Kuvaan myös muuttuvaa maailmaa ympärilläni. Vastapäätä kotiani rakennetaan uutta kaupunginosaa. Otan kuvia eri vaiheista. Kuvien avulla toivon ymmärtäväni muutoksen paremmin. Joskus kuvat ovat niin rumia (koska kohde on ruma), että poistan ne.

Asuinalueeni on hyvin kaunis. Kuljen kameran kanssa (yleensä kevyt pokkari) ja otan kuvan kaikesta kauniista. Katselen ottamiani kuvia yhä uudestaan, olen niistä ylpeä. Olen kuvannut ympäristöäni pian vuoden verran ja kuvia on satoja.

Sen verran arvottomuus nostaa päätään, että huomaan ajattelevani kaunista kuvaa katsellessani, että kuka tahansa olisi voinut ottaa yhtä kauniin kuvan. Ja sitten tajuan: tämän erityisen kuvan olen ottanut minä. Minä olen nähnyt ja tajunnut tämän kauneuden. Tämän vuoksi kuljen kameran kanssa. Kauneus voi iskeä koska tahansa!

Voimaa

Luottamus, rohkeus ja rakkaus.



Voimaa sanoista, tunteista ja kokemuksista.

Osku kävi lääkärissä

Osku-kissa kävi lääkärissä ensimmäistä kertaa viime kesän käynnin jälkeen. Kyseessä oli kontrollikäynti, jonka perusteella selviää, onko lääkitys kilpirauhasen liikatuotantoon kohdallaan.

Tutkimuspöydällä

Osku oli lääkärissä oma utelias, rohkea ja sosiaalinen itsensä. Olin oikein ylpeä kissastani. Tällä kertaa Osku ei tiputtanut karvojaan tutkimuspöytää täyteen. Tällä kertaa Oskua ei huputettu verinäytteenottoa varten kuten kesällä, joten se sujui oikein hyvin.

Verinäytteen tulosten mukaan Osku tuottaa edelleen liikaa kilpirauhashormonia. Lääkitystä lisätään ja nyt pitää tarkkailla, ettei lääkitys vähennä liikaa kilpirauhashormonin tuotantoa. Jos niin käy, Osku muuttuu veltoksi, erittäin uneliaaksi kissaksi, jolle ei ruoka kelpaa. Vielä sellaista ei ole näkynyt.

Pariisilainen murharyhmä

Jos olisin poliisi, mieluisin työpaikkani olisi komisario Adamsbergin johtama murharyhmä Pariisissa. Ja vaikka olen informaatikko, edelleen valitsisin työyhteisökseni komisario Adamsbergin johtaman murharyhmän Pariisissa.

Ymmärrän toki, että Fred Vargasin Adamsberg-romaanit ovat fiktiota. Silti Vargasin kuvaama työkulttuuri nostattaa kaihoisan huokauksen.

Adamsbergin johtama pariisilainen murharyhmä on merkillinen työpaikka. Apulaiskomisario Danglardia ei kannata vaivata asioilla enää kolmen jälkeen, sillä siinä vaiheessa hän on jo juonut pullollisen valkoviiniä (tai punaviiniä lopetettuaan valkoviinin juonnin). Häntä ei myöskään lähetetä ensimmäisten joukossa murhapaikalle, sillä Danglard voi herkästi pahoin nähdessään verta ja ruumiita. Murharyhmä ei kuitenkaan pystyisi ratkaisemaan ongelmallisia kysymyksiä ilman Danglardia, sillä kuten Adamsberg opettaa alle vuoden vanhaa poikaansa:

”Miten kannattaa menetellä silloin, kun ei ymmärrä. Katsopas nyt tarkkaan.

Adamsberg otti esiin matkapuhelimen ja valitsi hitaasti numeron lapsen seuratessa hänen puuhiaan harhailevin katsein.

- Silloin soitetaan Danglardille, Adamsberg selitti.

- Niin yksinkertaista se on. Paina tämä asia mieleesi ja pidä Danglardin puhelinnumero aina mukana. Danglard selvittää käden käänteissä kaikki tämän kaltaiset pulmat.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän. ss. 84-85.

Ylikonstaapeli Mercadet tarvitsee runsaasti unta. Siksi hän on tuonut murharyhmän tiloihin patjoja ja tyynyjä. Ollessaan hereillä ja pirteä Mercadet osoitti ylenpalttista intoa ja aktiivisuutta. Hänen erinomaisille aivoilleen ja erinomaiselle taidolleen käsitellä numeroita ja luetteloita on murharyhmälle paljon hyötyä.

Jokainen murharyhmän jäsen on oma kummallinen itsensä. Yksi varastoi ruokaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja yhdestä toivotaan, että se joskus viisastuisi. Tyhmien kysymysten esittäjää ja totuuden laukojaa tarvitaan silti. Vaikka Danglardin juomista ei aina hyväksytä, häntä arvostetaan. Myös Adamsbergia arvostetaan, vaikka murharyhmä jakautuukin tosiasioihin nojautuviin ja pilvien lapioijiin juuri Adamsbergin vuoksi.

Itse komisario Adamsberg ei saavu sovittuun tapaamiseen, koska hänellä on tapaaminen kevätpäiväntasauksen kanssa. Epämääräinen Adamsberg ei oman käsityksensä mukaan ajattele. Saadakseen selville ajatuksensa hän lähtee ulos kävelylle katselemaan lokkien lentoa ja lapioimaan pilviä tai uittamaan varpaitaan joessa. Silti tai ehkä juuri siksi Adamsbergilla on uskomaton kyky yhdistellä asioita, tarkastella asioita epätavallisista näkökulmista rohkeasti ja intuitiivisesti. Mutta ei Adamsberg ilman murharyhmäänsä saisi rikoksia ratkottua.

Näyttäisi siltä, että murharyhmässä voi tehdä mitä vaan ja työt tehdään kun huvittaa ja itse kullekin sopii. Näin ei kuitenkaan ole:

” Adamsberg soitti Hélène Froissylle ennen kuin ambulanssit lähtivät liikkeelle.

– Froissy, anteeksi vain, että kiskon sinut sängystä. Mene heti purkamaan kaikki laitteet [salakuuntelulaitteet], ensin murharyhmän tiloista, sitten minun kotoani. Aja sen jälkeen suoraan Saint-Denisiin rue des Ecrouellesille. Veyrencin auto on siellä. Poista siitäkin laitteet.

-  Eikö se voisi odottaa pari tuntia?

- En soittaisi sinulle kahtakymmentä yli kolme yöllä, jos asia voisi odottaa yhdenkin minuutin. Hoida kaikki jäljettömiin.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän, s. 396

Komisario Adamsbergin murharyhmästä kaipaan etenkin arvostusta ja kunnioitusta kunkin henkilökohtaisia taipumuksia, osaamista ja kokemusta kohtaan. Tiedetään, missä Danglard on hyvä ja annetaan hänen olla sitä. Tiedetään, ettei häntä kannata lähettää ensimmäisten joukossa murhapaikalle, joten ei tehdä sitä. Joku toinen on siihen hommaan paljon parempi.

Haaveilua tämä vain on. Suomalainen työkulttuuri on kova ja ankara. Arvostusta ja kunnioitusta näkee harvoin, vielä harvemmin niitä saa osakseen.

Kyse on mittasuhteista

Joskus minäkään en ymmärrä ajattelutapaani. Yksinkertaisen asian esittämiseksi tarvitsen monimutkaisen todistusaineiston. 

Lauttasaaren vesitorni sunnuntaina.

Tämän kuvan takia selvitin täydellisen auringonpimennyksen dynamiikaa sekä auringon, maan ja kuun etäisyyksiä toisistaan ja niiden keskinäisiä mittasuhteita. 

Ehkä vain ymmärtääkseni, että pienempi on suurempi. Luulin muuten, että kyse on matematiikasta, mutta se onkin fysiikkaa. 

Mittasuhteista selvisi mm. tämä: "Kuun halkaisijan suhde Auringon halkaisijaan on 1:400. Auringon halkaisija on siis 400kertaa suurempi kuin Kuun. Maan ja Kuun etäisyys toisistaan on 1:400 verrattuna Kuun etäisyyteen Auringosta. Siis 1:400. Vain tämän takia Auringonpimennys on mahdollinen."